Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2013

Kokemuksia työn ja yhteiskunnan organisoimisesta

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1356″,”attributes”:{”alt”:”swarm”,”class”:”media-image”,”height”:”251″,”style”:”font-family: Arial, Verdana, sans-serif; font-size: 12px; width: 250px; height: 251px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”250″}}]]Aikamme kommonerit, yhteisölliset tuottajat ja muut pääoman yhteiskuntaan turhautuneet ihmiset eivät ole yksin. Meillä on tukenamme joukko aiempien sukupolvien historiallisia pyrkimyksiä ja kokemuksia. Toimittaja Tapani Lausti on esitellyt näitä aivan liian vähän kolinaa aiheuttaneissa kirjoissaan. Commons.fi tuo perinnettä pohdittavaksemme julkaisemalla otteen Laustin kirjasta Tienviittoja tulevaisuuteen.

Vuonna 1884 pitämässään luennossa "Useful Work versus Useless Toil" (Hyödyllistä työtä vai hyödytöntä raatamista) William Morris totesi, että uuden ajan moraalin keskeiseksi uskomukseksi oli tullut, että kaikki työ on sinänsä hyvä asia. Hän lisäsi sarkastisesti, että ajatus on tosiaan vallan mainio niille, jotka elävät toisten tekemästä työstä.

Oman aikamme amerikkalainen toisinajattelija ja erinomaisen Z-aikakauslehden ja ZNet-internet-sivujen päätoimittaja Michael Albert kiteyttää kapitalismin kritiikkinsä näin: "Kapitalismissa omistajat yhdessä suurin piirtein väestön viidenneksen kanssa päättävät, mitä tuotetaan, millä keinoin ja millaisin jakeluperiaattein. Lähes neljä viidesosaa väestöstä tekee yksitoikkoista työtä, kärsii alhaisista tuloista, tottelee määräyksiä ja saa kestää ikävystymistä. Ja kaikki tämä pakotetaan ylhäältä päin."[1]

 

Albert jatkaa: "Kapitalismi tuhoaa solidaarisuuden, yhdenmukaistaa vaihtelun, tuhoaa oikeudenmukaisuuden ja luo armottoman hierarkian. Tosiaan, kapitalismi pakottaa työläiset niin kovaan kuriin, että kukaan diktaattorikaan ei ole koskaan unelmoinut sellaisen saavuttamisesta poliittisesti. Kuka oli koskaan kuullut, että kansalaisten täytyy pyytää lupaa vessaan menemiseen, mikä nykyään on tavallista monien yritysten työntekijöille."

 

Epätasa-arvon kielteistä vaikutusta tutkineet yhteiskuntatieteilijät toteavat, miten nyky-yhteiskuntien tapa organisoida työtä on vahingollista ihmismielelle. Tunne, ettei voi itse vaikuttaa omaan työelämään lisää stressiä. Oman työelämän hallitsemisen tunne on paljon sosiaalisempi asia kuin yleensä ymmärretään, ja siihen vaikuttaa usein se, missä määrin työntekijä on alistettu ylempiensä auktoriteetille ja määräyksille.

 

Kuvitelkaapa, miten toisenlaiselta tuntuisi tulla töihin, jos vastassa olisi solidaarinen ilmapiiri, tunne yhteisyydestä ja mahdollisuudesta yhdessä vaikuttaa kaikkia koskeviin päätöksiin. Niskaan ei olisi puhaltamassa autoritaarinen työnjohto, jota puolestaan valvovat osakkeenomistajat. Vapaasti hengittävässä työelämässä ihmisten mielenrauha – ja usein mielenterveys – luultavasti kohentuisi lyhyessä ajassa.

 

Tällainen kuvitteluleikki sotii tietenkin aikamme henkeä vastaan. Vallalla olevaa luopumismielialaa ruokitaan väitteellä, että "vaihtoehtoa" on jo kokeiltu, nimittäin Neuvostoliitossa. Sen lopputuloksen tietenkin kaikki tiedämme. Mutta se, että tuo autoritaarinen valtiorakenne, jota virheellisesti luonnehdittiin "sosialismiksi", olisi ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto myöhäiskapitalismille, edellyttää kieltäytymistä kriittisestä ajattelusta.[2] Bolshevikit tuhosivat vallanjanossaan sosialismin idut jo varhain. Neuvostoilta vietiin itsenäisyys ja ammattiliitot asetettiin valtion valvontaan. Järjestelmän romahtamisen idut kylvettiin aikaisin.

 

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on kuitenkin mukavasti elävien journalistien keskuudessa ollut muodikasta pilkata kaikenlaista vaihtoehtoista ajattelua. "Vaihtoehtoväki" kuvataan usein jotakuinkin naurettavaksi ja epärealistiseksi porukaksi. Kypsä asenne edellyttää kansallisen kilpailukyvyn pohtimista otsa rypyssä. Utopiat on syytä heittää jo sikseen.

 

Kuitenkin näin tarjottu "realismi" on sekin vain yksi utopia. On "utopistista" uskoa, että nykyisellä menolla voidaan torjua jo edessä häämöttävät kriisit. Utopian käsitettä voidaan myös ajatella niin kuin saksalainen anarkisti ja journalisti Augustin Souchy Espanjan vallankumousta analysoidessaan: "Jokaisessa yhteiskuntateoriassa on aimo annos utopiaa. Ja ehkä on hyvä, että näin on, sillä ilman utopian ainesta mitään uutta ei voida luoda. Täsmällisten ajatusten, mielteiden ja tavoitteidemme toteuttamiseen tähtäävien tulkintojen on kummuttava tulevaisuuden visiostamme."[3]

 

Morrisin News from Nowhere -tarinan edetessä uudessa maailmassa vieraileva Guest tutustuu moniin ihmisiin ja haastattelee historiaan hyvin perehtynyttä vanhaa miestä, Hammondia, saadakseen selvemmän kuvan uudesta yhteiskunnasta. Morris sijoittaa vanhan miehen suuhun monia omia uskomuksiaan kommunistisen yhteiskunnan mahdollisuudesta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa työntekijöiden kollektiivit voivat päättää, mihin ne käyttävät tuotantoresurssejaan. On mahdollista yhdessä päättää, mitä tuotteita ja palveluksia tarvitaan yksilöllisten ja yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tuotanto ei enää palvelisi vauraiden ihmisten voitonpyyntiä. Tavaroita ei myydä markkinoilla, vaan ne toimitetaan suoraan käyttöön?

 

Morris arveli, että siirtymävaiheessa kohti todellista kommunismia luultavasti tarvitaan jonkinlaista valtiososialismia, mutta lopullisena tavoitteena olisi yhteiskunta, jossa valtio tai hallitus ei omista tuotantovälineitä. Hän näki valtion autoritaarisena organisaationa, joka estää ihmisten vapaan yhdistymisen. Ihmisten vapaat yhdyskunnat kykenisivät sovittelemaan ilmenevät ristiriidat ja erimielisyydet ilman varsinaista oikeuslaitosta tai vankilajärjestelmää. Perusyhdyskunta olisi jonkinlainen suhteellisen pieni kommuuni. Yhdyskunnan tärkein päätöksentekofoorumi olisi yleiskokous, johon kaikki jäsenet voivat osallistua. Päätökset perustuisivat enimmäkseen konsensukseen. Joissakin tapauksissa asioista jouduttaisiin kuitenkin äänestämään, mutta vain jos kaikki osanottajat suostuisivat alistumaan näin aikaansaatuun päätökseen. Yhdyskunnat linkittyisivät toisiinsa federatiivisesti.

 

Yhdyskuntien rinnalla toimisi ammattikiltoja, joihin saman alan työntekijät järjestäytyisivät valvomaan alansa tuotantoa. Myös killat liittoutuisivat alueellisella ja valtakunnallisella tasolla federatiivisiin foorumeihin.

 

Morrisin aavistelut tulevaisuuden mahdollisuuksista enteilevät siis aika hyvin Espanjan vallankumouksen organisaatiokokeiluja. Tämä ei ole yllättävää, koska Morris kuului samaan libertääriseen perinteeseen ystävänsä Pjotr Kropotkinin kanssa.

 

Tuskin mitään aatesuuntaa on ymmärretty niin väärin kuin anarkismia. Se yhdistetään joko salamurhiin tai nyttemmin kaduilla räyhäämiseen. On myös aika yleistä, että anarkismiin myönteisesti suhtautuvat ajattelijatkin pitävät tätä aatesuuntaa jonkinlaisena taaksepäin katsovana, menneisyyden idylliä kaipaavana pysähtyneisyytenä. Aikamme monimutkaisille yhteiskunnille sillä ei ole mitään tarjottavaa, sanotaan.

 

Tätä monet ajattelijat ovat pitäneet väärinkäsityksenä. Kirjoittaessaan anarkismin relevanssista omalle tieteenhaaralleen kyberneetikko John B. McEwan totesi: "Vapaudenhenkiset sosialistit, erityisesti Kropotkin ja Landauer, osoittivat ymmärtäneensä jo varhain, että yhteiskunnan monimutkainen rakenne on muuttuvien suhteiden monimutkainen verkko. Siinä ilmenee monia korreloituvien toimintojen ja keskinäisen avun rakenteita, jotka ovat riippumattomia autoritaarisesta pakottamisesta. Tätä taustaa vasten he kehittivät sosiaalisen organisoinnin teorioitaan."[4]

 

Amerikkalainen anarkisti Sam Dolgoff totesikin, että juuri yhteiskunnan monimutkaistuminen tekee anarkistiset ajatukset entistäkin relevanteimmiksi: "Nimenomaan tämä kompleksisuus ja moninaisuus, ennen kaikkea anarkististen ajattelijoiden päällimmäinen huoli vapaudesta ja ihmisarvoista sai heidät perustamaan ajatuksensa vallan hajauttamisen, itsehallinnon ja federalismin periaatteille."[5]

 

Kaikki uudistushaluinen poliittinen ajattelu voi ajautua lahkolaiseen ajatteluun ja "puhtaiden" dogmien kuristukseen. Siksi monet anarkistit korostavat avoimen mielen ja kollektiivisen mietiskelyn tärkeyttä. Dolgoff lainaa italialaista anarkistia Errico Malatestaa, joka korosti monenlaisten talousmuotojen rinnakkaisuutta, olivat nämä sitten kollektivistisia, mutualistisia tai individualistisia. Tärkeätä on, ettei kenelläkään ole mahdollisuutta riistää muita. Malatesta ei uskonut, että yhteiskunnan perusongelmiin on olemassa vain yksi ratkaisu. Ratkaisumalleja on tuhansia, koska olosuhteet vaihtelevat suuresti ajasta ja paikasta riippuen. Dolgoff muotoilee asian niin, että anarkistinen tulevaisuuden kuva enteilee joustavaa, pluralistista yhteiskuntaa, jossa ihmiskunnan kaikkia tarpeita tyydytetään vapaaehtoisjärjestöjen rajattomilla muunnelmilla.

Yhdysvaltojen yhteisökokeilut

Noam Chomsky on lainannut sekä vanhempaa (Norman Ware) että uudempaa (David Montgomery) historiankirjoitusta, joka osoittaa, miten amerikkalainen yhteiskuntajärjestelmä kehkeytyi maan omien työläisten vastarinnasta huolimatta. Vastarinta oli varsin rajua. Sitä jatkui työväenliikkeessä ja yhdyskuntakirjoittelussa 1800-luvun alkupuolelta aina 1930-luvulle asti. Silloin yksityiset vallan keskukset onnistuivat viimein kukistamaan tämän vastarinnan. Englannissa vastaava prosessi päättyi 30 vuotta myöhemmin.

 

Waren teos on hiljattain julkaistu uudelleen ja se tarjoaa Chomskyn mukaan edelleen valaisevaa luettavaa. Tutkimalla ennen kaikkea työväenlehdistöä Ware osoitti, miten uusi järjestelmä oli väkisin istutettava tavallisten ihmisten mieliin. Oli luovuttava normaaleista ihmisvaistoista ja sallittava ns. uuden ajan asenteiden astua tilalle. Työväenlehdistö kirjoitti ihmisarvon, itsenäisyyden ja itsekunnioituksen menettämisestä. Työläisten ihmisyys kärsi kulttuuriharrastusten mahdollisuuksien kaventuessa. Palkkaorjuus teki elämästä kulttuurisesti kapeamman. Se rinnastettiin etelän orjuuteen. Ns. korkeakulttuurin harrastus kävi vaikeammaksi. Tehtaissa oli ollut tapana, että joku työläisistä luki ääneen klassillisia romaaneja tai ajan uutuuksia. Kaikki tämä katosi.

 

Työväenlehdissä todettiin, että kun ihminen myi tuottamansa tuotteen, hän piti kiinni ihmisarvostaan. Kun myy työvoimansa, myy itsensä. Näin työläinen menettää vapaan ihmisen oikeudet ja joutuu raha-aristokraatin vasalliksi. Lehdet pitivät itsestään selvänä, että tehtaissa työtä tekevien tulisi ne myös omistaa. Chomsky huomauttaa, että lehdet kirjoittivat tähän tyyliin jo ennen kuin marxismia oli olemassa.[6

 

Tämä amerikkalainen radikaali perinne on Chomskylle tärkeä. Palkkaorjuutta ei nykyään juuri arvostella. Sen "normaalius" hyppii silmille historiankirjoituksesta, joka enimmäkseen kätkee näkyvistä sen laukaiseman vastarinnan. Miten työ voitaisiin muuten organisoida, moni modernin yhteiskunnan jäsen kysyy. Kuitenkin historia on täynnä esimerkkejä vaihtoehtoisista ratkaisuista. Se että ne kukistuivat, ei johtunut niiden järjettömyydestä vaan siitä, että valtava varallisuuden ja vallan kasautuminen antoi uusille eliiteille mahdollisuuden viedä yhteiskuntia heidän haluamaansa muottiin.

 

Yksi amerikkalaisista radikaaleista suuntauksista sai inspiraationsa ranskalaiselta sosialistilta Charles Fourierilta. Tämä suuntaus seurasi mielenkiinnolla Euroopassa virinneitä radikaalipoliittisia virtauksia. Euroopassa syntyi 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla yhteiskunnallista ajattelua, joka toi julkisuuteen käsitteitä kuten individualismi, sosialismi, kommunismi, solidaarisuus, palkkaorjuus. Termit muovautuivat aikana, jolloin uusi teollisuusyhteiskunta vakiinnutti luokkatietoisuutta ja yhteiskuntaa alettiin tutkia erityisenä organisaationa.

 

Fourierilta ajattelunsa lainannut radikaali amerikkalainen liike kiisti siihen asti yleisesti hyväksytyn käsityksen, jonka mukaan Yhdysvallat poikkesi perustavanlaatuisella tavalla eurooppalaisesta yhteiskuntamallista. Maan yhteiskuntajärjestelmää pidettiin vastenmielisenä ja ihmisarvoa alentavana. "Vapaata kilpailua" luonnehdittiin falskiksi kilvoitteluksi. Teollisuus ja kauppa olivat keskinäisen kateuden ja kaaoksen vallassa. Vuokratyövoimaan tai palkattuun työvoimaan perustuvan järjestelmän katsottiin asettavan työntekijän nöyryyttävään asemaan. Itsekkäästi kahmiva kauppa oli tuhlaavaista. Pääoma omisti kaiken tuotantokoneiston. Niin Euroopassa kuin Amerikassa kotitaloudet olivat irrallaan muusta yhteiskunnasta. Valmistajien välisessä kilpailussa tuhlattiin valtavia varoja, samoja palveluksia tarjottiin turhalla moninkertaisuudella.

 

Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat omaksuivat "palkkaorjuuden" käsitteen brittiläisiltä työväenliikkeiltä ja ranskalaiselta sosialismilta. Termillä haluttiin dramatisoida työläisten kadottamaa ihmisarvoa, perinteistä ammattitaitoa ja taloudellista riippumattomuutta. Nyt jouduttiin alistumaan merkantiilikapitalistien ja tehtaanomistajien vaatimaan tiukkaan työkuriin.

 

Yhdysvalloissa vastarinta palkkaorjuutta vastaan kehkeytyi ennen kaikkea käsityöläisten keskuudessa. He saattoivat olla itsellisiä työntekijöitä tai mestarien palveluksessa, mutta heitä yhdisti suurten työpajojen kilpailun pelko ja joutuminen pysyvästi palkanansaitsijan asemaan. Heidän silmissään parempia vaihtoehtoja olivat phalanxit tai fourierilaiset "tuottajien yhteenliittymät". Aikana, jolloin itsellinen työ alkoi olla yhä vaikeampaa, fourieristinen suunnitelma toi käsityöläisperinteet osuustoiminnalliseen ympäristöön. Työntekijöiden yhteenliittymä lupasi pelastaa heidät armottomasti levinneeltä palkkaorjuudelta.

 

Fourieristit uskoivat, että osuustoiminnallisella työllä kyetään luomaan suurempi määrä vaurautta vähemmällä raatamisella, työntekijöitä halventamatta. Monet näistä utopisti-sosialisteista uskoivat, että tällaiset inhimillisiin arvoihin tukeutuvat pienyhteisöt voisivat olla myös malleja laajemmalle ja syvälle käyvälle yhteiskunnalliselle muutokselle.

 

Johtava amerikkalainen fourieristi Albert Brisbane tapasi Fourierin Ranskassa vuonna 1832 ja tuli pian vakuuttuneeksi silloin jo iäkkään sosialistin ajatusten merkityksestä aikakauden ongelmia pohdittaessa. Palattuaan kotimaahansa Brisbane sai energisyydellään pian aikaan kokonaisen liikkeen Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa. Amerikkalaisen fourierismin historioitsija Carl J. Guarneri korostaa, ettei fourierismi ollut mikään marginaalinen liike, vaan vakava ja vaikutusvaltainen yritys johdattaa yhteiskunnallista kehitystä orgaanisia yhdyskuntia ja osuustoiminnallisuutta painottavaan suuntaan. Fourieristit toivat julki amerikkalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin tunnettua huolta lisääntyvästä kilpailusta, kaupungistumisesta ja teollistumisesta.[7]

 

Brisbanen mielestä teollisuusyhteiskunnan individualismi henki juurettomuutta, sekasortoa ja itsekkyyttä. Nämä olivat hänen silmissään ominaisuuksia, jotka olivat vahvistuneet ihmismielissä uskonpuhdistuksen ajoista lähtien. Kapitalismi kehittyi tälle pohjalle ja kätki kyseenalaisilla vakuutteluilla järjestelmän ikävät puolet näin saavutettavasta vapaudesta. Vapaan kilpailun nimissä työläisiä rohkaistiin etsimään arvoasemaa ja vaurautta ja näin etääntymään keskinäisen solidaarisuuden tunteista ja yhteistyöstä. Fourieristit kavahtivat tällaista kehitystä ja väittivät, että vain kilpailuun kielteisesti suhtautuva yhteiskunta teki mahdolliseksi ihmisten sosiaalisten, moraalisten ja esteettisten taipumusten täyden toteutumisen. Työn tuli olla ihmismieltä miellyttävää ja orgaaninen osa jokapäiväistä elämää, ei tehdaskurin uuvuttavaa raatamista. Palkkatyön kuriin alistuminen teki ihmisestä esineen. Jo vuosikymmeniä ennen William Morrisin samanhenkisiä ajatuksia amerikkalaiset fourieristit varoittivat ns. ruumiillisen ja henkisen työn erottamisesta toisistaan. Näin ajaudutaan yhteiskuntaan, jossa työläisiltä on evätty heidän luonnollinen oikeutensa kulttuuriin, kun taas korkeampaa opetusta nauttineet ihmiset menettävät käytännölliset kykynsä ja ovat hekin näin etääntyneet luonnollisesta, täysipainoisesta elämästä.

 

Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat eivät halunneet paluuta jonkinlaiseen keskiaikaiseen kyläyhteisöön. He suhtautuivat teknologiseen kehitykseen myönteisesti. He olivat myös kiinnostuneet tuotannon tieteellisestä suunnittelusta. Olennainen kysymys liittyi omistukseen. Uudet koneet olivat potentiaalisesti vapauttavia, mutta pääoman monopolisoidessa niiden omistuksen niistä tulikin työläisille kiusankappaleita. Koneet toimivat työläisiä vastaan, eivät heidän hyväkseen. Vasta kun työläiset omistavat koneet, he saavat täyden hyödyn mekaanisista parannuksista. Fourieristit eivät siis vastustaneet teollista vallankumousta vaan valittivat tapaa, jolla edistettin työntekijöiden riistoa ja syvennettiin kilpailuyhteiskunnan epätasa-arvoisuuksia.

 

Ihanneyhteisönä pidettiin neljänsadan hengen kommuunia, joka kokonsa ansiosta saattoi vielä hyötyä melko suurimuotoisesta tuotannosta sekä palvelutalotyyppisestä asumisesta yhteiskeittiöineen ja yhteisine sosiaalitiloineen. Kollektiivisesti suunnitellulla työllä pyrittiin välttämään tehottomuutta ja resurssien tuhlausta. Asuminen pyrittiin organisoimaan niin, että siinä yhdistyivät maaseutu- ja kaupunkiasumisen parhaat puolet. Ajan silmitön kaupungistuminen sai ihmiset kaipaamaan luonnon rauhaa.

 

Kommuunin työnjako perustui työntekijäryhmiin. Samanlaisia intressejä ja taipumuksia omaavat ihmiset liittyivät spontaanisti vähintään seitsemän hengen ryhmiin. Ryhmät muodostivat kokonaisuuksia, jotka muotoutuivat joidenkin perustoimintojen ympärille. Tällaisia toimintoja saattoivat olla puusepänverstaat, kasvatustoimi, kotitaloustyö, puutarhan hoito jne. Yksilön työtehtävät pyrittiin organisoimaan niin, että ne tarjosivat vaihtelua ja tuottivat henkilökohtaista tyydytystä.

 

Lapset kasvatettiin yhteisöllisessä hengessä. Kommuuni rohkaisi ydinperhettä laajemmalle ulottuvia tunnesiteitä. Moraalinen, älyllinen ja fyysinen kasvu pyrittiin yhdistämään niin, että lapsista kehittyisi aikuistuessaan kokonaisvaltaisia yksilöitä. Näin kasvaneet yksilöt kokisivat yhteisyyden tunteita ammatista riippumatta, olivatpa he maanviljelijöitä, tutkijoita tai teknikoita.

 

Fourieristiset falanxit levittäytyivät useisiin osavaltioihin, Massachusettsista Iowaan. Innostus oli suurta. Monenlaiset vaikeudet heikensivät kuitenkin liikettä. Maan kalleus ajoi monet kommuunit syvään velkakierteeseen. Alkuun pääsemisen edellyttämä rakennustyö kävi usein liikaa ihmisten voimille. Yhteisasuminen teki ajan ihmiset alttiiksi tarttuville taudeille.

 

Suurimmaksi vaikeudeksi Guarneri nimeää kuitenkin liian suuret odotukset. Kommuunielämän ihanne kiehtoi mitä erilaisempia ihmisiä. Mukaantulon vaikuttimet vaihtelivat. Fourierismissa oli myös sisäisiä jännitteitä. Aatteen käytännön sovelluksessa yhdisteltiin kapitalistisia menetelmiä yhteisöllisten päämäärien toteuttamiseen. Jo tämä ristiriita toi kommuuneihin hyvin eri tavoin asennoituneita ihmisiä. Monissa kommuuneissa puhkesi myös uskonnollisia riitoja esimerkiksi asennoitumisessa työntekoon sunnuntaisin. Niinikään jokapäiväisistä käyttäytymissäännöistä oltiin usein eri mieltä. Yhteisöllinen elämä teki naisten elämän vapaammaksi, mutta tätä kehitystä rajoittivat mukana raahautuneet vanhoilliset asenteet.

 

Guarneri sanoo, että liikkeen alamäen ja romahduksen perussyy oli ideologinen. Utopia lupasi liikaa ja samalla vaati osanottajilta liian vähän. Jokapäiväiset vaikeudet elivät huonosti rinnan suurten odotusten kanssa. Osanottajien ristiriitaiset motiivit tekivät lopulta mahdottomaksi fourierististen sosiaalisen elämän toteuttamisen. Fourierismin alamäki oli myös osa ajan henkeä. 1830- ja 40-lukujen kehitysoptimismin tilalle levisi konservatiivisia yhteiskunnallisia asenteita.

 

Haave yhteisöllisestä elämästä ei kuitenkaan kuollut, vaikka se ei enää 1800-luvun loppupuolella houkutellut suuria ihmisjoukkoja. Monet fourieristiset ajatukset elivät erilaisissa reformiliikkeissä. Esimerkiksi vuosisadan puolivälin ja myöhemmän naisliikkeen yksi ajatus oli naisten vapauttaminen kotiorjuudesta. Erilaisilla osuuskunta-ajatuksilla taas etsittiin vaihtoehtoja palkkaorjuudelle.

 

Guarneri sanoo, että amerikkalainen fourierismi vaikutti myöhempien sukupolvien uudistajien ajatteluun hengellä, joka korosti yhteisöllisen elämän tietoista suunnittelua. Yhteisasumisen kokeilut avasivat tietä arkkitehtuurille, joka käyttää hyväkseen teknologista edistystä ja suurimuotoisempaa tuotantoa, mutta kykenee silti vielä ilmentämään sosiaalisia arvoja.

Espanjan vallankumous

Dolgoffin toimittamaan kirjaan The Anarchist Collectives: Workers’ Self-Management in the Spanish Revolution 1936–1939 on kerätty kokemuksia ja havaintoja viime vuosisadan vapaudenhenkisimmästä vallankumouksesta. Kaikki tietävät jotakin Espanjan sisällissodasta, mutta se tosiasia, että maa koki mitä syvimmän sosiaalisen vallankumouksen, on jäänyt monilta huomaamatta, osittain siksi, että historiankirjoitus on aika yleisesti leimannut sen tuhoon tuomituksi yhteiskuntakokeiluksi. Vallankumouksella oli myös vaikutusvaltaisia vihollisia. Läntisten demokratioiden hallitsevat eliitit ja Stalinin Neuvostoliitto suhtautuivat kaikki vihamielisesti tähän vallankumoukseen, koska sen käytäntö osoitti toisenlaisen maailman mahdollisuuden. Nyt nuo kokemukset on kätketty kirjastojen takahuoneiden pölyisille hyllyille. Espanjan sisällissodan puhkeamisen 70-vuotispäivän aikoihin heinäkuussa 2006 noihin kokemuksiin viitattiin, mutta suurta huomiota niihin ei kiinnitetty.

 

Yhteiskunnallinen vallankumous levisi etenkin Kataloniassa nopeasti francolaisen äärioikeistolaisen kapinan alettua. Kapinan laukaistua valtavan työläis- ja talonpoikaisvastarinnan suurten teollisuus- ja kauppalaitosten omistajat pakenivat. Yleislakossa olleet työläiset päättivät palata töihin. Vain he itse kykenivät uudessa vallankumouksellisessa tilanteessa organisoimaan tuotannon. Tilannetta kuvannut Augustin Souchy totesi, että tuskin mitään oli suunniteltu ennakkoon. Kaikki oli improvisoitava. Tehtaat panivat kuitenkin nopeasti pystyyn uudet demokraattiset hallintorakenteet. Hallinnollisiin tehtäviin valittiin omia työläisiä, teknikoita ja virkamiehiä. Saman alan tehtaat muodostivat alueellisia federaatioita. Nämä federaatiot muodostivat paikallisia talousneuvostoja, joissa kaikki tuotanto- ja palvelualat olivat edustettuina. Ne vastasivat tuotannon koordinoimisesta, tuotteiden vaihdosta, hygieniasta, terveydenhuollosta, kulttuurista, kuljetuksesta jne. Paikalliset federaatiot ja talousneuvostot olivat sitten edustettuina alueellisissa ja valtakunnallisissa teollisuus- ja talousneuvostoissa. Uudenlaisen yhteiskunnan rakenteet hahmottuivat nopeasti ja uskottavasti.

 

Souchy kommentoi: "Espanjalaiset syndikalistit osoittivat, että sellainen järjestelmä oli käytännössä mahdollinen. Libertäärinen kollektivismi säilyttää ja laajentaa vapautta, innostaa ja rohkaisee aloitteellisuutta ja avaa tietä edistykselle. Syndikalistinen kollektiivinen talous ei perustu valtion suunnitteluun, eikä valtio sitä hallitse. Suunnittelu tähtää kuluttajan tyydyttämiseen. Tuottajalle syndikalistinen kollektiivi on samaa kuin osuustoiminnallinen yhdistys kuluttajalle."

 

Souchy katsoi, että Espanjan kokemuksilla oli historiallista todistusvoimaa: "Teollisuuden haltuunotto oli yllättävän nopea. Ja haltuunotto todisti ilman epäilyksen häivää, että modernia teollisuutta voidaan harjoittaa tehokkaasti ilman osakkeiden ja obligaatioiden omistajia. Työläiset ja toimihenkilöt (insinöörit, teknikot jne.) kykenevät itse operoimaan modernin teollisuuden monimutkaista koneistoa."

 

Työläisten vaaleilla valitut edustajat päättivät palkoista, työolosuhteista ja tuotannosta. Kaikkien toimihenkilöiden oli pantava toimeen jäsenten päätökset ja raportoitava toimistaan ammattiosastoille ja tehdasneuvostoille. Souchy sanoo, että Katalonian tekstiiliteollisuuden kollektivisointi murskasi lopullisesti luulottelun, että työläiset eivät kykene hallitsemaan suuria ja monimutkaisua yrityksiä: "Useita kuukausia kollektivisoinnin jälkeen Barcelonan tekstiiliteollisuus oli paremmassa kunnossa kuin kapitalistisen johdon alaisuudessa. Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, ettei ruohonjuurisosialismi tuhoa aloitteellisuutta. Ahneus ei ole ainoa motiivi ihmissuhteissa."

 

Yksi vaikuttavimmista saavutuksista oli metalliteollisuuden perustaminen Kataloniaan käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Terveyspalvelujen sosialisoiminen oli niin ikään yksi vallankumouksen suurista saavutuksista.

 

Ranskalainen anarkisti Daniel Guérin on todennut, että Espanjan vallankumouksella oli onnea sikäli, että teknikot ja insinöörit heittäytyivät innolla mukaan tapahtumien pyörteisiin. Venäjän vallankumouksessa insinöörit kieltäytyivät lähtemästä mukaan sosialisointikokeiluihin, jotka jäivätkin lyhytaikaisiksi yrityksiksi.[8]

 

Guérin kuvaa tehdasorganisaatiota: "Itsehallinnollista tehdasta johti managerikomitea, jossa oli viidestä viiteentoista jäsentä. He edustivat kaikkia teollisuus- ja palvelualoja. Työläisten yleiskokous valitsi nämä jäsenet, jotka palvelivat kaksi vuotta. Puolet jäsenistä vaihdettiin joka vuosi. Komitea nimitti toimitusjohtajan, jolle se delegoi kaiken valtansa tai osan siitä. Hyvin suurissa tehtaissa managerin valitsemiseen tarvittiin valvontaorganisaation hyväksyntä. Lisäksi jokaiseen johtokomiteaan nimitettiin hallituksen valvoja. Itse asiassa kyse ei ollut täydellisestä itsehallinnosta vaan jonkinlaisesta yhteisjohdosta läheisessä yhteistyössä Katalonian hallituksen kanssa."

 

Brittiläinen anarkisti Vernon Richards on kuvannut työläisten itsehallinnon kehittämisessä ilmenneitä vaikeuksia, jotka paljolti johtuivat Barcelonasta ja Madridista tulleesta tasavallan hallitusviranomaisten jarruttelusta. Richards uskoo kuitenkin, että todistusaineisto riittää osoittamaan, että espanjalaiset työläiset saadessaan vapaat kädet olisivat kyenneet odottamattomiinkin saavutuksiin, niin aloitteellista ja kekseliästä henkeä ja syvää sosiaalista vastuuntuntoa heissä oli. Sosiaalipalvelujen kehittäminen on saanut Richardsin mukaan laajaa tunnustusta. Junat saatiin kulkemaan nopeasti ja tehokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne toimi paremmin kuin koskaan. Työläisten valvontaan joutuneet julkiset palvelut kuten puhelinlaitos sekä kaasun ja sähkön jakelu saatiin pian tehokkaaseen toimintaan.[9

 

Edesmennyt amerikkalainen ekoanarkisti Murray Bookchin on kiinnittänyt huomiota siihen, mikä erotti espanjalaiset anarkistit siihenastisesta sosialistisesta perinteestä. He nimittäin halusivat uudistaa elämän työpaikoilla. He olivat tietoisia tehdaskurin vieraannuttavasta vaikutuksesta ja ottivat kysymyksen niin vakavasti, että siitä tuli anarkistisen ammattiyhdistysliikkeen cnt:n keskeisiä kampanjan aiheita.[10

 

Bookchin kirjoittaa: "Yksikään kooltaan merkittävä modernin aikakauden radikaali liike ei ole vakavasti kysynyt, olisiko kehitettävä organisaation muotoja ajamaan muutoksia jäsentensä perustavanlaatuisimmissa käyttäytymistavoissa. Miten libertäärinen liike voisi päästä eroon tottelevaisuuden hengestä, hierarkkisesta organisaatiosta, johtajan ja johdettavan välisestä suhteesta, kapitalistisen teollisuuden istuttamista auktoriteetti- ja komentorakenteista? On espanjalaisen anarkismin – ja anarkismin yleisemminkin – kestävää ansiota, että se esitti tämän kysymyksen."

 

"Kokonaisvaltaisen ihmisen" käsite esiintyi jatkuvasti espananjalaisten anarkistien julkaisuissa. Sen voisi ehkä suomentaa myös "omanarvontunnoksi". Libertäärisistä periaatteista ei vain teoretisoitu vaan niitä pyrittiin myös soveltamaan käytäntöön. Hajakeskitetyllä organisaatiolla ja alhaalta tulevalla aloitteellisuudella haluttiin estää byrokratioiden syntyminen. Aivan kokonaan tällaiselta kehitykseltä ei vältytty. Energiset ja karismaattiset johtajat organisaatioiden eri tasoilla saattoivat toimia tavalla, joka oli lopulta enemmän tai vähemmän byrokraattista. Espanjan vallankumouksen energisyys, aloitteellisuus ja syvä luottamus demokratiaan ovat kuitenkin piirteitä, joita vakavan historiankirjoituksen tulisi painottaa.

 

Espanjan vallankumousta ja sisällissotaa läheltä seuranneen amerikkalaisen journalistin Burnett Bollotenin johtopäätös maan yhteiskunnallisen mullistuksen luonteesta oli voittopuolisesti positivinen. Hän toteaa, että aina kun espanjalaiset anarkistit törmäsivät vallankäytön realiteetteihin, avautui kuilu opinkappaleiden ja käytännön välillä.

 

"… ei voida korostaa liikaa, että huolimatta monista tapauksista, joissa käytettiin pakkoa ja väkivaltaa, vuoden 1936 heinäkuun vallankumous erottui kaikista muista vallankumouksista kollektiivisen liikkeensä yleisesti ottaen spontaanilla ja pitkälle menevällä luonteella sekä moraalisen ja henkisen uudistumisen lupauksella. Mitään tähän spontaaniseen liikkeeseen rinnastettavaa ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut."[11]

Anton Pannekoek ja työläisneuvostot

Hollantilaisen Anton Pannekoekin edellä mainittu teos Workers’ Councils on klassikko vaihtoehtoisen yhteiskuntajärjestelmän tavoittelun pohdiskelussa.

 

Perustellessaan uudenlaisen yhteiskunnan välttämättömyyttä Pannekoek kiinnitti huomiota kapitalismin kykenemättömyyteen käyttää resursseja järkevällä tavalla. Kapitalismi ei hänen mielestään kykene hallitsemaan ihmiskunnan valtavia teknisiä ja tuotannollisia resursseja ja suuntaamaan niitä alkuperäistä tavoitetta kohti, yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen. Voitontavoittelussaan se joutuu kuitenkin laajentumaan kaikkialla maapallolla hankkiakseen yhä uusia rikkauksia, avatakseen yhä uusia markkinoita ja alistaakseen yhä uusia kansoja hallintaansa.

 

Pannekoek asettaa tavoitteeksi sen, mitä ennen modernin kapitalismin vakiintumista pidettiin liki kaikkialla itsestäänselvänä: Niiden, jotka työskentelevät tehtaissa ja muilla työpaikoilla, tulee myös saada päättää työn sisällöstä ja työtavoista. Näin voidaan yhdessä arvioida tarpeita ja päättää niiden tyydyttämisestä.

 

Aiemmassa historiallisessa vaiheessa yksityisomistus teki ihmisille mahdolliseksi tehdä tuottavaa työtä. Myöhemmin se epäsi työläisiltä mahdollisuuden käyttää vapaasti tuotantovälineitä. Pienimuotoisen tuotannon laajennuttua suuryhtiöiksi syntyi epäoikeudenmukaiseksi koettu asetelma: Ne, jotka tekivät työtä, eivät saaneet päättää miten sitä tehdään.

 

Tämän epäoikeudenmukaisuuden korjaamisesta voidaan haaveilla työpaikoilla, mutta se voi myös laajentua koskemaan koko yhteiskunnan organisoimista. Uuden yhteiskunnan yksityiskohtia on mahdotonta kuvata, koska vain tulevaisuuden olosuhteet paljastavat, minkälaiset ratkaisut ovat parhaimpia. Pannekoek uskoi kuitenkin, että uusi yhteiskunta perustuu sosiaalisille suhteille, joille ovat ominaisia yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus, epäitsekkyys, kurinalaisuus ja innostus. Ihmiset saavat henkistä voimaa kunnollisesta koulutuksen tasosta ja organisaatiosta, joka ilmentää näitä kaikkia inhimillisiä hyveitä. He kehittävät organisaatiota, joka yhdistää heidät vapaiksi tuottajiksi. He saavat tyydytystä tasa-arvoisesta osallistumisesta yhteiseen toimintaan.

 

Pannekoek arveli, että pieni määrä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja teknikoita värvätään teknisiksi johtajiksi. Heille ei siis kuitenkaan anneta sosiaalisesti johtavaa asemaa eikä etuoikeuksia lukuun ottamatta sitä arvostusta, jota he nauttivat kollegojensa keskuudessa, tai sitä moraalista auktoriteettia, joka liitetään kykyyn ja tiedon tasoon.

 

Uuden järjestelmän taloudessa ja työelämässä toteutuu sama prosessi, jonka nousevat keskiluokat toteuttivat aiempina vuosisatoina politiikassa, kun kansalaisvalta korvasi yksinvaltiaiden monarkkien vallan. Näin yhteisesti säädetyt lait säätelivät kansalaisoikeuksia ja -velvollisuuksia. Nyt, työn maailmassa, johtajien käskyvallan katoaminen avaa tien yhdessä laadituille säännöille, joilla säädellään sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia niin tuotannossa kuin kulutuksessa. Näiden sääntöjen muotoileminen kuuluisi työläisneuvostoille. Pannekoekin mielestä tämä ei tulisi olemaan vaikea tehtävä, joka edellyttäisi syvällistä pohdintaa tai aiheuttaisi syvää eripuraa. Säännöt kun näyttäytyvät kaikkien osallisten mielissä uuden yhteiskunnan luonnolliselta perustalta. Jokaisen tulee osallistua kykyjensä ja voimiensa mukaan tuotantoon, ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä tuotoksesta.

 

Pannekoek kysyi sitten, miten mitataan annettu työpanos ja sillä ansaitut tuotteet ja palvelukset. Hän arveli, että työpanos mitataan työtunteina. Työpaikan hallinto-osasto pitää kirjaa jokaisen tuotemäärän valmistamiseen käytetyistä työtunneista, sekä jokaisen yksittäisen työntekijän työtunneista. Kaikkien työntekijöiden keskiarvosta ja kaikkien saman alan tuotantolaitosten keskiarvosta hiotaan pois yksilölliset erot ja sitten verrataan henkilökohtaisia tuloksia.

 

Uuden järjestelmän vaikutus yleiseen ilmapiiriin olisi dramaattinen. Kapitalismin oloissa yhteiskunnan perustaa koskevat tosiasiat ovat näyttäytyneet erilaisina tuotantoa ja kauppaa koskevina tilastoina. Nyt koko talous avautuisi ihmisten silmien eteen kuin avoin kirja.

 

Hyppy uuteen tuntuu kuitenkin etukäteen oudolta ja pelottavalta. Vanhan järjestelmän henkinen ote on luja. Pannekoek kirjoitti, että vanhojen oppien otteessa olevat ihmiset eivät voi vapauttaan hankkia. Heidän on päästävä eroon siitä henkisestä otteesta, jonka vallitsevat olot ovat heistä saaneet. Kapitalismi on voitettava teoreettisesti ennen kuin se voidaan kukistaa käytännössä.

 

Uusi järjestelmä tuottaa uudenlaista henkistä tyydytystä. Henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuus katoaa tai ainakin heikentyy. Kaikessa työssä on henkisiä ja ruumiillisia aineksia ja nyt tämä kokonaisuus korostuu, koska kukaan ei ole enää pelkkä nappulan painaja. Toistuva ja yksitoikkoinen työ minimoidaan.

 

Pannekoekin työyhteiskuntakaava saattaa tuntua jähmeältä. Hän korosti kuitenkin, ettei mikään kaava ole ikuinen. Kun elämästä ja työstä uudenlaisissa yhteisöissä on tullut luonnollinen elämänmuoto, kun ihmiset hallitsevat omaa elämäänsä, välttämättömyys väistyy vapauden tieltä ja oikeudenmukaisuuden jähmeät säännöt sulavat spontaaniksi käyttäytymiseksi.

 

Pannekoek uskoi, että aika alkoi olla kypsä hänen kuvaamalleen muutokselle. Tässä hän oli oikeassa sikäli, että toisen maailmansodan jälkitilanteessa ilmassa oli voimakasta halua radikaaliin yhteiskunnalliseen mullistukseen. Hallitsevat eliitit onnistuivat kuitenkin heikentämään tällaisia mielialoja, osin propagandalla, osin väkivallalla. Pannekoek itsekin näki edessä olevat vaikeudet ja selvän siirtymän irti radikaaleista ajatuksista.

 

Oma aikamme on sitäkin kypsempi Pannekoekin kuvaamalle muutokselle, olkoonkin, ettei edistyksen tarvitse täsmällisesti seurata hänen kuvaamaansa tietä. Omassa ajassamme on voimakas ristiriita kapitalismin kuvitellun luonnollisuuden ja sen hirvittävien seuraamusten välillä. Virallinen ajattelu kieltäytyy myöntämästä upporikkauden ja rutiköyhyyden yhteyttä.

 

Tapani Lausti

Tapani Lausti: Tienviittoja tulevaisuuteen. LIKE/Suomen Rauhanpuolustajat 2008. URL: http://www.rauhanpuolustajat.org/kauppa/kirja/tienviittoja_tulevaisuuteen/

Viitteet:

  1. There is An Alternative, ZNet, 27.7.2005.
  2. Ks. teokseni Toisinajattelun tiekartta, 6. luku: Vapaita ihmisiä vai kapitalismin luottovankeja? 
  3. Sam Dolgoff: The Anarchist Collectives.
  4. Lainaus Sam Dolgoffin artikkelissa The Relevance of Anarchism to Modern Society, Terry M. Perlinin toimittamassa teoksessa Contemporary Anarchism.
  5. Em. Perlinin kirja
  6. Chomsky on Democracy and Education
  7. The Utopian Alternative: Fourierism in Nineteenth-Century America
  8. Anarchism: From Theory to Practice
  9. Lessons of the Spanish Revolution
  10. To Remember Spain
  11. Spanish Civil War: Revolution and Counterrevolution

 

Squat Morkku häädettiin – ja vallattiin

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”1336″,”attributes”:{”alt”:”Morkku Tero Heinon kuvaamana”,”class”:”media-image”,”height”:”720″,”style”:”width: 250px; height: 288px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Morkku, kuva: Tero Heino”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”626″}}]]Squat Morkku vallattiin lauantaina 14.12.2013. Tiistaina puolilta päivin talo häädettiin. Keskiviikkona se taas vallattiin. Valtaajat haluavat tyhjillään seisotetusta tamperelaisesta kulttuuritalosta yhteisen tilan.
 
Morkku on rautatieläisten vanha seuratalo, joka on sittemmin palvellut myös teatterina. Viime vuodet talo on ollut tyhjillään, sillä se on purku-uhan alla.
 
Talo on osa ainutlaatuista, vielä toistaiseksi jäljellä olevaa rautatiemiljöötä, jonka läpi haluttaisiin vetää tie. Kaupungin tavoitteena on muuttaa koko mantu uudeksi liikekeskustaksi ja tiheän kaupunkirakentamisen alueeksi. Talon omistavaa Senaatti-kiinteistöjä ei kulttuuritalon ylläpito ole tuntunut kiinnostavan tähänkään saakka, vaan se on päästänyt talon rapistumaan.
 
Jo aiemmin Tampereella on kampanjoitu samaisella tontilla sijaitsevan vanhan tavara-aseman puolesta. Pro tavara-asema -liike keräsi tavara-aseman säilyttämiseksi 8588 nimeä. Yksi kaupungin ideoimista ratkaisumalleista on, että tavara-asema siirrettäisiin Morkun paikalle ja suojeltaisiin siinä. 
 
Valtaajat haluaisivat suojella sekä tavara-aseman että Morkun. Rakennukset soveltuisivat hyvin esimerkiksi uudeksi kulttuurikeskukseksi.
 
Squat Morkusta valtaajat haluavat tehdä yhteistilan, jonka käytöstä voisivat päättää talon käyttäjät itse. Valtaajien mukaan ihmisillä on aivan liian vähän vapaata kokoontumistilaa kaupungissa. Tilaan on järjesteillä lautapeli-iltaa, sarjakuvakerhoa ja keikkaa.
 
Lauantaina talon ovet on tarkoitus pitää auki koko päivän ja huipennukseksi on kaavailtu tanssiaisia. Lapsetkin ovat tervetulleita! Valtaajat haluavat osoittaa kunnioitusta vanhaa taloa kohtaan.
 
Ajatus yhteistilasta, jossa voisi oleilla aikuisten ja lasten kesken kiinnostaa varmasti monia. Monilla kaupunkilaisilla on hyviä muistoja Morkun kultaisilta ajoilta.
 
Senaatti-kiinteistöt on ilmoittanut, ettei se neuvottele valtaajien kanssa. Poliisit ovat jo kertaalleen tyhjentäneet talon ja valtaajista on jälleen tehty uusi rikosilmoitus. Jatkoa odotetaan.
 
Kaupungin busineksen nälkä ja mielikuvitukseton kaavoituspolitiikka ovat jyräämässä kulttuurihistorialliset arvot ja aloitteet uudenlaisten yhteistilojen puolesta. Laki suojelee yksityistä, ei yhteistä. 
 
Commons.fi julkaisee valtaajien manifestin, olkaa hyvät!

Valtaajien manifesti:

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1326″,”attributes”:{”alt”:”taidetta morkussa”,”class”:”media-image”,”height”:”360″,”style”:”width: 251px; height: 188px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Morkun taidetta, kuva: Jukka Peltokoski”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Otimme upean, vanhan puutalon haltuun herättääksemme sen jälleen eloon kulttuuritilana, ja toivotamme sinutkin tervetulleeksi taidenäyttelyyn, sekä keskustelemaan paikan tulevaisuudesta. Tervetuloa!
 
Seuraintalo Morkku on lojunut tyhjillään vuodesta 2009, mutta alkaen lauantaista 14.12.2013 klo 11, ovet ovat taas auki ihmisille. Tervetuloa mukaan!
 
Tervetuloa neljä vuotta tyhjillään lojuneeseen Seuraintalo Morkkuun! Squat Morkun löydät Tampereen rautatieaseman kupeesta osoitteesta Vellamonkatu 2b. 
 
Avasimme ovet taidenäyttelylle tavoitteena kerätä ihmisiä näkemään pitkään käyttämätön ja purku-uhan alla oleva tila uudessa valossa, herätä sen potentiaaliin upeana kulttuuritilana (jona se on vuosikymmeniä palvellut) ja keskustella joukolla paikan tulevaisuudesta.
 
Haluamme kunnioittaa hienoa rakennusta pitämällä siitä huolta itse tapahtumassa, toleroimalla vain "siistiä" käytöstä ja ottamalla ripustuksessa ja muussa toiminnassa huomioon ettei mitään vaurioita tilaan haluta aiheuttaa. Parhaiten tilasta huolehtiminen onnistuu sitä käyttämällä, ja neljän vuoden heitteillejättö onkin jo aiheuttanut vahinkoa rakennukselle (tarkempaa infoa löytyy mm kuntokatselmuksesta vuodelta 2012).
 
Morkku on upea, yli satavuotta vanha puurakennus, joka aikoinaan rakennettiin talkoovoimin vastaamaan rautatietyöläisten tarpeisiin. Sittemmin talo on toiminut erilaisten kulttuuritoimijoiden kotikenttänä; kirjastosta tanssijaistilana, teatteri-, musiikki- ja voimisteluryhmien harjoitus- tai esiintymispaikkana, ja monessa muussa muodossa ihmisten kohtaamisympäristönä.
 
Keskusta-alueilla on yhä vähemmän tilaa sosiaaliselle ajanvietolle, joka ei ole riippuvaista kuluttamisesta ja hierarkioista. Tarvitsemme tilan, jossa sen käyttäjät päättävät mihin sitä käytetään. Tätä valinnanvaraa tuntuu olevan yhä vähemmän, ja vaikka monet viihtyvät kahviloissa ja kuntosaleilla, toiset haluaisivat keittää kahvin itse ja jumpata oman mielen mukaan ilman kalliita kausimaksuja, kuitenkin voiden samalla tavata ystäviä ja muita harrastajia.
 
[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1331″,”attributes”:{”alt”:”taidetta morkussa”,”class”:”media-image”,”height”:”360″,”style”:”width: 251px; height: 188px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Talon taulu, kuva: Jukka Peltokoski”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Talouskasvu näyttää piiskaansa Morkun suunnitellussa kohtalossa: talo saatetaan purkaa Tavara-aseman tieltä, joka puolestaan siirretään suoran tien tieltä.Isot rahat jyräävät kulttuurihistorian, ihmisten tarpeiden ja omaehtoisen kulttuuritoiminnan yli.
 
Samat syyt, joiden takia monet haluavat säilyttää Tavara-aseman, pätevät myös Morkun kohdalla. Tämän projektin taustalla ei ole kuitenkaan sama ryhmä kuin Tavara-asemaa puolustava taho. Oleellista projektissamme olisi antaa sijaa ei-kulutuskeskeisen tilan puolesta puhujille. 
 
Emme koe aiheuttavamme vahinkoa millekään/kellekään tulemalla pitämään Morkkua hyvänämme. Rakennus, joka muutenkin on purku-uhan alla, ansaitsisi viimeisenä hengenvetonaan rakkautta ja huolenpitoa. Parasta olisi tietenkin, jos voisimme osoittaa olevamme valmiita samaan kuin sata vuotta sitten edeltäjämme: talkoovoimin kunnostamaan Morkun virallisten vähimmäisstandardien tasolle pitempiaikaista käyttöä varten. Solidaarisuutta on, jos sille annetaan sijaa!
 
Tämä tapahtuma toimikoon sysäyksenä keskustelulle em aiheista, kannustakoon ihmisiä toimimaan arvojensa mukaan pelkän voivottelun sijaan, ja antakoon sijaa kaikille kiinnostuneille osallistujille. Toivottavasti ovet saavat pysyä auki edes keskustelun aloituksen ajan, ja niin kauan kuin ne auki pysyvät, ovat kaikki tervetulleita. Herätkäämme näkemään potentiaali kaiken kaupungin keskellä ja muistakaamme mikä meidät tekee onnellisiksi!

Lisätietoa:

 
 
Katso Pertti Salon hieno kuvagalleria Morkun miljööstä ja valtauksesta Tampereen muurarien sivuilta: http://tampereenmuurarit608.rakennusliitto.net/
 
Verkkolehti Vasen kaista uutisoi ahkerasti Morkun tilanteesta: http://www.vasenkaista.fi/2013/12/poliisit-eivat-poista-valtaajia/
 
Samat sanat anarkistikollektiivi Takusta: http://takku.net/
 
Kuvat: Tero Heino (talo), Jukka Peltokoski (sisältä)

Öljyn kokemus

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1291″,”attributes”:{”alt”:”Energia ja kokemus”,”class”:”media-image”,”height”:”384″,”style”:”width: 250px; height: 384px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”250″}}]]Antti Salminen & Tere Vadén: Energia ja kokemus. niin & näin -kirjat 2013.
 
Tämä vuosi on ollut energiakeskustelun vuosi. Aiemmin ilmestyi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen teos Suomi öljyn jälkeen, joka porautui öljyn yleisen vähenemisen vaikutuksiin Suomen taloudelle. Lokakuussa julkaistiin Ville Lähteen energiakeskustelua sivuava filosofinen teos Niukkuuden maailmassa. Näkökulmia on siis tarjolla konkreettisemmasta abstraktimpaan. Antti Salmisen ja Tere Vadénin Energia ja kokemus kuuluu ehdoitta jälkimmäiseen kategoriaan. 
 
Vadénin ja Salmisen kirja tarkastelee, sikäli kuin teoksen lankoja voidaan yhdessä virkkeessä kutoa yhteen, modernin kokemuksen, modernisaation ja öljyn välisiä yhteyksiä. 
 
Modernisaation kannalta olennaisia ilmiöitä ovat tieteellis-teknologinen kehitys ja kapitalismi, joille mahdollisuuden tarjoavat lopulta ainoastaan fossiiliset polttoaineet. Luenkin Salmisen ja Vadénin kirjaa puheenvuorona modernisaatiokeskusteluun.
 
Nykymaailmassa fossiilisten polttoaineiden sekä erityisesti öljyn teoreettinen valaiseminen on tärkeää. Öljyssä kiteytyy nimittäin hyvin se, kuinka meille kaikille yhteiset luonnonvarat valjastetaan yksityiseen voitontavoitteluun samalla kaikkia muita ekologisia yhteisresursseja vahingoittaen. Erityisesti tämän vuoksi Energia ja kokemus on tärkeä teos.

Energian merkitys modernisaatiolle

Kapitalistisen talouden ja tieteellis-teknologisen kehityksen myötä todellisuus tuntui olevan jatkuvassa muutoksessa, todellisuuden historiallisuus ja hetkien ainutlaatuisuus oli modernille ihmiselle yhä ilmeisempää. 
 
Kuten Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissa, valtaan noussut porvarisluokka oli tuhonnut ja häväissyt kaikkia vanhoja feodaalisia ja patriarkaalisia, idyllisiä suhteita. Kapitalismi oli riisunut pyhyyden feodaalisilta itsestäänselvyyksiltä: ”Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”.[1]
 
Marxin ja Engelsin kuvauksessa on jotain modernille ajalle hyvin tyypillistä. Kehitys tuhoaa vanhan luutuneen järjestyksen ja vie meidät kohti toisenlaista aikakautta. Marxilta ja Engelsiltä jää kuitenkin huomaamatta, mille tämä kehitys loppujen lopuksi perustuu. He eivät ymmärtäneet modernisaation energeettistä perustaa – kuten eivät monet muutkaan modernisaation teoreetikot.
 
Tämä on Salmisen ja Vadénin teoksen lähtökohta. He ihmettelevät, kuinka tämä energeettinen perusta on jäänyt modernisaatioteoreetikoilta huomaamatta. Moderni ihminen on vieraantunut energiasta sekä erityisesti öljystä. Energia on das Ding an sich, jota ei voida kohdata missään. Se kuitenkin Kantin vastaavasta käsitteestä siinä, että vaikka se onkin tiedostamaton, vaikuttaa se kuitenkin kokemuksessamme. 
 
Salminen ja Vadén vertaavat energiaa Schopenhauerin Tahtoon (der Wille). ”Energia ei ole ihmiselle kokonaan vieras asia, koska mitä tahansa ihminen onkin, hän on osittain myös energiaa ja voi sen kokea”. Energian kokemus näkyy myös modernissa ajattelussa, vaikka sitä ei eksplisiittisesti käsitelläkään. Tuotantovälineiden kehitys ja koko tuotantokoneisto koetaan jatkuvasti kehittyvänä ja itsestään liikkuvana, mutta öljyn merkitys tämän mahdollisuudelle näyttää toistuvasti unohtuvan. Kapitalistinen produktivismi ja kasvutalous – totaalinen mobilisaatio (Ernst Jünger) – on lopulta mahdollista vain fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisen avulla. Salminen ja Vadén erittelevät neljä ehtoa, joiden vallitessa tuotantokoneen (näennäinen) itseliikunto on mahdollista:
  1. Henkiset olosuhteet. Tarvitaan yhteisö, joka on valmis kasvutalouteen sekä valmis alistumaan elämän välineellisyyteen ja välillisyyteen, katkosten ja katkoksellisuuden tavanomaisuuteen ja haluttavuuteen. Henkisten olosuhteiden kehittymiseen on näyttänyt vaikuttavan hyvinkin paljon Max Weberin Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki -teoksessa kuvaama protestanttisen, askeettisen subjektin kehittyminen.
  2. Sosiaaliset olosuhteet. Tarvitaan sopiva yhteiskuntamuoto ja sosiaalinen teknologia, kasvatus ja koulutus, lainsäädäntö ja byrokratia. Tarvitaan myös oikeanlainen informaatioteknologia, joka pystyy kannattelemaan työnjakoa sekä talous- ja väestönkasvua.
  3. Teknologia. Antiikissa sekä myöhemmin Bysantin aikakaudella öljyllä löydettiin kyllä sotilaallista käyttöä erilaisissa liekinheittimissä ja palopommeissa (”kreikkalainen tuli”), mutta kreikkalaisilla ei ollut kuitenkaan sopivaa teknologiaa valjastaa öljyä siihen totaaliseen mobilisaatioon, joka modernille ajalle oli tyypillistä.
  4. Itse fossiiliset polttoaineet. Tarvitaan fossiiliset polttoaineet, niiden olemassaolo ja saatavuus. Kuten kolme ensimmäistä tuotantokoneen itseliikunnon ehtoa, ei fossiilisten polttoaineiden olemassaolo ole ihmisestä kiinni eivätkä ne ole inhimillisessä mittakaavassa uusiutuvia. Fossiiliset polttoaineet ovat ainutlaatuinen löytö, joka tarjoaa tuotantokoneelle raaka-ainetta ja mahdollistaa erilaiset kemialliset tuotteet. Fossiiliset polttoaineet toimivat myös polttoaineena tuottamaan lämpöä sekä liikettä ja siten työtä. Työn Salminen ja Vadén ymmärtävät sanan fysikaalisessa merkityksessä: esimerkiksi nostamaan kilon painoisen esineen metrin korkeudelle.  
 
Filosofiassa on tarkasteltu ainoastaan kolmea ensimmäistä tuotantokoneen itseliikunnan ehtoa  fossiilisten polttoaineiden tematisoinnin jäädessä vähemmälle. Öljy on filosofian ja yhteiskuntateorian reen kaatava ”ylenkatsottu kanto”. Salmisen ja Vadénin teos lanseeraakin naftologian käsitteen tarkastellessaan öljyä modernin kokemuksen tiedostamattomana perustana. Naftologian he määrittelevät kirjan ymmärtämisen kannalta hyödylliseksi osoittautuvassa käsitesanastossa seuraavasti: ”Filosofian osa-alue, joka tarkastelee fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn, laajamittaisen käytön inhimilliselle elämälle ja kokemukselle aiheuttamia seurauksia”. 
 
Naftologian sisarkäsite naftismi puolestaan määritellään sanastossa seuraavasti: ”mikä tahansa ajatussuunta, jossa uskotaan yleispäteviksi ja pysyviksi ilmiöitä, jotka ovat tosiasiassa seurausta fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn, laajamittaisesta käytöstä”. Moderni ajattelu on naftistista, koska se ei tiedosta fossiilisten polttoaineiden merkitystä yhteiskunnan kehittymisessä. Naftologia puolestaan pyrkii nimenomaan päinvastaiseen: tiedostamaan niiden merkityksen.
 
Myös Heideggerin käsitteen Dasein kääntäminen ”kohtoloksi” (”merkitsee sitä elämänkokonaisuutta ja eksistentialistista alueellisuuden ihmisosaista kohtaa, jossa voidaan tuntea ja tunnistaa ihmistä suurempia ja ei-ihmisperäisiä voimia kuten kohtalo, oleminen ja rajallisuus”) on sympaattinen ja onnistunut. Suomen kielen taipuminen todelliseksi filosofiseksi kieleksi onkin teoksen ansioita. Kirjoittajat tuntuvat jakavan Deleuzen käsityksen filosofiasta käsitteiden kehittämisenä ja keksimisenä. 
 
Tämän painotuksen lisäksi kirja on myös hyvin tyypillinen filosofinen teos vyöryttäessään filosofeja ja käsitteitä keskusteluun. Osa ajattelijoista tuntuu jopa tarpeettomilta kirjan argumenttien kannalta (esimerkiksi Simone Weil), mutta eräiden ajattelijoiden teorioita hyödynnetään hyvinkin hedelmällisellä tavalla. Erityisen hyödyllisiksi öljyn ja modernin kokemuksen analyysille Salminen ja Vadén näyttävät kokeneen Georges Bataillen ja Ernst Jüngerin.

Totaalinen mobilisaatio

Öljyn aikakausi on automatisaation aikakautta. Automatisaation kautta öljy katkoo kaikki perinteiset yhteisölliset siteet ja kadottaa ”aineelliset asiayhteydet”, mikä näkyy kokonaisnäkemyksen uupumisena ja yleisenä vieraantumisena. Vaikka kirjoittajat eivät Marxia suoranaisesti käsittelekään, on vertaus Marxiin on paikallaan, sillä usein vieraantumisesta puhuttaessa viitataan Marxin nuoruudessaan kehittelemään vieraantumisteoriaan.[2] Vieraantuminen onkin Salmisen ja Vadénin kirjassa tärkeässä asemassa. Vaikka he eivät suoranaisesti marxilaista vieraantumisen teoriaa käsittelekään, on silti hyvä huomauttaa Salmisen ja Vadénin sekä marxilaisen vieraantumiskäsityksen analogisuudesta.
 
Vieraantuminen sanan marxilaisessa ja feuerbachilaisessa merkityksessä viittaa subjektin ja objektin välisten suhteiden nurinkurisuuteen. Aivan kuten uskonnossa ihmisen oma subjektiviteetti (hänen toiveensa ja haaveensa) on objektivoitu taivaalle niin, että ihmisestä tulee (jumaliksi ja hengiksi muuttuneiden) toiveidensa objekti. 
 
Marxilaisessa argumentaatiossa pääoman käsite saa jumaluuteen vertautuvan roolin. Pääoma on työtä itseään objektivoituneessa, kuolleessa muodossa, joka kuitenkin hyödyntää subjekteja objekteina ja välineinä arvon kasautumisen prosessissa.
 
Siirtykäämme korkeammalle abstraktiotasolle, jolla analogisuus Salmisen ja Vadénin kirjaan tulee paremmin esille. Vieraantuminen merkitsee nähdäkseni marxilaisessa ajattelussa kaikkein laajimmassa merkityksessään ihmisen ja hänen työllään luoman yhteiskunnan välistä eroa ja vihamielisyyttä. Tietyssä mielessä vieraantumisessa on kysymys siitä, että ihmisten väliset suhteet (esimerkiksi omistussuhteet) näyttäytyvät ihmiselle ulkoisina suhteina, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa. 
 
Veikko Pietilä onkin marxilaisen yhteiskuntatieteen luonteesta kirjoittaessaan käsitellyt juuri tätä ilmiötä, jota voidaan analysoida käsitteellä ”yhteiskunnallisten suhteiden itsenäistyminen”.[3] Tämä tarkoittaa Pietilän mukaan sitä, että yhteiskunnalliset suhteet elävät omaa elämäänsä, ja vaikka ne eivät olekaan muuta kuin tulosta yksilöiden vuorovaikutuksesta, niitä ei kuitenkaan käsitetä tässä muodossa, vaan ne saavat kokonaan omanlaisensa olemisen tavan, mikä puolestaan määrää yksilöiden käyttäytymistä.
 
Marxilaiseen vieraantumisen käsitteeseen kuuluu myös luonnosta vieraantumisen ajatus, ihmisen vieraantuminen itsestään luonnollisena olentona. Tähän näyttäisi myös öljystä vieraantuminen liittyvän. Luonto nähdään vieraantuneessa ajattelussa pelkkänä raakamateriaalina, itsestäänselvyytenä, eikä ihmisyhteisön sisältymistä tuohon raakamateriaalivarantoon huomata.
 
Vieraantuminen työstä ja tuotannosta merkitsee siis myös vieraantumista luonnosta – ja siten myös öljystä. Öljy on itsestäänselvyys, jonka kykyä luoda jüngeriläinen ”totaalinen mobilisaatio” ei tiedosteta. Öljyn merkitys onkin Salmisen ja Vadénin mukaan aliteoretisoitu. Erityisesti energiaorjuutta, mikä merkitsee yhä kasvavaa riippuvuuttamme fossiilisista polttoaineista, on teoretisoitu liian vähän. Tämän riippuvuuden tiedostaminen on olennaista kun tuotantokoneen itseliikunnasta etsitään ”heikkoa kohtaa ja pakopistettä”.

Lopuksi

Moderniin yhteiskuntaan (ja siten myös kapitalismiin) olennaisesti kuuluva vauhti ja kiihtyvyys on Salmisen ja Vadénin mukaan muodostunut jo kliseeksi. Heidän mukaansa newtonilainen käsitys kiihtyvyydestä ei kuitenkaan ole paras mahdollinen vertauskuva modernille kokemukselle. Kehitys ei ole tasaisen kiihtyvää vaan ”myös hidastuvaa, jopa pysähtyvää”. Kehitys on sykäyksittäistä, katkonaista. Kehitys etenee kriisien kautta: ”muutos iskee aallon lailla, kerralla murtaen ja kriisiyttäen – juuri siksi, että murtaminen ja muuttaminen ilman kriisiä ja äkillisyyttä ei onnistuisi”. Tästä olenkin kirjoittajien kanssa samaa mieltä. 
 
Kriisit ovat apokalypseja, vanhaa maailmaa tuhoavia ja uudenlaista maailmaa lupaavia. Nämä uudet maailmat voivat puolestaan osoittautua yhtä hyvin dystopioiksi kuin utopioiksikin, barbariaksi tai sivistykseksi. Ei ole mitenkään selvää, että juuri edistyksellisiksi mielletyt liikkeet pääsisivät voitolle nykyisissä kriiseissä, joihin myös öljyn loppuminen liittyy. Voitolle voivat nousta myös autoritaariset, fasistiset sekä muutoin taantumukselliset liikkeet. Empiiristä tukea tällaiselle arviolle löytyy parhaiten Kreikasta, jossa äärioikeistolaiset liikkeet ovat saaneet suurta kannatusta. 
 
Mikäli emme halua päätyä fasistiseen totalitarismiin, on meidän kaavailtava edistyksellisempiä vaihtoehtoja historiallisen tilanteemme tarjoamien mahdollisuuksien pohjalta. Kaikki ei ole mahdollista – sen osoittaa jo Salmisen ja Vadénin öljyä koskeva teoretisointi: tulevaisuuden yhteiskuntaa ei rakenneta fossiilisten polttoaineiden varaan. 
 
Energia ja kokemus on tärkeä, mutta ajattelijoilla turhan täyteen ahdettu teos aikamme polttavimmista kysymyksistä. Toivoisin sen kuluvan kaikkien toisenlaista maailmaa kaipaavien käsissä. Fossiiliset polttoaineet ovat yhteiskuntamme perusta ja koskettavat meitä kaikkia. Ja juuri siksi ne ovat yhteinen kysymys. 

Keijo Lakkala

Viitteet:

  1. Karl Marx & Friedrich Engels (1970): ”Kommunistisen puolueen manifesti”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. Sivu 97.
  2. Ks. Karl Marx (1973): Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Suom. Antero Tiusanen. Moskova: Kustannusliike Edistys.
  3. Veikko Pietilä (1980): Selittämisestä yhteiskuntatieteissä. Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Sivut 169–180.
 

Multitude ja yhteinen: toinen tie yksityisen ja julkisen tuolla puolen

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1286″,”attributes”:{”alt”:”fabrique”,”class”:”media-image”,”height”:”182″,”style”:”width: 250px; height: 182px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Stuart Murdoch, Bien équilibré – Achète, achète, achète, reprise -, 2005 Certains droits réservés. CC-licensed”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”250″}}]]Antonio Negri (s. 1933) käsittelee artikkelissa yhteisen käsitettä suhteessa moderniin oikeustieteelliseen tapaan ymmärtää yksityinen ja julkinen.[1] Hän ehdottaa, että yhteinen tulisi nähdä multituden jatkuvan yhteistoiminnan pysyvyyttä luovana muotona. Kapitalismi joutuu siksi väistämättä rakentamaan toimintansa yhteisen varaan ja sen riistolle. Koska yhteistä ei voida kuitenkaan palauttaa enää yksityisen tai julkisen haltuunoton muotoihin, muodostaa yhteinen jatkuvasti uusintuvan perustan, jonka kautta multituden on mahdollista luoda autonomista toimintaa suhteessa pääomaan.
 
**
 
Edellisissä luennoissa olemme sivunneet aiheita, joihin meidän on nyt palattava. Nämä teemat ovat yhtä aikaa historiallisia, poliittisia, kategoriallisia, diakronisia: murtuma modernin ja postmodernin välillä, ajattelun biopoliittinen hahmo, biopolitiikan käsitteen pätevä määritelmä, globaali konteksti, jossa poliittisen keskustelun tulisi tapahtua sekä viimeiseksi uusien antagonismien ilmaantuminen.[2] Kyse on siis multituden käsitteen ymmärtämisestä pysyvyyttä luovana tekijänä lukemattomissa erilaisissa vastarinnan käytännöissä, joita singulariteetit tuottavat.[3] [4] Hahmottelemassamme kehyksessä olemme myös koskettaneet tiettyjä teoreettisesti perustavanlaatuisia teemoja: erityisesti kapitalistisen kehityksen suuntaa koskevien rationaalisten kriteerien kriisiä, joka kiteytyy erityisesti työvoiman mittaamisen ongelmassa. Se kiteytyy myös – ja erityisen kohtalokkaalla tavalla – niissä ongelmissa, jotka koskevat sitä mikä ”ylittää” ja on kapitalistisen järjestyksen ”tuolla puolen”, siis eksodusta ja multitudea.[5] Näin ollen, tässä neljännessä luennossa haluaisimme jatkaa perusasioiden parissa eli tarkastella kategorioita, joita olemme käsitelleet tähän saakka analyysin diakronisten parametrien mukaan, lähinnä niiden subjektiivisesta näkökulmasta. Nyt haluamme tarkastella näitä asioita sen sijaan synkronisesti, pohtimalla singulariteetteja, jotka muodostavat multituden.
 
Multituden käsitteen määritelmää vastaan on yleisesti esitetty kaksi perustavanlaatuista vastaväitettä. Ensimmäisen mukaan multituden käsite on kyvytön avaamaan peliä antisysteemisenä voimana. Toisen kritiikin mukaan ei ole mahdollista kuvailla reittiä multitudesta itsestään kohti multitudea itselleen eli määritellä se jossain yhtenäisen rekomposition instanssin ominaisuudessa ja kyvykkäänä, ja näin kehittää vaikuttavaa poliittista toimintaa kaiken dialektisen mystifikaation ulkopuolella. 
 
Ensimmäiseen vastaväitteeseen – jonka on esittänyt pääasiallisesti Étienne Balibar – ei ole mahdollista vastata, ellei oteta huomioon tuon vaatimuksen riittämättömyyttä itsessään. Itse asiassa ”antisysteeminen” tarkoittaa Immanuel Wallersteinille – ja kaikille niille, jotka viittaavat hänen teoriaansa – kumuloituvaa liikettä, joka kykenee toimimaan kapitalistista riistoa vastaan ”keskusmaissa” ja imperialistista rakennetta vastaan kolmannen maailman maissa. Se tarkoittaa liikettä, joka kykenee rakenteellisesti orientoitumaan toiminnassa olevia imperialistisia politiikkoja vastaan. Tämän määritelmän ajatuksena on yhdistää luokkataistelut ja anti-imperialistinen taistelu yhdeksi ainoaksi rintamaksi, jolle työväenluokan hegemonia on kaikissa tapauksissa ehdoton oletus.
 
Nykyisin tämä määritelmä on kuitenkin vanhentunut erityisesti siksi, että ero ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä on kaventunut. Tuo jako on myös muuttunut banaaliksi, koska koko antikapitalistinen liike – myös se jolla on hegemoninen valta periferiassa – näyttäytyy antisysteemisenä. Jäljellä on kuitenkin multituden määritelmän ongelma. Multitude tulisi määritellä termeillä, jotka pyrkivät ylittämään perinteisen luokkasodan diskurssin ja jotka kykenevät jatkamaan kokonaisvaltaista kumouksellista toimintaa Imperiumin aikakaudella.[6] Sanottiinpa mitä tahansa, antisysteemisten ajattelijoiden analyysien kehityksessä työväenluokan taistelun alue oli jo todellisuudessa merkittävästi pienentynyt. Kolmasmaailmaisuudesta oli todella tullut keskustelun olennainen osa. Synteesi tapahtui ylimmällä tasolla, täysin ideologisesti ja perinteisen käsityksen mukaan koskien taistelujen kehityksen ja itse kapitalismin kehityksen determinismiä. Tähän kuuluivat sellaiset asiat kuten kriisin ennalta määräytyneisyys, voiton suhdeluvun laskutendenssi jne. Mitä ”antisysteeminen” voisi siis enää merkitä pohdittaessa luokkataistelun realistista käsitystä? Kuinka esimerkiksi Balibarin ajattelu (joka tosiasiassa edustaa koko joukkoa amerikkalaisia ja eurooppalaisia kriittisiä positioita) on voinut latistua perinteiseen determinismin nostalgiaan, jota dialektinen materialismi tarjoaa? Todellisuudessa multituden objektiivisesti antikapitalistisen määritelmän ongelmaa ei tulisi palauttaa näihin käsitteellisiin tasoihin. Multitude ei ole ainoastaan käsite, se on myös uusi todellisuus. Kysymykseen siitä, onko se antikapitalistinen vai ei, ei voida löytää vastausta käsitteen analyysistä, vaan sen itsensä liikkeestä. Tästä pääsemme käsiksi toiseen kritiikkiin, josta edellä puhuttiin.
 
Tämä jälkimmäinen kritiikki vaikuttaa paremmin perustellulta ja itse asiassa toistaa ensimmäisen kritiikin. Kritiikin on esittänyt muiden muassa Pierre Macherey: kyse ei ole perustavasta ongelmasta koskien reittiä multituden itsessään olemisesta itselleen olemiseen (kysymyksen asettelun traaginen piirre vaikuttaa koomiselta, vaikkakin sitäkin voimakkaammalta, jos se on tiedostamatonta). Kysymys on sen ymmärtämisestä kuinka ohjata multitude uudelleen yhtenäiseen toimintaan. Tähän liittyy myös kysymys siitä, että jos tämä on mahdollista, niin millä tavalla se on antagonistista. Ehdotamme seuraavanlaista vastausta: se mikä tekee multitudesta subjektiivisesti vaikuttavaa ja objektiivisesti antagonistista, on sen yhteisen keskuksen ilmaantuminen (nähtynä niin tuotannollisesta kuin poliittisesta näkökulmasta). Yritämme sanoa, että tuotannon näkökulmasta katsottuna yhteinen (commun) on tänään kaiken yhteiskunnallisen arvonmuodostuksen ehto ja poliittisesta näkökulmasta katsottuna yhteinen on muoto, jonka kautta subjektiivisuus organisoituu. Kysymys ei siis ole toiminnan yhtenäisyyden etsinnästä vaan sen osoittamisesta, kuinka tämä kokonaissommitelma todella toimii koherentisti.
 
Pohtiessamme yhteisen määritelmää tuotannon näkökulmasta meidän tulisi painottaa kuinka tarkastellessamme multitudea työvoimana meidän tulisi nähdä se yhtä aikaa tuotannollisen verkon uutena yhteisenä homogeenisuutena ja samalla tunnustaa sen muutosvoima. On siis olemassa yhteinen materiaalinen kudos, ontologisen konstituution repeämä, jonka kautta immateriaalinen, kognitiivinen ja yhteistoiminnallinen tuotanto organisoituu arvonmuodostuksen prosessissa ja rekuperoi hegemonisella tavalla muut tuotantomuodot. Olisi itse asiassa helppoa osoittaa kuinka lähes kaikki tuottavien sektoreiden työn organisoinnin muodot, mukaan lukien myös ne, jotka olivat aiemmin suljettu ulos yhteiskunnallisen kommunikaation ja informaation kudoksesta, ovat nykyisin sen sijaan alistettuja globaalin kokonaisuuden sisään, jossa riisto määräytyy juuri näiden piirteiden kautta.
 
Työn reaalisubsumptio pääoman alaisuuteen vähenee siis huomattavasti. Esimerkiksi maanviljelyksessä käytetään yhä monimutkaisempia ja kehittyneempiä informatiivisia keinoja – aina lähtien siementen analyysistä sääilmiöiden havainnointiin. Edelleen, ne asiat joita pidettiin naisten työn perinteisinä muotoina (kotityö, hoiva, affektiivinen työ) ovat tulleet osaksi työn yleistä organisaatiota – ja ne määrittelevät selkeästi tuotannon kasvua. Ja edelleen, pelkästä työn sfäärin laajentumisesta ollaan siirrytty kohti sitä mikä oli aiemmin ulossuljettu työstä ja tuotannosta. Arvonmuodostuksen ”massapiste” on siirtynyt täydellisesti kohti toimintaa, jota tähän saakka on pidetty tuottamattomana. Juuri tästä pitäisi puhua työn naiseksi-tulemisena: muutosta ei tulisi siis ymmärtää ainoastaan työn yleisenä feminisoitumisena, vaan pikemminkin arvonmuodostuksen tilojen uudelleenmäärittelynä. Ja viimeiseksi, talouden ja työn organisointi palveluissa kertoo immateriaalisen työn hegemoniasta, joka koskee todellisuudessa koko tuotantoa peruuttamattomalla tavalla.
 
Mutta siellä missä on riistoa, löydetään aina myös vastarintaa, antagonismia.
 
Ei ole sattumaa, että tietyt vaatimukset perustulosta tai kansalaistulosta näyttävät koskevan samaan aikaan tätä yhteiskunnallisen tuotannon yhteiseen (commune) perustuvaa hegemoniaa ja toisaalta jokaisen työn subjektin siihen mukanaan tuoman ainutkertaisen sisällön liittämistä arvontuotantoon. Tästä näkökulmasta katsottuna pääoman kasautumisen sosialisaatiota ei tulisi pitää minään muuna kuin materiaalisena perustana, joka mahdollistaa vaatimuksen suhteellisen tasaisesta tulonjaosta. Tilanteessa, jossa kaikki työ on välttämätöntä – oli se sitten materiaalista tai immateriaalista – ja jossa se on aina alistettu ja artikuloitu yhteiskunnan kapitalistisen ylivallan sisällä, ei ole mitään syytä erotella ja hierarkisoida palkan muotoja. 
 
Mutta yhteinen ei ole ainoastaan perusta josta käsin immateriaalisen työn ja yhteistyön voidaan havaita tulleen objektiivisesti homogeenisiksi. Se on myös, ja ennen kaikkea, jatkuvaa tuotantoa ja voimaa, kykyä muutokseen ja yhteistyöhön. Ehkä multitude pitäisi siksi määritellä objektiivisen perustan artikulaationa (yhteinen kasaantumisen perustana, jonka konstituoivat materiaaliset ja immateriaaliset voimat) sekä subjektiivisen perustan artikulaationa (yhteinen tuotantona, joka tapahtuu aina jatkuvasti siirretyillä rajoilla, aina uudelleen elvytetyissä arvoissa; yhteinen subjektivaatioprosessin tuloksena.) Jos kiinnitämme huomiota suhteisiin tuotannon (investoinnin) ja työn (ja/tai kulutuksen) ulottuvuuksien välillä – tavalla, jolla niitä on perinteisesti käsitelty taloudellisen taulukon muotoiluissa aina Quesnay’sta Marxiin – me huomaamme välittömästi kuinka juuri nämä suhteet ovat muuttuneet epävakaiksi: lopullisia tasapainoja ei voida enää määrittää pysyvän kompromissin pohjalta, jatkuvasti uudelleen säädettävän sopeutumisen kautta, aivan kuten ei voida enää löytää kapitalismin komennon ykseyttä, joka kykenisi ohjaamaan koko yhteiskuntaa sen omien dispositiivien kautta. Päinvastoin, olemme eräänlaisen läsnäolevien voimien kahdentumisen tilanteessa. Kapitalistisen tuotannon ja kasaantumisen objektiivinen ja yhtenäinen hahmo on siksi selvästikin heikentynyt ja kiistämättä muuttunut. Tämä tekee mahdolliseksi uuden subjektiivisuuden ilmaisun: yhä itsenäisemmän ja autonomisemman subjektiivisuuden, joka kykenee rakentamaan tuotannon prosessin sisälle antagonistisia muotoja ja antamaan tilaa yhteisen keksimiselle.
 
Uskon, että tässä yhteydessä on ehdottomasti hyödyllistä palata lyhyesti siihen, kuinka Marx kuvaili pääoman. Se on hyödyllistä, jotta voimme ottaa siihen etäisyyttä ja uudistaa sitä. Marxilla pääoman käsite on itse asiassa jakautunut kahteen: ”pysyvään pääomaan” (PP) ja ”vaihtelevaan pääomaan” (VP). Pysyvä pääoma, siis se mitä Marx kutsuu myös ”totaaliseksi pääomaksi”, ilmenee myös ”kiinteänä pääomana” (tuotantovälineiden kokonaisuutena) ja ”kiertävänä pääomana” (eli markkinoiden kierron välineiden kokonaisuutena). Mutta jos tarkastelemme tapaa, jolla pääoma nykyisin aktuaalisesti organisoituu, asiat näyttäytyvät toisenlaisina ja pääoman hahmo on jollain tavalla muuttunut. Se, mikä on muuttunut, on erityisesti vaihteleva pääoma eli työvoiman kokonaisuus. Ensiksikin, koska työvoimassa ilmenee nykyisin tiettyjä kiinteän pääoman elementtejä (tai toisin sanottuna, se kantaa tiettyjä tuotantovälineiden elementtejä väistämättä itsessään, aivoissaan: ominaisuuksia, joita pysyvä pääoma ei ole rakentanut, jotka eivät ole osa pääoman kokonaisprosessia, vaan jotka elävät suhteellisessa autonomiassa). Kun puhutaan kognitiivisesta työstä, puhutaan nimenomaan tästä työvoiman uudesta kyvystä: tuotantovälineet ovat muuttunut sisäisiksi työn organisaatioon kiinnitetyille ainutkertaisuuksille
 
Toiseksi tulisi myös ymmärtää, että jos työvoima on omaksunut itseensä kiinteän pääoman elementit, vaihtelevan pääoman tulisi kiertää itsenäisesti juuri siksi, että sen autonomia suhteessa pysyvään pääomaan takaa sille riippumattomuuden. Jos tämä kaikki on fenomenologisesti todennettavissa, voidaan tehdä johtopäätös, että pysyvä pääoma (ja/tai totaalinen pääoma) ei kykene enää ymmärtämään työvoimaa itsessään ja alistamaan sitä ulossulkevalla tavalla. Marxilta perimämme pääoman käsite oli yhtenäinen – tai paremminkin se oli kiinteän pääoman ja vaihtelevan pääoman dialektinen synteesi. Nykyisin tämä synteesi ei enää päde. Vaihteleva pääoma – eli työvoima – on saavuttanut tietyn autonomian. Pysyvän pääoman kierto määrittyy kuitenkin ristiriitaisena ja ratkaisemattomana suhteena pääoman ja työvoiman välillä: synteesiä ei voida tehdä muutoin kuin hyvin pinnallisella tasolla, ontisessa ulottuvuudessa, koska ontologisesta näkökulmasta katsottuna työvoima (vaihteleva pääoma) on löytänyt autonomian tilan. 
 
Kaikki tämä pakottaa meidät sanomaan, että yhteinen on olennaisesti määriteltävä avoimena kenttänä, jossa elävä työ (työvoima, vaihteleva pääoma) liikkuu riippumattomalla tavalla: alueena, jolla itsenäisten subjektiviteettien tuotannon ja ainutkertaisuuksien yhteistyön tulokset kasaantuvat ja vahvistuvat.  Yhteinen on kaiken sen tulos, mitä työvoima (vaihteleva pääoma) on tuottanut itsenäisesti suhteessa pysyvään pääomaan (totaaliseen pääomaan) ja sitä vastaan. 
 
Tästä näkökulmasta katsottuna on selvää kuinka yhteinen ei ole siis minkäänlainen ”orgaaninen pohja”, eikä mikään määriteltävä asia fyysisestä näkökulmasta katsottuna. Meidän mukaamme yhteinen on pikemminkin suhteessa uuteen antagonististen subjektien välisen ristiriitaisen suhteen ilmaisuun. Ei ole enää mahdollisuutta dialektiselle reabsorptiolle eikä lineaariselle subsumptiolle[7]: tämä suhteen ristiriitainen piirre kiihottaa yhä uusia singulariteetteja eroina ja ajaa kaikki yhtäläistämisen kriteerit kriisiin.
 
Tästä seuraa subjektiviteettien ilmaisun uusi muoto. Tästä näkökulmasta käsin toinen multituden käsitettä vastaan esitetty huomautus – mahdottomuus ohjata multitudea yhtenäiseen toimintaan – vaikuttaa meistä epätäsmälliseltä: itse asiassa, multituden toiminnan ykseys on se ilmaisujen moneus, johon se kykenee. Kun pohdimme multituden toiminnan yhtenäisyyden ongelmaa ei niinkään taloudellisesta (työn, kasaantumisen ja riiston analyysi), vaan poliittisesta näkökulmasta, nämä jakautuneet erot multituden toiminnassa ilmaisevat halujen eron, siis ne subjektiiviset vaatimukset, joilla ei ole mitään yhteistä käskemisen prosessin (ei juridisen tai taloudellisen) ykseyden kanssa. Se tarkoittaa antagonististen ilmaisujen jatkumista kaikella sillä rikkaudella ja moninaisuudella, mitä multituden toiminnan ykseys implikoi. Jos tarkastellaan valtion suvereenisuuden yhtenäisyyden teemaa tältä kannalta, se näyttäytyy meistä yllättäen ”tyhjältä”, aivan kuten työn ilmaisujen yhdistävä kuri. Jos koskaan tulee puhua ykseydestä – niin juridisella tasolla kuin kapitalistisen kasautumisen funktiona – tulee näin tehdä siksi, että ykseys täytyy muuttaa vaihtelevien (pääomien) väliseksi suhteeksi, ainutkertaisuuksien yhteisöksi. Yhteinen näyttäytyy toiminnan muotona, ei tuloksena; se esittäytyy sommitelman muotona, avoimena jatkuvuutena, ei kontrollin tiivistymisenä.
 
Kun tämä yhteisen vaikuttava ulottuvuus on nyt todistettu, meidän tulee kritisoida julkisen ja yksityisen käsitteitä sellaisina kuin oikeudellinen ja poliittinen perinne on ne meille välittänyt.  
 
Kapitalistinen haltuunotto on aina yksityistä, vaikkakaan haltuunoton sopimuksellinen muoto ei ole ainoastaan yksityinen vaan myös julkinen: kuinka se mikä on yksityistä ja kapitalistista voisi elää ilman alimääräytymistä julkiselle ja valtiolliselle? Porvarillisessa kulttuurissa oikeuden rakentamisessa ei ole kyse mistään muusta kuin muodollisesti universaaleista normeista, jotka mahdollistavat ne tavat, joilla haltuunotto voidaan toteuttaa yksityisesti. Ei ole varmastikaan hyödyllistä palata klassisiin sivuihin Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikissä, tai niihin hienoihin pohdintoihin, jotka ovat saaneet vaikutteita nykyisestä kommunistisesta kulttuurista kumpuavista julkisen ja yksityisen oikeuden kritiikeistä aina Pashukanista Poulantzasiin. Jos perinteisessä marxismissa on jotain mitä kannattaa vielä opiskella, niin se on tämä kriittinen pyrkimys, tämä tuhoava tunkeutuminen, jolla vallankumouksellista tiedettä on käytetty yksityisen ja julkisen porvarillisen oikeuden universaaleja kategorioita vastaan.
 
Kun yksityisestä haltuunotosta siirrytään valtion kautta julkiseen haltuunottoon, nämä haltuunoton kategoriat eivät itsessään muutu. Julkinen oikeus syntyy oikeudellisten instituutioiden muutoksesta – feodaalisen ja perinnöllisen valtion haltuunoton muotojen siirtymässä kohti porvarillisen ja kehittyneen kapitalistisen valtion haltuunoton muotoja. Tämä koskee myös organisaatiota suunnitteluna (kapitalistisena tai sosialistisena suunnitteluna, tällä ei ole väliä). Modernissa valtiossa ei ole todellista eroa yksityisen ja julkisen haltuunoton välillä: molemmat perustuvat riiston ja ulossulkemisen sääntöihin, siis niihin sääntöihin, jotka ovat ja pysyvät perustavina pääoman toiminnassa. 
 
Kaikkein suurin paradoksi tulee esiin, kun subjektiiviset oikeudet itsessään on määritelty ”julkisina subjektiivisina oikeuksina”. Tämä tarkoittaa sitä, että porvarillinen oikeus ei voi hyväksyä subjektiivisia oikeuksia (oikeudet, jotka ovat suhteessa ainutkertaisiin vaatimuksiin) ellei niitä ole etukäteen tehty julkisiksi – toisin sanoen: myönnetty yksilöille valtion auktoriteetilla, siis hahmoteltu ja määritelty sen toimesta. Modernin valtion hahmo perustuu tälle tuottavan subjektin monimutkaiselle sopeuttamiselle käskyn alaisuuteen, mikä on riiston välitön seuraus.  
 
Mutta asiat ovat nykyisin toisin. Siirryttäessä postmoderniin oikeuden perinteiset käsitteet säilyvät vain vaivoin. Suhde näiden käsitteiden ja todellisuuden välillä hajoaa. Erottelu yksityiseen ja julkiseen oikeuteen, yksityiseen ja julkiseen haltuunottoon, on joutunut yhä selvempään kriisiin. Tämä ei tarkoita ainoastaan jatkuvasti lisääntyvän yksityistämisen prosessin pohtimista, eikä vain yleisen hallinnallistamisen (governance, mikä tarkoittaa julkisen oikeuden hallinnollista sulauttamista yksityiseen oikeuteen) prosessin pohtimista. Tietyssä määrin se ei tarkoita myöskään kaikkea tätä koskevan hienostuneen kritiikin muotoilemista. Itse asiassa, julkinen ja yksityinen ovat kaikesta huolimatta erottamattomia: niiden ero ei toteudu missään muualla kuin niin sanotulla ”oikeustieteen” kentällä, siis hallinnan (domination) käytäntöjen kentällä. Se mikä sen sijaan mullistaa kuvailemamme kehyksen on – varmastikin riitaisalla ja hieman mystisellä tavalla – yhteisen paljastuminen, sen emergenssi. Tässä yhteydessä tulisi antaa lukuisia esimerkkejä yksityisen ja julkisen erottamattomuudesta siten kuin ne tulevat esiin yhteisen ulottuvuudessa. Tämä näkyy erityisesti niillä aloilla, jotka ovat muuttuneet viimeaikaisen teknologisen kehityksen myötä. Se mitä tapahtuu netissä, ja tapa jolla yksityiset ja julkiset oikeudet joutuvat konfliktiin yhteisten käytäntöjen kanssa on täysin arkipäiväinen ilmiö. Se mitä tapahtuu jatkuvasti bioteknologiassa ja ehkäpä vieläkin nopeammin kuin netissä kohtaa saman konfliktin ensiksikin näiden teknologioiden tuotteiden vuoksi ja toisaalta luonnollisestikin niiden yhteisen perustan vuoksi: ne eivät kykene erottautumaan yksityisten operaatioiden kautta. On myös täysin selvää, että ei ole välitystä kapitalistisen haltuunoton (ja sitä vastaavien teknologisten rakenteiden) ja elävän työn ainutkertaisen esiintulon välillä, jossa multituden toiminta tapahtuu ja millä on suuri vaikutus itse teknologioihin: kapitalistinen ohjaus ei enää näyttäydy yksityisen riiston ja haltuunoton funktionaalisena ja ennalta määrättynä rakenteena. Tässä kontekstissa pääoma pyrkii niin sanotusti a posteriori ymmärtämään subjektien suoran, välittömän, ekspressiivisen toiminnan. Telemaattisten teknologioiden ja elämän teknologioiden kapitalistinen riisto on siis tullut täysin loismaiseksi, niin periaatteiden kuin käytännön tasolla. Nettiä tai bioteknologisia verkostoja ei voida ajatella ilman suoraa puuttumista subjekteihin. Pääomalle tässä ei ole kyse enää yksityisen ja julkisen eron kiertämisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että se hyötyy yhteisestä – etenkin jos tällä termillä käsitetään, kuten olemme pyrkineet tekemään, yhteinen yhteisenä toimintana.
 
Yksityisen ja julkisen välisen suhteen kriisistä, aivan kuten myös siitä sekaannuksesta mihin tämä väistämättä johtaa, on myöhäismodernilla aikakaudella tehty useita huomioita.  
 
Rakentaessaan 1970-luvulla ”julkisen tilan” kategoriaa ja artikuloidessaan ”julkisen mielipiteen” subjektiivisuudesta Habermas pyrki kehittelemään julkisen ja yksityisen välistä suhdetta transendentaalisella tavalla korostaen voimakkaasti sitä kanssakäymistä, joka ylittää niin yksityisen kuin julkisen. Habermas pyrki siis antamaan yhteiselle (commun) transendentaalisen määritelmän, joka voitaisiin saman tien artikuloida sen käytännöllisessä sovelluksessa. On selvää kuinka tässä törmätään saksalaisen hypermodernia koskevan ajattelun esteisiin ja selkeisiin ennakko-oletuksiin.
 
Samalla tavalla Yhdysvalloissa ”kommunitaristiseksi” kutsutussa koulukunnassa (Taylorista Sandersiin) kehiteltiin laajalti yhteisen tematiikkaa: mutta ”yhteisen” määritelmä rakennettiin orgaaniselle perustalle. Käytännössä se tarkoitti eräänlaista hyvinvointivaltiolle tyypillisten julkisen piirteiden kirkastamista ja niihin takertumista; ja kun tästä kirkastamisesta ei kehittynyt puhdasta sosiaalisten oikeuksien (jotka nähtiin lähes naturalistisesti) systeemin oikeudellista organisaatiovoimaa, se päätyi aina nojaamaan transendentaalisiin tai dialektisiin sisältöihin. Näin ymmärrettynä ei ole sattumaa, että Taylor (kuten Habermas) lähtee liikkeelle ”kanssakäymisen” (interaction) käsitteen uudelleentulkinnasta hegeliläisen dialektiikan syntyhistoriassa rakentaakseen ”julkisen tilan” käsitteen.  
 
On selvää, että esittämämme yhteisen käsite syntyy puolestaan kieltäytymisestä suhteessa kaikkiin vaadittuihin alkuperäisiin eroihin julkisen ja yksityisen välillä, ja kaikkiin niistä juontuviin edelleenkehittelyihin. Multituden käsite on singulariteettien kokonaisuus, yhteistoiminnallinen kudos, joka sitoo toisiinsa ainutkertaisten toimintojen äärettömyyden. Juuri tältä perustalta on tarkoitus muodostaa uudelleen, tai paremminkin, kehittää yhteisen käsite avoimella tavalla.  
 
Onko yhteisen oikeudellinen määritelmä mahdollinen?
 
Ottakaamme esimerkki. Lähdetään liikkeelle julkisen palvelun ”julkisoikeudellisesta” määritelmästä. Tämän mukaan julkinen palvelu ymmärretään valtiollisen oikeuden ja yksilöiden yhteiskunnallisen elämän julkisen turvan laajentumisen osana. Julkinen palvelu on siis osa biovaltaa ja näin ollen hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on sisällytetty lykätyn palkan dynamiikkaan. Tämä tarkoittaa että elävän työn yksityinen haltuunotto on tässä siirretty valtion kontrolliin ja turvattu sen auktoriteetilla.
 
Meidän tapamme ymmärtää yhteinen mahdollistaa sitä vastoin uuden julkisen palvelun määritelmän, jonka avulla kykenemme kääntämään ympäri kuvailemamme suhteen: emme kulje tiettyjen luonnonvarojen monopolista palveluiden yhteisölliseen kehittämiseen, valtiollisen oikeuden laajentumisesta kansalaisten funktionaaliseen kontrolliin, vaan multituden ainutkertaisten vaatimusten kasaantumisesta ja kasvusta yhteisen palvelun ideaan ja käytäntöön. Julkisen palvelun tai paremminkin yhteisen palvelun tulisi olla yhteisöllisen elämän edellytys ja sen seurauksena singulariteettien ekspansion edellytys. Ranskassa vuosien 1995-1996 kamppailut eläkeuudistusta vastaan mahdollistivat yhteisöllisen ulottuvuuden nostamisen esiin. Se liikutti kaikkia kansalaisia aivan toisella tavalla kuin ammattiyhdistysten lanseeraamat korporatiiviset vastarintaliikkeet. Edelleen, Ranskassa kulttuuriteollisuuden pätkätyöläisillä (intermittents du spectacle) on ollut oma roolinsa kamppailuissa, joita on käyty 2000-luvun alusta lähtien uudesta julkisen palvelun mallista sekä yhteisen toiminnan kehittämisestä ja määrittelystä. Julkisen palvelun laki ei ole siten vain jokin asia, joka on annettu kansalaisille valtion taholta, vaan pikemminkin asia, jota on vaadittu sosiaalisesti ja poliittisesti immateriaalisen ja kognitiivisen työn tekijöiden toimesta, ja sen yhteistoiminnallisen kyvyn avulla, jonka tämä vaatimus välttämättä edellyttää. Paremminkin: julkinen palvelu mahdollistaa työvoiman yhteisen ilmaisun aina siinä mitassa, jossa työvoima on tarkalleen ottaen tullut yhteiseksi. Siksi julkinen palvelu ilmaisee myös kaikkien silmissä jo toteutuneen voiman, jota mikään valtio ei kykene tuhoamaan.
 
Kun pohditaan singulariteettien yhteistoiminnallisen resurssien kautta toteutunutta kasaantumaa, julkinen palvelu näyttäytyy silloin yhteisenä rakenteena, jonka kaikkein selkein osoitus on vaatimus universaalista kansalaistulosta. Tämä tarkoittaa siis sen tunnustamista, että yhteinen on nykyisin kaiken tuotannon perusta. 
 
Jos porvarillinen oikeus näkee julkisen kehittyneen yksityisestä, niin myös sosialismi esittää samankaltaisen väittämän. Sosialistinen reformismi (eli ajatus julkisen oikeuden jatkuvasta kehityksestä siten, että se muokkaa yksityisen tuotannon suhteita), aivan kuten myös sosialistinen vallankumouksen ajatus (eli yhteiskunnallisen reproduktion julkisten edellytysten rakentaminen vallan haltuunoton kautta), lepää pääoman sille kutoman peiton alla. Julkinen oikeus näyttäytyy aina biovallan ilmaisuna. Käänteisesti, yhteinen oikeus näyttäytyy aina multituden biopolitiikan ilmaisuna.
 
Haluaisimme ehdottaa tässä siis seuraavaa ideaa. Yhteinen – yhteisen vaatimus, yhteisen tunnustaminen, yhteisen politiikka – ei edusta ”kolmatta tietä”, jolla olisi kyky välittää julkista ja yksityistä, vaan se on pikemminkin ”toinen tie”, joka näyttäytyy antagonistisena ja vaihtoehtoisena suhteessa pääoman hallintaan ja tämän aiheuttamiin vaikutuksiin (eli yksityinen ja/tai julkinen tuotantovälineiden omistus). On kyse siitä millaisia vaikutuksia tällä ”toisella tiellä” voisi olla yhteisölliseen elämään ja sen ilmaisemiin haluihin. Yhteinen oikeus ei ole ajateltavissa mistään muusta kuin riiston tuhoamisesta – oli se sitten yksityistä tai julkista – ja tuotannon radikaalista demokratisoinnista käsin. 
 
On ehkä hyödyllistä tehdä pieni ekskursio. Pohtikaamme millaisen roolin talouden finansoitumisen prosessi ottaa tässä kriisin yhteydessä, kriisin, joka iskee suoraan julkisen ja yksityisen väliseen perinteiseen jakoon – ja joka avaa paradoksaalisesti uuden yhteisen konstituution horisontin. Argumenttiin liittyy kaksi vastakkaista väitettä. Ensimmäinen näkee finansoitumisen yksityisen kapitalistisen tuotannon lineaarisena ja/tai dialektisena laajentumisena. Toinen sen sijaan palauttaa finanssoitumisen prosessin yhteisen tuotannon representaatioon, joka juuri tästä syystä näyttäytyy jollain tavalla mystifioituna asiana. Tämän jälkimmäisen tulkinnan mukaan tietotyö (kognitiivinen työ) ei itse asiassa löydä muita kasaantumisen (ja representaation) keinoja kuin ne, jotka on löydettävissä finansoitumisen prosessista itsestään.
 
On selvää, että jälkimmäinen hypoteesi vaikuttaa meistä vähemmän väärältä. Olemme jo löytäneet marxilaisesta perinteestä toisia näkemyksiä näihin saman kategorian kysymyksiin: työn ”muodollisen subsumption” hetki kapitalismin ensimmäisellä kehityskaudella vastaa siten yhteiskuntien kehitystä osakkeiden kautta – jonka Marx määritteli ”pääoman sosialismiksi”. On myös selvää kuinka nykykapitalismin kiihdytetty teollistuminen ei olisi ollut koskaan mahdollista ilman pankkipääoman muodostumista ja yhteiskuntien toimimista osakkeiden kautta: nämä jälkimmäiset ovat seurausta työn alistamisen prosessien yhtenäistämisestä teollisessa organisaatiossa ja ne edustavat tämän jälkimmäisen kehityksen ehtoja. Onko siis finanssoituminen eräänlaista ”pääoman kommunismia” – säilyttääksemme edellä muistelemamme marxilaisen kuvaston – eli multituden synnyn ja laajentumisen etuoikeutettu tulkinta ja samaan aikaan, sen kaikkein pelottavin haastaja? Onko se kognitiivisen ja immateriaalisen työn kautta tapahtuvan tuotannollisen systeemin muutoksen kapitalistinen käsitys? Onko se tekninen väline, jonka tavoitteena on estää kognitiivisen työn vallankumouksellisen voiman kasaantuminen ja/tai yhteisten kapasiteettien autonomisen kokeilun mahdollisuudet? 
 
Voimme ehkä muotoilla myös toisen hypoteesin. Kapitalistinen rationaliteetti pyrkii nykyisin rakentamaan finanssimekanismien kautta kyvyn mitata sen kehitystä. Mittaamisen käsite, jonka olemme nähneet joutuneen kriisiin (koska se on sidottu työnarvolakiin), muotoutuu siis uudelleen illuusiossa, jonka mukaan finanssimittarit voisivat vastata arvonmuodostumisen todellista prosessia. Näin ei kuitenkaan ole. Siltikin, kapitalistinen illuusio on vahva ja sen käskyt ovat sitäkin vaikuttavampia. Jonakin päivänä tulisi ajatella niitä muotoja, joiden kautta multitude kykenisi puuttumaan finansoitumisen prosessiin: tai ennemminkin, tapaan, jolla se kykenisi tuhoamaan tämän prosessin mystifikaation. 
 
Jättäkäämme nyt tämä ekskursio ja palatkaamme käsittelemämme ongelman ytimeen. Pohtikaamme siis millaista roolia yhteisen käsite näyttelee modernin ja postmodernin välisessä murtumassa, modernin suvereniteetin ja Imperiumin suvereniteetin välillä. Meidän on korostettava, että hyvinvointivaltion hallinnon toiminnan ja minkä tahansa yhteisen antagonistisen ja/tai multitudiaarisen rakentumisen välillä ei vallitse jatkuvuutta.  
 
Näin ollen hypoteesi, jonka haluaisimme esittää, artikuloituu sen olennaisen elementin ympärille, jota olemme jo lähestyneet edellisissä luennoissa – siis toisenlaisen mitan rekonstruktioon: rakentaminen pohjalta käsin, hetkellä jolloin mitan perinteiset, objektiiviset ja ajalliset ehdot (ne jotka ovat sidottuja klassiseen työn/arvon lakiin) ovat kadonneet.
 
Seuraavissa luennoissa pyrimme nimenomaan kohtaamaan tämän ongelman kysymällä alustavasti, josko tämä mittaamisen teema itsessään on mahdollista muodostaa tavalla tai toisella perustavasti uudelleen, vai pitäisikö sitä kritisoida niin radikaalisti, että se voitaisiin hävittää kokonaan.
 
Pyrkimyksemme rekonstruoida yhteinen omalla tavallamme vie meidät ehkä takaisin spinozalaisen teorian ”yhteiseen nimeen”, siis käsitteen materiaaliseen ja käytännölliseen rakentamiseen, ja ulottuvuuksiin, jotka organisoituvat ja kehittyvät yhteiskunnallisessa olemassaolossa.
 
Tässä tapauksessa – ja palataksemme filosofiselle kentälle – ”yhteisen nimen” tematiikka tulisi suhteuttaa singularisaation tematiikkaan: olisi kohdattava se lingvistisin prosessein, jotka määrittelevät todellisuuden yhteistoiminnallisen konstituution erilaiset vaiheet.

Antonio Negri

Suomentanut: Mikko Jakonen

Viitteet:

  1. Teksti on neljäs luku (Ateljee numero 4) Antonio Negrin teoksesta Fabrique de porcelaine: Pour une nouvelle grammaire du politique. Éditions Stock, Paris 2006. Traduit de l’italien par Judith Revel. Kirja perustuu Negrin vuonna 2005 Pariisin Collège International de Philosophiessa pitämään seminaariin, jossa Negri käsittelee siirtymää modernista poliittisesta kielestä ja käsitteistöstä postmoderniin. Vaikka kirjan käsikirjoitus on tehty italiaksi, sitä ei ole koskaan julkaistu alkukielellä. Myös alkuperäinen seminaari on pidetty ranskaksi. Teksti on suomennettu Judith Revelin ranskannoksen pohjalta.
  2. Negri käyttää termiä césure, joka voitaisiin kääntää myös ”kesuuraksi”. Olen kuitenkin selkeyden vuoksi käyttänyt sanaa ”murtuma”. Suom.huom.
  3. Multituden käsitteen suomenkielinen käännös on väki, väkijoukko, joukko tai rahvas. Olen tässä käännöksessä säilyttänyt vierasperäisen termin multitude korostaakseni väen poliittista subjektiviteettia, jonka Negri siihen ajattelussaan liittää. Suom. huom.
  4. Negri käyttää Deleuzen ja Guattarin lanseeraamaa käsitettä singularité, joka on eräänlainen päivitetty versio keskiajan filosofialle tyypilliselle, erityisesti Duns Scotuksen käyttämälle termille haecceitas, ”tämäisyys”. Singularité voidaan kääntää omalaatuisuudeksi, erikoislaatuisuudeksi, erikoisuudeksi, ainutkertaisuudeksi, omituisuudeksi, eriskummallisuudeksi ja niin edelleen. Näistä sanan ranskankielistä merkitystä lähimpänä ovat omalaatuisuus ja ainutkertaisuus. Myös astronomiassa käytetään termiä singulariteetti puhuttaessa mustien aukkojen läheisyydessä sijaitsevasta ”tapahtuman vyöhykkeestä”. Deleuzen ja Guattarin, sekä myöhemmin Hardtin ja Negrin teoriassa singulariteetilla tarkoitetaan ihmisten moneudessa (multiplicité) tai multitudessa toimivaa ainutkertaista ja omalaatuista ihmistä. Kyse ei ole subjektista, jonka Negri ymmärtää pikemminkin alamaiseksi ja vallalle alisteiseksi ihmiseksi. Singulariteetti tarkoittaa siis ihmisen yksilöllistä ainutkertaisuutta, joka ei kuitenkaan voi toteutua missään muualla kuin tietynlaisessa ihmismoneudessa, jossa ihmisten erilaiset sommitelmat (Deleuzen agencements) tukevat ainutkertaisuuden toteutumista. Olen jättänyt termin muotoon singulariteetti, koska suomen kielen sanat omalaatuinen tai ainutkertainen voisi sotkea lukijaa. Suom.huom.  
  5. Termillä eksodus Negri viittaa työvoiman poliittiseen kamppailuun, jossa työvoima pakenee työn alistettuja ja alistavia muotoja ja pyrkii toteuttamaan ”itsevalorisaatiotaan” eli työvoimasta itsestään lähtevää arvonmääritystä pääomasuhteen ulkopuolella. Tyypillinen esimerkki työvoiman eksoduksesta on tehdastyöväestön ”pako” tehtaista luoville aloille 1960- ja 1970-luvuilla.  
  6. Imperiumi (Empire) on Michael Hardtin ja Antonio Negrin vuonna 2000 lanseeraama käsite, jolla he viittaavat ”paikattomaan” globaaliin kapitalistiseen valtaan ja hallintaan. Imperiumin käsite ei viittaa perinteiseen ”imperialismiin”.
  7. Dialektisella reabsorptiolla Negri viittaa hegeliläiseen käsitykseen, jossa jokin asia voidaan palauttaa tai absorboida (“imeä”) takaisin alkuperäiseen dialektiseen prosessiin negaation vaiheen jälkeen. Toisin sanottuna, commonseja ei voida palauttaa niihin materiaalisiin lähtökohtiin tai “perustaan”, joista ne ovat alun perin muodostuneet. Lineaarinen subsumptio viittaa puolestaan prosessiin, jossa pääoman yksi tuotantomuoto määrittelee ja alistaa suoraan (“lineaarisesti”) muut yhteiskunnan toiminnan muodot. Oletuksena siis on, että teollisuusyhteiskunnassa koko yhteiskunta järjestäytyy kuten tehdas. Negri haluaa tässä korostaa, että nykyisessä yhteiskunnassa yksi tuotantomuoto ei määrittele koko yhteiskunnan organisaatiota, vaan yhteiskunta on väistämättä monitasoinen ja monimutkainen, eikä sitä voida tarkastella vain yhden logiikan mukaan toimivana.

Kuva: Stuart Murdoch, Bien équilibré – Achète, achète, achète, reprise -, 2005 CC-licensed

Maanalainen kuva-arkkitehtuuri

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”1561″,”attributes”:{”alt”:”Kuva-arkkitehtuuri”,”class”:”media-image”,”height”:”1385″,”style”:”width: 700px; height: 513px; margin: 5px;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”1890″}}]]

tunnelinsuun mustaan neliöön ilmestyy kaksi valopistettä. ne kasvavat, ja alkavat pian heijastua kahtena viivana kuluneelta kiskoparilta. enkelten maasta, viime vuosisadan alun budapestin angyalföldin työväenkaupunginosasta saapuu sininen metro.

eri vaunuista poisjäävät matkustajat jatkavat uuteen suuntaan yhdessä linjassa liikkuvana muodostelmana. liukuportaat nousevat maan alta ensimmäisiksi askelmiksi. vuoronperään kädet tarttuvat diagonaalisesti ylöskulkevaan kuminauhaan. kuminauhan kaartuessa takaisin alas, ihmiset jatkavat suoraan eteenpäin ja kääntyvät suorissa kulmissa kuka oikealle ja kuka vasemmalle. päivä rahantekokoneistossa on alkanut.

ensimmäisenä laituritasanteelle astunut mies on jäänyt viimeiseksi. laelta ylöstaitetun, omaperäisen hatun alta hän katselee kiinnostuneena aseman rakenteita: seiniksi kiinnitettyjä punaisia alumiinilevyjä ja niiden välien suoria mustia linjoja.

puna-mustan rytmin rikkoo valtava mainoskyltti.

aivan kuten myyntimiehet, joita vielä vain vähän aikaa sitten ajettiin koirien kanssa takaa, mainosjulisteet ovat vakiinnuttaneet asemansa ympärillämme. nämä julisteet ovat pettämätön puntari teollis-kaupallis-taiteellisen elämämme luonteesta. ei yllätä, että taiteilijat päätyvät tekemään tämänkaltaisia mauttomia ja antisosiaalisia töitä nähtäväksemme. tietty aika tuottaa tietyn kaliiberin kuvia ja saman kaliiberin ihmisiä.

miehen kriittinen näkökulma mainoksiin liittyy kuitenkin vain niiden kapitalistiseen käyttöön.

hyvä mainos iskeytyy eteemme valloittajan tempolla. sen kaikille näkeville silmille huutavat värit ja muodot taistelevat mestareidensa puolesta päivin ja öin. mitä jos mainoksissa ei vain ilmoitettaisi liiketoiminnan tuotteista, vaan siitä miten ihmiset ovat suhteessa näihin tuotteisiin ja ennenkaikkea toisiinsa?

mies on itsekin osa-aikaisesti mainosalalla. hänen koulutustaan vastaavat metallimiehen työt ovat olleet kiven alla eikä kirjailijan töistä tule toimeen.

miehen uusimmat työt ovat radikaalin sosialistisen ohjelman mainoksia. ne ovat puhtaista ja yksinkertaisista geometrisistä elementeistä rakentuvia abstrakteja graafisia kompositioita, jotka eivät järjestäydy totutun logiikan mukaisesti. vielä TÄNÄÄN hänen pitäisi rakentaa toimittamansa taidetta ja yhteiskuntaa käsittelevän konstruktivistilehden MA kannen kuva-arkkitehtuuri.

aseman elementit ovat muokkautuneet uudeksi rakenteeksi. mies astuu ylös vieville liukuportaille.

vastakkaiseen suuntaan liikkuu kaksi eri aikojen radikaalia hahmoa. mies tuntee toisen. ervin szabón. anarkomarxistiteoreetikon, jota hän on kuunnellut alustavan pääoman ja ihmisten vastakkainasettelusta, anarkosyndikalismista ja historiallisesta materialismista. szabó on matkalla kirjastonjohtajan töihinsä ja selittää innokkaasti seuralaiselleen varastettujen kirjojen lukumäärän kasvusta.

juttu keskeytyy kun szabó tunnistaa vastaannnouseen miehen olevan lajos kassák: angyalföldin tehtaiden radikaali organisaattori ja yksi 1900-luvun alkupuolen eurooppalaisen avantgarden keskushahmoista. yksi aikojensa suurimmista vallankumouksellisista, joka etsi samalla vimmalla uutta taidetta kuin sen mukana kohti kumousta suuntaavaa uutta ihmistä.

kassák eli läheltä vuosien 1919 ja 1956 vallankumoukset, mutta joutui katkerana huomaamaan sen miten uuden elämänmuodon kumous kaatui kaikkialla ihmisten eteen heitettäviin leivänmuruihin.

ajan vallankumouksellisille täyttymyksen tuova vallankumouksellinen elämä, jossa ajatukset ja teot harmonisoituvat jonkin kestävän rakentamiseksi, oli mahdotonta. taistellessaan vaikeuksien keskellä ihmismäisemmän maailman puolesta korkeinta mitä he saattoivat saavuttaa oli sankarillinen elämä.

szabón seuralainen K. katsoo alaspäin. hän tuntee hyvin vallankumouksellisten ihmisten tragedian.

nämä loistavat ihmiset veivät oman historiallisen aikansa mahdollisuudet äärimmäiseen päätökseen asti. muutosta eivät kuitenkaan aiheuta yksittäisten ihmisten teot vaan niiden alla olevat rakenteet. kassákin kuvat rikkoivat yleisönsä porvarillisen mielikuvituksen kehykset, mutta hänen ja yleisön suhde ei rikkonnut pääoman hallitseman elämän aineellisia kehyksiä.

K tarkoittaa rakenteilla ihmiset yhteensitovaa koneistoa.

pääomalta ei enää riitä leivänmuruja. sen nälkä kasvaa, hyvä kun se kykenee ruokkimaan itsensä. toisensa todellisuudessa ruokkivat ihmiset eivät löydä enää tässä koneistossa toisiaan. toisilleen tarpeellisten ihmisten suhteiden uudenlaiset muodot odottavat suunnittelijoitaan ja rakentajiaan. kassákin etsimä uusi kollektiivinen ihminen syntyy tämän uuden koneiston rakentajista.

szabó on samalla linjalla, mutta näkee edessä olevat hankaluudet.

työväenliikkeeseen on vaikeampi liittyä kuin moni ymmärtääkään.

liukuportaat saapuvat perille ja painuvat taas maan alle. seuraava metro liukuu paikalle. ovet aukeavat, ihmiset vaihtuvat. jokaisen oven päällä syttyy punainen merkkivalo. ympyrä sulkeutuu ja alkaa piirtyä uudestaan.


maanalainen kuva-arkkitehtuuri -manifesti (1921-2012

IHMISTEN ELÄMÄNMUODON ongelma ole koskaan ollut näin polttava. eikä tarve vaihtoehtoiselle kuvalle elämästä yhtä välttämätön.

perinteiset kuvataiteen esteettiset muodot vain toistavat olemassaolevan järjestyksen muotoja. ne eivät riko porvarillisen mielikuvituksen rajoja. ne muuttuvat tavaroiksi ja kuolevat ostajiensa seinällä.

kuva-arkkitehtuuri ei halua huoneen seinälle. kuva-arkkitehtuuri haluaa olla itse huone. itse talo ja itse elämä. kuva-arkkitehtuurin viivat ovat uuden kollektiivisen elämänmuodon rakenteita ja värit sen sävyjä.

kuva-arkkitehtuuri ei anna minkään määrätä itseään. se haluaa vain tuhota ja rakentaa. rakentua kuvan pinnalta kohti ihmistä ja yhteiskuntaa.

se, johon kuva-arkkitehtuuriin suunnitelmat ovat tehneet vaikutuksen, on alkanut vihata omaa porvarillista elämäänsä.

kuva-arkkitehtuuri on itse alkanut vihata elämäänsä. sen muodot ovat yhä pelkkiä muotoja pinnalla. kuva-arkkitehtuuri on muutettu kalliiksi tavaroiksi, jotka on asetettu seinää vasten teloitettaviksi.

maanalaista kuva-arkkitehtuuria ei voi ostaa eikä tappaa. sen rakentaminen on vasta käynnistymässä pinnan alla. jos se nousee, se nousee juuristaan, omista voimistaan, ja antaa vain sen minkä se tuntee ympärillään määrätä itseään.

maanalainen kuva-arkkitehtuuri ei rakennu ensin ja odota ihmisten tulevan. maanalaisen kuva-arkkitehtuurin muoto alkaa hahmottua vasta kun ihmiset tulevat.

maanalaista kuva-arkkitehtuuria suunnitelevat sitä käyttävät ihmiset. sitä käyttävät ihmiset voivat suunnitella oman elämänsä.

Tamas Matekovits

Julkaistu alun perin Kulttuurivihkoissa 1/2012

Kuva: Tamas Matekovits

Kustannusalalla kummittelee

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1261″,”attributes”:{”alt”:”Osuuskumman logo”,”class”:”media-image”,”height”:”279″,”style”:”width: 162px; height: 279px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”162″}}]]Aloittelevien kirjailijoiden Osuuskumma julkaisee kaupallista scifiä & fantasiaa.
 
Meistä huomaa, että olemme taiteellinen yhteisö”, Saara Henriksson sanoo ja jatkaa: ”Välillä kuohuu, mutta kaikki tietävät sen.”
 
Osuuskunta Osuuskumma-kustannus julkaisee jäsentensä tuotoksia. Tuloja ei odoteta aikoihin, mutta osuuskunta mahdollistaa liiketoiminnan.
 
”On tyhmää lähteä kikkailemaan verotonta kirjamyyntiä yhdistyksenä, jos koko toiminnan ideana on tehdä myytäviä tuotteita”, Henriksson toteaa.
 
”Meitä on toki mukana myös yhdistyksissä. Osuuskunta on kuitenkin väline julkaisemiseen. Keräsimme osuusmaksuilla kunnon alkupääoman, joka sitouttaa ihmiset ja mahdollistaa työn aloittamisen.”
 
Osuuskuntaan kuuluu kirjailijoiden lisäksi kuvittajia ja taittajia. Työt ja sopimukset tehdään osuuskunnan sisällä.
 
Henriksson tähdentää yhdessä tekemisen voimaa:
 
”Kirjan tekemiseen tarvitaan monenlaista ammattitaitoa. Aikaisemmin jollain saattoi olla toiminimi ja hän julkaisi kirjoja riskillä, kun taas toiset kirjoittivat itsekseen. Nyt heille kaikille on työyhteisö.”
 
Lisäksi Osuuskumma tähtää e-kirjamarkkinoille. Mallia on otettu jyväskyläläiseltä runokustantamo Poesialta, joka myös on osuuskunta.
 
”Varoimme kuitenkin keksimästä pyörää uudelleen."
 
Isoille kustantamoille scifi ja fantasia eivät ole kaupallisesti houkuttelevia. Omakustanteinen Osuuskumma pystyy vastaamaan pienenkin lukijakunnan tarpeisiin.
 
Tähän mennessä ulos on tullut scifiantologia Kumman rakas ja ensimmäinen numero nettilehti Ursulasta. Syksyllä Osuuskumma julkaisee ensimmäiseen suomalaisen kokoelman steampunkia eli teollistumisen aikaan sijoittuvaa vaihtoehtohistoriaa. Lisäksi Ursulasta ilmestyy toinen numero.
 
”Kun naistenlehti Regina kuopattiin, syntyi maansuru. Onneksi on Ursula, joka tarjoaa romanttista ja humoristista scifi- sekä fantasiaviihdettä”, Henriksson hymyilee.
 
_______________
 

Tarvitaanko johtajaa?

Osuuskuntaa ei pidä johtaa samalla tavoin kuin valtavirran yritystä. Niin sanoo Bob Cannell, joka on luomu- ja kasvisruokaan keskittyvän Suma-osuuskauppaketjun toimitusjohtaja.
 
Cannellin mukaan niin sanotut normaalit johtamiskäytännöt ovat ristiriidassa tasa-arvoa ja avoimuutta korostavan osuuskuntatoiminnan kanssa. Normaaleina pidetyt johtamiskäytännöt johtavat vain siihen, että työntekijät ovat vankina itse luomassaan häkissä.
 
Cannell kehottaa katsomaan aktivistikulttuuria, jossa pyritään konsensukseen ja tasa-arvoiseen viestintään.
 
Kommentti on ehkä ylioptimistinen. Aktivismin lyhytjänteisyyden siirtäminen vastuulliseen liiketoimintaan arveluttaa. Siitä huolimatta yhteisyritys vaatii yhteisjohtamista.
 
Perinteinen linjajohtaminen sopii liukuhihnatuotantoon, mutta nyky-yrityksissä tärkeää on työntekijän oma osaaminen. Osuuskummassakin työn tuotteet ovat printtaamista lukuunottamatta luovaa työtä.
 
Yhteisjohtamisen piirteitä ovat muun muassa pyrkimys konsensuspäätöksiin, vastuun jakaminen ja tiedon avoimuus. Ideamuistiot voidaan koota vaikkapa yhteiselle nettialustalle, ja porukan yhteinen mikroblogi on kätevä tapa jutustella ja jakaa asiakirjoja.

Jukka Peltokoski

Artikkeli on julkaistu aiemmin Voiman numerossa 8/2012 sekä Fifissä osoitteessa http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2012/numero-8/kustannusalalla-kummittelee.