Niukka arvio

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2466″,”attributes”:{”alt”:”Niukkuuden maailmassa -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 390px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”308″}}]]Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa. niin&näin -kirjat 2013, http://netn.fi/niukkuuden-maailmassa.

Ville Lähteen Niukkuuden maailmassa on parasta mahdollista filosofiaa. Se esittää ongelman, joka vakavasti otettuna pakottaa arvioimaan uudelleen ajattelumme ja toimintamme perustoja. Se onnistuu tässä ilman teknistä jargonia, uudissanoilla kikkailua tai itsetarkoituksellista hämäryyttä. Lähde osoittaa, että vaikeita asioita on mahdollista ajatella sekä syvällisesti että selkeästi. Tämä ei tarkoita, että kirja olisi helppo tai yksinkertaistava. Päinvastoin.

Niukkuuden maailmassa resurssien niukkuus toimii saranaterminä. Kun maailmaa aletaan tarkastella resurssien näkökulmasta, se alkaa näyttää kovin erilaiselta. Tässä kohtaa tulee mieleen vastaväite. Eikö nykyinen kapitalistisen ideologian kyllästämä maailmankuva nimenomaan näe maailman ja ihmiset viime kädessä (tai sitten ihan kaikissa käsissä) pelkästään hyödynnettävinä resursseina? Näin voi toki olla, mutta Lähteelle tärkeä metodologinen lähtökohta on, että on lähdettävä liikkeellä siitä, missä ollaan.

Voisimme toki kritisoida kaikkea resurssiajattelua ylipäätään ja vaatia kunnioittamaan asioiden itseisarvoa, kuten ympäristöetiikassa on usein tehty. Vaikka ajattelisimmekin, että "luonnolla", siis esimerkiksi ekosysteemeillä, eläin- ja kasvilajeilla tai biodiversiteetillä olisi itseisarvoa, siis arvoa, joka ei riipu niiden merkityksestä meille ihmisille, olemme silti niistä riippuvaisia. Tällä hetkellä tämä riippuvuus ymmärretään resurssin käsitteen kautta. Voisimme keksiä uusia, vähemmän välineellisiä sanoja, mutta tällöin keskustelu jäisi pienen piirin puuhasteluksi.

Pahimmillaan resurssikysymyksen huomiotta jättäminen, vaikka parhaista mahdollisista motiiveista johtuen, voi johtaa luontoriippuvuuden torjunnan voimistamiseen. Jotta pääsisimme eteenpäin, on resurssit otettava vakavasti sekä teoreettisesti että käytännöllisesti.

Monet resurssit, kuten makea vesi tai öljy ovat niukkoja. Tämä on selkeä fakta, mutta sen ymmärtäminen ja oikeiden johtopäätösten tekeminen ei onnistu nykyisillä välineillä. Nykyiset talousteoriat käsittelevät resursseja ikäänkuin ne voitaisiin kaikki vaihtaa keskenään. Jos öljy tai makea vesi loppuu, ei se haittaa, jos on timantteja. Niukkuus voi kuitenkin olla määrällistä, laadullista tai absoluuttista.

Öljyn niukkuudesta on monenlaisia seurauksia, sillä yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme on rakennettu sen varaan, että halpaa energiaa on aina tarjolla. Vaikka olisi riittävästi timantteja, ei niillä saada aikaan talouskasvua, jos energian tuotanto kuluttaa enemmän energiaa kuin siitä saadaan. Kuten Lähde toteaa: “Nyt joudutaan ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa inhimillisen toimeliaisuuden keskeisimmät resurssit vähenevät ja toisia joudutaan korjaamaan maailmanlaajuisesti”.

Meillä on aina käsissämme peritty tilanne. Kuten Marx aikoinaan, myös Lähde ajattelee, että ihmiset voivat tehdä historiaa, mutta eivät itse valitsemastaan tilanteesta lähtöisin. Riippuvuus halvasta energiasta on yksi perityn tilanteemme hankala piirre. Toinen on talouden ja politiikan hankala suhde. Talous ja politiikka nähdään erillisinä ihmistoiminnan alueina, mutta kuitenkin talouden (Lähteen näkökulmasta väärinymmärretyt) realiteetit ohjaavat poliittista päätöksentekoa.

Kriittiset huomioni Niukkuuden maailmassa -teoksesta koskevat politiikkaa ja monimutkaisuutta. En kritisoi Lähdettä siitä, ettei näitä vastaväitteitä ole ennakoitu tarpeeksi. Ne on pikemminkin tarkoitettu keskustelun jatkamiseen kuin käsillä olevan kirjan arvosteluun.

Kiinnostava kysymys liittyy politiikan, suunnittelun ja talouden kytköksiin. Lähde tuntuu käyttävän yhteiskunnan suunnittelun ja suunnitelmatalouden käsitteitä turhan huolettomasti. Ne toimivat esimerkkeinä, joiden kautta varoitetaan maailman monimutkaisuudesta. Esimerkiksi: "Taloutta, toimeliaisuutta ja luonnonedellytyksiä koskeva informaatio ei koskaan kulje eikä sitä tulkita ongelmitta ja välittömästi – tämä on utopistisimmankin suunnitelmatalouden saavuttamaton raja-arvo".

Tämä pitää paikkansa, ehkä ilkeästi sanottuna triviaalisti. Mutta se ei pidä paikkaansa aina samalla tavalla. Informaation kulku talouden alueesta päätöksentekoon tapahtuu erilaisten teknologioiden välityksellä. Nykyinen informaationkulku on sekä nopeudeltaan että luonteeltaan varsin erilaista kuin vaikkapa vain 30 vuotta sitten.

Toiseksi Lähteen oma vaatimus talouden ja politiikan uudesta suhteesta myöskin muuttaisi kuviota. Jos politiikka ulotetaan talouden alueelle, eikö tämä juuri tarkoita suunnitelmatalouden lisäämistä markkinatalouden kustannuksella? Se, missä kohtaa prosessia päätöksiä tehdään ja mitkä osat prosessista tehdään poliittisen päätöksenteon alaisiksi nimittäin vaikuttaa siihen, millaista informaatiota saadaan ja miten sitä tulkitaan.

Kolmanneksi, mikäli resurssien uudelleenmäärittely onnistuisi, tarkoittaisi tämä taas sitä, että taloudesta saatava tieto olisi jotain ihan muuta, kuin mitä se nyt on. Politiikan, talouden, yhteiskuntasuunnittelun, talouden suunnittelun ja luonnonprosessien monimutkaista kytköstä voisi itseään analysoida uudestaan Lähteen hahmottelemasta resurssinäkökulmasta.

Keskustelua voisi jatkaa sekä globaalia suunnitelmataloutta että yhteisresursseja (commons) pohtivan kirjallisuuden kanssa. Esimerkiksi Paul Cockshott ja Allin Cottrell ovat useissa kirjoituksissaan hahmotelleet mallia demokraattisesti toimivalle globaalille suunnitelmataloudelle. Heidän mukaansa teknologia tällaiselle talousjärjestelmälle olisi jo olemassa. Esimerkiksi suuret kauppaketjut, kuten Walmart, toteuttavat tuotekoodijärjestelmän avulla eräänlaista sisäistä suunnitelmataloutta, joka vastaa rahavirtojensa puolesta kohtuullisen kokoista kansantaloutta.

Olisikin kiinnostavaa verrata, miten Cockshottin ja Cottrellin malli selviäisi, kun sitä tarkasteltaisiin niukkojen resurssien näkökulmasta. Lähteen kritiikki “tiekartta-ajattelua” kohtaan on kuitenkin hyvin perusteltu. Tiekarttamainen oletus, että tiedämme jo nyt kaikki oikeat askelet muutoksen alusta loppuun, voi johtaa liian tiukkoihin kehitysuriin ja estää tekemästä oikeita korjausliikkeitä, jos saadaan uutta tietoa tai tapahtuu jotain odottamatonta.

Suunnitelmatalouteen liittyy myös kysymys yhteisomistuksesta ja yhteistuotannosta eli commonseista. Yhteisresursseja Lähde käsittelee ympäristön yhteishyvän käsitteen alla. Ympäristön yhteishyvä tarkoittaa “luonnon tekemää näkymätöntä työtä”, sitä miten luonnonprosessit ovat välttämätön osa kaikkea ihmisten tekemää työtä. Voisiko yhteisresursseilla olla kuitenkin laajempi rooli ihmisten tekemässä työssä ja kulutuksessa ylipäätään? Uudessa yhteisresursseja koskevassa keskustelussa pohditaan juuri tätä. Tähän keskusteluun johdattelee esimerkiksi tässä julkaisussa julkaistu “Toisenlainen tuotanto on välttämätöntä” (http://www.commons.fi/toisenlainen-tuotanto-valttamaton).

Toisaalta Lähde mainitsee Garret Hardinin ajatuksen yhteismaiden tragediasta yhdessä vapaamatkustamisen ongelmaa käsittelevässä loppuviitteessä. Valitettavasti Gardinin artikkeli on edelleen se, mitä sanasta yhteismaat (commons) ympäristöä ja ekologiaa koskevassa keskustelussa yleensä muistetaan. Gardin ei kuitenkaan varsinaisesti käsittele yhteisesti omistettua ja hallinnoitua resurssia eli commonsia sen perinteisessä merkityksessä, vaan vapaasti käytettävissä olevaa resurssia, jonka käyttöön ei liity sääntöjä. Historiallisten yhteislaidunten käyttöön on kuitenkin liittynyt monenlaisia sopimuksia, sääntöjä, sanktioita ja suunnitelmallisuutta.

Jäin myös pohtimaan politiikan luonnetta. Voisi tulkita niin, että Lähde vaatii tutkijan hyveitä politiikkaan. Olisi tarkasteltava asioita monelta kantilta, "tarkattava” ja “tutkailtava", siedettävä epävarmuutta ja vältettävä yksinkertaistuksia. “Muutosliikkeiden tehokas iskulause “On vaadittava mahdotonta!” voi myös houkutella korvaamaan luonnon tutkimisen ja tarkkailun myyteillä luonnosta”, Lähde varoittaa. 

Voinee sanoa, että usein menestyäkseen ja tehdäkseen uusia avauksia nykymaailmassa, poliitikon täytyy tehdä nopeita ratkaisuja, esittää mieleenjääviä ja yllättäviä yksinkertaistuksia, kärjistää, demonisoida vastapuolta, luvattava varmuutta ja selkeyttä tai olla varma omasta totuudestaan. Ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna poliitikon ja tutkijan hyveet ovat suoranaisessa ristiriidassa. Ongelmana on jälleen peritty tilanne. Kasvupakko on kietoutunut yhteiskunnan perusrakenteisiin ja samalla talous on irrotettu politiikasta omalakiseksi alueekseen, johon politiikka voi vain reagoida.

Miten tiedon ja politiikan suhde rakentuu ja miten tätä suhdetta voitaisiin muuttaa? Ratkaiseeko oikea tieto poliittiset antagonismit? Ilmastonmuutos on esimerkki ongelmasta, josta on paljon monipuolista ja monitieteellistä tutkimustietoa ja jonka pohjalta on esitetty varsin selkeitä toimenpide-ehdotuksia. Poliittinen prosessi ei kuitenkaan tunnetusti ole johtanut kasvihuonekaasupäästöjen vähenemiseen ja fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen uusiutuvilla energianlähteillä. Tähän on monia syitä, yhtenä varmasti se, etteivät sen enempää nykyiset poliittiset teoriat kuin instituutiotkaan ole kyenneet kunnolla käsittelemään ilmastonmuutoksen kaltaista ongelmaa.

Tärkeä syy on kuitenkin myös se, että tietyillä intressiryhmillä, kuten suurilla energiayhtiöillä ja niiden omistajilla, on ollut sekä kannustimia että resursseja estää ongelman käsittely. Lähde huomaa, että nykyiset poliittiset voimasuhteet ja luokkaintressit tekevät tilanteesta entistä hankalamman myös resurssikysymyksenä. Valtasuhteet eivät vaikuta pelkästään siihen, miten resursseja hallitaan ja kuka siitä päättää vaan myös siihen, miten ylipäätään ymmärrämme resurssit.

Väittäisin, että tässä käsitekamppailussa olisi syytä kiinnittää huomiota myös resurssien (yhteis)omistuksen ja tuotannon kysymyksiin. Resurssien uudelleenmäärittely johtaa myös tarpeeseen määritellä inhimillinen toimeliaisuus ja sen reunaehdot uudelleen. Ehkä commons-keskustelusta löytyisi lisää välineitä myös siihen, miten talous ja politiikka voitaisiin ymmärtää uudelleen.

Eräs esimerkki politiikan antagonismista on se, miten uusilla ongelmilla, kuten ilmastonmuutos tai resurssikysymys on tapana tulla kehystetyksi vanhojen yksinkertaistettujen jakolinjojen mukaan. Ilmastotieteilijöitä on esimerkiksi syytetty sosialisteiksi oikeistolaisten ajatuspajojen ja poliitikkojen toimesta. Lähde toteaa, ettei “erimielisyyttä ja konflikteja saada koskaan poistetuksi politiikasta”, ja toisaalta, että olisi “kieltäydyttävä hyväksymästä niitä ‘realiteetteja’, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta”.

Olen molemmista väitteistä samaa mieltä. Ongelma on siinä, että poliittiset konfliktit yhdistyvät vääjäämättä kiistoihin siitä, millainen maailma on, mitkä ovat sen merkityksellisiä rakennuspalikoita. Tähän kiistaan tarvitaan lisää välineitä – ja niitä Niukkuuden maailmassa ehdottomasti sisältää.

Lauri Lahikainen

Niukkuuden maailmassa -kirjan oma sivu: http://www.villelahde.fi/niukkuuden-maailmassa

 

#Kommentoi julkaisua keskustelufoorumilla!

 


 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s