Palauttakaa korvaamattomat yhteisresurssit

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”691″,”attributes”:{”alt”:”Ugo Mattei”,”class”:”media-image”,”height”:”158″,”style”:”width: 210px; height: 158px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Kuinka suojella yhteistä omaisuutta, kun hallitukset myyvät pilkkahintaan julkiset palvelut tai tuhlaavat luonnonvarat budjettiensa ”tasapainottamiseksi”? ”Commonsien” eli yhteisresurssien käsite pyrkii ylittämään julkisen ja yksityisen omaisuuden vastakkainasettelun.

Kun valtio yksityistää rautatien, lentoliikenteen tai sairaalan, kun se luopuu juomaveden jakelusta tai myy yliopistoja, se pakkolunastaa yhteisöltä osan sille kuuluvasta omaisuudesta. Pakkokeinoista on kyse myös silloin, kun valtio lunastaa yksityisen omaisuuden käyttöönsä maantietä tai muuta julkista hanketta varten. Yksityistämisessä päättäjät myyvät jotain sellaista, joka ei ole heidän, vaan kuuluu jokaiselle yhteisön jäsenelle. Sama pätee tilanteeseen, jossa he kaappaavat pellon tienrakennusalustaksi.

Julkisen viranomaisen harjoittama yksityistäminen riistää siis jokaiselta kansalaiselta hänen osuutensa yhteisistä voimavaroista. Tämä koskee myös yksityisen omaisuuden takavarikoimista, tosin yhdellä merkittävällä erolla. Liberaali perustuslaillinen traditio suojelee yksityistä omistajaa ja suo tälle hyvityksen omaisuuden pakkolunastamisesta. Sen sijaan mikään oikeudellinen järjestely perustuslaista puhumattakaan ei suojaa uusliberalistiselta valtiolta, kun se muuntaa yhteisön omaisuutta yksityisiksi hyödykkeiksi.

Valtioiden ja suurten ylikansallisten yhtiöiden välisten valtasuhteiden kehityttyä nykytilaansa tämä epäsuhta kielii juridisesta ja poliittisesta jälkeenjääneisyydestä. Sama perustuslain takaama vastuuttomuus antaa hallituksille oikeuden myydä vapaasti kaikkien yhteistä omaisuutta kansantalouksiensa rahoittamiseksi.

Kantaakseen vastuunsa ”palvelijan” (hallitus) pitää osata hoitaa niiden omaisuutta, joilta se on saanut valtuutuksensa (kansalaiset). Sen tehtävänä on ylläpitää luottamusta eikä toimia isäntänä, joka voi vapaasti käyttää hyväksi julkista omaisuutta. Kerran pois luovutetut, pilatut tai tuhotut yhteisresurssit eivät enää ole yhteisön – ei nykyisen sukupolven sen enempää kuin tulevienkaan – käytettävissä. Vaikka kansalaiset havahtuisivat siihen, että he ovat valinneet rikollisen palvelijan, menetettyä on vaikea saada takaisin. Tulevia sukupolvia taas ei voi syyttää valinnasta, josta ne eivät ole vastuussa. Yhteisresursseja koskevat ongelmat on ratkaistava ennen kaikkea perustuslain tasolla, koska juuri perustuslaissa yhteiskunnat määrittelevät pitkän aikavälin valinnat, jotka suojelevat niitä tulevien hallitsijoiden mielivallalta.[1]

Uusliberaali valtio aisoihin

Yhteisresursseja puolustavan aktivismin rinnalla on tärkeää kehittää teoreettista välineistöä, jonka avulla niitä voidaan kohdella juridisesti autonomisena ja vaihtoehtoisena niin yksityiselle kuin julkiselle omaisuudelle.[2] Nykyään tämä tehtävä on tullut yhä tärkeämmäksi, kun hallitukset rahoittavat toimintojaan verotulojen sijasta yhä enemmän lainarahalla, mikä suistaa ne huomattavasti voimakkaampien koronkiskurien käsiin.

Ylivoimaisesti suurimmassa osassa maailman maista hallitukset ovat alisteisia kansainvälisten finanssiryhmittymien eduille. Niiden painostamina hallitukset siirtävät yhteisresurssit kaiken julkisen valvonnan ulkopuolelle ja perustelevat tekoaan velkojenmaksulla. Asioiden tila esitetään luonnollisena ja pakollisena, vaikka se on todellisuudessa seurausta jatkuvasta ja huolellisesta poliittisesta harkinnasta.

Yhteisresurssit tyydyttävät yhteisön perustarpeita ja suojaavat perusoikeuksia. Niiden perimmäinen olemus muodostuu kamppailuissa, joita käydään eri puolilla maailmaa yhteisresurssien puolustamiseksi.[3] Nämä kamppailut hävitään usein, mutta ne ovat aina luonteeltaan vapauttavia.

Monissa tapauksissa yhteisresurssien todellisia vihollisia ovat valtiot, joiden pitäisi olla niiden uskollisia vartijoita. Kun yhteistä omaisuutta pakkolunastetaan yksityisten intressien, esimerkiksi ylikansallisten yhtiöiden palvelemiseksi, vastuussa ovat yhä useammin yrityksistä riippuvaiset (ja siten suhteelliset heikot) valtiot, joille yritykset sanelevat yksityistämisen, kuluttamisen ja riiston politiikat. Kreikan ja Irlannin tilanteet ovat tästä malliesimerkkejä.

Moderni länsimainen traditio on kehittynyt dialektisessa vuorovaikutuksessa valtion ja yksityisen omaisuuden välillä sellaisessa historian vaiheessa, jossa vain näistä jälkimmäinen näytti tarvitsevan suojelua autoritäärisiä ja kaikkivoipia vallanpitäjiä vastaan. Tältä ajalta ovat peräisin tietyt perustuslakiin kirjatut vakuudet, kuten yleisen edun käsite, vahingonkorvausvelvollisuus ja lainsäädännön erityisasema yhteiskunnassa (lainsäätäjällä on monopoli tiettyihin kysymyksiin, jota muut yhteiskunnallista valtaa käyttävät instituutiot eivät voi horjuttaa).

Mutta nyt kun voimasuhteet valtion ja yksityisen sektorin välillä ovat muuttuneet, myös julkisella omaisuudella on tarve pitkän aikavälin suojaan ja takuisiin. Niitä on kuitenkin vaikea luoda perinteisen järjestelmän sisällä, joka rajaa oikeuden yhteisten asioiden hoitamiseen yksinomaan valtiolle. Siksi klassisen liberalismin mukainen asetelma, jossa yksityisomaisuus on suojattu valtiolta, on riittämätön.

Meneillään olevissa yhteisresursseja koskevissa kamppailuissa (jotka on suunnattu esimerkiksi veden, valtion yliopistojen tai ruoantuotannon puolustamiseksi ja ympäristöä tuhoavia infrastruktuurihankkeita vastaan) ongelma ymmärretään useilla eri tavoilla. Sen kehystämisessä ei välttämättä hyödynnetä uusia teoreettisia välineitä, jotka voivat auttaa selventämään asian luonnetta ja näkemään, että erilaisilla liikehdinnöillä on yhteinen suunta. Yhteisresurssien käsite pyrkii täyttämään tämän uuden perustuslaillisen tehtävän julkisen omaisuuden suojelemiseksi uusliberalistista valtiota ja yksityisiä intressejä vastaan.

Teoria yhteismaan tragediasta

Yhteisresurssien käsite sai runsaasti nostetta vuonna 2009, kun pohjoisamerikkalainen taloustieteilijä Elinor Ostrom sai Nobelin palkinnon commonseja käsittelevästä työstään, erityisesti kirjastaan Governing the Commons.[4] Yhteisresursseista tuli kansainvälisen keskustelun avainsana. Teoksen kriittinen potentiaali jäi kuitenkin sen saaman ylistyksen varjoon. Tiedeyhteisö ei tunnustanut Ostromin työn vallankumouksellisuutta politiikan ja oikeuden alalla.

Pohjoisamerikkalaisen biologi Garrett Hardinin teoretisoima ”yhteismaan tragedia” – yksilöiden vapaa pääsy jaettuun resurssiin johtaa sen ylikulutukseen ja tuhoutumiseen – sai tiedeyhteisön valtavirran näkemään ”yhteisen” malliesimerkkinä lainsuojattomasta tilasta.[5] Useat talous- ja yhteiskuntatieteilijät käsittelivät teorioissaan ihmistä olentona, joka tullessaan kutsutuksi juhliin hyökkäisi saman tien ruokatarjoilun kimppuun maksimoidakseen saamansa kalorimäärän muiden kustannuksella. Kyltymätön homo economicus pyrkisi siis kuluttamaan mahdollisimman suuren määrän ravintoa mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Ostrom näytti, että tällainen käyttäytymismalli kuvaa huonosti ihmisten välisiä suhteita todellisessa maailmassa. Hän ei kuitenkaan vetänyt asiasta minkäänlaisia poliittisia johtopäätöksiä, koska malli kuvaa melko hyvin kahden tärkeimmän maailmaamme hallitsevan instituution toimintaa. Yritys ja valtio toimivat itse asiassa molemmat yhteisresursseja kohtaan täsmälleen samoin kuin ahne kutsuvieras noutopöydän ääressä: ne pyrkivät haalimaan itselleen maksimimäärän resursseja muiden kustannuksella. Yhtäällä yritysjohtajien ja osakkeenomistajien, toisaalla kansakunnan ja sen hallitsijoiden painostamina ne omaksuvat lyhytnäköisen ja itsekkään toimintatavan, jota ne suojaavat useimmiten sankalla ideologisella sumuverholla.

Ajattelutavan muutos

Tultuaan kerran osaksi hallitsevaa akateemista ja tieteellistä keskustelua ”yhteistä” koskeva puhe uhkaa vesittyä samanlaiseksi kriisinjälkeiseksi sanahelinäksi kuin ”kestävyyttä” ja ”vihreää taloutta” koskevat puheet. Tieteellistä vallankumousta seuranneet sukupolvet löysivät keinon maapallon uumenissa piilevän aarrearkun avaamiseen. Sinne on säilötty valtavat rikkaudet, joita aikaisemmat sukupolvet eivät olleet tienneet omistavansa ja joiden hyödyntämiseen heillä ei ollut välineitä.[6]

”Ensimmäisen modernisaation” (1500–1700-luku) aikana kehittyi lain, tekniikan ja talouden yhteisvaikutuksesta tieteellinen maailmankuva, joka mahdollisti tähän arkkuun kätkettyjen luonnonrikkauksien (kivihiili, öljy, maakaasu ja pohjavesi) hävittämisen, joita emme pysty itse tuottamaan ja jotka eivät uusiudu edes miljoonien vuosien kuluessa. Tämän uuden ymmärryksen varaan rakennettiin nopea ja tehokas riiston ja hyväksikäytön oppi, jota olemme tottuneet viimeiset kolmesataa vuotta kutsumaan taloudeksi.

Modernissa ajattelussa yhteisresurssien hyväksikäyttö – joka johtaa väistämättä niiden yksityistämiseen ja suosii tahoja, jotka pystyvät ottamaan ne haltuunsa ja repimään niistä irti voittoa kaikkein tehokkaimmin – näyttäytyy täysin luonnollisena. Pääoman kasautuminen vaatii kaiken kaupallistamista, minkä edellytyksiä ovat raha, maan yksityisomistus ja palkkatyö – nuo inhimilliset keksinnöt, jotka muuttavat taloudellisiksi hyödykkeiksi ainutlaatuiset, itseisarvoiset ja korvaamattomat asiat, kuten maan, ajan ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen.

Karl Marx kuvasi pääoman alkuperäisen kasautumisen prosessin – käyttäen esimerkkinä Englannin yhteismaiden ryöstämistä 1500-luvulla – ensimmäisenä askeleena kapitalismin kehityksessä: se auttoi synnyttämään riittävän pääoman teollisen vallankumouksen käynnistämiseksi. Määritelmää voisi kuitenkin laajentaa sisällyttämällä pääoman alkuperäiseen kasautumiseen myös kaikkien niiden asioiden yksityistämisen, jotka on rakennettu verovaroin ja jotka siis ovat yhteisen työn hedelmiä. Näihin kuuluvat muiden muassa liikenneväylät, julkiset palvelut, tietoliikenneyhteydet, kaupunkisuunnittelu, kulttuuriset ja maisemalliset hyödykkeet, sairaalat ja koulut (sekä laajemmin ymmärtäen kaikki, mikä koskee kulttuuria ja tietoa) – siis toisin sanoen kaikki rakenteet, jotka säätelevät yhteiskunnallista elämää aina puolustuslaitokseen ja vankiloihin saakka.[7]

Jotta voidaan käynnistää mullistus teknis-oikeudellisessa järjestelmässä, tarvitaan yleinen ajattelutavan muutos, jossa ”yhteinen” nostetaan yhteiskuntaa jäsentäväksi keskeiseksi näkökulmaksi. Sen tarkoituksena on tuoda näkyviin ja ylittää liberaalista perustuslaillisesta traditiosta periytyvä paradoksi: yksityisomaisuuden parempi suoja yhteiseen omaisuuteen nähden.

Ugo Mattei

Suomennos: Mauno Särkkä

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Le Monde Diplomatiquessa 4/2012.

Ugo Mattei on vertailevan kansainvälisen oikeuden professori Kalifornian yliopiston Hastings College of the Law'ssa. Hän on kirjoittanut muun muassa kirjan Beni comuni. Un manifesto, Laterza, Bari-Rooma, 2011.

Suomen kielessä englannin kielen käsitteestä ”commons” (ranskaksi ”biens communs”) käytetään asiayhteydestä riippuen ilmaisuja yhteisresurssi, yhteishyödyke, yhteisvarallisuus ja yhteismaa sekä vertaishyödyke, vertaisresurssi, vertaistuotanto, yhteinen ja yhteishyvä. Katso Tero Toivanen: http://www.revalvaatio.org/wp/vertaistaloutta-rakentamaan-lahtokohtia-commons-perustaiseen-yhteiskuntaan/.

Kuva: Punto Cuneo: Ugo Mattei e l'Alleanza per i Beni Comuni, http://www.youtube.com/watch?v=JJvY8SVyrhM

Viitteet:

1. Tämä suoja on kaikesta huolimatta säilynyt heikkona. Ranskassa julkiset palvelut saivat perustuslaissa monopoliaseman vuonna 1946, mutta se ei ole estänyt asetelman purkamista jälkikäteen.
2. Michael Hardt ja Antonio Negri, Commonwealth, Harward University Press, Cambridge, 2009.
3. Ugo Mattei ja Laura Nader, Plunder: When the Rule of Law Is Illegal, Blackwell, Oxford, 2008.
4. Elinor Ostrom, Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action, Cambridge University Press, 1990.
5. Garrett Hardin, ”The tragedy of the commons”, Science 162, nro 3859, Washington, joulukuu 1968. Suom. "Yhteislaidunten tragedia", teoksessa Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. Toim. Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Koponen & Markku Oksanen. s. 41-60.
6. Carlo M. Cipolla, The Economic History of World Population, Penguin, Lontoo, 1962.
7. Elisabetta Grande, Il Terzo strike. La prigione in America, Sellerio, Palerme, 2007. Lue myös David Harveyn ajatuksia ”kasautumisesta pakkolunastamalla” [accumulation by dispossession] teoksessa New Imperialism, Oxford University Press, 2003.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s