Kanarialintu kaivoksessa eli miten kanarialintu vapautuu

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2721″,”attributes”:{”alt”:”Kanarialintu kaivoksessa”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 376px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Kuva: Tamas Matekovits”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”319″}}]]

Jouko Kämäräinen ja Sakari Laurila: Kanarialintu kaivoksessa eli kuinka pelko tukahduttaa vastarinnan. Kolera kirjapaino 2014, http://kanarialintukirja.files.wordpress.com/.

Kaiken sortuvan keskellä, syvällä kaivosraunioiden sisällä, laulaa kanarialintu luonnosta ja kaivostyöläisten hyräilystä oppimiaan säveliä. Lintu oli viety kaivokseen varoittamaan pökertymisellään kaasuista: kaivostyöläisille vaarallisesta ilmapiiristä. Kanarialintu ei kuitenkaan osannut varoittaa kaivostyöläisiä kaasua kiinteämmän aineen vaaroista.

”Demokratia on epäonnistunut järjestelmä, sillä se perustuu epäorgaaniseen poliittiseen yksikköön: yksilön mieleen. Poliittisen yksilön tulisi olla heimo, joka hallinnoi omaisuutta, kuin laajennettu perhe.” – Timothy Leary: The Politics of Ecstasy (1965)

Palkkatyöpaikkoihinsa huonosti sopeutunut kriittinen pohtija ja tekijä Jouko Kämäräinen ja kammarin etupihalla tupakkatauoilla viihtyvä asioiden ja tilanteiden aktiivinen järjestäjä Sakari Laurila ovat asettuneet laulamaan kanarialinnun kanssa. He ovat kirjoittaneet ja julkaisseet yhdessä painolaitteita hallinnoivien toveriensa ja nimettömiksi ja ulkopuolisiksi jäävien muiden työntekijöiden avulla yhtä lailla yksin- kuin yhdessäyrittäjiä puhuttelevan kirjan. Se haastaa tarkastelemaan oman ajattelun, tekemisen ja olemisen pikkuporvarillisia ominaisuuksia ja kehottaa etsimään ihmismäistä tilaa perusteellisen kyseenalaistamisen ja vuorovaikutuksen menetelmin vallatusta tilasta.

Kämäräisen ja Laurilan elämäntapamme kokonaisuuden kyseenalaistavalla lauluperinteellä on Suomessa heikko kaikupohja. Näille säveltaajuksille on suomalaisen työväenliikkeen historiassa ja nykypäivän yhteiskuntakriittisessä keskustelussa tavattu osua turhan harvoin. Kuvaillessaan elämiemme – tai hitaiden kuolemiemme – olosuhteita heidän äänessään kuuluu kaikuja pääomajärjestelmän tai yleisemmin sosiaalisten suhteiden hierarkiat kokonaisvaltaisesti kyseenalaistaneista ihmisten globaaleista ja historiallista perinteistä. Olemassaolomme radikaalin kritiikin perusproblematiikkaa kiteytetään usein osuvasti ja paikoin tekijät onnistuvat avaamaan näistä lähtökohdista uusia näköaloja.

Toisaalta tekijöiden suhde tähän kaivostyöläisten monipolviseen radikaaliin keskustelutraditioon on osin ongelmallinen. Suhde näyttää usein tiedostamattomalta, välillä tosin tietoisesti tiedottomalta. Pyrkimys itsenäiseen ajatteluun johtaa kuitenkin välillä epämukaviin tilanteisiin, joissa elämänmuotomme monesta näkökulmasta puidun perusproblematiikan ulottuvuuksia tunnutaan esitettävän omina radikaaleina huomiona. Tiettyjen käsitteiden totutusta poikkeava käyttö toimii paikoin, mutta hankaloittaa kommunikaatiota ja saattaa olla välillä epäjohdonmukaista ja jopa harhaanjohtavaa. Siirtyessään kirjan ytimeen – itsekritiikin alueelle – tekijöiden ajatus liikkuu kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin tilassa, jossa vallitsevia valtatiloja kadottamaan pyrkivät ihmiset eivät ole vielä juurikaan kyenneet tekemään ratkaisevia liikkeitä tai valtauksia.

Laurila ja Kämäräinen problematisoivat ostetulle omistamiselle omistetun olemisen tapamme. He vyöryttävät eteemme kuvia palkkatyön ylläpitämästä elämästä ja kulutuksen maailmanjärjestyksestä. Näemme epätoivoisen tilanteemme, jossa toistamme yhä uudelleen annettuja kaavoja sekä suostumme yhä useammalla elämänalueella käyttämään ja olemaan kauppatavaroiden muotteja.

Kirjoittajien palkkatyökritiikki esittää monipuolisesti instituution mielipuolisimpia ulottuvuuksia. He purkavat palkkatyön perustavimpia työn kohteiden määräytymiseen, työnjakoon ja -jakautumiseen liittyviä ongelmia ja luovat silmäyksiä palkkatyön luonteen uusimpiin piirteisiin. Kirjoittajat huvittavat mielikuvalla meidän elämästä vieraantuneiden ihmisten omakuvasta osaavana ja taitavana väestönä, ja terävöittävät yhä useammalle palkkatyöläiselle ajankohtaisemman ja kipeämmän kysymyksen: miksi tienaat?

Yksinkertainen vastaus. Voidaksemme toteuttaa pääoman tarjoamaa ja sille välttämätöntä elämänmallia: kuluttamista eli tavaroiden jatkuvaa ostamista. Se luo ympärilleen näköalan vievän savupilven, jonka suojassa voimme mennä yhdentekevään työhön, hankkiaksemme tavaroita, joita emme tarvitse, ja antaa itsemme ja toimintamme kulutettavaksi ja käytettäväksi kauppatavaroina. Emme ole luovuttaneet vain työmme hallintaa vaan myös yhteyden siihen mitä kuluttamiemme kauppatavaroiden takaa löytyy. Rahalla ostamisen myötä menetämme palautekytkennän: valutamme vettä hanasta, pyyhimme nenämme paperiin, nostamme puhelimen korvallemme tai teemme minkä tahansa markkinoille suuntautuvan tuotannollisen liikkeen. Meidän ei tarvitse välittää mitä toiminta edellyttää kunhan itseämme myymällä hankimamme rahat riittävät tavaroiden ostamiseen.

Laurila ja Kämäräinen nimeävät palkkatyöelämämme nyky-ympäristön viherkapitalismiksi. Tilaksi, jossa me punavihreiksi (tai yhtä hyvin kommonereiksi) itsemme brändänneet palkkatyöläis-kuluttajat voimme sulkea silmämme osallisuudestamme rikokseen: oman ja ihmistoveriemme elämien ja ympäristömme markkinavälitteiseen tuhoamiseen tyytymällä ekologisiksi, yhteisöllisiksi, osallistaviksi ja eettisiksi naamioituiviin, mutta silti väkivallan varjoja ja kapitalismin mekanismeja mukanaan kantaviin elämänmalleihin.

Monet yhteisiksi ja yhteistekemisen muodoiksi ymmärretyt toimintamallit näyttävät kirjan näkökulmasta pikkuporvarillisilta. Niiden toiminta ei kyseenalaista markkina- ja kulutusriippuvaista olemassaoloa ja ”muutos suhteessa omistavan luokan yksityistettyyn valtaan karkaa aina vain kauemmaksi”. Paradigmana yhteiset  (commons) ja yhteistekeminen tuntuisivat kuitenkin luontevasti väistävän kirjoittajien tiukan hyökkäyksen kravattiinsa tukehtuvaa aktivismia vastaan. Meidän yhteisistä ja yhteistekemiselle perustuvan kommunistisen yhteiskunnan tulevaisuuden suuntaan ajatuksensa kohdistaneiden kannattaa kuitenkin pysähtyä kirjoittajien aktivismikritiikin äärelle erityisen tarkkaavaisesti.

Kokoustamisesta, jatkuvasta tulevan toiminnan visioinnista, mielenosoittamisesta vallanpitäjille, ja näiltä samoilta herroilta ja rouvilta kiltisti tai vihaisesti pyytämisestä, manifestien kirjoittelusta, omien näkemysten myyntiyrityksistä ja rahan keräämisestä toiminnan ylläpitämiseen on tullut aktivismin vakiintuneita kaavoja, pyhiä alueita, joita monet radikaaleimmatkaan aktiivisista yhteiskunnan olemuksen vastustajista eivät ole kyenneet täysin jättämään. Yhdysvaltalaisen professorin ja aktivistin Staughton Lyndin kaikuna kirjan tekijät ihmettelevät liikkeitä, jotka matkustavat maapallon toiselle puolelle kokoukseen, mutta eivät onnistu rakentamaan todellista liikettä omalla takapihallaan.

”Miksi tämä on toimintamme vakiintunut sisältö? Täytyy olla!” Ei ole muuta vaihtoehtoa. Vai onko? Kirjoittajat näkevät aktivismin lähtevän liikkeelle muodosta. Sen vastakohtana on lähteminen liikkeelle sisällöstä, joka prosessina rakentaa ympärilleen tarvitsemansa muodon. Olennaista ei ole se mitä edustamamme liike väittää edustavansa tai jopa tekee. ”Liike on kuori. Se ei tee mitään. Oleellista on se mitä itse teet”.

Kämäräinen ja Laurila lähtevät siitä, että vasta kun ymmärretään aktivismin olevan kuopattu historiallinen liike, avautuu eteemme oman olemassaolomme kyseenalaistamisen ja korjaamisen prosessi. On kyettävä näkemään itsensä markkinamaailmassa kasvottomiksi jäävissä sosiaalisten suhteiden verkostoissa, mukaan lukien pääoman organisoimat tavaratuotanto- ja toimeentulosuhteet sekä muut hierarkkiset valtasuhteet. Tekijät korostavat etsivänsä ”täysin toisenlaisia tapoja suhteuttaa itsemme maailmaan, toisiimme ja teollisen yhteiskunnan tuhoisiin rakenteisiin”.

Kämäräisen, Laurilan ja toki yleisemmin historiallisen työväenliikkeen radikaalin tradition näkökulmasta tämä voi tapahtua vain meistä itsestä, sisältä ulospäin, alhaalta ylöspäin kulkevassa prosessissa. Vapautta ei voi saavuttaa suoraan demokratiaan tai kestävään kehitykseen kohdistetuilla kehitystoimenpiteillä – tai kirjoittajien listaan voitaisiin ehkä lisätä: aktivistikirjoittajien käynnistämillä keskusteluilla tai ylipäänsä ulkopuolisten esittämillä ajatuksilla.

Kirjoittajat kertovat etsivänsä perustehtävänään todellisen kyseenalaistamisen ja vuorovaikutuksen tilaa: valtausta. He eivät tyydy aukion valtaamiseen tai vaadi pahamainesta 1% tilille viime vuosien Occupy -liikehdinnän stereotyyppisimmässä hengessä. Kämäräiselle ja Laurilalle valtaus on ovien potkaisemista auki ja toimimista kokonaisuudessa. Se on jatkuvaa olemisen kritiikkiä, eikä se tapahdu vain yhtä vihollista vastaan. Se tarkoittaa ryhmittymistä (itse hallittujen ja yhteisten) prosessien ympärille ja rinnakkaistodellisuuden rakentumista.

Tekijät eivät pelkää tunnustaa haluavansa vallata kapitalististen mekanismien nykyisellään täyttämän ihmisten keskinäisen ja luonnon välisen tilan. He jakavat näkemyksen kauppatavaramuodosta vieraantumisen perusmekanismina. ”Anastettu tila voidaan vallata siirtämällä se takaisin epäkaupallisen alueelle. Muuta keinoa ei ole. Ihminen kuluttajasta takaisin ihmiseksi. Kokemus tavarasta takaisin kokemukseksi” ja ”luonto tuotantoresurssista takaisin luonnoksi.” Kuitenkaan tätä jo kauan ihmisten keskuudessa kaikunutta järisyttävää ajatusta elämän siirtämisestä epäkaupalliselle alueelle ei tässäkään kirjassa kyetä vielä liikauttamaan pidemmälle käytännössä.

Kirjoittajien perusteellisen valtauksen ohjelmassa on nimittäin epävarma perusta: tekijöiden näkökulma johtaa kiipeämiseen puuhun yksin päätä käyttämällä. Heidän valtauksellaan on idealistinen – ideoiden, ajatusten ja henkisen tasoa painottava – sekä individualistinen näkökulma. Tällä kritiikillä ei ole tekemistä marxilais-leniniläisen liturgian kanssa. Se on näkökulma, jota käyttämällä muut ihmiset, commons-paradigma ja radikaali kommunistinen perinne voivat asettua kirjan ja sen tekijöiden rinnalle yhteisen muutoksen tekijöiksi.

Vaikka kirjassa puhutaan kokonaisvaltaisuudesta, määritellään valtaus ensisijaisesti henkiseksi: oikeudeksi henkiseen liikkumatilaan, omaan ajatteluun ja itsensä määrittelyyn. Kirjoittajille ”se mitä kannan mielessäni olen minä”, ”jokainen ajatus on teko” ja he kertovat kerran vallatun henkisen tilan takaisinvaltaamisen (rekuperoitumisen) olevan vaikeampaa kuin fyysisen tilan takaisinvaltaamisen. Tekojen ja tekemisen merkityksen asettaminen toissijaiseksi on osin ristiriidassa kirjassa tietyissä kohdissa esiintyvien sävyjen (ja tekijöiden oman elämän joidenkin käytäntöjen) kanssa, mutta heijastaa silti tätä kirjan pulmallista lähtökohtaa

Pysyessään idealistis-individualistisella alueella yksilön pään sisäinen halu ja haluamattomuus muuttuvat peruskysymyksiksi. Kuten kirjoittajat asian ymmärtävät: ”jos poliisikokelas ymmärtäisi astuvansa pääoman rakenteiden ja valtasuhteiden ylläpitäjän rooliin, hän kävelisi ulos poliisikoulusta – vaikka seinästä läpi” tai astetta vieläkin romanttisemmin: ”Orjuus on tapahtuma, johon voimme halutessamme vaikuttaa. Voimme koska tahansa vaikuttaa afgaanimiesten tapaukseen marssimalla 10 000 ihmisen voimin Maahanmuuttovirastoon, laittamalla tarvittaessa paikat matalaksi.”

Pohtiessaan muutoksen edellytyksiä ensisijaisesti henkisen tasolta ja jättäessään aineellisen todellisuudet tekijät toissijaiseksi tekijät eksyvät pelon käsitteeseen ja yleisemmin osin juurettomaksi jäävään sosiaalipsykologisoivaan tulkintaan. Klassisen olemassaolon ja tietoisuuden suhteen kysymyksen sivuuttaminen johtaa ongelmiin.

Vastalääke ei ole aineellisen valtauksen asettaminen henkisen sijaan vaan näiden dialektiikka (yksinkertaisesti: aineellinen todellisuus ja tietoisuuden maailma ehdollistavat vastavuoroisesti toisiaan). Kun tekijät kirjoittavat, että ”kapitalistisen selviytymisen mentaliteetti estää vapauden” voisi heidän tekstiään kokonaisvaltaistaa muotoon: kapitalistinen selviytyminen estää vapauden. Pohtiessaan maton vetämistä kapitalismin alta ja sen valtuutuksien peruuttamisesta, ei pelkkä tekijöiden painottama mielen muuttaminen riitä. On muutettava koko ajatukset sisällyttävä olemisen tapa.

Yhtä ongelmallinen on kirjan valtauskäsitteen individualistiseksi jäävä näkökulma. Korostaessaan vieraantumisen prosessia korjaavan liikkeen lähtevän yksilöstä ja omasta itsevaltauksen ja -kritiikin prosesseista he puhuvat perustavasta tekijästä, mutta vain osatekijästä. Itsevaltaus on välttämätön, muttei yksin ja pelkästään yksilössä tapahtuvana riittävä osa muutoksen mekanismissa. Sivuuttamalla valtauksen lähtökohtaisen kollektiivisuuden he individualisoivat muutoksen mekanismin ja jättävät teoriansa vieraantuneeseen yksilöllis-yksinäiseen horisonttiin. Porvarillisen kulttuurin ytimessä olevaa yksilökulttia ei yksilö yksin kykene jättämään. Vieraantuneen yksilön pyrkiessä yksilönä muutokseen ei porvarillisen järjestelmän rakenteessa muutu vielä mikään.

Tekijät myöntävät kyllä valtauksen mahdollisesti saavan myöhemmin kollektiivisen muodon, mutta kieltävät yksilön ulkopuolella tapahtuvan merkityksen prosessin käynnistymisen perusedellytyksenä. Mutta kuten monet commonseista tai yhtä hyvin aikojen saatossa lukuisat kommunismista olemisen tapana kiinnostuneet ihmiset ovat huomanneet: yksilöllinen halu ei tunnu johtavan kovinkaan pitkälle tilanteessa, jossa kaikki aineellinen on yksityises-valtiollisessa hallussa ja ihmiset –  itse mukaan lukien – tyytyvät näihin kasvottomiin rakenteisiin, joissa on toistaiseksi ollut helpointa ja mahdollista antaa elämän rakentua. Kollektiivisuuden vaatimus asettaa muutoksen mekanismin samanaikaisesti yksilön sisälle kuin sen ulkopuolelle: yhteisen alueelle. Tämä nostaa porvarillisen rakenteen jättämisen vaikeusastetta, mutta on myös sen ainoa mahdollisuus.

Kirja vaeltelee pistävän kriittisellä otteellaan tämän pikkuporvarillisen elämän eri alueilla. Pysähtyessään kritisoimaan tiedettä porvarillisena instituutiona se hakkaa lukuisia nauloja oikeille paikoille rehtorien otsaan. Akateeminen tutkimus pyörii tekijöidensä mukana mukavasti porvarillisen järjestelmän käytössä ja tieteellinen tieto heijastaa paradigmaattisesti omaa vieraantuneisuuttaan. Tässä asiallisessa kritiikissä kulkee kuitenkin mukana myös kirjoittajien individualistisesti ontuva näkökulma. Hylätessään tieteellisten menetelmien mukana myös yleisemmin tiedon kollektiiviset ulottuvuudet he päästävät pesuveden mukana viemäriin jotain korvaamatonta.

Kirjoittajille intuitiivinen oppiminen toimii vastakohtana rationaalisesti tietoa kokoavalle tieteelle. Yksilön tiedot ja käsitykset todellisuudesta kehittyvät kyllä dynaamisessa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, mutta kirjan tekijät sulkevat näkökulmastaan muina aikoina ja muissa paikoissa eläneet ja elävät ihmiset ja ihmisryhmät pois tästä vuorovaikutusympäristöstä. Tarkoittavatko kirjoittajat todella tarttuvansa elämänsä haasteisiin yksin omien tuntemustensa nojalla ja hylkäämällä kaikki tiedon kollektiiviset muodot? Vai ratkaisevatko he ongelmiaan yhdessä maantieteellisesti ja historiallisesti rakentuvien ihmistoverijoukkojen kanssa? Näistä kahdesta tiedon lajista huomataan ensimmäisen muistuttavan nykyistä kapitalismin ehdollistaman ihmistoiminnan mahdollisuuksia ja toisen yhteiselle perustuvaa mallia – oli jälkimmäinen sitten kuinka haastavaa tahansa yhteisestä vieraantumisestamme johtuen.

Kirjoittajat kehottavat ottamaan esille oman tekopyhyyden mekanismit ja repimään rikki oman  kriittisyyden, toimintamallit ja ajattelun kaavat.  Keskeinen neuvo, mutta perusteellinen kritiikki asettaa kuitenkin siis myös kanarialintukirjan haasteen eteen.

Tekstin idealistis-individualistinen ongelma heijastuu kirjan materiaaliseen luonteeseen ihmisten välisissä suhteissa. Käsillä on hyvinkin totuttuun tapaan rakentunut kirjatavara suhteessa yhtä lailla tekijöihin, lukijoihin kuin sisältöön. Kirjassa on koolla on kasa kahden yksilön monia asiallisia, muutamia epäjohdonmukaisia, mutta yhtä kaikki irralliseksi jääviä ajatuksia, joista ei puutu vain tekstiä ryhdistävää toimitusta vaan etenkin tietoinen yhteys voimavarojen yhdistämiseen, yhteiseen tietoon sekä siihen suhteessa olevaan elämäntoimintaan. Kirja ei ponnista kollektiivisesta keskustelusta tai ongelmanratkaisujen kentästä, ja siksi yhteisten keskustelujen tilaan palaaminen on hankalaa. Kirjassa kyllä esitetään tavoitteeksi ”kartoittaa hierarkiattoman yhteistyön mahdollisuuksia, tutkia mitä se edellyttää ja pohtia missä protestin epäjatkuvuuskohdat sijaitsevat”, mutta käytännössä juuri tähän ei vielä ryhdytä.

Tekijät esittävät tyytyväisyytensä siitä, etteivät ole kirjoittaneet aktivismin käsikirjaa, sillä he eivät tarjoa lukijalle valmiita toiminta- ja ratkaisumalleja. He suhtautuvat aiheellisen ironisesti asiantuntijoiden kuvitelmiin siitä, että selittämällä tosiasiat ihmisille loogisesti he muuttavat käyttäytymistään. Aktivismikritiikki ei kuitenkaan pelasta kirjaa aktivistikäsikirjojen paradigmalta. Eräänä kirjan esiin nostetuista tavoitteista on paikallinen itseorganisoituminen, mutta ilman käytännöllistä avausta paikallisen itseorganisoitumisen käynnistämiseksi tai kehittämiseksi on hyvin vaikea ymmärtää mistä muusta on kyse kuin aktivistisesta neuvosta paikalliseen itseorganisoitumiseen ja tosiasioiden selittämisestä niistä vielä tietämättömille loogiseen tapaan. Porvarillista elämää perusteellisesti ymmärtäviä kirjan kirjoittaneita asiantuntijoitakin kaivattaisiin ehkä enemmän yhteistekemisen kuin yksilöllisten ajatusten tiedotustoiminnan osastolla.

Toisaalta tekijät kertovat ottavansa kriittisten tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden ajatukset vakavasti vasta kun saavat tietää mistä heidän syömänsä ruoka on peräisin. Porvarillisten asemien kritiikki on paikallaan, etenkin jos sen voi tehdä sanallisten menetelmien lisäksi myös käytännössä. Tekijät itse ovat yrittäneet vallata ravintoratkaisujaan markkinoilta itselleen, mutta jopa tämä keskeisin elämänulottuvuuskin on vain osa kokonaisuutta. Yhtä hyvin voisimme kysyä kanarialinnun laulattajilta mistä heidän kirjansa paperi on peräisin? Miten he lähettävät postinsa? Kenen tekemillä välineillä he kirjoittivat kirjansa? Mikä lämmitti heitä talven kylminä öinä? Mitä seurauksia kokonaisuudelle on lukijoilta pyydetyllä 12 euron hinnalla tai ilmaiseen lukemiseen vaadittavan yksityis-julkisen internetyhteyden välttämättömyydellä?  Vastaavat he mitä tahansa heidän ajatuksensa kirjassa ovat paikoin vakuuttavia. Kokonaisuuden kokonaisvaltaisessa valtaamisessa riittää kuitenkin vielä tekemistä.

Laurila ja Kämäräinen ymmärtävät pienen ihmisen vaikeudet tämän ihmiselämän ja -elämien kokoisen haasteen edessä. He tietävät, että monet meistä jakavat tuntemuksen ja kysyvät: olemmeko koskaan harkinneet yhteistyön mahdollisuutta. Ja kuten he helpottavasti toteavat: kuvitelma erityisestä ja yksityisestä ongelmasta lannistaa. Havainto yhteisestä ongelmasta luo sen sijaan valtavan inspiraation lähteen.

Tekijät pyytävät lukijoita mukaan luomaan ilmapiiriä, jossa uskallamme jälleen tulla oman elämämme tekijöiksi. Vieläkin radikaalimpaa olisi jättää etuliite -ilma pois ilmapiiristä – aivan kuten myös sen vastinparista maapiiristä – ja kutsua ihmisiä yksinkertaisesti piiriin. Laurila ja Kämäräinenkin ovat kuitenkin huomanneet, että toistaiseksi tälle omaa toimintaa kyseenalaistavalle toiminnalle ja vuorovaikutukselle on pikkuporvarillisessa tilassa ollut vain yksi oikea paikka: jossain muualla. Jää nähtäväksi alkaako commons.fistä kehittyä tilaa, jossa voi osallistua itsekriittiseen ja yksilöllisen olemassaolon yhteisiin korjaamisen prosesseihin.

Laurila ja Kämäräinen kertovat tietävänsä ja tuntevansa, että halukkaita piiriin kyllä on, ”mutta emme tiedä missä”. Me kaikki muut samaa asiaa pohtineet tiedämme nyt ainakin kaksi muuta itsemme lisäksi. Tietoisuus ei kuitenkaan vapauta kanarialintua edes häkistä. Yksin voimme toki avata häkin, mutta vain huomataksemme kanarialinnun palaavan häkkiin muutaman kierroksen jälkeen. Vain yhdistämällä ajattelumme ja tekemisemme sortuneesta kaivossoluksta uloskaivautumista varten voimme varmistaa kasvumme ihmisjoukoiksi, joista kukaan ei enää halua viedä kanarialintua takaisin kaivokseen.

Tamas Matekovits

”Itsekritiikin periaatteen tietoinen käyttöönotto ja ylläpitö on välttämätön edellytys historiallisesti kestävän, hegemonisen ja yhteisöllisen vaihtoehdon luomisille pääoman sosiaaliselle aineenvaihdunnalle orgaanisena järjestelmänä.” – István Mészáros

Samasta aiheesta erikoistuneemmilla sanoilla: http://monthlyreview.org/2008/03/01/the-communal-system-and-the-principle-of-self-critique

 

#Kommentoi julkaisua keskustelufoorumilla!

 


 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s