Antonio Negri (s. 1933) käsittelee artikkelissa yhteisen käsitettä suhteessa moderniin oikeustieteelliseen tapaan ymmärtää yksityinen ja julkinen.[1] Hän ehdottaa, että yhteinen tulisi nähdä multituden jatkuvan yhteistoiminnan pysyvyyttä luovana muotona. Kapitalismi joutuu siksi väistämättä rakentamaan toimintansa yhteisen varaan ja sen riistolle. Koska yhteistä ei voida kuitenkaan palauttaa enää yksityisen tai julkisen haltuunoton muotoihin, muodostaa yhteinen jatkuvasti uusintuvan perustan, jonka kautta multituden on mahdollista luoda autonomista toimintaa suhteessa pääomaan.
**
Edellisissä luennoissa olemme sivunneet aiheita, joihin meidän on nyt palattava. Nämä teemat ovat yhtä aikaa historiallisia, poliittisia, kategoriallisia, diakronisia: murtuma modernin ja postmodernin välillä, ajattelun biopoliittinen hahmo, biopolitiikan käsitteen pätevä määritelmä, globaali konteksti, jossa poliittisen keskustelun tulisi tapahtua sekä viimeiseksi uusien antagonismien ilmaantuminen.[2] Kyse on siis multituden käsitteen ymmärtämisestä pysyvyyttä luovana tekijänä lukemattomissa erilaisissa vastarinnan käytännöissä, joita singulariteetit tuottavat.[3] [4] Hahmottelemassamme kehyksessä olemme myös koskettaneet tiettyjä teoreettisesti perustavanlaatuisia teemoja: erityisesti kapitalistisen kehityksen suuntaa koskevien rationaalisten kriteerien kriisiä, joka kiteytyy erityisesti työvoiman mittaamisen ongelmassa. Se kiteytyy myös – ja erityisen kohtalokkaalla tavalla – niissä ongelmissa, jotka koskevat sitä mikä ”ylittää” ja on kapitalistisen järjestyksen ”tuolla puolen”, siis eksodusta ja multitudea.[5] Näin ollen, tässä neljännessä luennossa haluaisimme jatkaa perusasioiden parissa eli tarkastella kategorioita, joita olemme käsitelleet tähän saakka analyysin diakronisten parametrien mukaan, lähinnä niiden subjektiivisesta näkökulmasta. Nyt haluamme tarkastella näitä asioita sen sijaan synkronisesti, pohtimalla singulariteetteja, jotka muodostavat multituden.
Multituden käsitteen määritelmää vastaan on yleisesti esitetty kaksi perustavanlaatuista vastaväitettä. Ensimmäisen mukaan multituden käsite on kyvytön avaamaan peliä antisysteemisenä voimana. Toisen kritiikin mukaan ei ole mahdollista kuvailla reittiä multitudesta itsestään kohti multitudea itselleen eli määritellä se jossain yhtenäisen rekomposition instanssin ominaisuudessa ja kyvykkäänä, ja näin kehittää vaikuttavaa poliittista toimintaa kaiken dialektisen mystifikaation ulkopuolella.
Ensimmäiseen vastaväitteeseen – jonka on esittänyt pääasiallisesti Étienne Balibar – ei ole mahdollista vastata, ellei oteta huomioon tuon vaatimuksen riittämättömyyttä itsessään. Itse asiassa ”antisysteeminen” tarkoittaa Immanuel Wallersteinille – ja kaikille niille, jotka viittaavat hänen teoriaansa – kumuloituvaa liikettä, joka kykenee toimimaan kapitalistista riistoa vastaan ”keskusmaissa” ja imperialistista rakennetta vastaan kolmannen maailman maissa. Se tarkoittaa liikettä, joka kykenee rakenteellisesti orientoitumaan toiminnassa olevia imperialistisia politiikkoja vastaan. Tämän määritelmän ajatuksena on yhdistää luokkataistelut ja anti-imperialistinen taistelu yhdeksi ainoaksi rintamaksi, jolle työväenluokan hegemonia on kaikissa tapauksissa ehdoton oletus.
Nykyisin tämä määritelmä on kuitenkin vanhentunut erityisesti siksi, että ero ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä on kaventunut. Tuo jako on myös muuttunut banaaliksi, koska koko antikapitalistinen liike – myös se jolla on hegemoninen valta periferiassa – näyttäytyy antisysteemisenä. Jäljellä on kuitenkin multituden määritelmän ongelma. Multitude tulisi määritellä termeillä, jotka pyrkivät ylittämään perinteisen luokkasodan diskurssin ja jotka kykenevät jatkamaan kokonaisvaltaista kumouksellista toimintaa Imperiumin aikakaudella.[6] Sanottiinpa mitä tahansa, antisysteemisten ajattelijoiden analyysien kehityksessä työväenluokan taistelun alue oli jo todellisuudessa merkittävästi pienentynyt. Kolmasmaailmaisuudesta oli todella tullut keskustelun olennainen osa. Synteesi tapahtui ylimmällä tasolla, täysin ideologisesti ja perinteisen käsityksen mukaan koskien taistelujen kehityksen ja itse kapitalismin kehityksen determinismiä. Tähän kuuluivat sellaiset asiat kuten kriisin ennalta määräytyneisyys, voiton suhdeluvun laskutendenssi jne. Mitä ”antisysteeminen” voisi siis enää merkitä pohdittaessa luokkataistelun realistista käsitystä? Kuinka esimerkiksi Balibarin ajattelu (joka tosiasiassa edustaa koko joukkoa amerikkalaisia ja eurooppalaisia kriittisiä positioita) on voinut latistua perinteiseen determinismin nostalgiaan, jota dialektinen materialismi tarjoaa? Todellisuudessa multituden objektiivisesti antikapitalistisen määritelmän ongelmaa ei tulisi palauttaa näihin käsitteellisiin tasoihin. Multitude ei ole ainoastaan käsite, se on myös uusi todellisuus. Kysymykseen siitä, onko se antikapitalistinen vai ei, ei voida löytää vastausta käsitteen analyysistä, vaan sen itsensä liikkeestä. Tästä pääsemme käsiksi toiseen kritiikkiin, josta edellä puhuttiin.
Tämä jälkimmäinen kritiikki vaikuttaa paremmin perustellulta ja itse asiassa toistaa ensimmäisen kritiikin. Kritiikin on esittänyt muiden muassa Pierre Macherey: kyse ei ole perustavasta ongelmasta koskien reittiä multituden itsessään olemisesta itselleen olemiseen (kysymyksen asettelun traaginen piirre vaikuttaa koomiselta, vaikkakin sitäkin voimakkaammalta, jos se on tiedostamatonta). Kysymys on sen ymmärtämisestä kuinka ohjata multitude uudelleen yhtenäiseen toimintaan. Tähän liittyy myös kysymys siitä, että jos tämä on mahdollista, niin millä tavalla se on antagonistista. Ehdotamme seuraavanlaista vastausta: se mikä tekee multitudesta subjektiivisesti vaikuttavaa ja objektiivisesti antagonistista, on sen yhteisen keskuksen ilmaantuminen (nähtynä niin tuotannollisesta kuin poliittisesta näkökulmasta). Yritämme sanoa, että tuotannon näkökulmasta katsottuna yhteinen (commun) on tänään kaiken yhteiskunnallisen arvonmuodostuksen ehto ja poliittisesta näkökulmasta katsottuna yhteinen on muoto, jonka kautta subjektiivisuus organisoituu. Kysymys ei siis ole toiminnan yhtenäisyyden etsinnästä vaan sen osoittamisesta, kuinka tämä kokonaissommitelma todella toimii koherentisti.
Pohtiessamme yhteisen määritelmää tuotannon näkökulmasta meidän tulisi painottaa kuinka tarkastellessamme multitudea työvoimana meidän tulisi nähdä se yhtä aikaa tuotannollisen verkon uutena yhteisenä homogeenisuutena ja samalla tunnustaa sen muutosvoima. On siis olemassa yhteinen materiaalinen kudos, ontologisen konstituution repeämä, jonka kautta immateriaalinen, kognitiivinen ja yhteistoiminnallinen tuotanto organisoituu arvonmuodostuksen prosessissa ja rekuperoi hegemonisella tavalla muut tuotantomuodot. Olisi itse asiassa helppoa osoittaa kuinka lähes kaikki tuottavien sektoreiden työn organisoinnin muodot, mukaan lukien myös ne, jotka olivat aiemmin suljettu ulos yhteiskunnallisen kommunikaation ja informaation kudoksesta, ovat nykyisin sen sijaan alistettuja globaalin kokonaisuuden sisään, jossa riisto määräytyy juuri näiden piirteiden kautta.
Työn reaalisubsumptio pääoman alaisuuteen vähenee siis huomattavasti. Esimerkiksi maanviljelyksessä käytetään yhä monimutkaisempia ja kehittyneempiä informatiivisia keinoja – aina lähtien siementen analyysistä sääilmiöiden havainnointiin. Edelleen, ne asiat joita pidettiin naisten työn perinteisinä muotoina (kotityö, hoiva, affektiivinen työ) ovat tulleet osaksi työn yleistä organisaatiota – ja ne määrittelevät selkeästi tuotannon kasvua. Ja edelleen, pelkästä työn sfäärin laajentumisesta ollaan siirrytty kohti sitä mikä oli aiemmin ulossuljettu työstä ja tuotannosta. Arvonmuodostuksen ”massapiste” on siirtynyt täydellisesti kohti toimintaa, jota tähän saakka on pidetty tuottamattomana. Juuri tästä pitäisi puhua työn naiseksi-tulemisena: muutosta ei tulisi siis ymmärtää ainoastaan työn yleisenä feminisoitumisena, vaan pikemminkin arvonmuodostuksen tilojen uudelleenmäärittelynä. Ja viimeiseksi, talouden ja työn organisointi palveluissa kertoo immateriaalisen työn hegemoniasta, joka koskee todellisuudessa koko tuotantoa peruuttamattomalla tavalla.
Mutta siellä missä on riistoa, löydetään aina myös vastarintaa, antagonismia.
Ei ole sattumaa, että tietyt vaatimukset perustulosta tai kansalaistulosta näyttävät koskevan samaan aikaan tätä yhteiskunnallisen tuotannon yhteiseen (commune) perustuvaa hegemoniaa ja toisaalta jokaisen työn subjektin siihen mukanaan tuoman ainutkertaisen sisällön liittämistä arvontuotantoon. Tästä näkökulmasta katsottuna pääoman kasautumisen sosialisaatiota ei tulisi pitää minään muuna kuin materiaalisena perustana, joka mahdollistaa vaatimuksen suhteellisen tasaisesta tulonjaosta. Tilanteessa, jossa kaikki työ on välttämätöntä – oli se sitten materiaalista tai immateriaalista – ja jossa se on aina alistettu ja artikuloitu yhteiskunnan kapitalistisen ylivallan sisällä, ei ole mitään syytä erotella ja hierarkisoida palkan muotoja.
Mutta yhteinen ei ole ainoastaan perusta josta käsin immateriaalisen työn ja yhteistyön voidaan havaita tulleen objektiivisesti homogeenisiksi. Se on myös, ja ennen kaikkea, jatkuvaa tuotantoa ja voimaa, kykyä muutokseen ja yhteistyöhön. Ehkä multitude pitäisi siksi määritellä objektiivisen perustan artikulaationa (yhteinen kasaantumisen perustana, jonka konstituoivat materiaaliset ja immateriaaliset voimat) sekä subjektiivisen perustan artikulaationa (yhteinen tuotantona, joka tapahtuu aina jatkuvasti siirretyillä rajoilla, aina uudelleen elvytetyissä arvoissa; yhteinen subjektivaatioprosessin tuloksena.) Jos kiinnitämme huomiota suhteisiin tuotannon (investoinnin) ja työn (ja/tai kulutuksen) ulottuvuuksien välillä – tavalla, jolla niitä on perinteisesti käsitelty taloudellisen taulukon muotoiluissa aina Quesnay’sta Marxiin – me huomaamme välittömästi kuinka juuri nämä suhteet ovat muuttuneet epävakaiksi: lopullisia tasapainoja ei voida enää määrittää pysyvän kompromissin pohjalta, jatkuvasti uudelleen säädettävän sopeutumisen kautta, aivan kuten ei voida enää löytää kapitalismin komennon ykseyttä, joka kykenisi ohjaamaan koko yhteiskuntaa sen omien dispositiivien kautta. Päinvastoin, olemme eräänlaisen läsnäolevien voimien kahdentumisen tilanteessa. Kapitalistisen tuotannon ja kasaantumisen objektiivinen ja yhtenäinen hahmo on siksi selvästikin heikentynyt ja kiistämättä muuttunut. Tämä tekee mahdolliseksi uuden subjektiivisuuden ilmaisun: yhä itsenäisemmän ja autonomisemman subjektiivisuuden, joka kykenee rakentamaan tuotannon prosessin sisälle antagonistisia muotoja ja antamaan tilaa yhteisen keksimiselle.
Uskon, että tässä yhteydessä on ehdottomasti hyödyllistä palata lyhyesti siihen, kuinka Marx kuvaili pääoman. Se on hyödyllistä, jotta voimme ottaa siihen etäisyyttä ja uudistaa sitä. Marxilla pääoman käsite on itse asiassa jakautunut kahteen: ”pysyvään pääomaan” (PP) ja ”vaihtelevaan pääomaan” (VP). Pysyvä pääoma, siis se mitä Marx kutsuu myös ”totaaliseksi pääomaksi”, ilmenee myös ”kiinteänä pääomana” (tuotantovälineiden kokonaisuutena) ja ”kiertävänä pääomana” (eli markkinoiden kierron välineiden kokonaisuutena). Mutta jos tarkastelemme tapaa, jolla pääoma nykyisin aktuaalisesti organisoituu, asiat näyttäytyvät toisenlaisina ja pääoman hahmo on jollain tavalla muuttunut. Se, mikä on muuttunut, on erityisesti vaihteleva pääoma eli työvoiman kokonaisuus. Ensiksikin, koska työvoimassa ilmenee nykyisin tiettyjä kiinteän pääoman elementtejä (tai toisin sanottuna, se kantaa tiettyjä tuotantovälineiden elementtejä väistämättä itsessään, aivoissaan: ominaisuuksia, joita pysyvä pääoma ei ole rakentanut, jotka eivät ole osa pääoman kokonaisprosessia, vaan jotka elävät suhteellisessa autonomiassa). Kun puhutaan kognitiivisesta työstä, puhutaan nimenomaan tästä työvoiman uudesta kyvystä: tuotantovälineet ovat muuttunut sisäisiksi työn organisaatioon kiinnitetyille ainutkertaisuuksille.
Toiseksi tulisi myös ymmärtää, että jos työvoima on omaksunut itseensä kiinteän pääoman elementit, vaihtelevan pääoman tulisi kiertää itsenäisesti juuri siksi, että sen autonomia suhteessa pysyvään pääomaan takaa sille riippumattomuuden. Jos tämä kaikki on fenomenologisesti todennettavissa, voidaan tehdä johtopäätös, että pysyvä pääoma (ja/tai totaalinen pääoma) ei kykene enää ymmärtämään työvoimaa itsessään ja alistamaan sitä ulossulkevalla tavalla. Marxilta perimämme pääoman käsite oli yhtenäinen – tai paremminkin se oli kiinteän pääoman ja vaihtelevan pääoman dialektinen synteesi. Nykyisin tämä synteesi ei enää päde. Vaihteleva pääoma – eli työvoima – on saavuttanut tietyn autonomian. Pysyvän pääoman kierto määrittyy kuitenkin ristiriitaisena ja ratkaisemattomana suhteena pääoman ja työvoiman välillä: synteesiä ei voida tehdä muutoin kuin hyvin pinnallisella tasolla, ontisessa ulottuvuudessa, koska ontologisesta näkökulmasta katsottuna työvoima (vaihteleva pääoma) on löytänyt autonomian tilan.
Kaikki tämä pakottaa meidät sanomaan, että yhteinen on olennaisesti määriteltävä avoimena kenttänä, jossa elävä työ (työvoima, vaihteleva pääoma) liikkuu riippumattomalla tavalla: alueena, jolla itsenäisten subjektiviteettien tuotannon ja ainutkertaisuuksien yhteistyön tulokset kasaantuvat ja vahvistuvat. Yhteinen on kaiken sen tulos, mitä työvoima (vaihteleva pääoma) on tuottanut itsenäisesti suhteessa pysyvään pääomaan (totaaliseen pääomaan) ja sitä vastaan.
Tästä näkökulmasta katsottuna on selvää kuinka yhteinen ei ole siis minkäänlainen ”orgaaninen pohja”, eikä mikään määriteltävä asia fyysisestä näkökulmasta katsottuna. Meidän mukaamme yhteinen on pikemminkin suhteessa uuteen antagonististen subjektien välisen ristiriitaisen suhteen ilmaisuun. Ei ole enää mahdollisuutta dialektiselle reabsorptiolle eikä lineaariselle subsumptiolle[7]: tämä suhteen ristiriitainen piirre kiihottaa yhä uusia singulariteetteja eroina ja ajaa kaikki yhtäläistämisen kriteerit kriisiin.
Tästä seuraa subjektiviteettien ilmaisun uusi muoto. Tästä näkökulmasta käsin toinen multituden käsitettä vastaan esitetty huomautus – mahdottomuus ohjata multitudea yhtenäiseen toimintaan – vaikuttaa meistä epätäsmälliseltä: itse asiassa, multituden toiminnan ykseys on se ilmaisujen moneus, johon se kykenee. Kun pohdimme multituden toiminnan yhtenäisyyden ongelmaa ei niinkään taloudellisesta (työn, kasaantumisen ja riiston analyysi), vaan poliittisesta näkökulmasta, nämä jakautuneet erot multituden toiminnassa ilmaisevat halujen eron, siis ne subjektiiviset vaatimukset, joilla ei ole mitään yhteistä käskemisen prosessin (ei juridisen tai taloudellisen) ykseyden kanssa. Se tarkoittaa antagonististen ilmaisujen jatkumista kaikella sillä rikkaudella ja moninaisuudella, mitä multituden toiminnan ykseys implikoi. Jos tarkastellaan valtion suvereenisuuden yhtenäisyyden teemaa tältä kannalta, se näyttäytyy meistä yllättäen ”tyhjältä”, aivan kuten työn ilmaisujen yhdistävä kuri. Jos koskaan tulee puhua ykseydestä – niin juridisella tasolla kuin kapitalistisen kasautumisen funktiona – tulee näin tehdä siksi, että ykseys täytyy muuttaa vaihtelevien (pääomien) väliseksi suhteeksi, ainutkertaisuuksien yhteisöksi. Yhteinen näyttäytyy toiminnan muotona, ei tuloksena; se esittäytyy sommitelman muotona, avoimena jatkuvuutena, ei kontrollin tiivistymisenä.
Kun tämä yhteisen vaikuttava ulottuvuus on nyt todistettu, meidän tulee kritisoida julkisen ja yksityisen käsitteitä sellaisina kuin oikeudellinen ja poliittinen perinne on ne meille välittänyt.
Kapitalistinen haltuunotto on aina yksityistä, vaikkakaan haltuunoton sopimuksellinen muoto ei ole ainoastaan yksityinen vaan myös julkinen: kuinka se mikä on yksityistä ja kapitalistista voisi elää ilman alimääräytymistä julkiselle ja valtiolliselle? Porvarillisessa kulttuurissa oikeuden rakentamisessa ei ole kyse mistään muusta kuin muodollisesti universaaleista normeista, jotka mahdollistavat ne tavat, joilla haltuunotto voidaan toteuttaa yksityisesti. Ei ole varmastikaan hyödyllistä palata klassisiin sivuihin Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikissä, tai niihin hienoihin pohdintoihin, jotka ovat saaneet vaikutteita nykyisestä kommunistisesta kulttuurista kumpuavista julkisen ja yksityisen oikeuden kritiikeistä aina Pashukanista Poulantzasiin. Jos perinteisessä marxismissa on jotain mitä kannattaa vielä opiskella, niin se on tämä kriittinen pyrkimys, tämä tuhoava tunkeutuminen, jolla vallankumouksellista tiedettä on käytetty yksityisen ja julkisen porvarillisen oikeuden universaaleja kategorioita vastaan.
Kun yksityisestä haltuunotosta siirrytään valtion kautta julkiseen haltuunottoon, nämä haltuunoton kategoriat eivät itsessään muutu. Julkinen oikeus syntyy oikeudellisten instituutioiden muutoksesta – feodaalisen ja perinnöllisen valtion haltuunoton muotojen siirtymässä kohti porvarillisen ja kehittyneen kapitalistisen valtion haltuunoton muotoja. Tämä koskee myös organisaatiota suunnitteluna (kapitalistisena tai sosialistisena suunnitteluna, tällä ei ole väliä). Modernissa valtiossa ei ole todellista eroa yksityisen ja julkisen haltuunoton välillä: molemmat perustuvat riiston ja ulossulkemisen sääntöihin, siis niihin sääntöihin, jotka ovat ja pysyvät perustavina pääoman toiminnassa.
Kaikkein suurin paradoksi tulee esiin, kun subjektiiviset oikeudet itsessään on määritelty ”julkisina subjektiivisina oikeuksina”. Tämä tarkoittaa sitä, että porvarillinen oikeus ei voi hyväksyä subjektiivisia oikeuksia (oikeudet, jotka ovat suhteessa ainutkertaisiin vaatimuksiin) ellei niitä ole etukäteen tehty julkisiksi – toisin sanoen: myönnetty yksilöille valtion auktoriteetilla, siis hahmoteltu ja määritelty sen toimesta. Modernin valtion hahmo perustuu tälle tuottavan subjektin monimutkaiselle sopeuttamiselle käskyn alaisuuteen, mikä on riiston välitön seuraus.
Mutta asiat ovat nykyisin toisin. Siirryttäessä postmoderniin oikeuden perinteiset käsitteet säilyvät vain vaivoin. Suhde näiden käsitteiden ja todellisuuden välillä hajoaa. Erottelu yksityiseen ja julkiseen oikeuteen, yksityiseen ja julkiseen haltuunottoon, on joutunut yhä selvempään kriisiin. Tämä ei tarkoita ainoastaan jatkuvasti lisääntyvän yksityistämisen prosessin pohtimista, eikä vain yleisen hallinnallistamisen (governance, mikä tarkoittaa julkisen oikeuden hallinnollista sulauttamista yksityiseen oikeuteen) prosessin pohtimista. Tietyssä määrin se ei tarkoita myöskään kaikkea tätä koskevan hienostuneen kritiikin muotoilemista. Itse asiassa, julkinen ja yksityinen ovat kaikesta huolimatta erottamattomia: niiden ero ei toteudu missään muualla kuin niin sanotulla ”oikeustieteen” kentällä, siis hallinnan (domination) käytäntöjen kentällä. Se mikä sen sijaan mullistaa kuvailemamme kehyksen on – varmastikin riitaisalla ja hieman mystisellä tavalla – yhteisen paljastuminen, sen emergenssi. Tässä yhteydessä tulisi antaa lukuisia esimerkkejä yksityisen ja julkisen erottamattomuudesta siten kuin ne tulevat esiin yhteisen ulottuvuudessa. Tämä näkyy erityisesti niillä aloilla, jotka ovat muuttuneet viimeaikaisen teknologisen kehityksen myötä. Se mitä tapahtuu netissä, ja tapa jolla yksityiset ja julkiset oikeudet joutuvat konfliktiin yhteisten käytäntöjen kanssa on täysin arkipäiväinen ilmiö. Se mitä tapahtuu jatkuvasti bioteknologiassa ja ehkäpä vieläkin nopeammin kuin netissä kohtaa saman konfliktin ensiksikin näiden teknologioiden tuotteiden vuoksi ja toisaalta luonnollisestikin niiden yhteisen perustan vuoksi: ne eivät kykene erottautumaan yksityisten operaatioiden kautta. On myös täysin selvää, että ei ole välitystä kapitalistisen haltuunoton (ja sitä vastaavien teknologisten rakenteiden) ja elävän työn ainutkertaisen esiintulon välillä, jossa multituden toiminta tapahtuu ja millä on suuri vaikutus itse teknologioihin: kapitalistinen ohjaus ei enää näyttäydy yksityisen riiston ja haltuunoton funktionaalisena ja ennalta määrättynä rakenteena. Tässä kontekstissa pääoma pyrkii niin sanotusti a posteriori ymmärtämään subjektien suoran, välittömän, ekspressiivisen toiminnan. Telemaattisten teknologioiden ja elämän teknologioiden kapitalistinen riisto on siis tullut täysin loismaiseksi, niin periaatteiden kuin käytännön tasolla. Nettiä tai bioteknologisia verkostoja ei voida ajatella ilman suoraa puuttumista subjekteihin. Pääomalle tässä ei ole kyse enää yksityisen ja julkisen eron kiertämisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että se hyötyy yhteisestä – etenkin jos tällä termillä käsitetään, kuten olemme pyrkineet tekemään, yhteinen yhteisenä toimintana.
Yksityisen ja julkisen välisen suhteen kriisistä, aivan kuten myös siitä sekaannuksesta mihin tämä väistämättä johtaa, on myöhäismodernilla aikakaudella tehty useita huomioita.
Rakentaessaan 1970-luvulla ”julkisen tilan” kategoriaa ja artikuloidessaan ”julkisen mielipiteen” subjektiivisuudesta Habermas pyrki kehittelemään julkisen ja yksityisen välistä suhdetta transendentaalisella tavalla korostaen voimakkaasti sitä kanssakäymistä, joka ylittää niin yksityisen kuin julkisen. Habermas pyrki siis antamaan yhteiselle (commun) transendentaalisen määritelmän, joka voitaisiin saman tien artikuloida sen käytännöllisessä sovelluksessa. On selvää kuinka tässä törmätään saksalaisen hypermodernia koskevan ajattelun esteisiin ja selkeisiin ennakko-oletuksiin.
Samalla tavalla Yhdysvalloissa ”kommunitaristiseksi” kutsutussa koulukunnassa (Taylorista Sandersiin) kehiteltiin laajalti yhteisen tematiikkaa: mutta ”yhteisen” määritelmä rakennettiin orgaaniselle perustalle. Käytännössä se tarkoitti eräänlaista hyvinvointivaltiolle tyypillisten julkisen piirteiden kirkastamista ja niihin takertumista; ja kun tästä kirkastamisesta ei kehittynyt puhdasta sosiaalisten oikeuksien (jotka nähtiin lähes naturalistisesti) systeemin oikeudellista organisaatiovoimaa, se päätyi aina nojaamaan transendentaalisiin tai dialektisiin sisältöihin. Näin ymmärrettynä ei ole sattumaa, että Taylor (kuten Habermas) lähtee liikkeelle ”kanssakäymisen” (interaction) käsitteen uudelleentulkinnasta hegeliläisen dialektiikan syntyhistoriassa rakentaakseen ”julkisen tilan” käsitteen.
On selvää, että esittämämme yhteisen käsite syntyy puolestaan kieltäytymisestä suhteessa kaikkiin vaadittuihin alkuperäisiin eroihin julkisen ja yksityisen välillä, ja kaikkiin niistä juontuviin edelleenkehittelyihin. Multituden käsite on singulariteettien kokonaisuus, yhteistoiminnallinen kudos, joka sitoo toisiinsa ainutkertaisten toimintojen äärettömyyden. Juuri tältä perustalta on tarkoitus muodostaa uudelleen, tai paremminkin, kehittää yhteisen käsite avoimella tavalla.
Onko yhteisen oikeudellinen määritelmä mahdollinen?
Ottakaamme esimerkki. Lähdetään liikkeelle julkisen palvelun ”julkisoikeudellisesta” määritelmästä. Tämän mukaan julkinen palvelu ymmärretään valtiollisen oikeuden ja yksilöiden yhteiskunnallisen elämän julkisen turvan laajentumisen osana. Julkinen palvelu on siis osa biovaltaa ja näin ollen hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on sisällytetty lykätyn palkan dynamiikkaan. Tämä tarkoittaa että elävän työn yksityinen haltuunotto on tässä siirretty valtion kontrolliin ja turvattu sen auktoriteetilla.
Meidän tapamme ymmärtää yhteinen mahdollistaa sitä vastoin uuden julkisen palvelun määritelmän, jonka avulla kykenemme kääntämään ympäri kuvailemamme suhteen: emme kulje tiettyjen luonnonvarojen monopolista palveluiden yhteisölliseen kehittämiseen, valtiollisen oikeuden laajentumisesta kansalaisten funktionaaliseen kontrolliin, vaan multituden ainutkertaisten vaatimusten kasaantumisesta ja kasvusta yhteisen palvelun ideaan ja käytäntöön. Julkisen palvelun tai paremminkin yhteisen palvelun tulisi olla yhteisöllisen elämän edellytys ja sen seurauksena singulariteettien ekspansion edellytys. Ranskassa vuosien 1995-1996 kamppailut eläkeuudistusta vastaan mahdollistivat yhteisöllisen ulottuvuuden nostamisen esiin. Se liikutti kaikkia kansalaisia aivan toisella tavalla kuin ammattiyhdistysten lanseeraamat korporatiiviset vastarintaliikkeet. Edelleen, Ranskassa kulttuuriteollisuuden pätkätyöläisillä (intermittents du spectacle) on ollut oma roolinsa kamppailuissa, joita on käyty 2000-luvun alusta lähtien uudesta julkisen palvelun mallista sekä yhteisen toiminnan kehittämisestä ja määrittelystä. Julkisen palvelun laki ei ole siten vain jokin asia, joka on annettu kansalaisille valtion taholta, vaan pikemminkin asia, jota on vaadittu sosiaalisesti ja poliittisesti immateriaalisen ja kognitiivisen työn tekijöiden toimesta, ja sen yhteistoiminnallisen kyvyn avulla, jonka tämä vaatimus välttämättä edellyttää. Paremminkin: julkinen palvelu mahdollistaa työvoiman yhteisen ilmaisun aina siinä mitassa, jossa työvoima on tarkalleen ottaen tullut yhteiseksi. Siksi julkinen palvelu ilmaisee myös kaikkien silmissä jo toteutuneen voiman, jota mikään valtio ei kykene tuhoamaan.
Kun pohditaan singulariteettien yhteistoiminnallisen resurssien kautta toteutunutta kasaantumaa, julkinen palvelu näyttäytyy silloin yhteisenä rakenteena, jonka kaikkein selkein osoitus on vaatimus universaalista kansalaistulosta. Tämä tarkoittaa siis sen tunnustamista, että yhteinen on nykyisin kaiken tuotannon perusta.
Jos porvarillinen oikeus näkee julkisen kehittyneen yksityisestä, niin myös sosialismi esittää samankaltaisen väittämän. Sosialistinen reformismi (eli ajatus julkisen oikeuden jatkuvasta kehityksestä siten, että se muokkaa yksityisen tuotannon suhteita), aivan kuten myös sosialistinen vallankumouksen ajatus (eli yhteiskunnallisen reproduktion julkisten edellytysten rakentaminen vallan haltuunoton kautta), lepää pääoman sille kutoman peiton alla. Julkinen oikeus näyttäytyy aina biovallan ilmaisuna. Käänteisesti, yhteinen oikeus näyttäytyy aina multituden biopolitiikan ilmaisuna.
Haluaisimme ehdottaa tässä siis seuraavaa ideaa. Yhteinen – yhteisen vaatimus, yhteisen tunnustaminen, yhteisen politiikka – ei edusta ”kolmatta tietä”, jolla olisi kyky välittää julkista ja yksityistä, vaan se on pikemminkin ”toinen tie”, joka näyttäytyy antagonistisena ja vaihtoehtoisena suhteessa pääoman hallintaan ja tämän aiheuttamiin vaikutuksiin (eli yksityinen ja/tai julkinen tuotantovälineiden omistus). On kyse siitä millaisia vaikutuksia tällä ”toisella tiellä” voisi olla yhteisölliseen elämään ja sen ilmaisemiin haluihin. Yhteinen oikeus ei ole ajateltavissa mistään muusta kuin riiston tuhoamisesta – oli se sitten yksityistä tai julkista – ja tuotannon radikaalista demokratisoinnista käsin.
On ehkä hyödyllistä tehdä pieni ekskursio. Pohtikaamme millaisen roolin talouden finansoitumisen prosessi ottaa tässä kriisin yhteydessä, kriisin, joka iskee suoraan julkisen ja yksityisen väliseen perinteiseen jakoon – ja joka avaa paradoksaalisesti uuden yhteisen konstituution horisontin. Argumenttiin liittyy kaksi vastakkaista väitettä. Ensimmäinen näkee finansoitumisen yksityisen kapitalistisen tuotannon lineaarisena ja/tai dialektisena laajentumisena. Toinen sen sijaan palauttaa finanssoitumisen prosessin yhteisen tuotannon representaatioon, joka juuri tästä syystä näyttäytyy jollain tavalla mystifioituna asiana. Tämän jälkimmäisen tulkinnan mukaan tietotyö (kognitiivinen työ) ei itse asiassa löydä muita kasaantumisen (ja representaation) keinoja kuin ne, jotka on löydettävissä finansoitumisen prosessista itsestään.
On selvää, että jälkimmäinen hypoteesi vaikuttaa meistä vähemmän väärältä. Olemme jo löytäneet marxilaisesta perinteestä toisia näkemyksiä näihin saman kategorian kysymyksiin: työn ”muodollisen subsumption” hetki kapitalismin ensimmäisellä kehityskaudella vastaa siten yhteiskuntien kehitystä osakkeiden kautta – jonka Marx määritteli ”pääoman sosialismiksi”. On myös selvää kuinka nykykapitalismin kiihdytetty teollistuminen ei olisi ollut koskaan mahdollista ilman pankkipääoman muodostumista ja yhteiskuntien toimimista osakkeiden kautta: nämä jälkimmäiset ovat seurausta työn alistamisen prosessien yhtenäistämisestä teollisessa organisaatiossa ja ne edustavat tämän jälkimmäisen kehityksen ehtoja. Onko siis finanssoituminen eräänlaista ”pääoman kommunismia” – säilyttääksemme edellä muistelemamme marxilaisen kuvaston – eli multituden synnyn ja laajentumisen etuoikeutettu tulkinta ja samaan aikaan, sen kaikkein pelottavin haastaja? Onko se kognitiivisen ja immateriaalisen työn kautta tapahtuvan tuotannollisen systeemin muutoksen kapitalistinen käsitys? Onko se tekninen väline, jonka tavoitteena on estää kognitiivisen työn vallankumouksellisen voiman kasaantuminen ja/tai yhteisten kapasiteettien autonomisen kokeilun mahdollisuudet?
Voimme ehkä muotoilla myös toisen hypoteesin. Kapitalistinen rationaliteetti pyrkii nykyisin rakentamaan finanssimekanismien kautta kyvyn mitata sen kehitystä. Mittaamisen käsite, jonka olemme nähneet joutuneen kriisiin (koska se on sidottu työnarvolakiin), muotoutuu siis uudelleen illuusiossa, jonka mukaan finanssimittarit voisivat vastata arvonmuodostumisen todellista prosessia. Näin ei kuitenkaan ole. Siltikin, kapitalistinen illuusio on vahva ja sen käskyt ovat sitäkin vaikuttavampia. Jonakin päivänä tulisi ajatella niitä muotoja, joiden kautta multitude kykenisi puuttumaan finansoitumisen prosessiin: tai ennemminkin, tapaan, jolla se kykenisi tuhoamaan tämän prosessin mystifikaation.
Jättäkäämme nyt tämä ekskursio ja palatkaamme käsittelemämme ongelman ytimeen. Pohtikaamme siis millaista roolia yhteisen käsite näyttelee modernin ja postmodernin välisessä murtumassa, modernin suvereniteetin ja Imperiumin suvereniteetin välillä. Meidän on korostettava, että hyvinvointivaltion hallinnon toiminnan ja minkä tahansa yhteisen antagonistisen ja/tai multitudiaarisen rakentumisen välillä ei vallitse jatkuvuutta.
Näin ollen hypoteesi, jonka haluaisimme esittää, artikuloituu sen olennaisen elementin ympärille, jota olemme jo lähestyneet edellisissä luennoissa – siis toisenlaisen mitan rekonstruktioon: rakentaminen pohjalta käsin, hetkellä jolloin mitan perinteiset, objektiiviset ja ajalliset ehdot (ne jotka ovat sidottuja klassiseen työn/arvon lakiin) ovat kadonneet.
Seuraavissa luennoissa pyrimme nimenomaan kohtaamaan tämän ongelman kysymällä alustavasti, josko tämä mittaamisen teema itsessään on mahdollista muodostaa tavalla tai toisella perustavasti uudelleen, vai pitäisikö sitä kritisoida niin radikaalisti, että se voitaisiin hävittää kokonaan.
Pyrkimyksemme rekonstruoida yhteinen omalla tavallamme vie meidät ehkä takaisin spinozalaisen teorian ”yhteiseen nimeen”, siis käsitteen materiaaliseen ja käytännölliseen rakentamiseen, ja ulottuvuuksiin, jotka organisoituvat ja kehittyvät yhteiskunnallisessa olemassaolossa.
Tässä tapauksessa – ja palataksemme filosofiselle kentälle – ”yhteisen nimen” tematiikka tulisi suhteuttaa singularisaation tematiikkaan: olisi kohdattava se lingvistisin prosessein, jotka määrittelevät todellisuuden yhteistoiminnallisen konstituution erilaiset vaiheet.
Antonio Negri
Suomentanut: Mikko Jakonen
Viitteet:
- Teksti on neljäs luku (Ateljee numero 4) Antonio Negrin teoksesta Fabrique de porcelaine: Pour une nouvelle grammaire du politique. Éditions Stock, Paris 2006. Traduit de l’italien par Judith Revel. Kirja perustuu Negrin vuonna 2005 Pariisin Collège International de Philosophiessa pitämään seminaariin, jossa Negri käsittelee siirtymää modernista poliittisesta kielestä ja käsitteistöstä postmoderniin. Vaikka kirjan käsikirjoitus on tehty italiaksi, sitä ei ole koskaan julkaistu alkukielellä. Myös alkuperäinen seminaari on pidetty ranskaksi. Teksti on suomennettu Judith Revelin ranskannoksen pohjalta.
- Negri käyttää termiä césure, joka voitaisiin kääntää myös ”kesuuraksi”. Olen kuitenkin selkeyden vuoksi käyttänyt sanaa ”murtuma”. Suom.huom.
- Multituden käsitteen suomenkielinen käännös on väki, väkijoukko, joukko tai rahvas. Olen tässä käännöksessä säilyttänyt vierasperäisen termin multitude korostaakseni väen poliittista subjektiviteettia, jonka Negri siihen ajattelussaan liittää. Suom. huom.
- Negri käyttää Deleuzen ja Guattarin lanseeraamaa käsitettä singularité, joka on eräänlainen päivitetty versio keskiajan filosofialle tyypilliselle, erityisesti Duns Scotuksen käyttämälle termille haecceitas, ”tämäisyys”. Singularité voidaan kääntää omalaatuisuudeksi, erikoislaatuisuudeksi, erikoisuudeksi, ainutkertaisuudeksi, omituisuudeksi, eriskummallisuudeksi ja niin edelleen. Näistä sanan ranskankielistä merkitystä lähimpänä ovat omalaatuisuus ja ainutkertaisuus. Myös astronomiassa käytetään termiä singulariteetti puhuttaessa mustien aukkojen läheisyydessä sijaitsevasta ”tapahtuman vyöhykkeestä”. Deleuzen ja Guattarin, sekä myöhemmin Hardtin ja Negrin teoriassa singulariteetilla tarkoitetaan ihmisten moneudessa (multiplicité) tai multitudessa toimivaa ainutkertaista ja omalaatuista ihmistä. Kyse ei ole subjektista, jonka Negri ymmärtää pikemminkin alamaiseksi ja vallalle alisteiseksi ihmiseksi. Singulariteetti tarkoittaa siis ihmisen yksilöllistä ainutkertaisuutta, joka ei kuitenkaan voi toteutua missään muualla kuin tietynlaisessa ihmismoneudessa, jossa ihmisten erilaiset sommitelmat (Deleuzen agencements) tukevat ainutkertaisuuden toteutumista. Olen jättänyt termin muotoon singulariteetti, koska suomen kielen sanat omalaatuinen tai ainutkertainen voisi sotkea lukijaa. Suom.huom.
- Termillä eksodus Negri viittaa työvoiman poliittiseen kamppailuun, jossa työvoima pakenee työn alistettuja ja alistavia muotoja ja pyrkii toteuttamaan ”itsevalorisaatiotaan” eli työvoimasta itsestään lähtevää arvonmääritystä pääomasuhteen ulkopuolella. Tyypillinen esimerkki työvoiman eksoduksesta on tehdastyöväestön ”pako” tehtaista luoville aloille 1960- ja 1970-luvuilla.
- Imperiumi (Empire) on Michael Hardtin ja Antonio Negrin vuonna 2000 lanseeraama käsite, jolla he viittaavat ”paikattomaan” globaaliin kapitalistiseen valtaan ja hallintaan. Imperiumin käsite ei viittaa perinteiseen ”imperialismiin”.
- Dialektisella reabsorptiolla Negri viittaa hegeliläiseen käsitykseen, jossa jokin asia voidaan palauttaa tai absorboida (“imeä”) takaisin alkuperäiseen dialektiseen prosessiin negaation vaiheen jälkeen. Toisin sanottuna, commonseja ei voida palauttaa niihin materiaalisiin lähtökohtiin tai “perustaan”, joista ne ovat alun perin muodostuneet. Lineaarinen subsumptio viittaa puolestaan prosessiin, jossa pääoman yksi tuotantomuoto määrittelee ja alistaa suoraan (“lineaarisesti”) muut yhteiskunnan toiminnan muodot. Oletuksena siis on, että teollisuusyhteiskunnassa koko yhteiskunta järjestäytyy kuten tehdas. Negri haluaa tässä korostaa, että nykyisessä yhteiskunnassa yksi tuotantomuoto ei määrittele koko yhteiskunnan organisaatiota, vaan yhteiskunta on väistämättä monitasoinen ja monimutkainen, eikä sitä voida tarkastella vain yhden logiikan mukaan toimivana.
Kuva: Stuart Murdoch, Bien équilibré – Achète, achète, achète, reprise -, 2005 CC-licensed
Commons.fi 