Liikkuvat vertaisuudet osa 1: Teatteri vertaistyönä

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”981″,”attributes”:{”alt”:”teatterimaskit”,”class”:”media-image”,”height”:”145″,”style”:”width: 210px; height: 145px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Commonsit määritellään usein yhteisen työn käytännöksi, jotka meidän, palkkatyöhön ja markkinasuhteisiin tottuneiden, pitäisi opetella uudestaan. Toistaiseksi positiivisia käytäntöjä on kuitenkin etsitty lähinnä internetverkostoista, ja niiden periaatteita on sovellettu fyysiseen työhön kyseenalaisin tuloksin.

Tässä tekstissä esittelen kaksi harrastajateatteriryhmää, jotka tekivät vertaistyötä käytännössä commonskeskustelun ulkopuolella. Ryhmien tavoitteena oli jaetun, luovan ilmaisun vahvistaminen ja uusien ideoiden työstäminen yhteiseksi kokonaisuudeksi liikeilmaisun ja draamakasvatuksen keinoin. Draamatyöskentely paljastaa sekä fyysisen työn erityisiä vapauden ja vertaisuuden mahdollisuuksia, sekä väistämättömiä ristiriitoja ja reunaehtoja, joita näiden tavoitteluun kuuluu.

Käytän aika vähän sosiaalista mediaa, joten monet verkkovertaistuotannosta lähteneet ajatukset vertaistuotannon vapaudesta ja riippumattomuudesta ovat kuulostaneet minusta kummallisilta. Yleensä yhteistyöprojekteissa, joissa olen ollut mukana, kaikkien osallistujien on täytynyt joustaa omista kiinnostuksista ja suunnitelmistaan, jotta yhteinen tavoite on voinut ylipäänsä toteutua.

Tietoverkkojen tai rahan tapaisiin neutraaleihin alustoihin perustuva vaihto voi ehkä tuntua vapaammalta, koska vaihtajien ei tarvitse luoda henkilökohtaisia suhteita tai ottaa vastuuta juuri muusta kuin oman osuutensa hoitamisesta. Mutta jos vaihdon vapaus, tuotteet sekä omistus ovat tärkeimpiä poliittisia kysymyksiä, vertaistuotantokeskustelu alkaa muistuttaa hämmentävästi markkinautopiaa.[1]

Neutraalien vaihtosuhteiden vapaus on materiaalisessa maailmassa näennäistä: se vain peittää näkyvistä ihmisten keskinäiseen riippuvuuteen kuuluvat emotionaaliset siteet, hierarkiat, ja velvollisuudentunteet.[2]

Nämä ”vapaan” verkostotuotannon reunaehdot ja haasteet ovat kuitenkin jääneet yhteisten positiivisen, poliittisen puolustuksen taka-alalle.[3] Omaehtoisuuden ja autonomian edistämisen lisäksi kommonereiden pitäisi myös kyetä haastamaan uusliberalismin lupaukset näennäisestä riippumattomuudesta, jotta esimerkiksi julkisten palveluiden rapautuminen kiinnostaisi muitakin, kuin siitä eniten kärsiviä.

Olen teatteri- ja tanssiharrastusryhmissä törmännyt vertaistuotantoon mutten käsitteenä tai liikkeenä vaan käytännön kokeiluina. Soveltavan teatterin projekteissa pyritään yhdistämään henkilökohtainen vapaus ja luovuus yhteiseen konkreettiseen tiedontuotantoon. Tutustuin keväällä 2012 kahden eri työryhmän työskentelyyn. Pienet, hetkelliset projektit eivät toki auta laajojen yhteisvarantojen, kuten palvelujärjestelmien organisoimisessa, mutta niissä on testattu vertaisuutta ja vapautta vahvistavia käytäntöjä ruohonjuuritasolla.

Toisaalta harjoitusprosessit paljastavat hierarkioita, joista hyvällä tahdollakaan käynnistetty vertaistuotantoprojekti ei ole sen vapaampi, kuin muut työyhteisöt. Toistaiseksi kieltä ja vuorovaikutusta vertaistuotantona on ainakin Charlotte Hessin mukaan tutkittu lähinnä niiden kaupallisen hyödyntämisen näkökulmasta.[4] Teatterista löytyy ehkä esimerkkejä myös sellaisista vuorovaikutuksen käytännöistä, joita ei voi käyttää yhtä lailla riiston välineinä.

Dare1 (Drama in academy) oli yhdentoista hengen kansainvälinen yliopisto-opiskelijoiden ryhmä, joka toteutti tieteellisen teatterin esityksiä alansa seminaariin. Tieteellinen teatteri tarkoittaa tieteellisten sisältöjen käsittelyä teatteri-ilmaisun keinoin, mutta se ei ole vakiintunut tai tunnettu genre. Ajatus syntyi ryhmäläisten tarpeesta toteuttaa seminaari persoonallisella ja muutakin kuin akateemista yleisöä kiinnostavalla tavalla.

Bridges koostui kuudesta nuoresta ja aikuisesta, jotka tekivät ammattiohjauksessa näytelmän devicing-menetelmällä. Devicing-teatteri on vakiintunut teatteri-ilmaisun menetelmä, jossa ohjaaja antaa ryhmälle työkaluja tehdä esitys itse ryhmää kiinnostavista aiheista. Bridges-ryhmän käynnistäminen ja esitykseen liittyvät järjestelyt olivat ryhmän ohjaajan vastuulla, kun taas Dare:n jäsenet etsivät ohjaajan ja järjestivät seminaarin itse. Dare:n esitys koostui neljän lyhyen kohtauksen kokoelmasta ympäristöalan seminaarissa tieteellisten alustusten lomassa. Kummankaan ryhmän jäsenillä ei ollut aiempaa kokemusta teatterista muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Molemmissa ryhmissä tieto aiheista ja asioista, joita haluttiin käsitellä, oli kaikkien saatavilla: Bridges käytti sanomalehtileikkeitä, laululyriikoita ja elokuvia, kun taas Dare hyödynsi yhteisiä opintojaan ja alansa osaamista. Siten verkostotuotannosta ponnistavan commons-keskustelun kiinnostus tiedon vapauttamiseen ei ollut ryhmille ollenkaan olennainen kysymys. On eri asia pohtia “valmiin” tiedon omistamista kuin uuden oppimista yhteisesti, ja Dare halusi kokeilla näistä jälkimmäistä. [5]

Daren jäsenet olivat turhautuneita alansa poliittis-akateemiseen moralisoivaan tiedonvälitystapaan, ja he hyödynsivät tuttua keskustelua esityksessään. Eräs pätkä käynnistyi tyypillisellä kulutuskritiikillä ja kuvauksella kuluttajien yhteiskunnallisesta valveutumisesta. Esitys eteni kuitenkin pohtimaan kuluttajista aktivisteiksi muuttuneiden esiintyjien keskinäistä arvottamista, uskoa hyvään retoriikkaan sekä demokratian ja johtajuuden tasapainoa. Esityksen itseironiset piikit osuivat yleisöön ja naurua riitti.

Daren esityksestä muodostui vertaistuotantoa, koska se perustui yhteiselle kokemuspohjalle esiintyjien ja katsojien välillä. Asiasisällöt välitettiin tunnistettavien kokemusten, tunteiden ja hahmojen kautta. Vertaistuotannon resursseista ja työvälineistä on keskusteltu runsaasti omistuksen kautta, mutta se näkökulma sopii huonosti vuorovaikutuksen pohtimiseen. Onneksi commonsseista puhutaan nykyään yhä enemmän myös toimintana yhteisöinä ja liikkeinä, kuten esimerkiksi On the Commons -sivuston artikkeleissa. Alexa Bradley ja Julie Ristau määrittelevät commonssit tarkalleen ottaen tavaksi toteuttaa yhteistyösuhteita vastavuoroisesti ja tasa-arvoisesti.[6] Siitä, mitä vertaistuotantoyhteisöillä oikeastaan tarkoitetaan, ja millaiselle vuorovaikutukselle, ajalle ja tilalle ne perustuvat, kuulisin mielelläni paljon lisää.

Toinen ongelma verkostokeskustelussa on oletus siitä, että yhteiset resurssit tekevät niiden käyttäjistä keskenään vertaisia. Poliittisessa mielessä on perusteltua niputtaa lukemattomia eri ilmiöitä ympäri maapalloa Wikipediasta maatilaosuuskuntiin ja talonvaltauksiin esimerkeiksi vapaasta tuotannosta. Puhe kuitenkin häivyttää esimerkkien sisäiset hierarkiat näkyvistä, eikä ulospäin vertaiselta näyttävä työ välttämättä ole lainkaan sen vapaampaa kuin esimerkiksi yksinyrittäjyys. Matteo Pasquinelli muistuttaa, kuinka ankaraa apuraha- ja näkyvyyskilpailua käydään ”vapaan verkostotyön” sisällä ja millaiselle perustalle se nojaa: suurin osa maailman tietokoneiden raaka-aineista louhitaan ja koneet valmistetaan äärimmäisen epäoikeudemukaisissa olosuhteissa.[7]

Dare:n ja Bridgesin tärkein yhteinen ja vertaisuutta vahvistava resurssi oli elekieli. Kummankin ryhmän ohjaajat käyttivät työskentelyn aluksi pitkän aikaa improvisaatioharjoituksiin jäsenten välisten jännitteiden purkamiseksi sekä epävarmuuden jakamiseksi ja sietämiseksi. Dare hyödynsi erityisesti tanssi-improvisaatiota. Liikeimprovisaatio avasi kaikille osallistujille tunnistettavan ja jaettavan eleiden ja liikkeen tilan, jossa tunteet, tuntemukset ja epämääräinen ilmaisu saivat tulla ja mennä tavallaan.

Improvisaatiossa kaikkien on toistuvasti heittäydyttävä tuntemattomaan tilanteeseen, mutta liikkuminen yhdessä vailla päämäärää ja määritelmiä poisti epäonnistumisen pelkoa ja vahvisti uskoa yhteiseen työhön. Kummassakin kansainvälisessä ryhmässä oli monia jäseniä, jotka eivät puhuneet ryhmän yhteistä kieltä sujuvasti. Daressa yksi heistä sai tanssin ja musiikin kautta itsevarmuutta jakaa osaamistaan uudella tavalla, kun aiemmin opiskellessaan hän oli kokenut jäävänsä syrjään kielitaidon puutteen vuoksi.

Myös Bridgesissä jäsenet, jotka eivät puhuneet sujuvasti ryhmän yhteistä kieltä, kokivat teatterityöskentelyn kaikista rohkaisevimpana, kun kielitaito ei rajoittanut heidän osallistumistaan työskentelyyn. Fyysinen havainnollistaminen edisti yhteisen ymmärryksen syntyä asioista ja hän-mentävät suomen kielen ongelmat olivat yhteisen huumorin aihe. Yksi osallistujista korosti työskentelyn vapautuneisuutta, koska kenenkään ei tarvinnut pelätä erottuvansa joukosta, vaikka eroja jäsenten välillä oli runsaasti. Kaikkien osallistujien kyky yhteistyöhön ja vertaisuuteen eroista huolimatta perustui tiettyjen suhteiden vahvistamiseen tietyillä keinoilla.

Onnistumisen edellytyksenä ovat hyvän ohjauksen tuomat puitteet, jossa jokainen osallistuja ohjataan kokemattomuuden ja kömpelyyden tilanteeseen – ohjaajaa lukuun ottamatta, jota tarvitaan pitämään puitteet kasassa. Kun taas vertaisuutta tukevat hauraat puitteet horjuvat, yhteinen tavoite muuttuu vapaasta valinnasta kahlitsevaksi. Silloin vertaistuotanto tarkoittaa myös yhteisestä työstä kieltäytymistä ja kapuloiden heittämistä muiden rattaisiin.

Uusia yhteisiä luodessa olisi syytä pohtia, mitä ja millaista ylläpitoa, luottamusta ja vastuuta ne vaativat, ja miten haavoittuvia ne ovat yhteistyön ongelmille. Verkosto-utopiat ovat sen sijaan alunperin virinneet teknologisen kehityksen, ei sosiaalisen konfliktien pohjalta, joten ne ovat auttamattoman sokeita näille autonomian ja politiikan perustaville käytännöille.[8]

Sunna Kovanen

Viitteet:

  1. Pasquinelli, Matteo (2008). Animal Spirits. Bestiary of the Commons. Rotterdam: NAi Publishers / Institute of Network Cultures. s. 77.
  2. Barbagallo, Camille & Federici, Silvia (2012). Introduction. The Commoner 15. http://www.commoner.org.uk/wp-content/uploads/2012/02/01-introduction.pdf
  3. Booth, William James (2004). Moraalitalouden ideasta. Teoksessa Ilkka Kauppinen (toim.): Moraalitalous. Tampere: Vastapaino. s. 76–84.
  4. Caffentzis, George (2011). A Critique of "Cognitive Capitalism". Teoksessa Michael Peters & Ergin Bulut (toim.): Cognitive Capitalism, Education, and Digital Labor. New York: Peter Lang. s. 45; Pasquinelli mt., s. 62–66.
  5. Hess, Charlotte (2008). Mapping the New Commons. Esitys konferenssissa “Governing Shared Resources: Connecting Local Experience to Global Challenges;” the 12th Biennial Conference of the International Association for the Study of the Commons. University of Gloucestershire, Cheltenham, England. Heinäkuu 14–18, 2008. http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=1356835, s. 10–11.
  6. Hess mt., s. 20.
  7. Bradley, Alexa & Ristau, Julie (2013). Twelve Commons Dispatches for These Times. On the Commons. http://onthecommons.org/work/twelve-commons-dispatches-these-times-0. [Luettu 3.4.2013]
  8. Pasquinelli mt., s. 102.

Kuva: http://www.lcsc.edu/humanities/images/masks.gif

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s