Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2014

… Ja tutkimus taisteli

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2736″,”attributes”:{”alt”:”Taisteleva tutkimus -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 390px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”308″}}]]Suoranta, Juha & Ryynänen, Sanna: Taisteleva tutkimus. Into Kustannus 2014.

Mitä on tieteen ja tutkimuksen poliittisuus? Mikä yksittäisen tutkijan asema on maailman muuttamisessa oikeudenmukaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi paikaksi? Näihin ja muihin kysymyksiin Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittama Taisteleva tutkimus tarjoaa radikaaleja näkökulmia.

Toukokuussa 2014 joukko taloustieteen opiskelijoita julkaisi kansainvälisen opiskelija-aloitteen, jossa vaadittiin yliopistoihin monipuolisempaa taloustieteen opetusta. Aloitteen kummallinen radikaalius perustui opiskelijoiden vaatimuksen sisältöön: ”Opettakaa meitä paremmin!”. 42 taloustieteen opiskelijoiden, opettajien ja tukijoiden järjestöä 19 eri maasta ympäri maailman allekirjoitti aloitteen, jossa esitettiin, että ei ainoastaan maailmantalous, vaan myös taloustieteen opetus yliopistoissa on kriisissä.

Helsingin Sanomat julkaisi 24.2.2014 artikkelin otsikolla ”Tiederahan poliittinen ohjaus epäilyttää monia”. Artikkelin taustalla oli valtioneuvoston kanslian Pekka Himaselta tilattu, isolla rahalla yhdessä Manuel Castellsin kanssa toimitettu teos Kestävän kasvun malli. Keskustelu tiederahan poliittisesta ohjauksesta nousi Himas-gaten jälkeen uuteen valoon. Heräsi epäilyksiä siitä, kuka, ketkä tai mikä tutkimusta lopulta ohjaa, ja siitä, onko tieteen oletettu autonomia viimein menetetty. 

Edellä esitetyt tapaukset ovat esimerkillisiä ilmentymiä nykytieteen poliittisuudesta. Molemmista niistä käy ilmi, ettei tieteen tai tutkimuksen kriittinen arviointi rajoitu enää yliopistojen sisällä vaikuttaviin radikaaleihin hahmoihin, vaan se on levinnyt yleiseen tietoisuuteen.

Toisekseen molemmat esimerkit osoittavat, että tieteen ja tutkimuksen rooli maailmaa selittävänä ja sitä rakentavana tekijänä on kriisiytynyt. Kysymys tieteen ja tutkimuksen poliittisuudesta on arkipäiväistynyt. Ja hyvä niin! Enää on kysyttävä, kuinka tutkimusta ohjataan, mihin suuntaan ja millä ehdoilla?

Muun muassa näiden ongelmien ymmärtämiseen Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen lähes neljä sataa sivuinen rohkea teos Taisteleva Tutkimus tarjoaa tärkeitä näkökulmia.

Suoranta on tullut tunnetuksi suomalaisen kriittisen ja radikaalin kasvatusajattelun muotoilijana. Viime vuosina hän on kirjoittanut tekstejä esimerkiksi paperittomien ihmisten tilanteesta (Vastaanottokeskus & Piilottajan päiväkirja, molemmat Into Kustannuksen julkaisuja). Ryynänen on tunnettu sosiaalipedagogiikan kentältä ja freireläisestä taustastaan kansalaistyön parissa Brasiliassa. Kirjasta välittyykin kirjoittajien laaja teoreettinen osaaminen yhdistettynä käytännön toimintaan.

Mitä on taisteleva tutkimus?

Taisteleva tutkimus tarkoittaa kriittisesti kantaa ottavaa ja toiminnallista tutkimusta, jossa tutkija tarkastelee sosiaalista todellisuutta ja muuttaa maailmaa yhdessä eri toimintakentillä työskentelevien ihmisten kanssa. – Suoranta & Ryynänen

Yliopistokirjastojen hyllyt notkuvat tutkimus- ja metodikirjallisuudesta. Kulttuurintutkijoille on tarjolla diskurssianalyysia ja maailman kielellistä luonnetta painottavia menetelmäoppaita, kasvatustieteilijät käyvät kamppailua määrällisen ja laadullisen tutkimuksen välillä, yhteiskuntatieteilijät tutustuvat niin retoriikantutkimukseen kuin policy-analyysia koskeviin menetelmiin. Taisteleva tutkimus ei ole puhtaasti metodiopas – siinä ei anneta tutkimusmenetelmiä koskevia ohjeita, mutta se löytää toivottavasti tiensä menetelmiään kehittävien tutkimuksentekijöiden käsiin.

Taistelevassa tutkimuksessa ei asettauduta maailmasta eristäytyneen ja sitä etäältä katsovan, objektiiviseksi itsensä ymmärtävän tutkijan asemaan. Lähtökohtana on tutkija, jonka ensisijainen tavoite on muuttaa maailmaa paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Suorannan ja Ryynäsen mukaan tutkimuksen ihanteena pidetty objektiivisuus ei päde, eikä yhteiskunnallisen tutkimuksen tehtäväksi riitä vain kuvata ja analysoida maailmaa. Taisteleva tutkimus toki tunnistaa ja analysoi yhteiskunnallisia ongelmia, mutta olennaisempaa on yhteiskunnallis-taloudellisten rakenteiden ja muodostelmien muuttaminen.

Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan taistelevan tutkimuksen periaatteita, sen historiallisia ja intellektuaalisia juuria sekä kuvataan muutaman tapausesimerkin kautta taistelevan tutkijan asemaa yliopistossa. Taistelevan tutkimuksen historiallisia juuria voidaan löytää useasta eri suunnasta. Keskeisimpinä näistä nostetaan kirjassa esille työläisten omaehtoinen sivistystyö, järjestäytyneen työväenliikkeen synty, Marxin ja Engelsin tutkimukset, 1800-luvun naisliike ja Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria.

Ensimmäisen osan viimeisessä luvussa käydään läpi konkreettisin esimerkein, kuinka kriittiset tutkijat ovat ajautuneet ”kahnauksiin” yliopistoissa. Esimerkit ovat valaisevia ja saavat kirjan analyysin elämään, vaikkakin herää epäilys luvun johdonmukaisuudesta kirjan kokonaisanalyysin kannalta. Luku jää paikoittain myös irralliseksi: yksityiskohtaisten esimerkkien tilalla olisi toivonut yleisempää analyysia mahdollisuuksista yhdistää tutkija ja tutkimus yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kirjan toisessa osassa tarkastellaan taistelevan tutkimuksen käytäntöjä laajan esimerkkikattauksen avulla. Esille nostetaan Paulo Freireltä peritty sorrettujen pedagogiikka, feministinen tutkimus, kriittinen antropologia, julkinen sosiologia ja ekologinen aktivismi. Suoranta ja Ryynänen onnistuvat tuomaan ansioituneesti esille taistelevan tutkimuksen heterogeenisyyttä, mutta runsauden vuoksi he joutuvat monesti myös yksinkertaistamaan asioita. Tämä on kirjan luonteen huomioon ottaen kuitenkin epäolennaista. Kirja on kirjoitettu käytettäväksi, ei niinkään puhki analysoimista varten.

Mielenkiintoisimmaksi taistelevan tutkimuksen käytännöistä nostetaan esille vähemmälle huomiolle jäänyt ranskalaisfilosofi Michel Foucault'n edustama parrhesian eli suoraan puhumisen perinne. Parrhesialla viitataan ”toden puhumiseen”. Siinä pysytään totuudessa tarkoittaen puhujan omaan kokemukseen perustuvaa näkemystä. Tässä mielessä totuus on aina erottamaton osa kantajaansa ja suorassa suhteessa puhujan moraalisiin ominaisuuksiin, kuten hänen rohkeuteensa.

Parrhesia viittaa myös kritiikin muotoon, jossa totuuden esittämisen tavoite ei ole niinkään kertoa (objektiivista) totuutta muille, vaan kritisoida omaa tai muiden toimintaa ”alhaalta ylöspäin”. Foucault itse tarkentaakin parrhesin periaatetta eräässä haastattelussaan esittämällä sen olevan eräänlaista hallittujen vapautta, hallittujen oikeutta esittää kysymys totuudesta: ”Mitä teette esimerkiksi silloin kun alatte käsitellä yksityistä koulutusta?”[1]

Kirjan viimeisessä osassa käsitellään kysymystä siitä, mikä on se yhteiskunnallinen muutos, jota taisteleva tutkija pyrkii toiminnallaan edistämään.

Muutos koskee kirjoittajien mukaan ennen kaikkea ihmisten aiheuttamaa ilmastonkatastrofia, talouskysymyksiä sekä ihmisten eriarvoistumista. Näiden ratkaisemiseksi taisteleva tutkija käyttää yhteiselon, vaihtoehdon ja kumouksen strategioita. Yhteiselon strategia pyrkii muuttamaan vallitsevan epäoikeudenmukaisen järjestelmän rakenteita kaikkien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tutkija tarjoaa tietonsa ja taitonsa yhteiskunnallisen liikkeen yhteiseen käyttöön.

Vaihtoehdon strategiat pyrkivät esimerkiksi mielenosoitusten, osuuskuntien tai muiden vapaaehtoisten yhteenliittymien kautta edistämään taloudellista ja sosiaalista yhdenvertaisuutta yhteiskunnallisissa marginaaleissa. Kumouksen strategiat taas pyrkivät muuttamaan vallitsevan järjestyksen rakenteita. Strategiassa ei uskota tämän tai tuon asian valuvian paikkaamiseen, vaan koko järjestelmän uudistamiseen, joko parlamentaarisen demokratian keinoin tai toimimalla sen ulkopuolella.

Lopuksi

Eräässä keskustelussaan Michel Foucault’n kanssa ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze kuvaa empirian, teorian ja intellektuellin välistä suhdetta seuraavasti:

Ennen käytäntöä pidettiin teorian sovellutuksena tai seurauksena tai ajateltiin vastakkaisella tavalla, että käytännön on oltava innostuksen lähteenä teorioille, koska sehän on itsessään luovaa tulevien teoreettisten muotoilujen kehittelylle. […] Sinulle ja minulle teoretisoiva intellektuelli ei voi enää olla subjekti eikä edustava esimerkki tiedostavasta henkilöstä tai edustavasta tietoisuudesta.[2]

Deleuzen ja Foucault'n tarkoittaman intellektuellin tehtävä ei ole kertoa, mitä muiden tulee tehdä, saati edustaa heidän yleistä tietoisuuttaan. Esimerkiksi Tarkkailla ja Rangaista -teoksen valmistumista koskevassa analyysissaan Foucault pyrki osoittamaan, ettei vankien tilanteen parantamiseksi ole tarpeen luoda entistä parempia teorioita vankiloista, vaan pikemminkin löytää vankien itsensä luomia merkityksiä niitä koskien.

Miksi? Koska ne yksinkertaisesti olivat parempia. 

Eräs Taistelevan tutkimuksen tärkeimmistä opeista onkin tutkijan, opettajan, opiskelijan sekä laajemmin kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden ja myös yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutunut ja monimuotoinen luonne. Taisteleva tutkimus väittää, ettei kriittinen tutkija voi enää tarkastella todellisuutta norsunluutornistaan teoria-arsenaalinsa läpi, etenkään jos hän haluaa osallistua työskentelyyn yhteiskunnallisten muutosten eteen. 

Tähän liittyen kirjan viimeinen luku tarjoaakin tärkeitä näkökulmia. Taistelevaan tutkimukseen kuuluu Suorannan ja Ryynäsen mukaan aina tasa-arvoinen ja yhteinen opinnollisuus sekä vastavuoroinen kasvatuksellisuus – jotain sellaista, mitä voitaisiin kutsua myös termillä yhteistekeminen (commoning). Taisteleva tutkimus nojaa educere-perinteeseen, jossa tiedon ja oppimisen tehtävä ei ole sopeutua vallitsevaan ympäristöön, vaan pikemminkin antaa mahdollisuuksia ihmisten itseymmärryksen lisäämiseen sekä vallitsevien sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden analysointiin. 

Se, että tiedon ja oppimisen tehtävä ei ole puhtaasti funktioonalinen tai sopeutuva suhteessa yhteiskunnan asettamiin päämääriin, on väite, jonka vähemmänkin radikaalin tutkijan on helppo allekirjoittaa. Tieteellä ja tiedolla ei ehkä ole puhtaan sivistyksellistä intressiä; ei ole olemassa välineetöntä tietoa tai (romanttista) sivistystä. Tieteen ja tiedon irrottaminen niiden välittömästä hyodyntämisestä tai poliittisesta ohjauksesta on kuitenkin entistä ajankohtaisempi kysymys erityisesti kasvatus-, ihmis- ja yhteiskuntatieteiden kohdalla. Esimerkkeinä tästä käyköön ylhäältä käsin johdettu keskustelu “aktiivisesta kansalaisuudesta” tai kirjoittajienkin esille nostama tapaus, jossa valtio tilaa filosofilta selvityksen kansakunnan tulevaisuudesta.

Kirjaa lukiessa herää kysymys, mikä on taistelevan tutkijan rooli maailman muuttamisessa? Onko hän lopulta kuitenkin ulkopuolinen reflektoija yhteiskunnalliselle toimijalle? Suoranta ja Ryynänen eivät anna kysymykseen suoraa vastausta. Toisaalta he antavat ymmärtää, että taistelevan tutkijan rooli on tasavertainen muiden toimijoiden kanssa, ovathan heidän ongelmansa yhteisiä, toisaalta useissa kohdin taisteleva tutkija tuntuu jäävän ulkopuoliseksi hahmoksi, joka tuo oman tutkimuksellisen panoksensa yhteiskunnalliseen toimintaan. Olisiko kysymystä lähestyttävä myös toisesta suunnasta: kuinka yhteiskunnallisista toimijoista voisi tulla tutkijoita?

Taisteleva tutkimus on helposti lähestyttävä, sisällöltään rikas ja rohkea ulostulo suomalaisen tutkimuskirjallisuuden kentällä. Sen ansiot ovat kiistattomat. Kirjaa vaivaa kuitenkin paikoittain liian vahva taustaoletus teorian ja käytännön toiminnan välittömästä suhteesta. Suoranta ja Ryynänen liikkuvat kenties liiankin innokkaasti toimimaan. Maailmaa muutetaan tietenkin käytännöillä – yhdessä tekemällä ja toimimalla – mutta vaarana on kadota pseudo-konkretiaan, jossa väliä on vain sillä, että jotain tehdään. Mikä tahansa tekeminen ei kuitenkaan muuta maailmaa, ainakaan paremmaksi. Joskus jopa päinvastoin.

Vaikka tiede ja tutkimus pahimmillaan jäävätkin käytännölle ja elämälle vieraiksi, on käsitteillä ja teorialla paikkansa yhteiskuntaa ymmärrettäessä – ilman käsitteitä ei voi käsittää. Tämän myös kirjan kirjoittajat mitä ilmeisimmin tiedostavat.

Tiede on poliittista. Tätä tuskin kiistää enää kukaan. Tiedettä ei kuitenkaan voida arvottaa ainoastaan sen yhteiskunnallisten vaikutusten pohjalta, vaikka sillä niitä epäilemättä onkin.

Esko Harni

Taistelevan tutkimuksen -kirjassa esitetyt menetelmät tulevat pysymään esillä ja käytössä. Tulevana sunnuntaina Sanna Ryynänen alustaa Helsingissä Häiriöitä -luentosarjalla kirjassa esitetyistä menetelmistä, minkä jälkeen on mahdollista keskustella tutkimusmenetelmien käytöstä. Tilaisuus on 5.10. kello 16.30 Uuden ylioppilastalon Kupolissa.

Kirjan kotisivut: http://taistelevatutkimus.wordpress.com

Viitteet:

1. Foucault, Michel, Parhaat. niin&näin 2014, s. 296.

2. Deleuze, Gilles, Autiomaa: Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Gaudeamus 1992, s. 89–90.

Taistelevan, vapaiden, osallistuvien, jokapäiväisten ja etenkin yhteisten tutkimusmenetelmien ymmärtämisestä ja käyttämisestä voi käydä keskustelua Yhteisalustalla.

 

Kanarialintu kaivoksessa eli miten kanarialintu vapautuu

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2721″,”attributes”:{”alt”:”Kanarialintu kaivoksessa”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 376px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Kuva: Tamas Matekovits”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”319″}}]]

Jouko Kämäräinen ja Sakari Laurila: Kanarialintu kaivoksessa eli kuinka pelko tukahduttaa vastarinnan. Kolera kirjapaino 2014, http://kanarialintukirja.files.wordpress.com/.

Kaiken sortuvan keskellä, syvällä kaivosraunioiden sisällä, laulaa kanarialintu luonnosta ja kaivostyöläisten hyräilystä oppimiaan säveliä. Lintu oli viety kaivokseen varoittamaan pökertymisellään kaasuista: kaivostyöläisille vaarallisesta ilmapiiristä. Kanarialintu ei kuitenkaan osannut varoittaa kaivostyöläisiä kaasua kiinteämmän aineen vaaroista.

”Demokratia on epäonnistunut järjestelmä, sillä se perustuu epäorgaaniseen poliittiseen yksikköön: yksilön mieleen. Poliittisen yksilön tulisi olla heimo, joka hallinnoi omaisuutta, kuin laajennettu perhe.” – Timothy Leary: The Politics of Ecstasy (1965)

Palkkatyöpaikkoihinsa huonosti sopeutunut kriittinen pohtija ja tekijä Jouko Kämäräinen ja kammarin etupihalla tupakkatauoilla viihtyvä asioiden ja tilanteiden aktiivinen järjestäjä Sakari Laurila ovat asettuneet laulamaan kanarialinnun kanssa. He ovat kirjoittaneet ja julkaisseet yhdessä painolaitteita hallinnoivien toveriensa ja nimettömiksi ja ulkopuolisiksi jäävien muiden työntekijöiden avulla yhtä lailla yksin- kuin yhdessäyrittäjiä puhuttelevan kirjan. Se haastaa tarkastelemaan oman ajattelun, tekemisen ja olemisen pikkuporvarillisia ominaisuuksia ja kehottaa etsimään ihmismäistä tilaa perusteellisen kyseenalaistamisen ja vuorovaikutuksen menetelmin vallatusta tilasta.

Kämäräisen ja Laurilan elämäntapamme kokonaisuuden kyseenalaistavalla lauluperinteellä on Suomessa heikko kaikupohja. Näille säveltaajuksille on suomalaisen työväenliikkeen historiassa ja nykypäivän yhteiskuntakriittisessä keskustelussa tavattu osua turhan harvoin. Kuvaillessaan elämiemme – tai hitaiden kuolemiemme – olosuhteita heidän äänessään kuuluu kaikuja pääomajärjestelmän tai yleisemmin sosiaalisten suhteiden hierarkiat kokonaisvaltaisesti kyseenalaistaneista ihmisten globaaleista ja historiallista perinteistä. Olemassaolomme radikaalin kritiikin perusproblematiikkaa kiteytetään usein osuvasti ja paikoin tekijät onnistuvat avaamaan näistä lähtökohdista uusia näköaloja.

Toisaalta tekijöiden suhde tähän kaivostyöläisten monipolviseen radikaaliin keskustelutraditioon on osin ongelmallinen. Suhde näyttää usein tiedostamattomalta, välillä tosin tietoisesti tiedottomalta. Pyrkimys itsenäiseen ajatteluun johtaa kuitenkin välillä epämukaviin tilanteisiin, joissa elämänmuotomme monesta näkökulmasta puidun perusproblematiikan ulottuvuuksia tunnutaan esitettävän omina radikaaleina huomiona. Tiettyjen käsitteiden totutusta poikkeava käyttö toimii paikoin, mutta hankaloittaa kommunikaatiota ja saattaa olla välillä epäjohdonmukaista ja jopa harhaanjohtavaa. Siirtyessään kirjan ytimeen – itsekritiikin alueelle – tekijöiden ajatus liikkuu kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin tilassa, jossa vallitsevia valtatiloja kadottamaan pyrkivät ihmiset eivät ole vielä juurikaan kyenneet tekemään ratkaisevia liikkeitä tai valtauksia.

Laurila ja Kämäräinen problematisoivat ostetulle omistamiselle omistetun olemisen tapamme. He vyöryttävät eteemme kuvia palkkatyön ylläpitämästä elämästä ja kulutuksen maailmanjärjestyksestä. Näemme epätoivoisen tilanteemme, jossa toistamme yhä uudelleen annettuja kaavoja sekä suostumme yhä useammalla elämänalueella käyttämään ja olemaan kauppatavaroiden muotteja.

Kirjoittajien palkkatyökritiikki esittää monipuolisesti instituution mielipuolisimpia ulottuvuuksia. He purkavat palkkatyön perustavimpia työn kohteiden määräytymiseen, työnjakoon ja -jakautumiseen liittyviä ongelmia ja luovat silmäyksiä palkkatyön luonteen uusimpiin piirteisiin. Kirjoittajat huvittavat mielikuvalla meidän elämästä vieraantuneiden ihmisten omakuvasta osaavana ja taitavana väestönä, ja terävöittävät yhä useammalle palkkatyöläiselle ajankohtaisemman ja kipeämmän kysymyksen: miksi tienaat?

Yksinkertainen vastaus. Voidaksemme toteuttaa pääoman tarjoamaa ja sille välttämätöntä elämänmallia: kuluttamista eli tavaroiden jatkuvaa ostamista. Se luo ympärilleen näköalan vievän savupilven, jonka suojassa voimme mennä yhdentekevään työhön, hankkiaksemme tavaroita, joita emme tarvitse, ja antaa itsemme ja toimintamme kulutettavaksi ja käytettäväksi kauppatavaroina. Emme ole luovuttaneet vain työmme hallintaa vaan myös yhteyden siihen mitä kuluttamiemme kauppatavaroiden takaa löytyy. Rahalla ostamisen myötä menetämme palautekytkennän: valutamme vettä hanasta, pyyhimme nenämme paperiin, nostamme puhelimen korvallemme tai teemme minkä tahansa markkinoille suuntautuvan tuotannollisen liikkeen. Meidän ei tarvitse välittää mitä toiminta edellyttää kunhan itseämme myymällä hankimamme rahat riittävät tavaroiden ostamiseen.

Laurila ja Kämäräinen nimeävät palkkatyöelämämme nyky-ympäristön viherkapitalismiksi. Tilaksi, jossa me punavihreiksi (tai yhtä hyvin kommonereiksi) itsemme brändänneet palkkatyöläis-kuluttajat voimme sulkea silmämme osallisuudestamme rikokseen: oman ja ihmistoveriemme elämien ja ympäristömme markkinavälitteiseen tuhoamiseen tyytymällä ekologisiksi, yhteisöllisiksi, osallistaviksi ja eettisiksi naamioituiviin, mutta silti väkivallan varjoja ja kapitalismin mekanismeja mukanaan kantaviin elämänmalleihin.

Monet yhteisiksi ja yhteistekemisen muodoiksi ymmärretyt toimintamallit näyttävät kirjan näkökulmasta pikkuporvarillisilta. Niiden toiminta ei kyseenalaista markkina- ja kulutusriippuvaista olemassaoloa ja ”muutos suhteessa omistavan luokan yksityistettyyn valtaan karkaa aina vain kauemmaksi”. Paradigmana yhteiset  (commons) ja yhteistekeminen tuntuisivat kuitenkin luontevasti väistävän kirjoittajien tiukan hyökkäyksen kravattiinsa tukehtuvaa aktivismia vastaan. Meidän yhteisistä ja yhteistekemiselle perustuvan kommunistisen yhteiskunnan tulevaisuuden suuntaan ajatuksensa kohdistaneiden kannattaa kuitenkin pysähtyä kirjoittajien aktivismikritiikin äärelle erityisen tarkkaavaisesti.

Kokoustamisesta, jatkuvasta tulevan toiminnan visioinnista, mielenosoittamisesta vallanpitäjille, ja näiltä samoilta herroilta ja rouvilta kiltisti tai vihaisesti pyytämisestä, manifestien kirjoittelusta, omien näkemysten myyntiyrityksistä ja rahan keräämisestä toiminnan ylläpitämiseen on tullut aktivismin vakiintuneita kaavoja, pyhiä alueita, joita monet radikaaleimmatkaan aktiivisista yhteiskunnan olemuksen vastustajista eivät ole kyenneet täysin jättämään. Yhdysvaltalaisen professorin ja aktivistin Staughton Lyndin kaikuna kirjan tekijät ihmettelevät liikkeitä, jotka matkustavat maapallon toiselle puolelle kokoukseen, mutta eivät onnistu rakentamaan todellista liikettä omalla takapihallaan.

”Miksi tämä on toimintamme vakiintunut sisältö? Täytyy olla!” Ei ole muuta vaihtoehtoa. Vai onko? Kirjoittajat näkevät aktivismin lähtevän liikkeelle muodosta. Sen vastakohtana on lähteminen liikkeelle sisällöstä, joka prosessina rakentaa ympärilleen tarvitsemansa muodon. Olennaista ei ole se mitä edustamamme liike väittää edustavansa tai jopa tekee. ”Liike on kuori. Se ei tee mitään. Oleellista on se mitä itse teet”.

Kämäräinen ja Laurila lähtevät siitä, että vasta kun ymmärretään aktivismin olevan kuopattu historiallinen liike, avautuu eteemme oman olemassaolomme kyseenalaistamisen ja korjaamisen prosessi. On kyettävä näkemään itsensä markkinamaailmassa kasvottomiksi jäävissä sosiaalisten suhteiden verkostoissa, mukaan lukien pääoman organisoimat tavaratuotanto- ja toimeentulosuhteet sekä muut hierarkkiset valtasuhteet. Tekijät korostavat etsivänsä ”täysin toisenlaisia tapoja suhteuttaa itsemme maailmaan, toisiimme ja teollisen yhteiskunnan tuhoisiin rakenteisiin”.

Kämäräisen, Laurilan ja toki yleisemmin historiallisen työväenliikkeen radikaalin tradition näkökulmasta tämä voi tapahtua vain meistä itsestä, sisältä ulospäin, alhaalta ylöspäin kulkevassa prosessissa. Vapautta ei voi saavuttaa suoraan demokratiaan tai kestävään kehitykseen kohdistetuilla kehitystoimenpiteillä – tai kirjoittajien listaan voitaisiin ehkä lisätä: aktivistikirjoittajien käynnistämillä keskusteluilla tai ylipäänsä ulkopuolisten esittämillä ajatuksilla.

Kirjoittajat kertovat etsivänsä perustehtävänään todellisen kyseenalaistamisen ja vuorovaikutuksen tilaa: valtausta. He eivät tyydy aukion valtaamiseen tai vaadi pahamainesta 1% tilille viime vuosien Occupy -liikehdinnän stereotyyppisimmässä hengessä. Kämäräiselle ja Laurilalle valtaus on ovien potkaisemista auki ja toimimista kokonaisuudessa. Se on jatkuvaa olemisen kritiikkiä, eikä se tapahdu vain yhtä vihollista vastaan. Se tarkoittaa ryhmittymistä (itse hallittujen ja yhteisten) prosessien ympärille ja rinnakkaistodellisuuden rakentumista.

Tekijät eivät pelkää tunnustaa haluavansa vallata kapitalististen mekanismien nykyisellään täyttämän ihmisten keskinäisen ja luonnon välisen tilan. He jakavat näkemyksen kauppatavaramuodosta vieraantumisen perusmekanismina. ”Anastettu tila voidaan vallata siirtämällä se takaisin epäkaupallisen alueelle. Muuta keinoa ei ole. Ihminen kuluttajasta takaisin ihmiseksi. Kokemus tavarasta takaisin kokemukseksi” ja ”luonto tuotantoresurssista takaisin luonnoksi.” Kuitenkaan tätä jo kauan ihmisten keskuudessa kaikunutta järisyttävää ajatusta elämän siirtämisestä epäkaupalliselle alueelle ei tässäkään kirjassa kyetä vielä liikauttamaan pidemmälle käytännössä.

Kirjoittajien perusteellisen valtauksen ohjelmassa on nimittäin epävarma perusta: tekijöiden näkökulma johtaa kiipeämiseen puuhun yksin päätä käyttämällä. Heidän valtauksellaan on idealistinen – ideoiden, ajatusten ja henkisen tasoa painottava – sekä individualistinen näkökulma. Tällä kritiikillä ei ole tekemistä marxilais-leniniläisen liturgian kanssa. Se on näkökulma, jota käyttämällä muut ihmiset, commons-paradigma ja radikaali kommunistinen perinne voivat asettua kirjan ja sen tekijöiden rinnalle yhteisen muutoksen tekijöiksi.

Vaikka kirjassa puhutaan kokonaisvaltaisuudesta, määritellään valtaus ensisijaisesti henkiseksi: oikeudeksi henkiseen liikkumatilaan, omaan ajatteluun ja itsensä määrittelyyn. Kirjoittajille ”se mitä kannan mielessäni olen minä”, ”jokainen ajatus on teko” ja he kertovat kerran vallatun henkisen tilan takaisinvaltaamisen (rekuperoitumisen) olevan vaikeampaa kuin fyysisen tilan takaisinvaltaamisen. Tekojen ja tekemisen merkityksen asettaminen toissijaiseksi on osin ristiriidassa kirjassa tietyissä kohdissa esiintyvien sävyjen (ja tekijöiden oman elämän joidenkin käytäntöjen) kanssa, mutta heijastaa silti tätä kirjan pulmallista lähtökohtaa

Pysyessään idealistis-individualistisella alueella yksilön pään sisäinen halu ja haluamattomuus muuttuvat peruskysymyksiksi. Kuten kirjoittajat asian ymmärtävät: ”jos poliisikokelas ymmärtäisi astuvansa pääoman rakenteiden ja valtasuhteiden ylläpitäjän rooliin, hän kävelisi ulos poliisikoulusta – vaikka seinästä läpi” tai astetta vieläkin romanttisemmin: ”Orjuus on tapahtuma, johon voimme halutessamme vaikuttaa. Voimme koska tahansa vaikuttaa afgaanimiesten tapaukseen marssimalla 10 000 ihmisen voimin Maahanmuuttovirastoon, laittamalla tarvittaessa paikat matalaksi.”

Pohtiessaan muutoksen edellytyksiä ensisijaisesti henkisen tasolta ja jättäessään aineellisen todellisuudet tekijät toissijaiseksi tekijät eksyvät pelon käsitteeseen ja yleisemmin osin juurettomaksi jäävään sosiaalipsykologisoivaan tulkintaan. Klassisen olemassaolon ja tietoisuuden suhteen kysymyksen sivuuttaminen johtaa ongelmiin.

Vastalääke ei ole aineellisen valtauksen asettaminen henkisen sijaan vaan näiden dialektiikka (yksinkertaisesti: aineellinen todellisuus ja tietoisuuden maailma ehdollistavat vastavuoroisesti toisiaan). Kun tekijät kirjoittavat, että ”kapitalistisen selviytymisen mentaliteetti estää vapauden” voisi heidän tekstiään kokonaisvaltaistaa muotoon: kapitalistinen selviytyminen estää vapauden. Pohtiessaan maton vetämistä kapitalismin alta ja sen valtuutuksien peruuttamisesta, ei pelkkä tekijöiden painottama mielen muuttaminen riitä. On muutettava koko ajatukset sisällyttävä olemisen tapa.

Yhtä ongelmallinen on kirjan valtauskäsitteen individualistiseksi jäävä näkökulma. Korostaessaan vieraantumisen prosessia korjaavan liikkeen lähtevän yksilöstä ja omasta itsevaltauksen ja -kritiikin prosesseista he puhuvat perustavasta tekijästä, mutta vain osatekijästä. Itsevaltaus on välttämätön, muttei yksin ja pelkästään yksilössä tapahtuvana riittävä osa muutoksen mekanismissa. Sivuuttamalla valtauksen lähtökohtaisen kollektiivisuuden he individualisoivat muutoksen mekanismin ja jättävät teoriansa vieraantuneeseen yksilöllis-yksinäiseen horisonttiin. Porvarillisen kulttuurin ytimessä olevaa yksilökulttia ei yksilö yksin kykene jättämään. Vieraantuneen yksilön pyrkiessä yksilönä muutokseen ei porvarillisen järjestelmän rakenteessa muutu vielä mikään.

Tekijät myöntävät kyllä valtauksen mahdollisesti saavan myöhemmin kollektiivisen muodon, mutta kieltävät yksilön ulkopuolella tapahtuvan merkityksen prosessin käynnistymisen perusedellytyksenä. Mutta kuten monet commonseista tai yhtä hyvin aikojen saatossa lukuisat kommunismista olemisen tapana kiinnostuneet ihmiset ovat huomanneet: yksilöllinen halu ei tunnu johtavan kovinkaan pitkälle tilanteessa, jossa kaikki aineellinen on yksityises-valtiollisessa hallussa ja ihmiset –  itse mukaan lukien – tyytyvät näihin kasvottomiin rakenteisiin, joissa on toistaiseksi ollut helpointa ja mahdollista antaa elämän rakentua. Kollektiivisuuden vaatimus asettaa muutoksen mekanismin samanaikaisesti yksilön sisälle kuin sen ulkopuolelle: yhteisen alueelle. Tämä nostaa porvarillisen rakenteen jättämisen vaikeusastetta, mutta on myös sen ainoa mahdollisuus.

Kirja vaeltelee pistävän kriittisellä otteellaan tämän pikkuporvarillisen elämän eri alueilla. Pysähtyessään kritisoimaan tiedettä porvarillisena instituutiona se hakkaa lukuisia nauloja oikeille paikoille rehtorien otsaan. Akateeminen tutkimus pyörii tekijöidensä mukana mukavasti porvarillisen järjestelmän käytössä ja tieteellinen tieto heijastaa paradigmaattisesti omaa vieraantuneisuuttaan. Tässä asiallisessa kritiikissä kulkee kuitenkin mukana myös kirjoittajien individualistisesti ontuva näkökulma. Hylätessään tieteellisten menetelmien mukana myös yleisemmin tiedon kollektiiviset ulottuvuudet he päästävät pesuveden mukana viemäriin jotain korvaamatonta.

Kirjoittajille intuitiivinen oppiminen toimii vastakohtana rationaalisesti tietoa kokoavalle tieteelle. Yksilön tiedot ja käsitykset todellisuudesta kehittyvät kyllä dynaamisessa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, mutta kirjan tekijät sulkevat näkökulmastaan muina aikoina ja muissa paikoissa eläneet ja elävät ihmiset ja ihmisryhmät pois tästä vuorovaikutusympäristöstä. Tarkoittavatko kirjoittajat todella tarttuvansa elämänsä haasteisiin yksin omien tuntemustensa nojalla ja hylkäämällä kaikki tiedon kollektiiviset muodot? Vai ratkaisevatko he ongelmiaan yhdessä maantieteellisesti ja historiallisesti rakentuvien ihmistoverijoukkojen kanssa? Näistä kahdesta tiedon lajista huomataan ensimmäisen muistuttavan nykyistä kapitalismin ehdollistaman ihmistoiminnan mahdollisuuksia ja toisen yhteiselle perustuvaa mallia – oli jälkimmäinen sitten kuinka haastavaa tahansa yhteisestä vieraantumisestamme johtuen.

Kirjoittajat kehottavat ottamaan esille oman tekopyhyyden mekanismit ja repimään rikki oman  kriittisyyden, toimintamallit ja ajattelun kaavat.  Keskeinen neuvo, mutta perusteellinen kritiikki asettaa kuitenkin siis myös kanarialintukirjan haasteen eteen.

Tekstin idealistis-individualistinen ongelma heijastuu kirjan materiaaliseen luonteeseen ihmisten välisissä suhteissa. Käsillä on hyvinkin totuttuun tapaan rakentunut kirjatavara suhteessa yhtä lailla tekijöihin, lukijoihin kuin sisältöön. Kirjassa on koolla on kasa kahden yksilön monia asiallisia, muutamia epäjohdonmukaisia, mutta yhtä kaikki irralliseksi jääviä ajatuksia, joista ei puutu vain tekstiä ryhdistävää toimitusta vaan etenkin tietoinen yhteys voimavarojen yhdistämiseen, yhteiseen tietoon sekä siihen suhteessa olevaan elämäntoimintaan. Kirja ei ponnista kollektiivisesta keskustelusta tai ongelmanratkaisujen kentästä, ja siksi yhteisten keskustelujen tilaan palaaminen on hankalaa. Kirjassa kyllä esitetään tavoitteeksi ”kartoittaa hierarkiattoman yhteistyön mahdollisuuksia, tutkia mitä se edellyttää ja pohtia missä protestin epäjatkuvuuskohdat sijaitsevat”, mutta käytännössä juuri tähän ei vielä ryhdytä.

Tekijät esittävät tyytyväisyytensä siitä, etteivät ole kirjoittaneet aktivismin käsikirjaa, sillä he eivät tarjoa lukijalle valmiita toiminta- ja ratkaisumalleja. He suhtautuvat aiheellisen ironisesti asiantuntijoiden kuvitelmiin siitä, että selittämällä tosiasiat ihmisille loogisesti he muuttavat käyttäytymistään. Aktivismikritiikki ei kuitenkaan pelasta kirjaa aktivistikäsikirjojen paradigmalta. Eräänä kirjan esiin nostetuista tavoitteista on paikallinen itseorganisoituminen, mutta ilman käytännöllistä avausta paikallisen itseorganisoitumisen käynnistämiseksi tai kehittämiseksi on hyvin vaikea ymmärtää mistä muusta on kyse kuin aktivistisesta neuvosta paikalliseen itseorganisoitumiseen ja tosiasioiden selittämisestä niistä vielä tietämättömille loogiseen tapaan. Porvarillista elämää perusteellisesti ymmärtäviä kirjan kirjoittaneita asiantuntijoitakin kaivattaisiin ehkä enemmän yhteistekemisen kuin yksilöllisten ajatusten tiedotustoiminnan osastolla.

Toisaalta tekijät kertovat ottavansa kriittisten tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden ajatukset vakavasti vasta kun saavat tietää mistä heidän syömänsä ruoka on peräisin. Porvarillisten asemien kritiikki on paikallaan, etenkin jos sen voi tehdä sanallisten menetelmien lisäksi myös käytännössä. Tekijät itse ovat yrittäneet vallata ravintoratkaisujaan markkinoilta itselleen, mutta jopa tämä keskeisin elämänulottuvuuskin on vain osa kokonaisuutta. Yhtä hyvin voisimme kysyä kanarialinnun laulattajilta mistä heidän kirjansa paperi on peräisin? Miten he lähettävät postinsa? Kenen tekemillä välineillä he kirjoittivat kirjansa? Mikä lämmitti heitä talven kylminä öinä? Mitä seurauksia kokonaisuudelle on lukijoilta pyydetyllä 12 euron hinnalla tai ilmaiseen lukemiseen vaadittavan yksityis-julkisen internetyhteyden välttämättömyydellä?  Vastaavat he mitä tahansa heidän ajatuksensa kirjassa ovat paikoin vakuuttavia. Kokonaisuuden kokonaisvaltaisessa valtaamisessa riittää kuitenkin vielä tekemistä.

Laurila ja Kämäräinen ymmärtävät pienen ihmisen vaikeudet tämän ihmiselämän ja -elämien kokoisen haasteen edessä. He tietävät, että monet meistä jakavat tuntemuksen ja kysyvät: olemmeko koskaan harkinneet yhteistyön mahdollisuutta. Ja kuten he helpottavasti toteavat: kuvitelma erityisestä ja yksityisestä ongelmasta lannistaa. Havainto yhteisestä ongelmasta luo sen sijaan valtavan inspiraation lähteen.

Tekijät pyytävät lukijoita mukaan luomaan ilmapiiriä, jossa uskallamme jälleen tulla oman elämämme tekijöiksi. Vieläkin radikaalimpaa olisi jättää etuliite -ilma pois ilmapiiristä – aivan kuten myös sen vastinparista maapiiristä – ja kutsua ihmisiä yksinkertaisesti piiriin. Laurila ja Kämäräinenkin ovat kuitenkin huomanneet, että toistaiseksi tälle omaa toimintaa kyseenalaistavalle toiminnalle ja vuorovaikutukselle on pikkuporvarillisessa tilassa ollut vain yksi oikea paikka: jossain muualla. Jää nähtäväksi alkaako commons.fistä kehittyä tilaa, jossa voi osallistua itsekriittiseen ja yksilöllisen olemassaolon yhteisiin korjaamisen prosesseihin.

Laurila ja Kämäräinen kertovat tietävänsä ja tuntevansa, että halukkaita piiriin kyllä on, ”mutta emme tiedä missä”. Me kaikki muut samaa asiaa pohtineet tiedämme nyt ainakin kaksi muuta itsemme lisäksi. Tietoisuus ei kuitenkaan vapauta kanarialintua edes häkistä. Yksin voimme toki avata häkin, mutta vain huomataksemme kanarialinnun palaavan häkkiin muutaman kierroksen jälkeen. Vain yhdistämällä ajattelumme ja tekemisemme sortuneesta kaivossoluksta uloskaivautumista varten voimme varmistaa kasvumme ihmisjoukoiksi, joista kukaan ei enää halua viedä kanarialintua takaisin kaivokseen.

Tamas Matekovits

”Itsekritiikin periaatteen tietoinen käyttöönotto ja ylläpitö on välttämätön edellytys historiallisesti kestävän, hegemonisen ja yhteisöllisen vaihtoehdon luomisille pääoman sosiaaliselle aineenvaihdunnalle orgaanisena järjestelmänä.” – István Mészáros

Samasta aiheesta erikoistuneemmilla sanoilla: http://monthlyreview.org/2008/03/01/the-communal-system-and-the-principle-of-self-critique

 

#Kommentoi julkaisua keskustelufoorumilla!

 


 

Niukka arvio

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2466″,”attributes”:{”alt”:”Niukkuuden maailmassa -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 390px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”308″}}]]Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa. niin&näin -kirjat 2013, http://netn.fi/niukkuuden-maailmassa.

Ville Lähteen Niukkuuden maailmassa on parasta mahdollista filosofiaa. Se esittää ongelman, joka vakavasti otettuna pakottaa arvioimaan uudelleen ajattelumme ja toimintamme perustoja. Se onnistuu tässä ilman teknistä jargonia, uudissanoilla kikkailua tai itsetarkoituksellista hämäryyttä. Lähde osoittaa, että vaikeita asioita on mahdollista ajatella sekä syvällisesti että selkeästi. Tämä ei tarkoita, että kirja olisi helppo tai yksinkertaistava. Päinvastoin.

Niukkuuden maailmassa resurssien niukkuus toimii saranaterminä. Kun maailmaa aletaan tarkastella resurssien näkökulmasta, se alkaa näyttää kovin erilaiselta. Tässä kohtaa tulee mieleen vastaväite. Eikö nykyinen kapitalistisen ideologian kyllästämä maailmankuva nimenomaan näe maailman ja ihmiset viime kädessä (tai sitten ihan kaikissa käsissä) pelkästään hyödynnettävinä resursseina? Näin voi toki olla, mutta Lähteelle tärkeä metodologinen lähtökohta on, että on lähdettävä liikkeellä siitä, missä ollaan.

Voisimme toki kritisoida kaikkea resurssiajattelua ylipäätään ja vaatia kunnioittamaan asioiden itseisarvoa, kuten ympäristöetiikassa on usein tehty. Vaikka ajattelisimmekin, että "luonnolla", siis esimerkiksi ekosysteemeillä, eläin- ja kasvilajeilla tai biodiversiteetillä olisi itseisarvoa, siis arvoa, joka ei riipu niiden merkityksestä meille ihmisille, olemme silti niistä riippuvaisia. Tällä hetkellä tämä riippuvuus ymmärretään resurssin käsitteen kautta. Voisimme keksiä uusia, vähemmän välineellisiä sanoja, mutta tällöin keskustelu jäisi pienen piirin puuhasteluksi.

Pahimmillaan resurssikysymyksen huomiotta jättäminen, vaikka parhaista mahdollisista motiiveista johtuen, voi johtaa luontoriippuvuuden torjunnan voimistamiseen. Jotta pääsisimme eteenpäin, on resurssit otettava vakavasti sekä teoreettisesti että käytännöllisesti.

Monet resurssit, kuten makea vesi tai öljy ovat niukkoja. Tämä on selkeä fakta, mutta sen ymmärtäminen ja oikeiden johtopäätösten tekeminen ei onnistu nykyisillä välineillä. Nykyiset talousteoriat käsittelevät resursseja ikäänkuin ne voitaisiin kaikki vaihtaa keskenään. Jos öljy tai makea vesi loppuu, ei se haittaa, jos on timantteja. Niukkuus voi kuitenkin olla määrällistä, laadullista tai absoluuttista.

Öljyn niukkuudesta on monenlaisia seurauksia, sillä yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme on rakennettu sen varaan, että halpaa energiaa on aina tarjolla. Vaikka olisi riittävästi timantteja, ei niillä saada aikaan talouskasvua, jos energian tuotanto kuluttaa enemmän energiaa kuin siitä saadaan. Kuten Lähde toteaa: “Nyt joudutaan ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa inhimillisen toimeliaisuuden keskeisimmät resurssit vähenevät ja toisia joudutaan korjaamaan maailmanlaajuisesti”.

Meillä on aina käsissämme peritty tilanne. Kuten Marx aikoinaan, myös Lähde ajattelee, että ihmiset voivat tehdä historiaa, mutta eivät itse valitsemastaan tilanteesta lähtöisin. Riippuvuus halvasta energiasta on yksi perityn tilanteemme hankala piirre. Toinen on talouden ja politiikan hankala suhde. Talous ja politiikka nähdään erillisinä ihmistoiminnan alueina, mutta kuitenkin talouden (Lähteen näkökulmasta väärinymmärretyt) realiteetit ohjaavat poliittista päätöksentekoa.

Kriittiset huomioni Niukkuuden maailmassa -teoksesta koskevat politiikkaa ja monimutkaisuutta. En kritisoi Lähdettä siitä, ettei näitä vastaväitteitä ole ennakoitu tarpeeksi. Ne on pikemminkin tarkoitettu keskustelun jatkamiseen kuin käsillä olevan kirjan arvosteluun.

Kiinnostava kysymys liittyy politiikan, suunnittelun ja talouden kytköksiin. Lähde tuntuu käyttävän yhteiskunnan suunnittelun ja suunnitelmatalouden käsitteitä turhan huolettomasti. Ne toimivat esimerkkeinä, joiden kautta varoitetaan maailman monimutkaisuudesta. Esimerkiksi: "Taloutta, toimeliaisuutta ja luonnonedellytyksiä koskeva informaatio ei koskaan kulje eikä sitä tulkita ongelmitta ja välittömästi – tämä on utopistisimmankin suunnitelmatalouden saavuttamaton raja-arvo".

Tämä pitää paikkansa, ehkä ilkeästi sanottuna triviaalisti. Mutta se ei pidä paikkaansa aina samalla tavalla. Informaation kulku talouden alueesta päätöksentekoon tapahtuu erilaisten teknologioiden välityksellä. Nykyinen informaationkulku on sekä nopeudeltaan että luonteeltaan varsin erilaista kuin vaikkapa vain 30 vuotta sitten.

Toiseksi Lähteen oma vaatimus talouden ja politiikan uudesta suhteesta myöskin muuttaisi kuviota. Jos politiikka ulotetaan talouden alueelle, eikö tämä juuri tarkoita suunnitelmatalouden lisäämistä markkinatalouden kustannuksella? Se, missä kohtaa prosessia päätöksiä tehdään ja mitkä osat prosessista tehdään poliittisen päätöksenteon alaisiksi nimittäin vaikuttaa siihen, millaista informaatiota saadaan ja miten sitä tulkitaan.

Kolmanneksi, mikäli resurssien uudelleenmäärittely onnistuisi, tarkoittaisi tämä taas sitä, että taloudesta saatava tieto olisi jotain ihan muuta, kuin mitä se nyt on. Politiikan, talouden, yhteiskuntasuunnittelun, talouden suunnittelun ja luonnonprosessien monimutkaista kytköstä voisi itseään analysoida uudestaan Lähteen hahmottelemasta resurssinäkökulmasta.

Keskustelua voisi jatkaa sekä globaalia suunnitelmataloutta että yhteisresursseja (commons) pohtivan kirjallisuuden kanssa. Esimerkiksi Paul Cockshott ja Allin Cottrell ovat useissa kirjoituksissaan hahmotelleet mallia demokraattisesti toimivalle globaalille suunnitelmataloudelle. Heidän mukaansa teknologia tällaiselle talousjärjestelmälle olisi jo olemassa. Esimerkiksi suuret kauppaketjut, kuten Walmart, toteuttavat tuotekoodijärjestelmän avulla eräänlaista sisäistä suunnitelmataloutta, joka vastaa rahavirtojensa puolesta kohtuullisen kokoista kansantaloutta.

Olisikin kiinnostavaa verrata, miten Cockshottin ja Cottrellin malli selviäisi, kun sitä tarkasteltaisiin niukkojen resurssien näkökulmasta. Lähteen kritiikki “tiekartta-ajattelua” kohtaan on kuitenkin hyvin perusteltu. Tiekarttamainen oletus, että tiedämme jo nyt kaikki oikeat askelet muutoksen alusta loppuun, voi johtaa liian tiukkoihin kehitysuriin ja estää tekemästä oikeita korjausliikkeitä, jos saadaan uutta tietoa tai tapahtuu jotain odottamatonta.

Suunnitelmatalouteen liittyy myös kysymys yhteisomistuksesta ja yhteistuotannosta eli commonseista. Yhteisresursseja Lähde käsittelee ympäristön yhteishyvän käsitteen alla. Ympäristön yhteishyvä tarkoittaa “luonnon tekemää näkymätöntä työtä”, sitä miten luonnonprosessit ovat välttämätön osa kaikkea ihmisten tekemää työtä. Voisiko yhteisresursseilla olla kuitenkin laajempi rooli ihmisten tekemässä työssä ja kulutuksessa ylipäätään? Uudessa yhteisresursseja koskevassa keskustelussa pohditaan juuri tätä. Tähän keskusteluun johdattelee esimerkiksi tässä julkaisussa julkaistu “Toisenlainen tuotanto on välttämätöntä” (http://www.commons.fi/toisenlainen-tuotanto-valttamaton).

Toisaalta Lähde mainitsee Garret Hardinin ajatuksen yhteismaiden tragediasta yhdessä vapaamatkustamisen ongelmaa käsittelevässä loppuviitteessä. Valitettavasti Gardinin artikkeli on edelleen se, mitä sanasta yhteismaat (commons) ympäristöä ja ekologiaa koskevassa keskustelussa yleensä muistetaan. Gardin ei kuitenkaan varsinaisesti käsittele yhteisesti omistettua ja hallinnoitua resurssia eli commonsia sen perinteisessä merkityksessä, vaan vapaasti käytettävissä olevaa resurssia, jonka käyttöön ei liity sääntöjä. Historiallisten yhteislaidunten käyttöön on kuitenkin liittynyt monenlaisia sopimuksia, sääntöjä, sanktioita ja suunnitelmallisuutta.

Jäin myös pohtimaan politiikan luonnetta. Voisi tulkita niin, että Lähde vaatii tutkijan hyveitä politiikkaan. Olisi tarkasteltava asioita monelta kantilta, "tarkattava” ja “tutkailtava", siedettävä epävarmuutta ja vältettävä yksinkertaistuksia. “Muutosliikkeiden tehokas iskulause “On vaadittava mahdotonta!” voi myös houkutella korvaamaan luonnon tutkimisen ja tarkkailun myyteillä luonnosta”, Lähde varoittaa. 

Voinee sanoa, että usein menestyäkseen ja tehdäkseen uusia avauksia nykymaailmassa, poliitikon täytyy tehdä nopeita ratkaisuja, esittää mieleenjääviä ja yllättäviä yksinkertaistuksia, kärjistää, demonisoida vastapuolta, luvattava varmuutta ja selkeyttä tai olla varma omasta totuudestaan. Ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna poliitikon ja tutkijan hyveet ovat suoranaisessa ristiriidassa. Ongelmana on jälleen peritty tilanne. Kasvupakko on kietoutunut yhteiskunnan perusrakenteisiin ja samalla talous on irrotettu politiikasta omalakiseksi alueekseen, johon politiikka voi vain reagoida.

Miten tiedon ja politiikan suhde rakentuu ja miten tätä suhdetta voitaisiin muuttaa? Ratkaiseeko oikea tieto poliittiset antagonismit? Ilmastonmuutos on esimerkki ongelmasta, josta on paljon monipuolista ja monitieteellistä tutkimustietoa ja jonka pohjalta on esitetty varsin selkeitä toimenpide-ehdotuksia. Poliittinen prosessi ei kuitenkaan tunnetusti ole johtanut kasvihuonekaasupäästöjen vähenemiseen ja fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen uusiutuvilla energianlähteillä. Tähän on monia syitä, yhtenä varmasti se, etteivät sen enempää nykyiset poliittiset teoriat kuin instituutiotkaan ole kyenneet kunnolla käsittelemään ilmastonmuutoksen kaltaista ongelmaa.

Tärkeä syy on kuitenkin myös se, että tietyillä intressiryhmillä, kuten suurilla energiayhtiöillä ja niiden omistajilla, on ollut sekä kannustimia että resursseja estää ongelman käsittely. Lähde huomaa, että nykyiset poliittiset voimasuhteet ja luokkaintressit tekevät tilanteesta entistä hankalamman myös resurssikysymyksenä. Valtasuhteet eivät vaikuta pelkästään siihen, miten resursseja hallitaan ja kuka siitä päättää vaan myös siihen, miten ylipäätään ymmärrämme resurssit.

Väittäisin, että tässä käsitekamppailussa olisi syytä kiinnittää huomiota myös resurssien (yhteis)omistuksen ja tuotannon kysymyksiin. Resurssien uudelleenmäärittely johtaa myös tarpeeseen määritellä inhimillinen toimeliaisuus ja sen reunaehdot uudelleen. Ehkä commons-keskustelusta löytyisi lisää välineitä myös siihen, miten talous ja politiikka voitaisiin ymmärtää uudelleen.

Eräs esimerkki politiikan antagonismista on se, miten uusilla ongelmilla, kuten ilmastonmuutos tai resurssikysymys on tapana tulla kehystetyksi vanhojen yksinkertaistettujen jakolinjojen mukaan. Ilmastotieteilijöitä on esimerkiksi syytetty sosialisteiksi oikeistolaisten ajatuspajojen ja poliitikkojen toimesta. Lähde toteaa, ettei “erimielisyyttä ja konflikteja saada koskaan poistetuksi politiikasta”, ja toisaalta, että olisi “kieltäydyttävä hyväksymästä niitä ‘realiteetteja’, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta”.

Olen molemmista väitteistä samaa mieltä. Ongelma on siinä, että poliittiset konfliktit yhdistyvät vääjäämättä kiistoihin siitä, millainen maailma on, mitkä ovat sen merkityksellisiä rakennuspalikoita. Tähän kiistaan tarvitaan lisää välineitä – ja niitä Niukkuuden maailmassa ehdottomasti sisältää.

Lauri Lahikainen

Niukkuuden maailmassa -kirjan oma sivu: http://www.villelahde.fi/niukkuuden-maailmassa

 

#Kommentoi julkaisua keskustelufoorumilla!

 


 

Jokapäivän paja ruoasta käynnistyi Kallion kulttuurikammarissa

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2506″,”attributes”:{”alt”:”Mies ja sika (tryffelimetsällä?)”,”class”:”media-image”,”style”:”width: 300px; height: 203px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Kuva: Bruno Barbey”,”typeof”:”foaf:Image”}}]]Kallion kulttuurikammarin ruokapajarinki täyttyi keskiviikkoiltana ihmisistä puimassa jokapäiväisen ravintonsa oma- ja yhteisvaraiseen järjestämiseen liittyviä kysymyksiä. Ihmisiä oli ponnistanut paikalle eri tilanteista, mutta tarpeet, ongelmakohdat ja vakava suhtautuminen asiaan tuntuivat enemmän tai vähemmän jaetuilta.

Ihmiset ilmaisivat haluaan vahvistaa konkreettista ja suoraa suhdettaan maahan, ruokaan ja oman olemassaolon perusedellytyksien ymmärtämiseen, oppimiseen ja toteuttamiseen. Samoin tarvetta voida osallistua mielekkääseen, luonnollisesti ja sosiaalisesti kestävään, omaan ja yhteiseen hyvinvointiin liittyvän tekemisen ja toimeentulon järjestämiseen itselle ja muille tilanteessa, jossa markkinoiden ohjaama palkkatyö ei kykene tätä toteuttamaan.

Yhteisöllisyyden näkökulma voimavarana nousi esille useammalla tavalla. Toisaalta samoin kuin ruokaomavaraisuutta yleisesti ei yhteisöllisyyttäkään nähty oikotienä onneen. Yhteisöllisyyden käytännön kokemusten hankaluudet vaativat lisää ymmärrystä ja käytännön harjoittelua. Ruokaomavaraisuus ei myöskään riitä yksin, sillä se on vain osa laajempaa oma- ja yhteisvaraisuuden kokonaisuutta. Näiden haasteiden työstämiseen pajan kohtaamispaikkana toimiva Kaarlenkadun kulttuurikammari ja siellä jo käynnissä olevat ja monipuolistuvat toiminnot voivat tarjota välineitä (kuten myös Commons.fi-julkaisun yhteisalusta).

Toisaalta keskeiseksi tunnuttiin kokevan se, että kaupunkiviljelyn vakiintuneimmat muodot (kaupungin vuokraamat puutarhapalstat, kampusviljely ja kevyesti puuhasteleva muu kaupunkiviljely) eivät puhuttele kokonaisvaltaista omavaraisuutta. Jatkokysymys siitä, minkälainen toiminta mahdollistaa, herätti keskustelua. Kokonaisvaltainen ja toimeentuloa mahdollistava sissiviljely eri ulottuvuuksineen (metsissä, eri tavoin vallatuissa tiloissa, maassa, katoilla ja merellä), permakulttuuri, Lassilan Oma Maa –luomutilan osuuskunta ja sen toimintaan osallistuminen nousivat eräiksi vaihtoehtoisiksi malleiksi, kuten myös osoittamaan mahdollisuuksien moneutta.

Pajassa ei käyty ideologista keskustelua eikä kukaan halunnut jämähtää ismeihin. Kuitenkin kapitalistisen olemassaolon ja ihmistenvälisten suhteiden käytännön mallit tuntuivat ehkä kaikkein vieroksutuimmalta ismiltä, jonka riippuvuudesta haluttiin irrota entistä kokonaisvaltaisemmin.

Luokkakysymys nousi esiin siitä näkökulmasta, että kaikilla ei ole mahdollisuutta lyödä tiskiin rahaa tai ottaa lainaa maan hankintaa varten ja ryhtyä yksin- tai yhdessäyrittäjäksi. Yksityisomistuksen ongelmat eivät välttämättä ratkea ostamalla uutta yksityistä tai yhteistä omaisuutta. Pienviljelyyn, omavaraisuuteen ja yhteisöllisyyteen voi parhaimmillaan liittyä yhteiskunta- ja omaisuusrakenteen anti-kapitalistinen muutos.

Paja tulee jatkumaan alustavasti joka toinen keskiviikko tekemisen oppimisen, tekemisen eri ulottuvuuksien ymmärtämisen ja käytännön toimintaryhmien myötä. Tulevien kokoontumisten teemoiksi nousivat sienestys, säilöminen, yleisempi keskustelu aiheesta sekä käytännön toimintaryhmien käynnistäminen kokonaisvaltaiseen sissiviljelyyn, permakulttuuriin, kollektiiviseen verkkokalastuskuvioon ja ehkä myös mehiläistenhoitoon liittyen. Ohjelmaa päivitetään Commons.fi yhteisalustalla ja pajaan osallistuvien sähköpostilistalla, mutta osallistujien toivotaan levittävän sanaa pajasta myös omissa ympyröissään.

Pian pajakeskustelun jälkeen käynnistyi armollinen syyssade, joka tyhjensi ihmiset Kallion kaduilta ja elävöitti metsien sieniä. Ensimmäinen käytännön toimintaryhmä starttaa heti perjantaiaamuna kello 9 sienestysretkellä Heikinlaaksoon. Tervetuloa mukaan jakamaan ja saamaan tietoa, kokemusta ja sieniä!

>>Jokapäivän pajan foorumi Yhteisalustalla

 

Pajakutsu 18.9.2014:

Jokapäivän paha ruoasta Kallion kulttuurikammarissa

”Ja aamu valkeni ja tuli kahdeksas päivä. Näkymättömän käden ei enää annettu ohjata asioita ja ihmiset alkoivat itse ja yhdessä järjestellä elämäänsä.”

Kallion uudessa kulttuurikammarissa käynnistyvät  tekemisen pajat jokapäiväisen elämämme käytännölliseksi muuttamiseksi. Lähtökohtana on tyytymättömyys rahan vastuuttomaan tapaan mahdollistaa olemisen tapamme ja keskinäiset tuotannolliset suhteemme. Konkreettisena tavoitteena on aineellisten perustarpeidemme ja kulttuurielämämme ottaminen omaan ja yhteiseen hallintaamme.
 
Eri pajoissa käynnistyvien olemassaolomme eri ulottuvuuksia läpäisevien  prosessien punaisena lankana toimii itse- ja yhteistekemisen periaatteiden soveltaminen elämiemme järjestämiseen.

Työpajojen teemat voivat liittyä esimerkiksi aineellisen riippumattomuuden organisoimiseen (ruoantuotannosta ja energiasta alkaen), tarpeellisten taitojen ja tietojen oppimisprosessien järjestämiseen; tiedonvälityksen, kommunikaation ja taiteen toteuttamisen käytännön menetelmiin. Tarkoituksena on kehittää tekemisen muotoja, jotka murtautuvat kammarista elämiemme kokonaisuuden perusosiksi, joko pajan osallistujien kesken tai näiden omissa asuin- ja toimintaympyröissään.

Pajakokoontumisten teemat, suuntaviivat ja tarkempi aikataulutus sovitaan osallistujien kesken.

Ensimmäisessä pajassa teemana ovat ruoantuotannon järjestämisen yhteisesti jaetut kysymykset. Lähtökohtana on ruoan ostamiseen liittyvästä vastuuttomuudesta poisoppiminen, hyppääminen alas maanviljelijöiden niskasta ja maahan kohdistuvan luonnollisen suhteen etsiminen ja sen rakentumisen käynnistyminen. Minkälaisten oppimisen ja tekemisen muotojen käynnistymistä tämä edellyttää?

Commons.fi-sivuston Yhteisalusta-foorumille tallennetaan työpajojen antia ja jatketaan keskustelua tekemisen muotojen kehittymisestä.

Kokoontuminen on keskiviikkona 24.9 kello 19 Kallion toistaiseksi nimeämättömässä uudessa kulttuurikammarissa (Kaarlenkatu 15).

>>Jokapäivän pajan foorumi Yhteisalustalla

 

Kuva: Bruno Barbey, http://www.magnumphotos.com

Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen

Suomentajan esipuhe

Peter Linebaugh on yhdysvaltalainen historioitsija, jonka tutkimukset ova keskittyneet erityisesti Englannin ja Irlannin työväestön historiaan. E. P. Thompsonin oppilaana hän on jatkanut radikaalin historian perinnettä, jossa tarkastelun kohteena ovat nouseva kapitalistinen järjestelmä, työväestön elämän kehitys ja työväenluokan vastarinta. Linebaughin kirjaa London Hanged – Crime and Civil Society in the Eighteenth Century (1991) voidaan huoletta pitää radikaalin sosiaalihistorian ajattomana klassikkona. Kirjassa Linebaugh tarkastelee 1700-luvun lopun englantilaisen palkkatyöyhteiskunnan väkivaltaista muokkaamista.

Parin viime vuosikymmenen aikana Linebaughin huomio on keskittynyt erityisesti yhteisvaurauden (the commons) historiallisen merkityksen tutkimiseen. Linebaugh tarkastelee kiinnostavasti yhteisvaurauden suhdetta kapitalismin peruskategorioihin (omistus, tuotantosuhteet, luokkataistelu, palkkatyö jne.) aina varhaisen uuden ajan alusta saakka. Tämän työn eräänlaisena yhteenvetona voidaan pitää kirjaa Magna Carta Manifesto – Liberties and Commons for All (2008). Linebaugh on myös vuosien saatossa vaikuttanut sellaisissa teoreettisissa kollektiiveissa ja lehdissä kuten Midnight Notes Collective, Zero Work ja Open Marxism sekä toiminut aktiivisesti erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä.

Commons.fi:ssä nyt julkaistava suomennos Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen on Linebaughin tiivis prosaistinen yhteenveto yhteisvaurauden historiallisesta ja nykyisestä merkityksestä. Siinä hän käy läpi kahdeksantoista commons-keskustelun keskeistä tematiikkaa. Painopiste tekstissä on, kuten Linebaughin tutkimuksissa yleisemminkin, yhteisvauraudesta käytävissä poliittisissa kamppailuissa. Tekstikatkelma on Linebaughin tuoreesta esseekokoelmasta Stop,Thief!: The Commons, Enclosures, and Resistance (2014).

– Tero Toivanen


[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2476″,”attributes”:{”alt”:”Stop, Thief -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”413″,”style”:”width: 250px; height: 375px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”275″}}]]Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen

Olemme menettämässä olemassaolomme perustat etuoikeutetuille ja varakkaille. Eläkkeidemme, kotiemme, yliopistojemme ja maamme varastaminen on saanut ihmiset ympäri maailmaa huutamaan ”Pysäyttäkää varkaat!” sekä ajattelemaan yhteisvaurautta (the commons) ja toimimaan sen puolesta. Mutta mitä yhteisvauraus on?[1]

Sen nykymerkitys nousee menneiden vuosisatojen pimeydestä.

Aapiset olivat aikoinaan rukouskirjoja maallikoille. Yleensä ”aapinen” viittaa opukseen, jolla lapsia opetetaan lukemaan. Toisessa merkityksessään englannin kielen sana primer tarkoittaa kuitenkin laukaisinta, joka räjäytti ruudin vanhoissa vallankumouksen tuoksinassa käytetyissä piilukkoisissa kivääreissä.

Siispä tässä on aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen (commoning). Se ei sisällä rukouksia, mutta on toki hyvin vakava. Jos aapinen johtaa liikkeeseen, energioiden vapautumiseen tai räjähdykseen yhteisen hyvän puolesta, sitä parempi. Lyhyt aapiseni listaa kahdeksantoista ulottuvuutta, joilla keskustelua yhteisvauraudesta tällä hetkellä käydään.

Ruoka: Nyyttikestit, yhteisruokailun perinne, yhteisviljely ja -keittiö ovat perustavia ilmauksia ihmisten yhteistekemisestä. Ruokapöydän äärellä vieraanvaraisuutta ei voida erottaa ihmisyhteisön historiallisista periaatteista. Ateria on jokaisen uskonnon sydämessä. Jokapäiväinen leipämme. Valtamerilaivalla ruoka oli ”kortilla”, merirosvojen aluksilla ruoka oli merenkävijöille yhteistä.[2]

Terveys: Julkinen terveydenhuolto, kuntoilu- ja urheilumahdollisuudet, onnettomuuksien ja tautien ehkäisy sekä pääsy sairaalaan – kaikki yhä vaikeammin saatavilla. Kerran oli aika, jolloin sairaalat olivat vieraiden, muukalaisten ja matkailijoiden suojapaikkoja. Sairaalan toimintaperiaateissa ruumiillistui vieraanvaraisuus. Salus publica populi romani viittasi terveyden ja hyvinvoinnin jumalattareen, ”roomalaisten julkiseen terveyteen”. Todellakin, nykyaika vastaa historian pimeimpiä aikoja, kun lääke-, terveys- ja vakuutusyhtiöt yhteistyössä valtioiden kanssa kuristavat hyvinvoinnin jumalattaren vyyhteihinsä. Kerran luonto ja sen antimet olivat yhteinen lääkekaappi, eivät Terveysbisnes Oy Ab:n yksityisomistusta.

Turva: Militarismi ja raha eivät meitä turvaa. 9/11 osoitti, että maailman kalleimmat asevoimat eivät kyenneet suojelemaan amerikkalaisia tai edes omaa pääesikuntaansa. Sen sijaan tavalliset matkustajat, 23 minuuttia kestäneen yhteisen keskustelun ja äänestyksen jälkeen, kykenivät yhteisesti riisumaan United Airlinesin lento 93:n aseista. Uhrautuva yhteisö muodostettiin yhteisen hyvän edessä. Pentagonin johtopäätökset tapauksesta olivat tietysti ennalta arvattavat. Turvamme on vastavuoroisuutemme.

Asuminen: Squattaus, yhteisasuminen, kommuunit, hobojen viidakko[3], tarjottu yösija, kodittomien asunnot. Nämä eivät välttämättä ole aina käytännössä parhaita ratkaisuja, mutta vastaavat suoraan tarpeeseen, rakentuvat suorasta toiminnasta, ovat vastavuoroisuutta ja puhaltavat elämän kuolleisiin paikkoihin. Ne ovat kooperaatio.

Sukupuoli: Syntymä, hoiva, kasvatus, lähimmäiset ja rakkaus ovat yhteiskunnallisen elämän alku. Menneisyyden yhteisvauraus ei kuulunut vain miehille. Itse asiassa hyvin usein lasten ja naisten tarpeet tulivat ensin.[4] Eikä vain tarpeet, vaan päätöksenteko ja vastuu on kuulunut naisille aina teollisuuskaupungin ”slummeista” ja irokeesien matriarkaalisista konfederaatioista afrikkalaiseen kyläyhteisöön.

Ekologia: Katsokaa! Katsokaa Tahririn aukiolle. Katsokaa nuoria ja vanhuksia Ateenassa. Katsokaa joukkokokoontumisia Espanjassa. Ihmiset luovat urbaaneja tiloja, joissa on mahdollista heittäytyä keskusteluihin ja väittelyihin, jotka ovat elintärkeitä yhteistekemiselle. Parturia, naapuruston pikkupuotia, kirkon kellaria, jäätelöbaaria, tai paikallista osuuskuntaa ei ole enää olemassa. Kaupungintalo on mennyttä ja torista on tullut parkkipaikka. Joten ensimmäinen yhteistekemisen askel on löytää paikka tai tila, ja jos sellaista ei ole helposti saatavilla, sellainen on luotava. Tulevaisuuden uhkakuvat vaativat meitä yhteistämään tehtaitamme ja toimistojamme.

Tieto: Yhteisvauraus kasvaa ilman tekijänoikeutta. Kun sytytät kynttiläsi minun kynttilästäni, ei liekkini heikkene, saati sammu. Tai kuten Thomas Jefferson sanoi: ”Hän joka vastaanottaa ideani, saa itselleen ohjeistuksen, joka ei heikennä minun ideaani, aivan kuten se, joka sytyttää soihtunsa omastani, vastaanottaa valon himmentämättä omaani.” Keskustelu, tai vain puhe, tai miksei räppääminen, oli aikoinaan ihmisten Internet. Yhteinen ymmärrys (common sense) nousee sukusiteiden ja naapurustojen verkostoista. Mutta tarvitsemme paikan, jossa kohdata! Sopisivatko koulut? Vimmalla valon sammumista vastaan!

Semantiikka: Massiivinen Oxford English Dictionary sisältää neljästä viiteen sivua määritelmiä sanalle ”yhteinen”, alkaen määritelmällä ”kuulua yhtäläisesti enemmälle kuin yhdelle”. Useat voimakkaimmista sanoistamme yhteiskunnallisine, poliittisine ja hengellisine pohjavireineen ja tarinoineen juontuvat yhteisestä, kuten yhteisö, yhteisöllinen, yhteiskäyttö, yhteisöllisyys, yhteys tai yhteenliittymä. Etymologisesti nämä sanat ovat niin sanotusti kahden latinalaisen vanhemman jälkeläisiä: com tarkoittaa yhdessä ja munis jonkinlaista velvollisuutta. Tietenkään meidän ei tarvitse pysytellä englannissa tai latinassa. Andien vuoristoalueilla avainsana onallyus; Meksikossa ejido. Sana ”yhteinen” voi olla visainen, sillä se on avoin kaksoismerkityksille ja lipevälle kielelle.[5] Usein sitä käytetään itseään vastaan, kuten on aidattujen asuinalueiden (kaupunginosien muurit) tai aidattujen markkinoiden (ostoskeskukset) kohdalla. Ne julistavat itsensä yhteisiksi, mutta perustuvat todellisuudessa ulossulkemiseen – ellet sitten omista rutkasti pätäkkää!

Työväenluokka: Korkeimmat oikeuselimet ovat hyökänneet naistyöläisten luokkatoimintaa vastaan. Nouskaamme koko työväenluokka, palkkatyöläiset ja työttömät, naiset ja miehet, horroksestamme ja näyttäkäämme, että emme odota korkeimmalta oikeudelta lupaa toimia luokkana.

Jotkut sanovat, että prekariaatti on korvannut proletariaatin. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että elämä meille tavallisille ihmisille (common people) on tullut turvattomammaksi, epävarmemmaksi, yhdellä sanalla prekaarimmaksi. Olemmepa sitten vanhoja tai nuoria, köyhiä tai juuri ja juuri toimeentulolla kitkuttelevia, ovat instituutiot, jotka ennen auttoivat meitä kadonneet ja niiden merkitys on kääntynyt lähinnä ”hyvinvoinnin” tai ”sosiaaliturvan” kaltaisiksi kirosanoisiksi. Kuten kokemukset hurrikaani Katrinan tai asuntoluottokriisin kaltaisista katastrofeista ovat meitä opettaneet, hallituksilla tai yrityksillä ei ole kykyä hallita tällaisia asioita. Katastrofien lisääntyessä olemme yhä useammin keskenämme ja huomamme, että meidän on kaivettava maata syvemmältä. Menneisyyden unohdettujen ja nykyisten, spontaanisti organisoitujen yhteisresurssien on oltava valmiina kun tarve syntyy. Kuka ylipäätänsä pyörittää työpaikkoja?

Oleminen: Yhteisvauraus ei viittaa pelkästään resursseihin, eikä vain ihmisiin, vaan näiden keskinäisyhteyteen. Yhteisvauraus ei ole vain yhteisresursseja, eikä se ole sama asia kuin ”ihmiset”. Toisin sanoen se ei ole asia, vaan suhde. Keskiaikaisessa Euroopassa metsät, nummet, rannikot ja jokisuistot olivat kommonerien (commoner), tavallisten ihmisten yhteisiä paikkoja. Kommoneri oli henkilö, joka yhteisti (commoned) tällaisilla mailla, kyläläinen yhteisti (intercommoned) kylän ja niiden väen toisiinsa. Sen sijaan legendojen kiusankappaleet, ylhäiset lordit ja leidit, epäyhteistivät (discommoned).[6] Näissä kamppailuissa muodostettiin elintilamme sekä käsitys ”ihmisluonnosta” ja luonnosta itsestään.

Tietoisuus: Usein et tiedä yhteisvauraudesta ennen kuin menetät sen. Naapurusto ilman kävelykatuja, kuivunut suihkulähde, maa jota perheesi ennen käytti, raikas ilma joka kerran elvytti ajatuksesi – menetetty! He vievät vapauksiamme, joita pidimme itsestäänselvyytenä. Jo riittää! Pysäyttäkää varkaat!

Politiikka: Yhteisvauraus on hallituksen ulottumattomissa. Yhteisvarannot kehittävät oman turvansa. Tapa, tai tottumus ja sosialisaatio, pikemmin kuin väkivaltakoneisto, välittää ihmisten välisiä suhteita, kuten jokainen joka on organisoinut naapuruston pesäpallopelejä tai jalkapalloa kadulla hyvin tietää. Englannin historiassa politiikka alkoi aateliston ja kommonerien välisestä kiistasta. Siksi on olemassa House of Lords ja House of Commons.

Laki: Yleensä perinne, pikemminkin kuin laki, vartioi ja määrittelee yhteisvauratta. Perinne on paikallista, se pysyy muistissa, ja varttuneemmat ovat yhteisöjen muistin varjelijoita. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan historia myös opettavat, että tämä saattaa olla jälleen yksi valeasu patriarkaatille ja syntyperäisille etuoikeuksille. Vaikka siis kunnioitamme perinnettä, emme romantisoi sitä.

Talous: Yhteisvauraus on usein ostamisen ja myymisen ulottuvuuden ulkopuolella, tai tavaramuodon ulkopuolella: se on siellä, missä elämää vaalitaan kasvokkain. Yhteisvauraus ei ole lahjataloutta eikä nyyttikestejä. Ei, kaikki ei ole ilmaista, mutta kyllä, kaikki voidaan jakaa. Kyse on vastavuoroisuuksien tilasta. Tämä talous ei perustu Martin Luther King Jr.:n nimeämään pahuuden kolmiyhteyteen, militarismiin, rasismiin ja kuluttajuuteen. Eikä perustunut teollinen vallankumouskaan. Pikemminkin päinvastoin. Englannissa mekanisaatio oli itse asiassa vastavallankumouksellinen ja tuotti, noen ja lian lisäksi, teollisuuden vastakohdan: kurjuutta työläisille ja laiskuutta hallitsijoille. Kuka puhui ristiriitaisuuksista!

Historia: Yhteysvauraus on ikivanha ja se on kaikkialla, Irakista Indianaan, Afganistanista Arizonaan. Se nivoutuu osaksi alkuperäiskansojen perinteitä ja sillä on lukuisia nykyisiä ilmenemismuotoja. Historia ei ole suoraviivaista kehitystä tai suoria hyppäyksiä portaalta toiselle. Historian tasoja on useita, ne ovat päällekkäisiä, uusiutuvia, takaisiniskeviä ja joskus harppauksenomaisia, mutta koskaan ne eivät tosiasiassa katoa. Aina on ollut lukemattomia yhteistekemiselle rakentuneita yhteisöjä. Ja sitä paitsi: mistä kehityksestä puhumme? Ja kehityksestä kenelle?

Uskonto: Laupias Samarialainen ja Kaikki yhteistä -periaate. Fransiskaanit sanovat juri divino omni sunt communia, taivaallisen lain mukaan kaikki on yhteistä. Uusi Testamentti kertoo, kuinka varhaiskrisitityt pitivät kaikkea yhteisenä. Marie Chauvet, haitilainen kirjailija ja haitilaisen voodoon todistaja, kirjoittaa: ”Joku koski kalebassipuuhun, voi herra jumala! … Joku koski kalebassipuuhun … joku koski kalebassipuuhun … Kaadatte kaikki puut, ja maata ei enää suojele kukaan. Katsokaa, luontoäiti kääntää teille selkänne, ja näyttää hampaitaan kostoksi.”

Runoilijat ja kirjailijat: runoilijamme ja teoreetikkomme, vallankumouselliset ja reformistit, kaikki ovat unelmoineet yhteisvauraudesta. Henry David Thoreau, Walt Whitman, Maya Angelou, Thomas Paine, Karl Marx, Peter Kropotkin, Claude McKay, Tom McGrath, Marge Peircy… ja lista jatkuu loputtomasti, demokraateista anarkisteihin, sosialisteista kommunitaristeihin, tuplajuulaisista punikkeihin, kansanmuusikoista rokkareihin.

Englanti: Jotkut liittävät yhteisvaurauden Englannin vihreisiin nummiin, ja siteeraavat seuraavaa vanhaa viisautta:

Laki vangitsee miehen tai naisen
joka varastaa hanhen yhteiseltä
Mutta vapauttaa suuremman konnan
Joka varastaa yhteisen hanhelta.

Vankilat ja yhteisvaurauden menettäminen kulkevat käsi kädessä Englannin historiassa, vaikkakin edellisen sukkeluuden laski suustaan irlantilainen.[7] Ketkä ovat tämän päivän hanhia? 1790-luvun Englannissa, yhteismaiden aitaamisen ja vankiloiden rakentamisen aikaan, romantiikan vallankumous tuotti kulttuurivastareaktioiden tulvan. Samuel Coleridge jätti jälkeensä joitakin suuntaviivoja, joista voimme lainata lopuksi:

Palaa, puhdas usko! Palaa, nöyrä hurskaus!
Maailman valtakunta on teidän: jokaisen sydämen
Itsehallittu, suunnaton rakkauden heimo
Yhteisellä uurastuksella, yhteisestä maasta noussut
Nauttikaa kaikille kuuluvasta vauraudesta…

Peter Linebaugh

Käännös: Tero Toivanen

Lue myös Peter Linebaughin iskevä jäähyväisluento: http://www.counterpunch.org/2014/05/16/how-did-we-get-here-university-hall-at-this-point-of-time-the-anthropocene/

Viitteet:

1. Industrial Workers of the World -ammattiliiton “wobblyjen” (suomeksi tuplajuulaisten) tunnettu tapa oli huutaa yhtäkkiä ruuhkaisella kadulla ”Seis,  pysäyttäkää varas!”. Kun huutaja sai ihmisten huomion, hän jatkoi: ”Minut on ryöstänyt… kapitalistinen systeemi.” Ks. Peter, Linebaugh 2014: Stop, Thief! The Commons, Enclosures and Resistance. Oakland: PM Press; Tuplajuulaisista katso: http://www.intokustannus.fi/kirja/zapatistit_ja_tuplajuulaiset/282/, katsottu 10.6.2014. Suom. huom.

2. Tässä Linebaugh viitannee tutkimuksiinsa Atlantin merirosvoista. Merirosvouden taustalla oli kapina esimerkiksi Englannin kuninkaallisen laivaston brutaalia kuria, surkeita oloja ja luokatonta ruokapalkkaa vastaan. Piraattien kaapatessa laivoja haltuunsa, laiva julistettiin yhteisomistukseen ja sen käytännöistä ja suunnasta päätettiin demokraattisesti. Ruoka jaettiin ja aterioitiin yhdessä. Ks. Peter Linebaugh & Marcus Rediker 2006: The Many Headed-Hydra. Verso. Suom. huom.

3. Hobo oli nimitys Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen työväenluokan jäsenille, jotka matkustivat tavarajunilla pitkin yhdysvaltalaista rautatieverkostoa etsien työtä, toimeentuloa ja vapautta. Arviolta 20 000 ihmistä eli hobo-elämää, ja hobo-elämäntyyli jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Hobot kehittivät oman slanginsa ja symbolinsa helpottamaan junaradoilla liikkumista. Radan varsille syntyi vahvoja hoboyhteisöjä, joissa vallankumoukselliset aatteet ja kapitalismin pakkojen ulkopuoliset yhteiselämän tavat levisivät. Katso esimerkiksi Caffentzis, George 2013: In Letters of Blood and Fire. Common Notions; Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi 2014: Metropoli. Tutkijaliitto, tulossa; Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Hobo, katsottu 10.2.2014. Suom. huom.

4. Silvia Federici korostaa, että yhteisten aitaaminen uuden ajan alussa merkitsi historiallista tappiota naisille. Yhteiset, maa, metsät, vedet, olivat luoneet perustan naisten elämälle ja toimeentulolle. Samalla niillä oli erityismerkitys naisille kokoontumispaikkoina. Niissä jaettiin neuvoja ja uutisia ja sovittiin yhteisöä koskevista asioista. Yhteiset tarjosivat siten myös mahdollisuuden kollektiivisen vastarinnan muodostamiseen patriarkaalista järjestystä vastaan. Aitaamisen jälkeen naiset alistettiin uusintavaan työhön. Sidottuina kotiin, uusintavaan työhön ja riippuvaisuuteen miesten rahapalkasta, naiset pakotettiin ”virallisen” rahavälitteisen yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle. Federicin mukaan naisten yhteiskunnallisesta työstä ja ruumista tuli maan, veden ja ilman kaltaisia ”luonnollisia” resursseja talouden ja miestenriistettäväksi. Ks. Federici, Silvia 2006: Caliban and the Witch. Autonomedia. Suom. huom.

5. Vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi suomalaisten porvarillisten puolueiden tavasta hyödyntää juuri yhteisestä johdettua retoriikkaa yhteisöllisyyksineen, luovine kulttuureineen ja toivotalkoineen? Suom. Huom.

6. Linebaugh korostaa usein, että keskiajalla englannin kielen sana common ei ollut niinkään substantiivi, vaan verbi, jolla kuvattiin yhteismaiden yhteiskäyttöä. Siksi yhteisvaurautta ei ole koskaan ymmärretty vain resurssina vaan ihmisen ja luonnon tai ihmisten välisenä suhteena. Ks. Linebaugh, Peter 2010: Magna Carta Manifesto.

7. Linebaughin eräänlaiseksi sosiaalihistorian klassikoksi noussut London Hanged -kirja tutkii 1700-luvun lontoolaista työväenluokkaa ja sitä, kuinka väkivaltaa käytettiin eri tavoin pakottamaan proletariaatti hyväksymään palkkatyö-instituution periaatteet. Goose-riimittely on kansanperinteen mukaan irlantilaista alkuperää. Suom.huom.

 

# Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!