Kasvattakaa oma ruokanne!

Globaalit yritykset ovat kaappaamassa ruoantuotannon haltuunsa. Paikallistalouksien rakentaminen on väkivallatonta taistelua rakenteellista väkivaltaa vastaan. Ei riitä, että kasvatamme oman ruokamme, meidän on tehtävä se toisin kuin vallalla oleva talousajattelu sanelee. Emme myöskään saa luovuttaa itsemääräämisoikeuttamme ja osallisuuttamme poliittisille rakenteille. Tämä on kertomus intialaisen maatalouden kapitalisoinnista ja viljelijöiden köyhtymisestä.

Olen tullut Intiaan kuudeksi kuukaudeksi tekemään väitöskirjaani. Olen filosofi. Länsimaisen akateemikon kenties suureksi yllätykseksi ja ihmetykseksi ensimmäiset kohtaamiseni eivät kuitenkaan liity vedalaiseen metafysiikkaan tai länsimaalaistuneeseen intialaiseen akateemiseen filosofiaan, vaan Intian maatalouden kanssa. Syy tähän on tutkimusaiheeni, Gandhin totuuskäsite.

Perinteisen intialaisen filosofian mukaisesti Gandhi asetti elämän päällimmäiseksi tarkoitukseksi ja tavoitteeksi epätotuudesta ja kärsimyksestä vapautumisen, mokshan. Mutta toisin kuin monissa filosofisissa ja metafyysisissä perinteissä – niin Intialaisissa kuin länsimaisissakin – Gandhin mukaan vapautuminen maailman epätotuudesta ja kärsimyksestä ei tapahdu mystisen tai intellektuaalisen mietiskelyn kautta, vaan pikemminkin maailmaan epäkohtiin ja kärsimyksiin paneutumalla.

Toisin sanoen filosofis-uskonnollista vapautumista ei Gandhin mukaan voi käsittää erillään sosiaalisesta, taloudellisesta ja poliittisesta vapautumisesta. Kuten hän itse asian ytimekkäästi ilmaisee, ”hän, joka sanoo, ettei uskonnolla ole mitään tekemistä politiikan kanssa, ei ymmärrä uskonnon todellista merkitystä”.[1]

Tämän ajattelutavan mukaan totuus, jonka avulla voimme saavuttaa vapautumisen eli Mokshan, tarkoittaa pääasiallisesti totuudessa elämistä. Mitä on totuudessa eläminen? Saman kysymyksen Gandhi esitti myös itselleen läpi koko elämänsä. Pyrkimättä antamaan mitään suoraa vastausta tähän ikiaikaiseen arvoitukseen, hän ehdotti meille käsitettä ja elämäntapaa, jonka myötä totuutta lähestytään. Ahimsa, eli väkivallattomuus tai rakkaus, oli Gandhin mukaan ainoa tie totuuteen.

Jos totuuskäsite asetti haasteensa Gandhin ymmärrykselle, väkivallattomuus on hänen mukaansa vieläkin haastavampi. ”Millä kaikilla tavoilla elämässäni, omassa toimessani, sosiaalisessa ja kulttuurisessa perinteessäni ja elintavoissani, esiintyy väkivaltaa, fyysistä ja rakenteellista?”, oli hänen johtava kysymyksensä.[2]

Ei ole siis yllättävää, että Gandhi ajatteli aina ennen kaikkea ”viimeistä ihmistä”, eli ihmiskunnan – sekä luomakunnan – syrjäytyneitä ja kärsiviä yksilöitä ja ihmisryhmiä. Tämä siksi, että hänen mukaan elämä muodostaa jakamattoman kokonaisuuden, jonka seurauksena jokaisen ihmisen teot ja elämäntavat ovat aina yhteydessä toisiinsa, myös unohdettuihin, syrjäytyneisiin ja kärsiviin.

Nyt pääsemmekin siihen, miksi minä, filosofi, olen Intiaan tultuani ollut ensisijaisesti kosketuksissa maaviljelyksen kanssa ja kirjoitan aiheesta. Nimittäin Intiassa maanviljelijät ja maanviljelystyöntekijät kuuluvat juuri tällä hetkellä syrjäytyneiden ja kärsivien joukkoon.

Intian maatalouskriisin syyt

En Intiaan tultuani törmännyt maataloutta koskeviin aiheisiin ainoastaan tutkimukseni takia, vaan myös koska niistä puhutaan paljon mediassa ja valtion johdossa. Intian maatalous on kriisissä. Yksi kriisin selvistä oireista on maanviljelijöiden itsemurha-aalto. Vuodesta 1997 lähtien vuosittain noin 17 000 maanviljelijää ja maanviljelijätyöntekijää on riistänyt itseltään hengen.

Murskaavat tilastot kertovat ainakin osasyyn tähän. Maan noin 1,2 miljardin kokonaisväestöstä reilu 50% tienaa elantonsa maanviljelyksestä. Tästä huolimatta maatalous kattaa ainoastaan 17% maan BKT:sta. Tähän on vielä lisättävä, että merkittävä osa tästä 17%:sta kertyy suurmaanviljelijöiden eli teollistuneen ja kaupallistuneen maanviljelyksen tuotoista. Pienmaanviljelijän keskimääräinen tulo on noin 70 Rs/päivä, eli noin 1€/päivä. Intiassa noin 80% maanviljelijöistä on pienviljelijöitä. Tilastot puhuvat karua kieltä ja selittävät, miksi 45% Intian väestöstä – noin 540 miljoonaa ihmistä! – elää aliravittuina.

Nämä luvut jäävät kuitenkin helposti toisten tilastojen varjoon. Ne kertovat toisenlaista tarinaa, jossa Intia on yksi maailman suurimmista kasvutalouksista. Talouskasvu on lisännyt nousevan keskiluokan kulutusvoimaa, minkä lisäksi viisi maailman kymmenestä rikkaimmasta ihmisestä löytyy Intiasta. Tosiasia kuitenkin on, että laaja enemmistö ei kuulu tähän tarinaan, vaan Intiassa vallitsee kaksi toisistaan erkaantuvaa todellisuutta.

Osallistuin Punassa, Maharastin osavaltiossa järjestettyyn valtakunnalliseen seminaariin Maanviljelijöiden haasteet, jossa opin nämä mainitut tilastot.[3] Kysyin seminaarin puhujilta ja osanottajilta hieman epätoivoisena: ”Mitä me Suomessa ja Euroopassa voimme tehdä!?” Sain yksimielisen vastauksen: ”kasvattakaa oma ruokanne!”

Vastauksen ymmärtämiseksi on katsottava vielä hieman tarkemmin Intian maatalouskriisin syitä. Aloittakaamme sillä, miksi itsemurha-aalto sai alkunsa vuonna 1997. Vaikka emme tiedäkään tarinan alkua, tiedämme vuosilukujen 1991 ja 1995 olevan merkittäviä käännekohtia Intian ”kehitystarinassa”. Vuonna 1991 Intian valtio nimittäin teki päätöksen seurata USA:n johtamaa “uutta maailman järjestystä”, ja astui näin uusiliberaaliselle pelikentälle avaamalla markkinansa vapaan kilpailun globaaleille markkinoille. Vuonna 1995, Intia liittyi puolestaan WTO:n jäseneksi, joka merkitsi vieläkin ratkaisevampaa käännekohtaa maataloudelle. Ennen vuotta 1995 Intia oli harrastanut niin sanottua suojelevaa maatalouspolitiikkaa, joka WTO:n painostuksen myötä muuttui vapaaksi globaaliksi kilpailuksi.

Ruokasuvereniteetti murtuu

Suurin menetys, jonka Intian maatalous on kohdannut näiden uusliberaalien muutosten myötä, on valtion mahdollisuus hallita omia markkinahintojaan. Maataloudessa ongelma ilmenee seuraavista syistä. Kuten mainitsin, noin 80% Intian maanviljelijöistä on pienviljelijöitä. Kansainvälisillä markkinoilla suurin kilpailukyky on kuitenkin suurviljelijöillä ja monikansallisilla yhtiöillä. Tämä on suoraa seurausta länsimaissa harrastetusta poliittisesta päätöksenteosta. Kuten Amerikassa, myös Euroopan unionissa valtiot tukevat maataloutta erilaisten maataloustukien muodossa.[4] Näin maat ja Unioni lisäävät omien tuotteidensa kilpailukykyä pitämällä hinnat suhteellisen alhaisina.

Ennen kaikkea ongelma on kuitenkin siinä, että talouden nykyiset tukirakenteet suosivat suurviljelijöitä eli teollista ja kaupallista maataloutta. Tästä seuraa tietenkin, että paikalliset pienviljelijät joutuvat ahdinkoon, sillä heidän on pystyttävä kilpailemaan samoilla markkinoilla suurten teollisten ja kaupallisten viljelijöiden kanssa, mutta siis ilman samoja tukia. Tämän uusliberaalin talousmallin ja sen maataloustukimenetelmien vuoksi myös Intian pienmaanviljelijät ova suuressa kriisissä. WTO ja Maailman Pankki painostavat jatkuvasti Intian valtiota yhä vain rajoittamaan pientilojen tukia. Samalla elämiseen tarvittavien tuotteiden ja palvelujen hinnat nousevat vuosi vuodelta inflaation myötä. Yksi euro/päivä ei mitenkään riitä kattamaan näitä kuluja.

Avautuneiden markkinoiden tuottama paine modernisoida ja rationalisoida Intian maataloutta on myös lisännyt maaviljelyn kustannuksia. Esimerkiksi vuonna 1991 kustannukset 0,4 hehtaarin puuvillan viljelykselle olivat Rs. 2.500 (Rs. = Intian Rupia). Samankokoisen alueen viljely maksaa tänään n. Rs. 20.000. Nämä korotukset kustannuksissa johtuvat pääasiassa uudenlaisista riippuvuussuhteista teollisiin tuotteisiin ja laitteisiin, kuten suurten yritysten omistamiin ja hallitsemiin siemenmarkkinoihin sekä kemiallisten torjunta-aineiden, lannoitteiden ja maatalouskoneiden kauppaan. Koneistumisen myötä myös polttoaineen ja muun energian kulutus on kasvanut samalla kun inflaatio on puolestaan yhä vain korottanut elinkustannuksia.[5]

Maanviljelys on näistä syistä tullut hyvin riippuvaiseksi huomattavista pääomavaroista, joita suuri ja kaupallinen maatalous pystyy parhaiten tuottamaan. Nykyiset rakenteet palvelevat selvästi suurta, teollista ja kaupallista maataloutta ja lisää näiden toimijoiden valtaa. Mitä enemmän paikallisten ja pienten maanviljelijöiden ahdinko kasvaa, sitä enemmän maatalous siirtyy näiden käsiin.

Antamani kuvaus on tietenkin hyvin kärjistetty ja aivan liian mustavalkoinen. On totta, että 1970-luvun ”vihreä vallankumous” ja sen tuoma maatalouden rationalisointi ja teollistaminen onnistui kasvattamaan ruoan tuotantoa ja näin vähentämään nälänhätää, ainakin hetkellisesti. On myös selvää, että maatalouden rationalisointi, teollistaminen ja kaupallistaminen ovat tärkeä osa nykypäivän ruoantuotantoa, ja monet maat ja kansat ovat hyvin riippuvaisia siitä. Esimerkiksi Afrikassa monet maat eivät kykene tuottamaan tarpeeksi ruokaa ja ovat siksi hyvin riippuvaisia yhtä aikaa sekä ruoan tuonnista että muiden maataloustuotteiden, kuten esimerkiksi mausteiden viennistä. Ja on totta, että nälänhädän ja aliravitsemuksen suurin syy, ainakin Intiassa, ovat taloudellisiset epätasaisuudet, ei liian vähäinen ruoantuotanto.

Teknologiat niittävät satoa

Yllä mainitut tekijät eivät ole ainoa syy saamaani vastaukseen ”kasvattakaa oma ruokanne”. Taustalla piilee syvempi kulttuurikritiikki sekä moninaisemmat huolenaiheet.

Gandhi-tutkimuksessa — jos sellaista voi sanoa olevan lainkaan — suuri keskusteluaihe on teknologian ja teollisuuden kritiikki: Oliko Gandhi kategorisesti modernia teknologiaa vataan ja miksi, vai kohdistuiko hänen kritiikkinsä ennemminkin teknologian määrättyihin käytäntöihin? Riippumatta siitä, miten näihin kysymyksiin vastaa, on aivan selvää, että Gandhi vastusti modernia teknologiaa ja teollisuutta ainakin siinä määrin kuin se riisti ihmisiltä elinkeinon korvaamalla ihmistyön koneilla. Tämä oli myös osittain syy siihen, miksi Gandhi asetti kyläelämän suurkaupunkielämän sijaan kulttuurin ja sivilisaation keskipisteeksi.

Maailma, jossa elämme, toimii ideologisesti juuri päinvastoin. Sivilisaatiomme kulttuurillinen keskipiste on moderni urbaani elämä, ja tämä näyttäisi olevan myös tulevaisuuden trendi. Maatalouden teollistaminen ja kaupallistaminen ruokkivat tätä ilmiötä tehokkaasti. Ajatelkaamme Intiaa maatalouden ”kehityksen” valossa. Jos ”tarkoituksena” on rationalisoida, koneellistaa, teollistaa ja keskittää ruoantuotantoa, tämä merkitsee väistämättä ihmistyöpanoksen radikaalia vähentymistä. Mikä näiden ihmisten kohtalo tulee olemaan? Ajatus ei kuitenkaan ole tulevaisuuden ilmiö, vaan parhaillaan meneillä oleva kulttuurinen muodonmuutos: ihmiset hakeutuvat kaupunkeihin rahan ja töiden perään. Seurauksena on kasa uusia huolenaiheita.

Jätän tässä huomioitta kehityksestä seuraavat vakavat sosiaaliset onglemat ja keskityn lyhyesti ekologisiin huolenaiheisiin ja energiantuotannon uhkakuviin.

Mitä moderni urbaani elämä tarkoittaa kulttuurisesti? En halua millään tavalla vähätellä sitä sosiaalista ja kulttuurista ”vapautumista” jota se niin monille saattaa merkitä. Mutta haluan huomauttaa, että nykyisessä muodossaan urbanisointi ja siihen liittyvät kulttuuriset tuotteet ja elämäntavat tarkoittaa myös massiivisia infrastruktuurisia rakenteita. Se tarkoittaa lisääntyvää teknologista (ja teknologisten tuotteiden) riippuvuutta, se tarkoittaa lisääntyvää logistiikan tarvetta jne. Listaa voisi jatkaa sivu sivun jälkeen.

Jokainen ymmärtää näiden kasvavien rakenteiden tarkoittavan lisääntyvää energian ja raakamateriaalien tarvetta. Lyhyt katsaus Intian valtion laatimiin tilastoihin koskien seuraavan 13 vuoden aikana raaka-aineisiin, infrastruktuuriin ja energiantuotantoon tarvittavia maa-alueita antaa asiaan hieman perspektiiviä. Esimerkiksi rakennussementin tuottamiseen tarvittava vuolukivi ja sen louhintaan tullaan seuraavan 13 vuoden aikana tarvitsemaan 383 104 hehtaaria lisää maata. Uusien teiden rakentamista varten tarvitaan 1 300 645 hehtaaria ja tuuli- ja aurinkovoimaa varteen yhteensä 459 924 hehtaaria.

Kaiken kaikkiaan tilastot kertovat, että Intian on seuraavan 13 vuoden aikana käytettävä 11 447 559 hehtaaria maata infrastruktuurin, energiantuotannon ja raaka-aineiden louhintaan. Tämä tarkoittaa, että yhteensä 17 958 825 hehtaaria maata tullaan alistamaan näiden teollisuuden alojen palvelukseen. Kaiken ympäristöhaitan ja biodiversiteettituhon lisäksi nämä huikeat tilastot tarkoittavat myös yhä enemmän laittomia ja korruptoituneita maankaappauksia, alkuperäiskansojen elinehtojen tuhoamista, heidän maidensa riistoa sekä lisääntyvää urbanisointia. Kyseessä on todellinen noidankehä.

”Kasvattakaa oma ruokanne” on siis reaktio paljon muuhunkin kuin yksinkertaisesti ruoan tuotantoon.

Suuryritykset kaappaavat maan

Nostakaamme taivaalle vielä yksi synkkä pilvi: kasvavat terveydelliset haitat  johtuen maanviljelyksen teollistumisesta eli sen kemikalisoitumisesta. Vaikka kuten mainitsin, on totta, että 1970-luvun ”vihreä vallankumous” ja sen tuoma kemikaaliteollisuus todellakin pystyi lyhyellä aikavälillä lisäämään ruoantuotantoa, sen vähemmän halutut seuraukset ovat jo jonkin aikaa nostattattaneet yleistä huolta. Täällä Intiassa tunnustetaan jopa valtion tasolla, että ⅔-osaa Intian maaperästä on saastunutta ja vaikuttaa negatiivisesti ihmisten ja eläinten terveyteen. Syövän ja muiden terveysongelmien tilastollinen kasvu kertoo terveysongelman syvyydestä.

Kaikki maanviljelijät, joiden kanssa olen tähän mennessä puhunut, ovat hyvin tietoisia kemikaaliteollisuuden epäsuotuisista terveysvaikutteista. Tästä huolimatta hyvin harva uskaltaa ryhtyä harjoittamaan luonnonmukaista viljelyä. Syy on selvä. Vallitsevien taloudellisten paineiden alla muutoksia ei uskalleta tehdä, sillä ihmiset pelkäävät epäonnistuvansa ja joutuvansa sitä kautta entistä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon.

Pelko epäonnistumisesta johtuu pitkälti siitä, että hyvin harva maanviljelijä tietää, miten maata viljellään luonnonmukaisesti, ja päinvastoin uskoo vankasti, että kemikaaliset lannotteet ja torjunta-aineet ovat ainoa keino taata mahdollisimman suuri sato. Tämä on todiste siitä, miten tehokkaasti moderni maanviljelysteollisuus on saavuttanut ideologisen hegemonian.

Vierailemassani Punan seminaarissa tiedemiehet, ekspertit, aktivistit sekä luomu-maanviljelijät väittävät kuitenkin toista. Heidän mukaansa luonnonmukainen viljely — yhdistelmä perinnetietoa ja nykytiedettä — antaa miltei samankokoisen sadon, jos ei jopa runsaamman, ja takaa samalla terveellisen ruoan ja puhtaan maaperän. Maataloudessa vallitsee heidän mukaansa maatalousteollisuuden luoma myytti kemiallisten torjunta-aineiden ja lannoitteiden välttämättömyydestä. Ei siis ole yllättävää, että täällä Intiassa puhutaan varsinkin aktivistien kesken usein teollisen maanviljelyksen poisoppimisen tarpeesta (engl. de-learning) sekä katoamaisillaan olevan perinteisen tietämyksen palauttamisesta osana luonnonmukaista viljelyä.

Tilanne Intiassa on lievästi sanottuna hälyttävä. Hintaepätaso kasvaa, maanviljelijät köyhtyvät ja näkevät nälkää, urbanisointi kiihtyy, maanviljelysteollisuus ja monikansalliset yhtiöt kasvavat ja luovat kartelleja sekä monopoleja ja maanviljelykseen liittyvät terveysongelmat lisääntyvät huikeata vauhtia.

Jopa Intian valtio on myöntänyt maatalouden olevan kriisitilanteessa. Heidän aikomuksensa ja toimenpiteensä ovat kuitenkin huolestuttavia. Sen sijaan, että valtio ryhtyisi aktiivisesti tukemaan ja suojelemaan pienviljelijöitä ja paikallisia talouksia sekä edistämään luomu-viljelyä, se on sijoittanut toivonsa niin sanottuun KIA (Knowledge Initiative in Agriculture) sopimukseen, jonka se on solminut Yhdysvaltojen kanssa. Tämän sopimuksen myötä Intian (ja USA:n) maatalous on siirtymässä uuden bioteknologian ja sitä hallitsevien suuryhtiöiden käsiin.[6] 

KIA:n päätavoitteena on tuottaa uusia säädöksiä maatalouspolitiikan eri alueille, mm. geneettisesti modifioiduille organismeille, siementen säätelylle sekä immateriaalioikeuksille. Kuten niin usein kun on kyse uusliberaalista politiikasta, sääntely markkinoiden ”vapauttamiseksi” tarkoittaa tosiasiassa vallan siirtämistä suuryhtiöille.

Näin on myös KIA:n suhteen. Intia on perinteisesti vastustanut geneettisesti modifioitujen tuotteiden tuontia sekä viljelystä, mutta KIA-sopimuksen myötä täällä pyritään nyt valtion tasolla poistamaan GM-tuotteiden rajoituksia sekä tekemään näiden tuotteiden kyseenalaistamisesta laitonta. Intia on siis ottamassa askeleen kohti vieläkin voimakkaampaa monikansallisten yhtiöiden valtaa.

Paikallista solidaarisuutta rakentamassa

Nyt kenties ymmärrämme paremmin, miksi kysyessäni maatalousaktivisteilta, mitä me Suomessa ja Euroopassa voimme tehdä ja miten voimme toimia solidaarisesti, sain vastauksen ”Kasvattakaa oma ruokanne!”.

Intian maatalous on tällä hetkellä loistava esimerkki siitä, mitä pahimmassa tapauksessa tapahtuu kun ruokaa viljellään, ei paikallisiin ja todellisiin tarpeisiin pohjautuen, vaan globaaleille kapitalistisille markkinoille. ”Kasvattakaa oma ruokanne!” iskee uusliberaalin järjestelmän sydämeen. Ruoka on ihmisen perustarve, ja jossain mielessä perusoikeuskin. Se ei kuuluisi globaalien markkinoiden epäoikeudenmukaiseen ja epävarmaan valtakilpailuun. ”Kasvattakaa oma ruokanne!” on kehotus vastustaa maatalouden lisääntyvää teollistumista ja kaupallistumista, monikansallisten yhtiöiden valtaa sekä niitä syvempiä kulttuurillisia rakenteita, joita modernisaatio tuo mukanaan. Se on väkivallatonta taistelua rakenteellista väkivaltaa kohtaan.

Lopulta ei riitä, että kasvatamme oman ruokamme; meidän on tehtävä se aivan toisenlaisen arvomaailman pohjalta kuin mitä vallalla oleva talousajattelu sanelee. Tämä tarkoittaa, että meidän on Suomessa ja laajemminkin Euroopassa vastustettava ja uudistettava EU:n maatalouspolitiikkaa. Maatalouden — jos toivomme oikeudenmukaista, solidaarista, demokraattista ja puhdasta sekä luonnonmukaista ruoantuotantoa — on korvattava suuri ja teollistunut maanviljelys paikallisella pienviljelyksellä ja tehtävä siitä rakenteensa perusta.

Tällä en tarkoita sitä, että suurmaatalous olisi aina pahasta ja kaikissa tapauksissa vältettävä. Pikemminkin ehdotukseni on, että paikallinen tuotanto paikallisille tarpeille tulisi olla maatalouden ydin, eikä sen reunailmiö. On siis muistettava, että monet varsinkin Afrikassa ovat nykytilanteessa hyvin riippuvaisia ruoan tuonnista ja kansainvälisistä ruokamarkkinoista.

Meidän on luotava uusia paikallisia ja solidaarisia talouden käytäntöjä, joiden puitteissa ruoantuotantoa voidaan irrottaa nykyisistä globaalimarkkinoiden rakenteista. Monelle tällainen kuulostaa takapajuiselta ja mahdottomalta ajatukselta, kenties korkeintaan jonkinlaiselta pienten yhteisöjen marginaali-ilmiöltä, ja onkin myönnettävä, että nykyisen talousmallin näkökulmasta asianlaita todella juuri onkin näin.

Ongelma on kuitenkin se, että tällöin meidän omat ennakkoluulot, pelot ja kenties mukavuuden ja tottuneisuuden tunteet rajoittavat mahdollisuuksiamme kuvitella toisenlainen maailma, jossa yhden ihmisen olemassaolo ja elintavat eivät edellytä toisen tuhoa ja riistoa.

Tässä on hyvä pitää mielessä, että ympäri maailmaa ja Eurooppaa löytyy lukuisia aktiivisia nykyisen talousmallin haastavia taloudellisia toimijoita ja prosesseja. On yhteiskunnallista yrittäjyyttä, paikallistaloutta, solidaarisuustaloutta jne. Hiljattain eri puolilla Eurooppaa on alkanut esiintyä myös niin sanottuja virallisia paikallisvaluuttoja. Esimerkiksi Saksassa sijaitsevassa Chiemgaun maakunnassa on paikallisvaluutta Chiemgauer ja Englannissa Bristolissa kaupungissa the Bristol Pound. Tämän tyyppiset valuutat ovat tehokas tapa tukea paikallistaloutta ja vastustaa globaalien markkinoiden ja monikansallisten jättiyhtiöiden riistoa.

Tätä kulttuuri-ilmiötä on tuettava, syvennettävä ja laajennettava. Muutoksen on pohjauduttava monimuotoisuuteen. Paikallisuus tarkoittaa suorempia demokraattisia rakenteita ja paikallisten yhteisöjen laajempaa itsemääräämisoikeutta, joka vuorostaan tarkoittaa, että paikallisten talouksien on pohjauduttava paikallisten kansalaisten omiin päätöksiin ja toimintamalleihin.

Tähän lisäämme vielä solidaarisuuden, sillä yhteisöjen on muistettava, että heidän oma hyvinvointinsa ei saa tapahtua toisen yhteisön tai ihmisen kustannuksella. Gandhi kutsui tätä solidaarisuutta Sarvodayaksi eli hyvinvoinniksi kaikille, jopa yhteiskunnan sorretuille ja unohdetuille.

Myös Suomessa on kasvavia paikallistalouksia ja -valuuttoja, niin sanottuja aikapankkeja. Rahan sijaan nämä paikalliset talousjärjestelmät käyttävät valuuttana aikaa.

Helsingin kaupunki lupaa

Helsingin kaupunki on viimeaikoina sitoutunut tukemaan aikapankkitoimintaa ja paikallistaloutta. Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymän Globaalin vastuun strategiassa lukee: ”Sosiaalisen kestävyyden, kaupunkilaisten omaehtoisen elämän ja talouden vakauden edistämiseksi kaupunki selvittää, miten se voi tukea aikapankkien toimintaa”.

Lause on lyhyt, mutta sisältää olennaisen. Helsingin kaupunki on sitoutunut kehittämään paikallista, omaehtoista ja sosiaalisesti kestäviä rakenteita integroimalla paikallista taloudellista toimintaa projektiinsa. Voimme vain toivoa, että kaupunki tunnustaa myös paikallisen ruokatuotannon osaksi tätä prosessia.

Helsingin kaupungin on otettava hallitus- ja valtuustotasolla toiminnallista vastuuta lausumastaan. Samalla meidän on itse mietittävä tarkasti, mitä me haluamme tältä prosessilta. Muun kansalaistoiminnan lailla, Aikapankki on kansalaisten itse organisoimaa, demokraattisiin ja solidaarisiin periaatteisiin pohjautuvaa toimintaa. Kaupungin on ennen kaikkea tunnustettava tämä ja pidettävä huolta siitä, ettei se ala hallita ja säädellä aikapankin toimintaa, vaan pyrkii tukemaan sitä.

Prosessi tulee vaatimaan radikaalimpaa ja suorempaa demokratiaa kun mihin me olemme tottuneet. Tarvitaan läheisempää yhteistyötä ja dialogia poliittisten rakenteiden sekä kansalaistoiminnan ja -järjestöjen välillä. Tarvitaan selkeämpiä vaikuttamisen kanavia kansalaistoiminnalle valtakeskittymien hajaannuttamiseksi.

Helsingin kaupungin Globaalin vastuun strategia on potentiaalisesti oikea askel kohti sosiaalisesti ja ekologisesti oikeudenmukaisempaa sekä demokraattisempaa maailmaa. Se on siten myös oikea askel intialaisen maanviljelijän näkökulmasta. Kansalaisina ja kansalaisaktivisteina tiedämme kuitenkin hyvin, ettemme voi jättää näin tärkeitä asioita pelkästään poliittisten päättäjien käsiin.

Kuten päättäjien tehtävänä on kuunnella kansalaisia, niin myös on kansalaisten tehtävänä on olla päättäjien tukena ja vartijoina, sillä päätöksenteko joka nykypolitiikassa kasaantuu poliitikkojen niskoille on usein yhtyeenkietoutunut rakenteisiin, jotka ovat ylivoimaisen monimutkaisia ja läpinäkymättömiä. Emme saa luovuttaa itsemääräämisoikeuttamme ja osallisuuttamme poliittisille rakenteille. Emme saa olettaa, että demokratia ja oikeudenmukaisuus toteutuvat ainoastaan edustuksellisella parlamentarismilla.

Demokratia on jokapäiväistä elämää ja osallistumista. Ilman tätä emme voi unelmoida saavuttavamme sitä elämää totuudessa josta Gandhi puhui.

New Delhi, Intia

Niklas Toivakainen

Viitteet:

1. Haluan kuitenkin huomauttaa, että annan tässä hyvin harhaanjohtavan ja yksinkertaistetun hahmotuksen filosofisista perinteistä. Niin Intiassa kuin lännessäkin on monia esimerkkejä filosofeista, jotka ovat ottaneet etäisyyttä kontemplatiivisesta eli puhtaasti intellektuaalisesta maailmasta vetäytymisen filosofiasta.

2. Gandhi ei itse käyttänyt käsitettä ”rakenteellinen väkivalta”. Tästä huolimatta tämä käsite sopii mielestäni oikein hyvin hänen käsitykseensä väkivallasta ja väkivallattomuudesta. Muutama esimerkkiä tästä ovat hänen usein käyttämänsä käsitteet Sarvodaya ja Swadeshi. Ensimmäinen näistä viittaa periaatteeseen, että oma hyvinvointi ei saa tulla toisen kärsimyksen kustannuksella. Swadeshi taas viittaa paikalliseen tuotantoon ja talouteen, tai tuotantoon/talouteen joka ei tue sortavia rakenteita. Tähän voi lisätä Gandhin sanat ”taloudellinen sota ei ole aseellisia joukkoja parempi”

3. Nämä tilastot ja muita tämän artikkelin tietoja sekä tilastoja löytyy kirjasta Aseem Shrivastava & Ashis Kothari, Churning the earth, Viking by Pengin Books, India 2012.

4. EU antaa n. 51 miljardia euroa maataloustukea joka vuosi. Toisaalta on huomautettava, että nykyisellään mm. EU:ssa, jonka maataloustuet ovat olleet hyvin haitallisia maailman maatalousmarkkinoille, tuet ovat vähentyneet huomattavasti ja ne sidotaan tuotannon ja hintojen sijaan mm. tuotantopinta-alaan.

5. Mainittakoon vielä että avautuneet markkinat ovat lisänneet viennin houkuttelevuutta, sillä hintataso mm. Euroopassa ja Amerikassa on Intiaan verrattuna selvästi korkeampi. Tästä on seurannut kaksi asiaa. Ensinnäkin luonnonmukaisen eli luomuruoan vienti on kasvanut. Lännessä luomuruoan kasvava kysyntä on houkutellut Intialaisia tuottamaan luonnonmukaista ja puhdasta ruokaa länsimaalaisille, ei niinkään omille markkinoille. Toiseksi varsinkin köyhien ihmisten kuluttaman ruoan tuotanto kokonaistuotantoon verrattuna on laskenut huomattavasti (24 %) kun taas muiden kun ruoka-aineiden (esim. teeviljelys) tuotanto on kasvanut (20 %), pääasiallisesti vientiä varten. Siitä huolimatta, että ruoantuotannon osuus maatalouden kokonaistuotantoon verrattuna on Intiassa laskenut, on ruoantuotanto sinänsä kasvanut vuodesta 2001 vuoteen 2010 44 miljoonalla tonnilla ollen nykyään 241 miljoonaan tonnia vuodessa. Tämä on selvä merkki siitä, että Intiassa vallitseva aliravitsemus ei johdu ruoan puutteesta vaan poliittisista ja taloudellisista rakenteista. Intiassa toimivan maatalouskomission raportissa nämä tilastolliset tosiasiat ovat olleet esillä argumenttina geneettisesti modifioitujen organismien tarpeellisuutta vastaan. Vaikka näyttää selvältä, että uusliberaali markkinatalous ei ole vähentänyt köyhyyttä ja nälkää Intiassa, joidenkin tilastojen mukaan näin on kuitenkin asianlaita joissakin muissa maissa, kenties jopa keskimäärin maailmanlaajuisesti. On siis olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Intia on poikkeustapaus tai sitten maailmanlaajuiset tilastot ovat kyseenalaisia ja epäselviä. Asia on toistaiseksi epäselvä.

6. KIA:n hallituksen edustajina ovat mm. monikansallinen maatalousjättiläinen Monsanto sekä eettisesti ristiriitainen Walmart!