Aikamme kommonerit, yhteisölliset tuottajat ja muut pääoman yhteiskuntaan turhautuneet ihmiset eivät ole yksin. Meillä on tukenamme joukko aiempien sukupolvien historiallisia pyrkimyksiä ja kokemuksia. Toimittaja Tapani Lausti on esitellyt näitä aivan liian vähän kolinaa aiheuttaneissa kirjoissaan. Commons.fi tuo perinnettä pohdittavaksemme julkaisemalla otteen Laustin kirjasta Tienviittoja tulevaisuuteen.
Vuonna 1884 pitämässään luennossa ”Useful Work versus Useless Toil” (Hyödyllistä työtä vai hyödytöntä raatamista) William Morris totesi, että uuden ajan moraalin keskeiseksi uskomukseksi oli tullut, että kaikki työ on sinänsä hyvä asia. Hän lisäsi sarkastisesti, että ajatus on tosiaan vallan mainio niille, jotka elävät toisten tekemästä työstä.
Oman aikamme amerikkalainen toisinajattelija ja erinomaisen Z-aikakauslehden ja ZNet-internet-sivujen päätoimittaja Michael Albert kiteyttää kapitalismin kritiikkinsä näin: ”Kapitalismissa omistajat yhdessä suurin piirtein väestön viidenneksen kanssa päättävät, mitä tuotetaan, millä keinoin ja millaisin jakeluperiaattein. Lähes neljä viidesosaa väestöstä tekee yksitoikkoista työtä, kärsii alhaisista tuloista, tottelee määräyksiä ja saa kestää ikävystymistä. Ja kaikki tämä pakotetaan ylhäältä päin.”[1]
Albert jatkaa: ”Kapitalismi tuhoaa solidaarisuuden, yhdenmukaistaa vaihtelun, tuhoaa oikeudenmukaisuuden ja luo armottoman hierarkian. Tosiaan, kapitalismi pakottaa työläiset niin kovaan kuriin, että kukaan diktaattorikaan ei ole koskaan unelmoinut sellaisen saavuttamisesta poliittisesti. Kuka oli koskaan kuullut, että kansalaisten täytyy pyytää lupaa vessaan menemiseen, mikä nykyään on tavallista monien yritysten työntekijöille.”
Epätasa-arvon kielteistä vaikutusta tutkineet yhteiskuntatieteilijät toteavat, miten nyky-yhteiskuntien tapa organisoida työtä on vahingollista ihmismielelle. Tunne, ettei voi itse vaikuttaa omaan työelämään lisää stressiä. Oman työelämän hallitsemisen tunne on paljon sosiaalisempi asia kuin yleensä ymmärretään, ja siihen vaikuttaa usein se, missä määrin työntekijä on alistettu ylempiensä auktoriteetille ja määräyksille.
Kuvitelkaapa, miten toisenlaiselta tuntuisi tulla töihin, jos vastassa olisi solidaarinen ilmapiiri, tunne yhteisyydestä ja mahdollisuudesta yhdessä vaikuttaa kaikkia koskeviin päätöksiin. Niskaan ei olisi puhaltamassa autoritaarinen työnjohto, jota puolestaan valvovat osakkeenomistajat. Vapaasti hengittävässä työelämässä ihmisten mielenrauha – ja usein mielenterveys – luultavasti kohentuisi lyhyessä ajassa.
Tällainen kuvitteluleikki sotii tietenkin aikamme henkeä vastaan. Vallalla olevaa luopumismielialaa ruokitaan väitteellä, että ”vaihtoehtoa” on jo kokeiltu, nimittäin Neuvostoliitossa. Sen lopputuloksen tietenkin kaikki tiedämme. Mutta se, että tuo autoritaarinen valtiorakenne, jota virheellisesti luonnehdittiin ”sosialismiksi”, olisi ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto myöhäiskapitalismille, edellyttää kieltäytymistä kriittisestä ajattelusta.[2] Bolshevikit tuhosivat vallanjanossaan sosialismin idut jo varhain. Neuvostoilta vietiin itsenäisyys ja ammattiliitot asetettiin valtion valvontaan. Järjestelmän romahtamisen idut kylvettiin aikaisin.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on kuitenkin mukavasti elävien journalistien keskuudessa ollut muodikasta pilkata kaikenlaista vaihtoehtoista ajattelua. ”Vaihtoehtoväki” kuvataan usein jotakuinkin naurettavaksi ja epärealistiseksi porukaksi. Kypsä asenne edellyttää kansallisen kilpailukyvyn pohtimista otsa rypyssä. Utopiat on syytä heittää jo sikseen.
Kuitenkin näin tarjottu ”realismi” on sekin vain yksi utopia. On ”utopistista” uskoa, että nykyisellä menolla voidaan torjua jo edessä häämöttävät kriisit. Utopian käsitettä voidaan myös ajatella niin kuin saksalainen anarkisti ja journalisti Augustin Souchy Espanjan vallankumousta analysoidessaan: ”Jokaisessa yhteiskuntateoriassa on aimo annos utopiaa. Ja ehkä on hyvä, että näin on, sillä ilman utopian ainesta mitään uutta ei voida luoda. Täsmällisten ajatusten, mielteiden ja tavoitteidemme toteuttamiseen tähtäävien tulkintojen on kummuttava tulevaisuuden visiostamme.”[3]
Morrisin News from Nowhere -tarinan edetessä uudessa maailmassa vieraileva Guest tutustuu moniin ihmisiin ja haastattelee historiaan hyvin perehtynyttä vanhaa miestä, Hammondia, saadakseen selvemmän kuvan uudesta yhteiskunnasta. Morris sijoittaa vanhan miehen suuhun monia omia uskomuksiaan kommunistisen yhteiskunnan mahdollisuudesta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa työntekijöiden kollektiivit voivat päättää, mihin ne käyttävät tuotantoresurssejaan. On mahdollista yhdessä päättää, mitä tuotteita ja palveluksia tarvitaan yksilöllisten ja yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tuotanto ei enää palvelisi vauraiden ihmisten voitonpyyntiä. Tavaroita ei myydä markkinoilla, vaan ne toimitetaan suoraan käyttöön?
Morris arveli, että siirtymävaiheessa kohti todellista kommunismia luultavasti tarvitaan jonkinlaista valtiososialismia, mutta lopullisena tavoitteena olisi yhteiskunta, jossa valtio tai hallitus ei omista tuotantovälineitä. Hän näki valtion autoritaarisena organisaationa, joka estää ihmisten vapaan yhdistymisen. Ihmisten vapaat yhdyskunnat kykenisivät sovittelemaan ilmenevät ristiriidat ja erimielisyydet ilman varsinaista oikeuslaitosta tai vankilajärjestelmää. Perusyhdyskunta olisi jonkinlainen suhteellisen pieni kommuuni. Yhdyskunnan tärkein päätöksentekofoorumi olisi yleiskokous, johon kaikki jäsenet voivat osallistua. Päätökset perustuisivat enimmäkseen konsensukseen. Joissakin tapauksissa asioista jouduttaisiin kuitenkin äänestämään, mutta vain jos kaikki osanottajat suostuisivat alistumaan näin aikaansaatuun päätökseen. Yhdyskunnat linkittyisivät toisiinsa federatiivisesti.
Yhdyskuntien rinnalla toimisi ammattikiltoja, joihin saman alan työntekijät järjestäytyisivät valvomaan alansa tuotantoa. Myös killat liittoutuisivat alueellisella ja valtakunnallisella tasolla federatiivisiin foorumeihin.
Morrisin aavistelut tulevaisuuden mahdollisuuksista enteilevät siis aika hyvin Espanjan vallankumouksen organisaatiokokeiluja. Tämä ei ole yllättävää, koska Morris kuului samaan libertääriseen perinteeseen ystävänsä Pjotr Kropotkinin kanssa.
Tuskin mitään aatesuuntaa on ymmärretty niin väärin kuin anarkismia. Se yhdistetään joko salamurhiin tai nyttemmin kaduilla räyhäämiseen. On myös aika yleistä, että anarkismiin myönteisesti suhtautuvat ajattelijatkin pitävät tätä aatesuuntaa jonkinlaisena taaksepäin katsovana, menneisyyden idylliä kaipaavana pysähtyneisyytenä. Aikamme monimutkaisille yhteiskunnille sillä ei ole mitään tarjottavaa, sanotaan.
Tätä monet ajattelijat ovat pitäneet väärinkäsityksenä. Kirjoittaessaan anarkismin relevanssista omalle tieteenhaaralleen kyberneetikko John B. McEwan totesi: ”Vapaudenhenkiset sosialistit, erityisesti Kropotkin ja Landauer, osoittivat ymmärtäneensä jo varhain, että yhteiskunnan monimutkainen rakenne on muuttuvien suhteiden monimutkainen verkko. Siinä ilmenee monia korreloituvien toimintojen ja keskinäisen avun rakenteita, jotka ovat riippumattomia autoritaarisesta pakottamisesta. Tätä taustaa vasten he kehittivät sosiaalisen organisoinnin teorioitaan.”[4]
Amerikkalainen anarkisti Sam Dolgoff totesikin, että juuri yhteiskunnan monimutkaistuminen tekee anarkistiset ajatukset entistäkin relevanteimmiksi: ”Nimenomaan tämä kompleksisuus ja moninaisuus, ennen kaikkea anarkististen ajattelijoiden päällimmäinen huoli vapaudesta ja ihmisarvoista sai heidät perustamaan ajatuksensa vallan hajauttamisen, itsehallinnon ja federalismin periaatteille.”[5]
Kaikki uudistushaluinen poliittinen ajattelu voi ajautua lahkolaiseen ajatteluun ja ”puhtaiden” dogmien kuristukseen. Siksi monet anarkistit korostavat avoimen mielen ja kollektiivisen mietiskelyn tärkeyttä. Dolgoff lainaa italialaista anarkistia Errico Malatestaa, joka korosti monenlaisten talousmuotojen rinnakkaisuutta, olivat nämä sitten kollektivistisia, mutualistisia tai individualistisia. Tärkeätä on, ettei kenelläkään ole mahdollisuutta riistää muita. Malatesta ei uskonut, että yhteiskunnan perusongelmiin on olemassa vain yksi ratkaisu. Ratkaisumalleja on tuhansia, koska olosuhteet vaihtelevat suuresti ajasta ja paikasta riippuen. Dolgoff muotoilee asian niin, että anarkistinen tulevaisuuden kuva enteilee joustavaa, pluralistista yhteiskuntaa, jossa ihmiskunnan kaikkia tarpeita tyydytetään vapaaehtoisjärjestöjen rajattomilla muunnelmilla.
Yhdysvaltojen yhteisökokeilut
Noam Chomsky on lainannut sekä vanhempaa (Norman Ware) että uudempaa (David Montgomery) historiankirjoitusta, joka osoittaa, miten amerikkalainen yhteiskuntajärjestelmä kehkeytyi maan omien työläisten vastarinnasta huolimatta. Vastarinta oli varsin rajua. Sitä jatkui työväenliikkeessä ja yhdyskuntakirjoittelussa 1800-luvun alkupuolelta aina 1930-luvulle asti. Silloin yksityiset vallan keskukset onnistuivat viimein kukistamaan tämän vastarinnan. Englannissa vastaava prosessi päättyi 30 vuotta myöhemmin.
Waren teos on hiljattain julkaistu uudelleen ja se tarjoaa Chomskyn mukaan edelleen valaisevaa luettavaa. Tutkimalla ennen kaikkea työväenlehdistöä Ware osoitti, miten uusi järjestelmä oli väkisin istutettava tavallisten ihmisten mieliin. Oli luovuttava normaaleista ihmisvaistoista ja sallittava ns. uuden ajan asenteiden astua tilalle. Työväenlehdistö kirjoitti ihmisarvon, itsenäisyyden ja itsekunnioituksen menettämisestä. Työläisten ihmisyys kärsi kulttuuriharrastusten mahdollisuuksien kaventuessa. Palkkaorjuus teki elämästä kulttuurisesti kapeamman. Se rinnastettiin etelän orjuuteen. Ns. korkeakulttuurin harrastus kävi vaikeammaksi. Tehtaissa oli ollut tapana, että joku työläisistä luki ääneen klassillisia romaaneja tai ajan uutuuksia. Kaikki tämä katosi.
Työväenlehdissä todettiin, että kun ihminen myi tuottamansa tuotteen, hän piti kiinni ihmisarvostaan. Kun myy työvoimansa, myy itsensä. Näin työläinen menettää vapaan ihmisen oikeudet ja joutuu raha-aristokraatin vasalliksi. Lehdet pitivät itsestään selvänä, että tehtaissa työtä tekevien tulisi ne myös omistaa. Chomsky huomauttaa, että lehdet kirjoittivat tähän tyyliin jo ennen kuin marxismia oli olemassa.[6]
Tämä amerikkalainen radikaali perinne on Chomskylle tärkeä. Palkkaorjuutta ei nykyään juuri arvostella. Sen ”normaalius” hyppii silmille historiankirjoituksesta, joka enimmäkseen kätkee näkyvistä sen laukaiseman vastarinnan. Miten työ voitaisiin muuten organisoida, moni modernin yhteiskunnan jäsen kysyy. Kuitenkin historia on täynnä esimerkkejä vaihtoehtoisista ratkaisuista. Se että ne kukistuivat, ei johtunut niiden järjettömyydestä vaan siitä, että valtava varallisuuden ja vallan kasautuminen antoi uusille eliiteille mahdollisuuden viedä yhteiskuntia heidän haluamaansa muottiin.
Yksi amerikkalaisista radikaaleista suuntauksista sai inspiraationsa ranskalaiselta sosialistilta Charles Fourierilta. Tämä suuntaus seurasi mielenkiinnolla Euroopassa virinneitä radikaalipoliittisia virtauksia. Euroopassa syntyi 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla yhteiskunnallista ajattelua, joka toi julkisuuteen käsitteitä kuten individualismi, sosialismi, kommunismi, solidaarisuus, palkkaorjuus. Termit muovautuivat aikana, jolloin uusi teollisuusyhteiskunta vakiinnutti luokkatietoisuutta ja yhteiskuntaa alettiin tutkia erityisenä organisaationa.
Fourierilta ajattelunsa lainannut radikaali amerikkalainen liike kiisti siihen asti yleisesti hyväksytyn käsityksen, jonka mukaan Yhdysvallat poikkesi perustavanlaatuisella tavalla eurooppalaisesta yhteiskuntamallista. Maan yhteiskuntajärjestelmää pidettiin vastenmielisenä ja ihmisarvoa alentavana. ”Vapaata kilpailua” luonnehdittiin falskiksi kilvoitteluksi. Teollisuus ja kauppa olivat keskinäisen kateuden ja kaaoksen vallassa. Vuokratyövoimaan tai palkattuun työvoimaan perustuvan järjestelmän katsottiin asettavan työntekijän nöyryyttävään asemaan. Itsekkäästi kahmiva kauppa oli tuhlaavaista. Pääoma omisti kaiken tuotantokoneiston. Niin Euroopassa kuin Amerikassa kotitaloudet olivat irrallaan muusta yhteiskunnasta. Valmistajien välisessä kilpailussa tuhlattiin valtavia varoja, samoja palveluksia tarjottiin turhalla moninkertaisuudella.
Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat omaksuivat ”palkkaorjuuden” käsitteen brittiläisiltä työväenliikkeiltä ja ranskalaiselta sosialismilta. Termillä haluttiin dramatisoida työläisten kadottamaa ihmisarvoa, perinteistä ammattitaitoa ja taloudellista riippumattomuutta. Nyt jouduttiin alistumaan merkantiilikapitalistien ja tehtaanomistajien vaatimaan tiukkaan työkuriin.
Yhdysvalloissa vastarinta palkkaorjuutta vastaan kehkeytyi ennen kaikkea käsityöläisten keskuudessa. He saattoivat olla itsellisiä työntekijöitä tai mestarien palveluksessa, mutta heitä yhdisti suurten työpajojen kilpailun pelko ja joutuminen pysyvästi palkanansaitsijan asemaan. Heidän silmissään parempia vaihtoehtoja olivat phalanxit tai fourierilaiset ”tuottajien yhteenliittymät”. Aikana, jolloin itsellinen työ alkoi olla yhä vaikeampaa, fourieristinen suunnitelma toi käsityöläisperinteet osuustoiminnalliseen ympäristöön. Työntekijöiden yhteenliittymä lupasi pelastaa heidät armottomasti levinneeltä palkkaorjuudelta.
Fourieristit uskoivat, että osuustoiminnallisella työllä kyetään luomaan suurempi määrä vaurautta vähemmällä raatamisella, työntekijöitä halventamatta. Monet näistä utopisti-sosialisteista uskoivat, että tällaiset inhimillisiin arvoihin tukeutuvat pienyhteisöt voisivat olla myös malleja laajemmalle ja syvälle käyvälle yhteiskunnalliselle muutokselle.
Johtava amerikkalainen fourieristi Albert Brisbane tapasi Fourierin Ranskassa vuonna 1832 ja tuli pian vakuuttuneeksi silloin jo iäkkään sosialistin ajatusten merkityksestä aikakauden ongelmia pohdittaessa. Palattuaan kotimaahansa Brisbane sai energisyydellään pian aikaan kokonaisen liikkeen Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa. Amerikkalaisen fourierismin historioitsija Carl J. Guarneri korostaa, ettei fourierismi ollut mikään marginaalinen liike, vaan vakava ja vaikutusvaltainen yritys johdattaa yhteiskunnallista kehitystä orgaanisia yhdyskuntia ja osuustoiminnallisuutta painottavaan suuntaan. Fourieristit toivat julki amerikkalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin tunnettua huolta lisääntyvästä kilpailusta, kaupungistumisesta ja teollistumisesta.[7]
Brisbanen mielestä teollisuusyhteiskunnan individualismi henki juurettomuutta, sekasortoa ja itsekkyyttä. Nämä olivat hänen silmissään ominaisuuksia, jotka olivat vahvistuneet ihmismielissä uskonpuhdistuksen ajoista lähtien. Kapitalismi kehittyi tälle pohjalle ja kätki kyseenalaisilla vakuutteluilla järjestelmän ikävät puolet näin saavutettavasta vapaudesta. Vapaan kilpailun nimissä työläisiä rohkaistiin etsimään arvoasemaa ja vaurautta ja näin etääntymään keskinäisen solidaarisuuden tunteista ja yhteistyöstä. Fourieristit kavahtivat tällaista kehitystä ja väittivät, että vain kilpailuun kielteisesti suhtautuva yhteiskunta teki mahdolliseksi ihmisten sosiaalisten, moraalisten ja esteettisten taipumusten täyden toteutumisen. Työn tuli olla ihmismieltä miellyttävää ja orgaaninen osa jokapäiväistä elämää, ei tehdaskurin uuvuttavaa raatamista. Palkkatyön kuriin alistuminen teki ihmisestä esineen. Jo vuosikymmeniä ennen William Morrisin samanhenkisiä ajatuksia amerikkalaiset fourieristit varoittivat ns. ruumiillisen ja henkisen työn erottamisesta toisistaan. Näin ajaudutaan yhteiskuntaan, jossa työläisiltä on evätty heidän luonnollinen oikeutensa kulttuuriin, kun taas korkeampaa opetusta nauttineet ihmiset menettävät käytännölliset kykynsä ja ovat hekin näin etääntyneet luonnollisesta, täysipainoisesta elämästä.
Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat eivät halunneet paluuta jonkinlaiseen keskiaikaiseen kyläyhteisöön. He suhtautuivat teknologiseen kehitykseen myönteisesti. He olivat myös kiinnostuneet tuotannon tieteellisestä suunnittelusta. Olennainen kysymys liittyi omistukseen. Uudet koneet olivat potentiaalisesti vapauttavia, mutta pääoman monopolisoidessa niiden omistuksen niistä tulikin työläisille kiusankappaleita. Koneet toimivat työläisiä vastaan, eivät heidän hyväkseen. Vasta kun työläiset omistavat koneet, he saavat täyden hyödyn mekaanisista parannuksista. Fourieristit eivät siis vastustaneet teollista vallankumousta vaan valittivat tapaa, jolla edistettin työntekijöiden riistoa ja syvennettiin kilpailuyhteiskunnan epätasa-arvoisuuksia.
Ihanneyhteisönä pidettiin neljänsadan hengen kommuunia, joka kokonsa ansiosta saattoi vielä hyötyä melko suurimuotoisesta tuotannosta sekä palvelutalotyyppisestä asumisesta yhteiskeittiöineen ja yhteisine sosiaalitiloineen. Kollektiivisesti suunnitellulla työllä pyrittiin välttämään tehottomuutta ja resurssien tuhlausta. Asuminen pyrittiin organisoimaan niin, että siinä yhdistyivät maaseutu- ja kaupunkiasumisen parhaat puolet. Ajan silmitön kaupungistuminen sai ihmiset kaipaamaan luonnon rauhaa.
Kommuunin työnjako perustui työntekijäryhmiin. Samanlaisia intressejä ja taipumuksia omaavat ihmiset liittyivät spontaanisti vähintään seitsemän hengen ryhmiin. Ryhmät muodostivat kokonaisuuksia, jotka muotoutuivat joidenkin perustoimintojen ympärille. Tällaisia toimintoja saattoivat olla puusepänverstaat, kasvatustoimi, kotitaloustyö, puutarhan hoito jne. Yksilön työtehtävät pyrittiin organisoimaan niin, että ne tarjosivat vaihtelua ja tuottivat henkilökohtaista tyydytystä.
Lapset kasvatettiin yhteisöllisessä hengessä. Kommuuni rohkaisi ydinperhettä laajemmalle ulottuvia tunnesiteitä. Moraalinen, älyllinen ja fyysinen kasvu pyrittiin yhdistämään niin, että lapsista kehittyisi aikuistuessaan kokonaisvaltaisia yksilöitä. Näin kasvaneet yksilöt kokisivat yhteisyyden tunteita ammatista riippumatta, olivatpa he maanviljelijöitä, tutkijoita tai teknikoita.
Fourieristiset falanxit levittäytyivät useisiin osavaltioihin, Massachusettsista Iowaan. Innostus oli suurta. Monenlaiset vaikeudet heikensivät kuitenkin liikettä. Maan kalleus ajoi monet kommuunit syvään velkakierteeseen. Alkuun pääsemisen edellyttämä rakennustyö kävi usein liikaa ihmisten voimille. Yhteisasuminen teki ajan ihmiset alttiiksi tarttuville taudeille.
Suurimmaksi vaikeudeksi Guarneri nimeää kuitenkin liian suuret odotukset. Kommuunielämän ihanne kiehtoi mitä erilaisempia ihmisiä. Mukaantulon vaikuttimet vaihtelivat. Fourierismissa oli myös sisäisiä jännitteitä. Aatteen käytännön sovelluksessa yhdisteltiin kapitalistisia menetelmiä yhteisöllisten päämäärien toteuttamiseen. Jo tämä ristiriita toi kommuuneihin hyvin eri tavoin asennoituneita ihmisiä. Monissa kommuuneissa puhkesi myös uskonnollisia riitoja esimerkiksi asennoitumisessa työntekoon sunnuntaisin. Niinikään jokapäiväisistä käyttäytymissäännöistä oltiin usein eri mieltä. Yhteisöllinen elämä teki naisten elämän vapaammaksi, mutta tätä kehitystä rajoittivat mukana raahautuneet vanhoilliset asenteet.
Guarneri sanoo, että liikkeen alamäen ja romahduksen perussyy oli ideologinen. Utopia lupasi liikaa ja samalla vaati osanottajilta liian vähän. Jokapäiväiset vaikeudet elivät huonosti rinnan suurten odotusten kanssa. Osanottajien ristiriitaiset motiivit tekivät lopulta mahdottomaksi fourierististen sosiaalisen elämän toteuttamisen. Fourierismin alamäki oli myös osa ajan henkeä. 1830- ja 40-lukujen kehitysoptimismin tilalle levisi konservatiivisia yhteiskunnallisia asenteita.
Haave yhteisöllisestä elämästä ei kuitenkaan kuollut, vaikka se ei enää 1800-luvun loppupuolella houkutellut suuria ihmisjoukkoja. Monet fourieristiset ajatukset elivät erilaisissa reformiliikkeissä. Esimerkiksi vuosisadan puolivälin ja myöhemmän naisliikkeen yksi ajatus oli naisten vapauttaminen kotiorjuudesta. Erilaisilla osuuskunta-ajatuksilla taas etsittiin vaihtoehtoja palkkaorjuudelle.
Guarneri sanoo, että amerikkalainen fourierismi vaikutti myöhempien sukupolvien uudistajien ajatteluun hengellä, joka korosti yhteisöllisen elämän tietoista suunnittelua. Yhteisasumisen kokeilut avasivat tietä arkkitehtuurille, joka käyttää hyväkseen teknologista edistystä ja suurimuotoisempaa tuotantoa, mutta kykenee silti vielä ilmentämään sosiaalisia arvoja.
Espanjan vallankumous
Dolgoffin toimittamaan kirjaan The Anarchist Collectives: Workers’ Self-Management in the Spanish Revolution 1936–1939 on kerätty kokemuksia ja havaintoja viime vuosisadan vapaudenhenkisimmästä vallankumouksesta. Kaikki tietävät jotakin Espanjan sisällissodasta, mutta se tosiasia, että maa koki mitä syvimmän sosiaalisen vallankumouksen, on jäänyt monilta huomaamatta, osittain siksi, että historiankirjoitus on aika yleisesti leimannut sen tuhoon tuomituksi yhteiskuntakokeiluksi. Vallankumouksella oli myös vaikutusvaltaisia vihollisia. Läntisten demokratioiden hallitsevat eliitit ja Stalinin Neuvostoliitto suhtautuivat kaikki vihamielisesti tähän vallankumoukseen, koska sen käytäntö osoitti toisenlaisen maailman mahdollisuuden. Nyt nuo kokemukset on kätketty kirjastojen takahuoneiden pölyisille hyllyille. Espanjan sisällissodan puhkeamisen 70-vuotispäivän aikoihin heinäkuussa 2006 noihin kokemuksiin viitattiin, mutta suurta huomiota niihin ei kiinnitetty.
Yhteiskunnallinen vallankumous levisi etenkin Kataloniassa nopeasti francolaisen äärioikeistolaisen kapinan alettua. Kapinan laukaistua valtavan työläis- ja talonpoikaisvastarinnan suurten teollisuus- ja kauppalaitosten omistajat pakenivat. Yleislakossa olleet työläiset päättivät palata töihin. Vain he itse kykenivät uudessa vallankumouksellisessa tilanteessa organisoimaan tuotannon. Tilannetta kuvannut Augustin Souchy totesi, että tuskin mitään oli suunniteltu ennakkoon. Kaikki oli improvisoitava. Tehtaat panivat kuitenkin nopeasti pystyyn uudet demokraattiset hallintorakenteet. Hallinnollisiin tehtäviin valittiin omia työläisiä, teknikoita ja virkamiehiä. Saman alan tehtaat muodostivat alueellisia federaatioita. Nämä federaatiot muodostivat paikallisia talousneuvostoja, joissa kaikki tuotanto- ja palvelualat olivat edustettuina. Ne vastasivat tuotannon koordinoimisesta, tuotteiden vaihdosta, hygieniasta, terveydenhuollosta, kulttuurista, kuljetuksesta jne. Paikalliset federaatiot ja talousneuvostot olivat sitten edustettuina alueellisissa ja valtakunnallisissa teollisuus- ja talousneuvostoissa. Uudenlaisen yhteiskunnan rakenteet hahmottuivat nopeasti ja uskottavasti.
Souchy kommentoi: ”Espanjalaiset syndikalistit osoittivat, että sellainen järjestelmä oli käytännössä mahdollinen. Libertäärinen kollektivismi säilyttää ja laajentaa vapautta, innostaa ja rohkaisee aloitteellisuutta ja avaa tietä edistykselle. Syndikalistinen kollektiivinen talous ei perustu valtion suunnitteluun, eikä valtio sitä hallitse. Suunnittelu tähtää kuluttajan tyydyttämiseen. Tuottajalle syndikalistinen kollektiivi on samaa kuin osuustoiminnallinen yhdistys kuluttajalle.”
Souchy katsoi, että Espanjan kokemuksilla oli historiallista todistusvoimaa: ”Teollisuuden haltuunotto oli yllättävän nopea. Ja haltuunotto todisti ilman epäilyksen häivää, että modernia teollisuutta voidaan harjoittaa tehokkaasti ilman osakkeiden ja obligaatioiden omistajia. Työläiset ja toimihenkilöt (insinöörit, teknikot jne.) kykenevät itse operoimaan modernin teollisuuden monimutkaista koneistoa.”
Työläisten vaaleilla valitut edustajat päättivät palkoista, työolosuhteista ja tuotannosta. Kaikkien toimihenkilöiden oli pantava toimeen jäsenten päätökset ja raportoitava toimistaan ammattiosastoille ja tehdasneuvostoille. Souchy sanoo, että Katalonian tekstiiliteollisuuden kollektivisointi murskasi lopullisesti luulottelun, että työläiset eivät kykene hallitsemaan suuria ja monimutkaisua yrityksiä: ”Useita kuukausia kollektivisoinnin jälkeen Barcelonan tekstiiliteollisuus oli paremmassa kunnossa kuin kapitalistisen johdon alaisuudessa. Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, ettei ruohonjuurisosialismi tuhoa aloitteellisuutta. Ahneus ei ole ainoa motiivi ihmissuhteissa.”
Yksi vaikuttavimmista saavutuksista oli metalliteollisuuden perustaminen Kataloniaan käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Terveyspalvelujen sosialisoiminen oli niin ikään yksi vallankumouksen suurista saavutuksista.
Ranskalainen anarkisti Daniel Guérin on todennut, että Espanjan vallankumouksella oli onnea sikäli, että teknikot ja insinöörit heittäytyivät innolla mukaan tapahtumien pyörteisiin. Venäjän vallankumouksessa insinöörit kieltäytyivät lähtemästä mukaan sosialisointikokeiluihin, jotka jäivätkin lyhytaikaisiksi yrityksiksi.[8]
Guérin kuvaa tehdasorganisaatiota: ”Itsehallinnollista tehdasta johti managerikomitea, jossa oli viidestä viiteentoista jäsentä. He edustivat kaikkia teollisuus- ja palvelualoja. Työläisten yleiskokous valitsi nämä jäsenet, jotka palvelivat kaksi vuotta. Puolet jäsenistä vaihdettiin joka vuosi. Komitea nimitti toimitusjohtajan, jolle se delegoi kaiken valtansa tai osan siitä. Hyvin suurissa tehtaissa managerin valitsemiseen tarvittiin valvontaorganisaation hyväksyntä. Lisäksi jokaiseen johtokomiteaan nimitettiin hallituksen valvoja. Itse asiassa kyse ei ollut täydellisestä itsehallinnosta vaan jonkinlaisesta yhteisjohdosta läheisessä yhteistyössä Katalonian hallituksen kanssa.”
Brittiläinen anarkisti Vernon Richards on kuvannut työläisten itsehallinnon kehittämisessä ilmenneitä vaikeuksia, jotka paljolti johtuivat Barcelonasta ja Madridista tulleesta tasavallan hallitusviranomaisten jarruttelusta. Richards uskoo kuitenkin, että todistusaineisto riittää osoittamaan, että espanjalaiset työläiset saadessaan vapaat kädet olisivat kyenneet odottamattomiinkin saavutuksiin, niin aloitteellista ja kekseliästä henkeä ja syvää sosiaalista vastuuntuntoa heissä oli. Sosiaalipalvelujen kehittäminen on saanut Richardsin mukaan laajaa tunnustusta. Junat saatiin kulkemaan nopeasti ja tehokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne toimi paremmin kuin koskaan. Työläisten valvontaan joutuneet julkiset palvelut kuten puhelinlaitos sekä kaasun ja sähkön jakelu saatiin pian tehokkaaseen toimintaan.[9]
Edesmennyt amerikkalainen ekoanarkisti Murray Bookchin on kiinnittänyt huomiota siihen, mikä erotti espanjalaiset anarkistit siihenastisesta sosialistisesta perinteestä. He nimittäin halusivat uudistaa elämän työpaikoilla. He olivat tietoisia tehdaskurin vieraannuttavasta vaikutuksesta ja ottivat kysymyksen niin vakavasti, että siitä tuli anarkistisen ammattiyhdistysliikkeen cnt:n keskeisiä kampanjan aiheita.[10]
Bookchin kirjoittaa: ”Yksikään kooltaan merkittävä modernin aikakauden radikaali liike ei ole vakavasti kysynyt, olisiko kehitettävä organisaation muotoja ajamaan muutoksia jäsentensä perustavanlaatuisimmissa käyttäytymistavoissa. Miten libertäärinen liike voisi päästä eroon tottelevaisuuden hengestä, hierarkkisesta organisaatiosta, johtajan ja johdettavan välisestä suhteesta, kapitalistisen teollisuuden istuttamista auktoriteetti- ja komentorakenteista? On espanjalaisen anarkismin – ja anarkismin yleisemminkin – kestävää ansiota, että se esitti tämän kysymyksen.”
”Kokonaisvaltaisen ihmisen” käsite esiintyi jatkuvasti espananjalaisten anarkistien julkaisuissa. Sen voisi ehkä suomentaa myös ”omanarvontunnoksi”. Libertäärisistä periaatteista ei vain teoretisoitu vaan niitä pyrittiin myös soveltamaan käytäntöön. Hajakeskitetyllä organisaatiolla ja alhaalta tulevalla aloitteellisuudella haluttiin estää byrokratioiden syntyminen. Aivan kokonaan tällaiselta kehitykseltä ei vältytty. Energiset ja karismaattiset johtajat organisaatioiden eri tasoilla saattoivat toimia tavalla, joka oli lopulta enemmän tai vähemmän byrokraattista. Espanjan vallankumouksen energisyys, aloitteellisuus ja syvä luottamus demokratiaan ovat kuitenkin piirteitä, joita vakavan historiankirjoituksen tulisi painottaa.
Espanjan vallankumousta ja sisällissotaa läheltä seuranneen amerikkalaisen journalistin Burnett Bollotenin johtopäätös maan yhteiskunnallisen mullistuksen luonteesta oli voittopuolisesti positivinen. Hän toteaa, että aina kun espanjalaiset anarkistit törmäsivät vallankäytön realiteetteihin, avautui kuilu opinkappaleiden ja käytännön välillä.
”… ei voida korostaa liikaa, että huolimatta monista tapauksista, joissa käytettiin pakkoa ja väkivaltaa, vuoden 1936 heinäkuun vallankumous erottui kaikista muista vallankumouksista kollektiivisen liikkeensä yleisesti ottaen spontaanilla ja pitkälle menevällä luonteella sekä moraalisen ja henkisen uudistumisen lupauksella. Mitään tähän spontaaniseen liikkeeseen rinnastettavaa ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut.”[11]
Anton Pannekoek ja työläisneuvostot
Hollantilaisen Anton Pannekoekin edellä mainittu teos Workers’ Councils on klassikko vaihtoehtoisen yhteiskuntajärjestelmän tavoittelun pohdiskelussa.
Perustellessaan uudenlaisen yhteiskunnan välttämättömyyttä Pannekoek kiinnitti huomiota kapitalismin kykenemättömyyteen käyttää resursseja järkevällä tavalla. Kapitalismi ei hänen mielestään kykene hallitsemaan ihmiskunnan valtavia teknisiä ja tuotannollisia resursseja ja suuntaamaan niitä alkuperäistä tavoitetta kohti, yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen. Voitontavoittelussaan se joutuu kuitenkin laajentumaan kaikkialla maapallolla hankkiakseen yhä uusia rikkauksia, avatakseen yhä uusia markkinoita ja alistaakseen yhä uusia kansoja hallintaansa.
Pannekoek asettaa tavoitteeksi sen, mitä ennen modernin kapitalismin vakiintumista pidettiin liki kaikkialla itsestäänselvänä: Niiden, jotka työskentelevät tehtaissa ja muilla työpaikoilla, tulee myös saada päättää työn sisällöstä ja työtavoista. Näin voidaan yhdessä arvioida tarpeita ja päättää niiden tyydyttämisestä.
Aiemmassa historiallisessa vaiheessa yksityisomistus teki ihmisille mahdolliseksi tehdä tuottavaa työtä. Myöhemmin se epäsi työläisiltä mahdollisuuden käyttää vapaasti tuotantovälineitä. Pienimuotoisen tuotannon laajennuttua suuryhtiöiksi syntyi epäoikeudenmukaiseksi koettu asetelma: Ne, jotka tekivät työtä, eivät saaneet päättää miten sitä tehdään.
Tämän epäoikeudenmukaisuuden korjaamisesta voidaan haaveilla työpaikoilla, mutta se voi myös laajentua koskemaan koko yhteiskunnan organisoimista. Uuden yhteiskunnan yksityiskohtia on mahdotonta kuvata, koska vain tulevaisuuden olosuhteet paljastavat, minkälaiset ratkaisut ovat parhaimpia. Pannekoek uskoi kuitenkin, että uusi yhteiskunta perustuu sosiaalisille suhteille, joille ovat ominaisia yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus, epäitsekkyys, kurinalaisuus ja innostus. Ihmiset saavat henkistä voimaa kunnollisesta koulutuksen tasosta ja organisaatiosta, joka ilmentää näitä kaikkia inhimillisiä hyveitä. He kehittävät organisaatiota, joka yhdistää heidät vapaiksi tuottajiksi. He saavat tyydytystä tasa-arvoisesta osallistumisesta yhteiseen toimintaan.
Pannekoek arveli, että pieni määrä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja teknikoita värvätään teknisiksi johtajiksi. Heille ei siis kuitenkaan anneta sosiaalisesti johtavaa asemaa eikä etuoikeuksia lukuun ottamatta sitä arvostusta, jota he nauttivat kollegojensa keskuudessa, tai sitä moraalista auktoriteettia, joka liitetään kykyyn ja tiedon tasoon.
Uuden järjestelmän taloudessa ja työelämässä toteutuu sama prosessi, jonka nousevat keskiluokat toteuttivat aiempina vuosisatoina politiikassa, kun kansalaisvalta korvasi yksinvaltiaiden monarkkien vallan. Näin yhteisesti säädetyt lait säätelivät kansalaisoikeuksia ja -velvollisuuksia. Nyt, työn maailmassa, johtajien käskyvallan katoaminen avaa tien yhdessä laadituille säännöille, joilla säädellään sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia niin tuotannossa kuin kulutuksessa. Näiden sääntöjen muotoileminen kuuluisi työläisneuvostoille. Pannekoekin mielestä tämä ei tulisi olemaan vaikea tehtävä, joka edellyttäisi syvällistä pohdintaa tai aiheuttaisi syvää eripuraa. Säännöt kun näyttäytyvät kaikkien osallisten mielissä uuden yhteiskunnan luonnolliselta perustalta. Jokaisen tulee osallistua kykyjensä ja voimiensa mukaan tuotantoon, ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä tuotoksesta.
Pannekoek kysyi sitten, miten mitataan annettu työpanos ja sillä ansaitut tuotteet ja palvelukset. Hän arveli, että työpanos mitataan työtunteina. Työpaikan hallinto-osasto pitää kirjaa jokaisen tuotemäärän valmistamiseen käytetyistä työtunneista, sekä jokaisen yksittäisen työntekijän työtunneista. Kaikkien työntekijöiden keskiarvosta ja kaikkien saman alan tuotantolaitosten keskiarvosta hiotaan pois yksilölliset erot ja sitten verrataan henkilökohtaisia tuloksia.
Uuden järjestelmän vaikutus yleiseen ilmapiiriin olisi dramaattinen. Kapitalismin oloissa yhteiskunnan perustaa koskevat tosiasiat ovat näyttäytyneet erilaisina tuotantoa ja kauppaa koskevina tilastoina. Nyt koko talous avautuisi ihmisten silmien eteen kuin avoin kirja.
Hyppy uuteen tuntuu kuitenkin etukäteen oudolta ja pelottavalta. Vanhan järjestelmän henkinen ote on luja. Pannekoek kirjoitti, että vanhojen oppien otteessa olevat ihmiset eivät voi vapauttaan hankkia. Heidän on päästävä eroon siitä henkisestä otteesta, jonka vallitsevat olot ovat heistä saaneet. Kapitalismi on voitettava teoreettisesti ennen kuin se voidaan kukistaa käytännössä.
Uusi järjestelmä tuottaa uudenlaista henkistä tyydytystä. Henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuus katoaa tai ainakin heikentyy. Kaikessa työssä on henkisiä ja ruumiillisia aineksia ja nyt tämä kokonaisuus korostuu, koska kukaan ei ole enää pelkkä nappulan painaja. Toistuva ja yksitoikkoinen työ minimoidaan.
Pannekoekin työyhteiskuntakaava saattaa tuntua jähmeältä. Hän korosti kuitenkin, ettei mikään kaava ole ikuinen. Kun elämästä ja työstä uudenlaisissa yhteisöissä on tullut luonnollinen elämänmuoto, kun ihmiset hallitsevat omaa elämäänsä, välttämättömyys väistyy vapauden tieltä ja oikeudenmukaisuuden jähmeät säännöt sulavat spontaaniksi käyttäytymiseksi.
Pannekoek uskoi, että aika alkoi olla kypsä hänen kuvaamalleen muutokselle. Tässä hän oli oikeassa sikäli, että toisen maailmansodan jälkitilanteessa ilmassa oli voimakasta halua radikaaliin yhteiskunnalliseen mullistukseen. Hallitsevat eliitit onnistuivat kuitenkin heikentämään tällaisia mielialoja, osin propagandalla, osin väkivallalla. Pannekoek itsekin näki edessä olevat vaikeudet ja selvän siirtymän irti radikaaleista ajatuksista.
Oma aikamme on sitäkin kypsempi Pannekoekin kuvaamalle muutokselle, olkoonkin, ettei edistyksen tarvitse täsmällisesti seurata hänen kuvaamaansa tietä. Omassa ajassamme on voimakas ristiriita kapitalismin kuvitellun luonnollisuuden ja sen hirvittävien seuraamusten välillä. Virallinen ajattelu kieltäytyy myöntämästä upporikkauden ja rutiköyhyyden yhteyttä.
Tapani Lausti
Tapani Lausti: Tienviittoja tulevaisuuteen. LIKE/Suomen Rauhanpuolustajat 2008. URL: http://www.rauhanpuolustajat.org/kauppa/kirja/tienviittoja_tulevaisuuteen/
Viitteet:
- There is An Alternative, ZNet, 27.7.2005.
- Ks. teokseni Toisinajattelun tiekartta, 6. luku: Vapaita ihmisiä vai kapitalismin luottovankeja?
- Sam Dolgoff: The Anarchist Collectives.
- Lainaus Sam Dolgoffin artikkelissa The Relevance of Anarchism to Modern Society, Terry M. Perlinin toimittamassa teoksessa Contemporary Anarchism.
- Em. Perlinin kirja
- Chomsky on Democracy and Education
- The Utopian Alternative: Fourierism in Nineteenth-Century America
- Anarchism: From Theory to Practice
- Lessons of the Spanish Revolution
- To Remember Spain
- Spanish Civil War: Revolution and Counterrevolution
Commons.fi 