Yksityinen jakamistalous

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1076″,”attributes”:{”alt”:”Kaikki jakoon”,”class”:”media-image”,”height”:”118″,”style”:”width: 210px; height: 118px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Vesa-Matti Lahti & Jenni Selosmaa: Kaikki jakoon! Kohti uutta yhteisöllistä taloutta. Atena 2013.

Mitä on jakamistalous ja kuinka sitä voidaan harjoittaa? Näiden kysymysten avaaminen on Vesa-Matti Lahden ja Jenni Selosmaan kirjoittaman Kaikki jakoon -kirjan tavoite. Kirja luo katsauksen ”uuteen” ilmiöön, mutta ei pääse kovinkaan syvälle käsitteen yhteiskunta- ja taloustieteellisessä analyysissä.

Kirjan käytännön esimerkit jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, amerikkalaisiksi ja keskiluokkaisiksi. Tästä huolimatta kyse on hyvästä avauksesta tärkeään keskusteluun, joka ei ole ainoastaan ”ajankohtainen”, vaan pikemminkin aina yhtä epäajanmukainen. Ajatus yhteiskuluttamisesta ja ”oman” jakamisesta kun ei ole mikään uusi idea.

Mitä on jakamistalous?

Kirjan mukaan jakamistalous (sharing economy, collaborative consumption) on ”yhdistelmä ikiaikaisia yhteisöllisiä toimintatapoja sekä nykyteknologian mahdollistamia moderneja yhteydenpidon muotoja.” Jakamistalous tarkoittaa ”verkkoteknologian kehittymisen myötä syntyneitä sosiaalisia ja taloudellisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat erilaisten omistusten, resurssien ja taitojen jakamisen ja vaihtamisen sellaisilla tavoilla ja sellaisissa mittakaavoissa, jotka eivät aiemmin ole olleet mahdollisia” (s. 13).

Kirjassa jakamistalous nähdään pääasiassa rahavälitteiseksi toiminnaksi, ja jakamistalouden toivotaan synnyttävän taloudellista lisäarvoa. Muutamia aikapankkeihin liittyviä viittauksia lukuunottamatta kirjassa ei kyseenalaisteta tai pohdita tätä peruslähtökohtaa.

Jaettavana on siis yksityisomistus. Tästä johtuen kirja ei mielestäni kykene lopulta tarkastelemaan jakamista radikaalina taloudellisen toiminnan muotona, ja se käsittää talouden liian suppeasti markkinavälitteiseksi toiminnaksi. Kirjasta puuttuu historiallinen perspektiivi, ja tämän seurauksena myös syvällisempi teoreettinen oivallus.

Esimerkiksi solidaarisuustalouteen viitataan oikeastaan vasta kirjan loppuun liitetyssä suppeahkossa käsitelistassa. Siksi jakamistalous esitellään kirjassa nimenomaan jälkiteollisen yhteiskunnan nopean tietoteknisen kehityksen mahdollistamana kulutusmuotona.

Tähän sisältyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin jakamistaloutta käsitellään hyvin vähän tuotannon kannalta. Toiseksi tietotekniikka nostetaan aivan liian suureen arvoon.

Tuotantoon liittyvänä esimerkkinä voidaan nostaa esiin yksi kirjan outouksista, nimittäin se, ettei kirja käsittele lainkaan tiedon ja osaamisen jakamista vertaisverkoissa, vaikka juuri se on yksi nykyisen tietokapitalismin perusasioista. Kirja hehkuttaa 1990-luvun liberaalivihrein kaiuin ”immateriaalisen kulutuksen” ilosanomaa, mutta todella immateriaalisiin resursseihin, kuten tietoon, kieleen ja yhteiseen kokemukseen ei kirjassa silti kajota. Näiden asioiden käsittely olisi muuttanut kirjan lähtökohdiltaan aivan toisenlaiseksi.

Nyt lähdetään liikkeelle lähinnä olemassa olevan, joissain esimerkeissä jakamistaloutta varten tuotettavien, materiaalisten hyödykkeiden jakamisesta, ja siitä, kuinka näillä voidaan tehdä rahaa. Tärkeimpiä esimerkkejä ovat yksityiset asunnot ja autot.

Kun kirjan ”ontologinen” lähtökohta on siis liberaali (yksilöt ja heidän “omansa”, jotka tuottavat jotain, mikä voi olla jaettavissa toisten kanssa), se epäonnistuu näkemään, kuinka kapitalismi kääntää jatkuvasti yhteistä ja jaettua yksityisomistukseksi (peruslähtökohtana tässä toimisi tietysti John Locken Two Treatises of Government vuodelta 1689). Toisin sanoen jakamistalouden ainoa askel ei ole, tai sen ei pitäisi olla, jakaa ”omaa” toisten kanssa (etenkään maksusta), vaan kamppailla niitä talouspoliittisia ja ideologisia järjestelmiä vastaan, jotka tuottavat yksityisomistusta ja estävät jakamista lähtökohtaisesti.

Tämä on erittäin olennainen kysymys myös ”immateriaalisten” hyödykkeiden tuotannossa ja jakamisessa, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi tekijänoikeuskamppailuissa.

Jakamistalous nähdään siis kirjassa markkinatalouden uutena muotona, jolle tosin rakennetaan melkoista vastuuta ekologisen kriisin ratkaisussa. Tässä mielessä kirjan perusasenne on kapitalismimyönteinen ja vihertävä (mutta ei missään nimessä syväekologinen) liberalismi.

Vaikka kirjan tietyt lähtökohdat ovatkin kulutuskriittisiä, se ei varsinaisesti kyseenalaista nykyistä kulutuskulttuuria. Kirjan ideaalisinta kohdeyleisöä ovat ”luovissa kaupungeissa” elävät keskiluokkaiset tai jopa ylemmän keskiluokan kuluttajat, joilla on mahdollisuuksia kokeilla uusia kulutusmuotoja ja jotka haluavat elää ympäristötietoista elämää varsinaisesti kuitenkaan politisoitumatta tai radikalisoitumatta.

Tietotekniikka ja luokkaerot

SITRA:n rahoittamana hankkeena kirjan tarkoitus on mitä ilmeisimmin puhaltaa jakamistalouden start up -yrityksiin uutta ilmaa. Uudet taloudelliset oivallukset on saatava voimistumaan osana svengaavan pääkaupunkiseudun luomista. Kyynisesti ajatellen kyse on siis jälleen yhdestä avauksesta, jolla kapitalismia pyritään ulottamaan yli tehdastuotannon kriisin ja jossa raha pestään vihreäksi.

Samalla kirja toistaa muutamia viimeisten vuosikymmenten uskomuksia tietoteknisen vallankumouksen autuaaksi tekevästä voimasta. Lähtöoletuksena on, että jakamistalous kykenee ratkaisemaan ekologisia ongelmia ja tuomaan talouteen uutta voimaa – kertaakaan ei pohdita sitä, millaista ekologista taakkaa niin tietotekniikan valmistamisesta kuin omistamisestakin syntyy, kenellä sitä on mahdollisuus omistaa, kenellä ei, ja millaisia käyttövaikeuksia siihen liittyy. Kirjassa ajatellaan, että kosmopoliittisesti maailmalla liikkuva Minä voi elää rennosti ja ekologisesti osallistuen samalla uudenlaiseen taloudelliseen toimintaan. Nopea nettiyhteys, tabletti, älypuhelin, kannettava tietokone ja vähintään muutama tonni tilillä ovat edellytyksiä jakamistalouteen osallistumiseen.

Kirjassa olisi tullut ehdottomasti ottaa kantaa urbaaniin ja koulutettuun köyhyyteen, joka yhteiskunnan prekarisoitumisen seurauksena on pikemminkin lisääntymässä kuin vähentymässä. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa Noah Baumbachin elokuva Frances Ha (http://www.franceshamovie.com/), joka kertoo tarkasti suurkaupungeissa vellovan prekaarin sukupolven elämästä. Kun tähän yhdistetään muut luokka-, sukupuoli-, rotu- ja kulttuurierot, jää kirja suorastaan tunkkaisen keskiluokkaiseksi esitykseksi aiheesta, jonka ei suinkaan tulisi koskettaa vain “hipstereitä”, vaan nimenomaan työtä tekevää – myös muuta kuin palkkatyötä tekevää – väestöä kokonaisuudessaan.

Näkökulmastaan johtuen kirja jää sosiologisesti niin kapea-alaiseksi, että sen esittämät mahdollisuudet tuntuvat lopulta epäuskottavilta. Väitän, että ihmiset harjoittavat jakamista huomattavasti laajemmin kuin kirja kuvailee, mutta tämä jakaminen tapahtuu ”ei-taloudellisen” alueella – vaikka se voikin olla samalla uuden työn ja taloudellisen toiminnan perusta.

Radikaali keskiluokkainen visio?

Vaikka Kaikki jakoon -teoksesta puuttukin kriittinen pohdinta, on silti tärkeää, että edes joltain taholta ilmestyy selkokielinen yleisesitys siitä, kuinka yksityisomistukseen perustuva kulutus ei ole vain kallista ja hankalaa, vaan myös ekologisesti ja yhteiskunnallisesti kestämätöntä ja turhaa. Kirjan tärkein ajatus on kuitenkin omalla tapaa radikaali. Se seuraa tiettyjä vihreän liikkeen perusperiaatteita ja yhdistyy jopa degrowth-ajatteluun.

Kirjassa kritisoidaan aiheellisesti, joskin laimeasti, yhteiskunnassamme vallalla olevia talouden mekanismeja, jotka pakottavat meidät yksityisomistukseen, tekevät jakamisesta ja yhteisomistamisesta (tai jopa omistamattomuudesta) vaikeaa, estävät kierrätystä ja pitävät meitä kiinni teollisen yhteiskunnan massatuotannossa ja -kulutuksessa. Kirjassa myös esitetään, että jakamistalous on tulevaisuuden talouden perusta. Tai oikeastaan siinä esitetään, että näin tulisi olla, mikäli emme halua, että planeettamme hukkuu roinaan.

Kirja rakentuu kuudesta luvusta. Liikkeelle lähdetään jakamistalouden määrittelystä korostaen erityisesti kansalaisten roolia jakamistalouden keskiössä. Kirjan pohja-ajatuksena on, että jakamisen kautta yksityiset kansalaiset voivat toimia ”fiksummin” ja luoda vihreää taloutta ohi valtioiden ja suuryritysten.

Jakamalla vaikkapa oman asuntonsa rahallista korvausta vastaan yksilö voi toimia vihreästi, tienata rahaa ja ”kamppailla” suuria hotelliketjuja vastaan. Kirja toki korostaa, että jakamistalouden yritykset, kuten Airbnb (jota kirjassa käytetään esimerkkinä kyllästymiseen saakka), voivat rakentaa isojakin taloudellisia piirejä muodostamalla uusia markkinapaikkoja ja toimimalla välittäjinä niiden ihmisten välillä, jotka haluavat jakaa ja kuluttaa jaettua. Nimenomaan tästä löytyvät jakamistalouden kapitalistisen kasvun mahdollisuudet.

Jakamistalouden edellytyksiä pohtiessaan kirjoittajat korostavat, että jakamistalous perustuu luottamukseen (joka tietenkin kuuluu keskiluokan hyveisiin, mutta sulkee samalla ulos “epäluotettavat luokat”), joka muotoutuu nykyisin yhä enemmän virtuaalisesti. Oman auton vuokraaminen toiselle autonjakamispalvelun kautta edellyttää luottamusta tuntemattomiin ihmisiin. Luottamus ei siis rakennu perinteisesti kasvokkaisen kanssakäymisen kautta.

Kapitalismin yhtenä peruskivenä onkin ollut aina epäluottamus, jota varten on kehitetty mm. rahajärjestelmä. Jakamistaloudessa voidaan kamppailla rahavälitteistä vaihtoa vastaan vaihtamalla käyttöarvoja suoraan keskenään, mutta pääsääntöisesti kirjan esimerkit kertovat yhtiöistä, jotka ottavat ”oman siivunsa” tämän anonyymin luottamuksen rakentamisesta.

Jakamistalouden hienona ekologisena perusideana on kirjassa ajatus siitä, että vauraissa yhteiskunnissamme lepää käyttämättömänä huomattava määrä joutilaita resursseja, kuten asuntojemme ja varastojemme neliöitä, autojen ajotunteja ja niin edelleen. Onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi lento- ja laivayhtiöt eivät mielellään suo yhtään ”lepotuntia” koneilleen (joskus silläkin riskillä, että koneiden tekniset viat aiheuttavat vaaratilanteita), mutta henkilöautot ovat käyttämättöminä suurimman osan ajasta (n. 22–23 tuntia vuorokaudesta).

Tässähän ei tietenkään ole mitään järkeä, eikä se ole myöskään ”taloudellista”. Koneet (kuten vaikkapa pesukoneet) tulisi rakentaa niin, että ne kestävät jatkuvaa ja kovaa kulutusta. Sen jälkeen koneita tulisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä toteutuisi parhaiten, jos koneita käytettäisiin yhdessä jakaen. Kenenkään ei tarvitse istua auton ratissa 24 vuorokaudessa tai pestä pyykkiä 24/7.

Valitettavasti kirjassa ei kiinnitetä juurikaan huomiota siihen, että jakaminen vaatii aikaa. Jakamistalous viittaa siksi implisiittisesti myös downshiftaamiseen, joka tunnetusti on varakkaiden huvia. Jos ihminen tekee kahta työtä elääkseen, ja työssä esimerkiksi Facebookin käyttö on kielletty, on kirjan tarkoittamaan jakamistalouteen osallistuminen hankalaa. Siksi tulevaisuudessa pitäisi pohtia nimenomaan sitä, kuinka jakamisen käytännöt voitaisiin tehdä mahdollisimman helpoiksi – tai miksei suorastaan pakollisiksi, esimerkiksi taloyhtiöiden yhteisten pesukoneiden muodossa.

Jakamistalouden taustat – hippiliikkeestä uuteen yhteisöllisyyteen

Kirjan toisessa luvussa Jakamistalouden kehityskulku pyritään selittämään, kuinka jakamistalous on noussut tärkeäksi ilmiöksi – etenkin sellaisissa paikoissa kuin San Francisco. Siis sen lisäksi, että jakamistalous nähdään varsin uutena, digitalisoitumiseen ja internetiin liittyvänä ilmiönä, kuten jo edellä totesin, se nähdään myös urbaanina ilmiönä. Tämäkin on mielestäni hieman kyseenalaista.

Voisin väittää, että perinteisissä pienviljelijä- ja maatalousyhteisöissä jakaminen on monien tarvekalujen ja myöhemmin koneiden, kuten puimureiden suhteen ollut varsin tavallista. On toki selvää, että kaupungeissa tarvitaan erilaisia hyödykkeitä kuin maalla, mutta jo muutama esimerkki vaikkapa ns. kehitysmaista olisi ollut paikallaan. Näin oltaisiin voitu vähentää kirjasta syntyvää vaikutelmaa jakamistaloudesta epäpoliittisena ja epähistoriallisena kuluttamisena.

Toisaalta voi myös väittää, että huolimatta kaupunkien mahdollisuuksista, juuri kaupunkien kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on ehkäissyt jakamistaloutta. Esimerkiksi Suomessa kaupungistuminen ja vaurastuminen on hävittänyt yleiset saunat. Kaupungistuminen ei siis itsestään selvästi johda jakamiseen – yksityisomistuksen yhteiskunnassa pikemminkin päinvastoin. Kirja nimeää jakamistalouden aatteellisiksi juuriksi osuuskuntaliikkeen sekä hippiliikkeen, mutta jälleen kerran on pakko huomauttaa, että taustalle voitaisiin nimetä myös vaikkapa sosiaalikeskusliikkeet tai anarkismi ja kommunismi. Mutta ehkä nämä ovat ideologisesti vääriä taustoja svengaavalle jakamistaloudelle…?

Toinen luku listaa edelleen viimeaikaisia yhteiskunnallisia muutoksia, jotka edesauttavat jakamistalouden syntyä. Näitä ovat kulttuurinen muutos, jossa kirjoittajat korostavat 1970-luvulta lähtien tapahtunutta siirtymää kohti ”jälkimaterialistisia arvoja”. Tämä on juuri sellainen ”immateriaalisuutta” korostava muutos, jonka todellisista vaikutuksista voidaan olla montaa mieltä. Tosiasiassa samalla kun niin sanotut immateriaaliset arvot ovat nostaneet suosiotaan raakamateriaalien ja energian kulutus on noussut räjähdysmäisesti – myös alueilla, joilla väestönkasvua ei ole ollut.

CD- tai LP-levyn korvaaminen tiedostolla ei merkitse ekologisesti yhtään mitään, vielä vähemmän elokuvien lataus internetistä. Pelkästään uusien laitteiden valmistus ja niiden käytössä kuluva määrä sähköä tekee “immateriaalitaloudesta” hyvinkin materiaalista ja ympäristön kannalta raadollista toimintaa.

Kirjassa esitetään myös, että jakamistalous syntyy ja voimistuu aikakaudella, jona yleinen yksilöllistymistendenssi alkaa heikentyä ja uusi yhteisöllisyys vahvistua. Mielestäni tämä on kyseenalaista. On totta, että uusia yhteisöllisyyden muotoja on syntynyt massatyöläisyyden siirryttyä länsimaissa vähemmän merkittäväksi tuotantomuodoksi, mutta yhteisöt eivät ehkä kuitenkaan ole niin voimakkaita kuin kirja esittää.

On myös selvää, että esimerkiksi massatyöttömyys tuottaa uudenlaisia yhteisöjä. Eri kysymys on, mihin suuntaan näiden yhteisöjen kehitys lähtee. Etelä-Euroopassa äärioikeisto jakaa kansalle perunoita. Voidaanko tämä laskea osaksi jakamistaloutta? Valitettavasti kirja ei juurikaan pureudu olennaiseen kysymykseen yhteisöstä tuotantovoimana ja “koneena”, mikä olisi ollut uuden talouden kannalta merkittävää.

Myös ekologinen kriisi ja sitä myöten ekologinen kestävyys nostetaan esiin jakamistalouden kasvua vaativana seikkana. Kirjan esikuvien Rachel Botsmanin ja Roo Rogersin vuonna 2010 julkaistu What’s Mine is Yours -teos (jota ei edelleenkään kaikesta jakamishypetyksestä huolimatta löydä helpolla mainoksettomana ja ilmaisena e-versiona netistä!) ennusti jakamistaloudesta teolliseen vallankumoukseen verrattavaa ilmiötä – mikä on tietenkin täysin harhaanjohtava vertaus!

Mielestäni jakamistalouden vallankumoukselliseen ulottuvuuteen tulee suhtautua skeptisesti. Se on (parhaimmilaankin) ehkä vain keskiluokkainen poliittinen hanke. Puhuttaessa vallankumouksesta on myös oltava tarkkana. Tietotekninen “vallankumous” on teollisen “vallankumouksen” vertainen, mutta kuten kaikki materiaaliset vallankumoukset, sen poliittinen suunta on epäselvä. Toisin sanoen se voi tuottaa ja toimia monenlaisten yhteiskunnallisten ratkaisujen perustana.

Toisin kuin tietotekninen vallankumous, jakamistalous on kuitenkin lopulta poliittinen ja sosiaalinen muutos, minkä vuoksi siitä ei voi koskaan – valitettavasti – kasvaa teollisen tai tietoteknisen vallankumouksen vertaista muutosta, ellei se todella saavuta poliittista vallankumouksellista tasoa ja yhdisty muihin merkittäviin vallankumouksellisiin käytäntöihin.

Viimeiseksi, talouskriisi mainitaan yhtenä jakamistalouden kasvun taustana. Tästäkin voi tulla uutta buustia jakamistaloudessa toimiville firmoille, mutta jos katsomme yleisesti talouskriisin talouspoliittista ohjausta ja hoitoa, on selvää, että jakaminen ei näyttele siinä merkittävää roolia.

Kyynisesti voisi ennustaa, että sikäli kuin länsimainen köyhyys lisääntyy aina siihen mittaan saakka, että ihmisten on todella pakko alkaa jakaa hyödykkeitä keskenään (mikä voi valitettavasti olla ainoa todellinen muutoksen moottori ja minkä vaikutuksia nähdään jo erilaisten solidaaristen verkostojen muodossa Etelä-Euroopan maissa) nousee tätä toimintaa vastaan huomattavasti erilaisia sanktioita, sillä perimmiltään hyödykkeiden jakaminen vähentää kulutusta mikä puolestaan vähentää liikevaihtoa ja voittoja. Tämä näkyy jo nyt valtion huolena aikapankeissa tehtävän työn verotusta kohtaan.

Kirjassa valtiolta vaaditaan selkeitä määrityksiä siitä, miten aikapankeissa voidaan tehdä työtä, vaikkakin mielekkäämpi vaatimus olisi aikapankkien autonomisen aseman tunnustaminen ja niiden kommunistisen luonteen korostus – siis yksinkertaisesti sen ymmärtäminen, että aikapankit pyrkivät tuottamaan uusia hyvinvoinnin malleja aikana, jona hyvinvointivaltiota tuhotaan nopealla tahdilla.

Kirjoittajat mainitsevatkin mm. valtion säätelyn yhdeksi ongelmaksi jakamistalouden edessä. Olisi kuitenkin hyvä huomata, että kaikkien länsimaisten valtioiden lainsäädäntö keskittyy suojelemaan yksityisomistusta ja liiketoimintaa. Siksi kyse ei ole valtiosta kapitalismin tiellä, vaan pikemminkin vanhasta totuudesta, jonka mukaan valtion tehtävänä on suojella omistavan luokan etuja.

Mitä hyötyä jakamistaloudesta on ja mitä siinä tapahtuu?

Kirjan kolmas luku pohtii sitä, miksi jakamistalous on tai voisi olla tärkeää. Hyödyiksi luetellaan tietystikin ympäristöhyödyt, sillä oletuksena on, että jakamistalous vähentää kulutusta. Onkin totta, että esimerkiksi kaupunkipyörät ja vaikkapa Pariisin Velib-järjestelmä on synnyttäneet merkittävän murroksen kaupungin autoilukulttuuriin (joskaan ei vielä vähentänyt sitä merkittävästi). Yhteisautoilu on seuraava askel, joskin yksityisautoilu pitäisi tietenkin ensin kieltää kokonaisuudessaan ekologisen selkärepun keventämiseksi.

Toiseksi hyödyksi esitetään taloudelliset hyödyt. Hyötyjä syntyy erityisesti resurssien tehokkaasta käytöstä – mikä on jälleen hieman kyseenalainen asia voitontavoittelun näkökulmasta. Tehtaat, koneet ja ihmisten työ pyritään kapitalismissa aina organisoimaan mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti (ts. resurssit pyritään pitämään 100% käytössä). Kulutus kuitenkin perustuu epätehokkuuteen ja epätaloudellisuuteen, suoranaiseen tuhlaukseen. Tätä paradoksia kirjassa ei käsitellä, mikä on mielestäni suuri puute.

Vihreä usko kulutuksen muuttamiseen ”järkeväksi” ja ”kuluttaja on suvereeni” -ajattelun sudenkuopat väijyvät jatkuvasti kirjan argumenttien ympärillä. Jälleen luokkaerojen ja köyhyyden mukaan tuominen kuluttaja-analyysiin voisi osoittaa, että kuluttaja ei todellakaan ole suvereeni, vaan varsin repressoitu subjekti, joka syö paskaa siksi, että on pakko.

Kolmanneksi mainitaan sosiaaliset ja kulttuuriset hyödyt. Kirjan esimerkit hauskoista yhteisillallisista eivät jo sanotun jälkeen vaadi enempää kommentoimista.

Neljäs luku kartoittaa mitä jakamistaloudessa tapahtuu. Luku määrittelee jälleen, että ”jakamistalous on eri osapuolten välistä rajallisten yksityisten hyödykkeiden vaihtoa ja yhteiskäyttöä sekä tämän mahdollistamista erityisesti nykyteknologian avulla” (s 106).

Tämä määritelmä asettaa jakamistalouden monellakin tapaa commons-keskusteluja vastaan – vaikkakaan kirjassa ei mainitakaan tai verrata jakamistaloutta commonseihin millään tavalla.

Ensiksikin, jakaminen nähdään niukkojen hyödykkeiden vaihdoksi. Commons-teoria on korostanut, kuinka yhteisestä tehdään kapitalismissa niukkaa eli yksityisomistusta, jolloin ”arvottoman” yhteisen arvo nousee.

Jakamistalouden perusajatus, siten kun se esitellään kirjassa, lähtee siis oikeastaan juuri tästä sosiaalisesti ja poliittisesti tuotetusta niukkuudesta, mikä on mielestäni ongelmallista. Jakamistalouden periaate kun tulisi ehdottomasti ulottaa niin julkisiin hyödykkeisiin kuin myös luonnonvaroihin ja muihin yhteisiin resursseihin, sillä vain tätä kautta voidaan tuoda esiin jakamisen eli geometrian erityinen poliittinen muoto, josta politiikan teoria on ollut kiinnostunut aina antiikin Kreikan ihanteista lähtien.

Jakamisessa on aina ja ennen kaikkea kysymys politiikasta. Siksi lähtökohta, jossa jaetaan yksityistä, on varsin kummallinen. Yhteisen jakaminen on aivan eri kysymys kuin yksityisen jakaminen. Kritiikittömän näkemyksen seurauksena jakamisen muodoiksi luetellaan lahjoitukset, lainaaminen, vaihtaminen, vuokraaminen sekä myyminen ja ostaminen. Tästä listasta puuttuu täydellisesti yhteisen tuottamisen ja jakamisen perusidea eli “jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”.

Luku listaa myös jakamistalouden liiketoimintamalleja, jotka voivat toimia hyvinä esimerkkeinä alan yrittäjyyttä harkitseville. Jakamisen kolmeksi toimintamalliksi nimetään puolestaan yhteiskäyttö, kierrätys ja elämäntavat.

Jakamistalouden tulevaisuus?

Viides luku on otsikkonsa puolesta varsin mielenkiintoinen: ”Talousteoriat, raha ja omistaminen jakamistalouden aikakaudella”. Luku tarjoaakin muutamia kirjan mielekkäimpiä osuuksia uudesta talousteoreettisesta ajattelusta ja uusklassisen teorian kritiikistä. Jakamistalous nähdään ehdottomasti vaihtoehtoisena talousteoriana, ja luvussa esitetty vertaileva taulukko uusklassisesta ja ”laajennetusta näkemyksestä” on mielestäni hyvä.

Silti on syytä huomauttaa, että kirjoittajien tarjoama vaihtoehto on juurikin laajennus ja päivitys, mutta ei varsinaisesti uusklassisen teorian kumoava oppi. Luvussa kiinnitetään kirjan muuhun antiin nähden varsin radikaalisti huomiota vaihtoehtoihin, joita rahalle voidaan löytää vaihdon välineenä. Silti ajatus esimerkiksi ”mainevaluutasta” eli virtuaalisesti muokkautuvasta kuluttaja- ja käyttäjäprofiilistamme (olemmeko siis yksilöinä luotettavia vai emme) on hiukan lapsellinen.

Viimeinen varsinainen luku käsittelee jakamistalouden tulevaisuutta. Luvussa nostetaan esiin, kuinka paljon sijoituksia suuriksi paisuneet kansainväliset jakamistalousyritykset ovat saaneet (kymmeniä miljoonia dollareita). Kirjoittajat toivovat valtioilta myönteisempää suhtautumista jakamistalouteen, sillä tällä hetkellä valtioiden asettamat tiukat säädökset ja lait vaikeuttavat yrittämistä.

On tietysti selvää, että ikuisen teollisuusmaan unelmassa elävän Suomen kaltaisen valtion lainsäädäntö on kelvotonta tällaiseen kohtuullisen suurta vapautta tarvitsevaan liiketoimintaan. Mielestäni tavoitteena ei kuitenkaan voi olla ainoastaan jakamistalousyritysten toimintaympäristön rakentaminen. Pikemminkin valtion pitäisi panostaa toimintaan, joka tekee vaihtamisen, kierrättämisen, jakamisen, lainaamisen ja työn mahdolliseksi ilman rahaa.

Valtio ja kunnat voisivat siis aivan hyvin tuottaa näitä jakajien ”kohtaamispaikkoja”, sillä perimmäisenä tavoitteenahan tulisi olla ohjata ihmisten toimintaa, työtä ja kulutusta mahdollisimman nopeasti ekologisiin ja jälkikapitalistisiin muotoihin.

Kirjassa jakamistalouden tulevaisuus nähdään valoisana. Itse näen, että jakamistaloudesta voi tulla hetkellinen buumi, joka ratsastaa ympäristöystävällisyyden ja uuden sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden aallonharjalla. Tällaisessa muodossa se tulee kuitenkin jäämään etuoikeutetun kansanosan (siis ehkä juuri ”Kansalaisten”) toiminnaksi, joka tuottaa pieniä taloudellisia voittoja joillekin ja paljon hyvää mieltä omasta erinomaisuudestaan toisille.

Ilman vakavaa valtiollista ja poliittista ohjausta jakamisesta ei kuitenkaan voi tulla sellainen trendi, joka täyttäisi ekologiset lupauksensa, siis haitallisen kulutuksen merkittävän vähentymisen.

Liberaalivihreiden pitkään varjelema ajatus ”maailma muuttuu (hyvään suuntaan), jos siitä vain tehdään ihmisille helppoa ja kivaa” on yksi kirjan taustalla vaikuttavista merkittävistä ongelmista. Kapitalistiset markkinat eivät missään nimessä muuta maailmaa ekologisemmaksi eikä kapitalismin viherpesulla koskaan saavuteta tarvittavia tuloksia.

Siksi olen erittäin tyytyväinen, että kirjassa korostetaan valtioiden merkittävää roolia infrastruktuurin rakentamisessa jakamistaloudelle. Yhdistettynä ekologisesti ja työvoimavaltaisesti päivitettyyn keynesiläisyyteen, tämä voisi olla yksi tie, jolla esimerkiksi Suomi voisi siirtyä aidosti jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Tämä siirtymä voisi olla toisenlainen kuin vuonna 1917 Venäjällä tapahtunut nopea kumous, jossa porvareiden asunnot ja muu yksityisomistus jaettiin kansalle – mutta sen vähemmän radikaali sen ei tarvitsisi olla.

Kaikki jakoon on hyvä mutta vielä varsin kevyt avaus jakamistaloutta käsittelevään keskusteluun. Minusta se on kuitenkin erittäin tervetullut teksti, joka kannattaa lukea. On myös toivottavaa, että jakamistalouteen panostettaisiin tulevaisuudessa niin valtion kuin elinkeinoelämän taholta. Sitäkin tärkeämpää on, että asiasta kiinnostuneet ihmiset toimivat jakamistalouden puolesta ja innovoivat uusia ratkaisuja tukahtuneeseen talouteemme.

Mikko Jakonen

Kirjan nettisivut: http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/568

 

Mainokset

One comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s