… Ja tutkimus taisteli

Suoranta, Juha & Ryynänen, Sanna: Taisteleva tutkimus. Into Kustannus 2014.

Mitä on tieteen ja tutkimuksen poliittisuus? Mikä yksittäisen tutkijan asema on maailman muuttamisessa oikeudenmukaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi paikaksi? Näihin ja muihin kysymyksiin Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittama Taisteleva tutkimus tarjoaa radikaaleja näkökulmia.

Toukokuussa 2014 joukko taloustieteen opiskelijoita julkaisi kansainvälisen opiskelija-aloitteen, jossa vaadittiin yliopistoihin monipuolisempaa taloustieteen opetusta. Aloitteen kummallinen radikaalius perustui opiskelijoiden vaatimuksen sisältöön: ”Opettakaa meitä paremmin!”. 42 taloustieteen opiskelijoiden, opettajien ja tukijoiden järjestöä 19 eri maasta ympäri maailman allekirjoitti aloitteen, jossa esitettiin, että ei ainoastaan maailmantalous, vaan myös taloustieteen opetus yliopistoissa on kriisissä.

Helsingin Sanomat julkaisi 24.2.2014 artikkelin otsikolla ”Tiederahan poliittinen ohjaus epäilyttää monia”. Artikkelin taustalla oli valtioneuvoston kanslian Pekka Himaselta tilattu, isolla rahalla yhdessä Manuel Castellsin kanssa toimitettu teos Kestävän kasvun malli. Keskustelu tiederahan poliittisesta ohjauksesta nousi Himas-gaten jälkeen uuteen valoon. Heräsi epäilyksiä siitä, kuka, ketkä tai mikä tutkimusta lopulta ohjaa, ja siitä, onko tieteen oletettu autonomia viimein menetetty.

Edellä esitetyt tapaukset ovat esimerkillisiä ilmentymiä nykytieteen poliittisuudesta. Molemmista niistä käy ilmi, ettei tieteen tai tutkimuksen kriittinen arviointi rajoitu enää yliopistojen sisällä vaikuttaviin radikaaleihin hahmoihin, vaan se on levinnyt yleiseen tietoisuuteen.

Toisekseen molemmat esimerkit osoittavat, että tieteen ja tutkimuksen rooli maailmaa selittävänä ja sitä rakentavana tekijänä on kriisiytynyt. Kysymys tieteen ja tutkimuksen poliittisuudesta on arkipäiväistynyt. Ja hyvä niin! Enää on kysyttävä, kuinka tutkimusta ohjataan, mihin suuntaan ja millä ehdoilla?

Muun muassa näiden ongelmien ymmärtämiseen Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen lähes neljä sataa sivuinen rohkea teos Taisteleva Tutkimus tarjoaa tärkeitä näkökulmia.

Suoranta on tullut tunnetuksi suomalaisen kriittisen ja radikaalin kasvatusajattelun muotoilijana. Viime vuosina hän on kirjoittanut tekstejä esimerkiksi paperittomien ihmisten tilanteesta (Vastaanottokeskus & Piilottajan päiväkirja, molemmat Into Kustannuksen julkaisuja). Ryynänen on tunnettu sosiaalipedagogiikan kentältä ja freireläisestä taustastaan kansalaistyön parissa Brasiliassa. Kirjasta välittyykin kirjoittajien laaja teoreettinen osaaminen yhdistettynä käytännön toimintaan.

Mitä on taisteleva tutkimus?

Taisteleva tutkimus tarkoittaa kriittisesti kantaa ottavaa ja toiminnallista tutkimusta, jossa tutkija tarkastelee sosiaalista todellisuutta ja muuttaa maailmaa yhdessä eri toimintakentillä työskentelevien ihmisten kanssa. – Suoranta & Ryynänen

Yliopistokirjastojen hyllyt notkuvat tutkimus- ja metodikirjallisuudesta. Kulttuurintutkijoille on tarjolla diskurssianalyysia ja maailman kielellistä luonnetta painottavia menetelmäoppaita, kasvatustieteilijät käyvät kamppailua määrällisen ja laadullisen tutkimuksen välillä, yhteiskuntatieteilijät tutustuvat niin retoriikantutkimukseen kuin policy-analyysia koskeviin menetelmiin. Taisteleva tutkimus ei ole puhtaasti metodiopas – siinä ei anneta tutkimusmenetelmiä koskevia ohjeita, mutta se löytää toivottavasti tiensä menetelmiään kehittävien tutkimuksentekijöiden käsiin.

Taistelevassa tutkimuksessa ei asettauduta maailmasta eristäytyneen ja sitä etäältä katsovan, objektiiviseksi itsensä ymmärtävän tutkijan asemaan. Lähtökohtana on tutkija, jonka ensisijainen tavoite on muuttaa maailmaa paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Suorannan ja Ryynäsen mukaan tutkimuksen ihanteena pidetty objektiivisuus ei päde, eikä yhteiskunnallisen tutkimuksen tehtäväksi riitä vain kuvata ja analysoida maailmaa. Taisteleva tutkimus toki tunnistaa ja analysoi yhteiskunnallisia ongelmia, mutta olennaisempaa on yhteiskunnallis-taloudellisten rakenteiden ja muodostelmien muuttaminen.

Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan taistelevan tutkimuksen periaatteita, sen historiallisia ja intellektuaalisia juuria sekä kuvataan muutaman tapausesimerkin kautta taistelevan tutkijan asemaa yliopistossa. Taistelevan tutkimuksen historiallisia juuria voidaan löytää useasta eri suunnasta. Keskeisimpinä näistä nostetaan kirjassa esille työläisten omaehtoinen sivistystyö, järjestäytyneen työväenliikkeen synty, Marxin ja Engelsin tutkimukset, 1800-luvun naisliike ja Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria.

Ensimmäisen osan viimeisessä luvussa käydään läpi konkreettisin esimerkein, kuinka kriittiset tutkijat ovat ajautuneet ”kahnauksiin” yliopistoissa. Esimerkit ovat valaisevia ja saavat kirjan analyysin elämään, vaikkakin herää epäilys luvun johdonmukaisuudesta kirjan kokonaisanalyysin kannalta. Luku jää paikoittain myös irralliseksi: yksityiskohtaisten esimerkkien tilalla olisi toivonut yleisempää analyysia mahdollisuuksista yhdistää tutkija ja tutkimus yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kirjan toisessa osassa tarkastellaan taistelevan tutkimuksen käytäntöjä laajan esimerkkikattauksen avulla. Esille nostetaan Paulo Freireltä peritty sorrettujen pedagogiikka, feministinen tutkimus, kriittinen antropologia, julkinen sosiologia ja ekologinen aktivismi. Suoranta ja Ryynänen onnistuvat tuomaan ansioituneesti esille taistelevan tutkimuksen heterogeenisyyttä, mutta runsauden vuoksi he joutuvat monesti myös yksinkertaistamaan asioita. Tämä on kirjan luonteen huomioon ottaen kuitenkin epäolennaista. Kirja on kirjoitettu käytettäväksi, ei niinkään puhki analysoimista varten.

Mielenkiintoisimmaksi taistelevan tutkimuksen käytännöistä nostetaan esille vähemmälle huomiolle jäänyt ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n edustama parrhesian eli suoraan puhumisen perinne. Parrhesialla viitataan ”toden puhumiseen”. Siinä pysytään totuudessa tarkoittaen puhujan omaan kokemukseen perustuvaa näkemystä. Tässä mielessä totuus on aina erottamaton osa kantajaansa ja suorassa suhteessa puhujan moraalisiin ominaisuuksiin, kuten hänen rohkeuteensa.

Parrhesia viittaa myös kritiikin muotoon, jossa totuuden esittämisen tavoite ei ole niinkään kertoa (objektiivista) totuutta muille, vaan kritisoida omaa tai muiden toimintaa ”alhaalta ylöspäin”. Foucault itse tarkentaakin parrhesin periaatetta eräässä haastattelussaan esittämällä sen olevan eräänlaista hallittujen vapautta, hallittujen oikeutta esittää kysymys totuudesta: ”Mitä teette esimerkiksi silloin kun alatte käsitellä yksityistä koulutusta?”[1]

Kirjan viimeisessä osassa käsitellään kysymystä siitä, mikä on se yhteiskunnallinen muutos, jota taisteleva tutkija pyrkii toiminnallaan edistämään.

Muutos koskee kirjoittajien mukaan ennen kaikkea ihmisten aiheuttamaa ilmastonkatastrofia, talouskysymyksiä sekä ihmisten eriarvoistumista. Näiden ratkaisemiseksi taisteleva tutkija käyttää yhteiselon, vaihtoehdon ja kumouksen strategioita. Yhteiselon strategia pyrkii muuttamaan vallitsevan epäoikeudenmukaisen järjestelmän rakenteita kaikkien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tutkija tarjoaa tietonsa ja taitonsa yhteiskunnallisen liikkeen yhteiseen käyttöön.

Vaihtoehdon strategiat pyrkivät esimerkiksi mielenosoitusten, osuuskuntien tai muiden vapaaehtoisten yhteenliittymien kautta edistämään taloudellista ja sosiaalista yhdenvertaisuutta yhteiskunnallisissa marginaaleissa. Kumouksen strategiat taas pyrkivät muuttamaan vallitsevan järjestyksen rakenteita. Strategiassa ei uskota tämän tai tuon asian valuvian paikkaamiseen, vaan koko järjestelmän uudistamiseen, joko parlamentaarisen demokratian keinoin tai toimimalla sen ulkopuolella.

Lopuksi

Eräässä keskustelussaan Michel Foucault’n kanssa ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze kuvaa empirian, teorian ja intellektuellin välistä suhdetta seuraavasti:

Ennen käytäntöä pidettiin teorian sovellutuksena tai seurauksena tai ajateltiin vastakkaisella tavalla, että käytännön on oltava innostuksen lähteenä teorioille, koska sehän on itsessään luovaa tulevien teoreettisten muotoilujen kehittelylle. […] Sinulle ja minulle teoretisoiva intellektuelli ei voi enää olla subjekti eikä edustava esimerkki tiedostavasta henkilöstä tai edustavasta tietoisuudesta.[2]

Deleuzen ja Foucault’n tarkoittaman intellektuellin tehtävä ei ole kertoa, mitä muiden tulee tehdä, saati edustaa heidän yleistä tietoisuuttaan. Esimerkiksi Tarkkailla ja Rangaista -teoksen valmistumista koskevassa analyysissaan Foucault pyrki osoittamaan, ettei vankien tilanteen parantamiseksi ole tarpeen luoda entistä parempia teorioita vankiloista, vaan pikemminkin löytää vankien itsensä luomia merkityksiä niitä koskien.

Miksi? Koska ne yksinkertaisesti olivat parempia.

Eräs Taistelevan tutkimuksen tärkeimmistä opeista onkin tutkijan, opettajan, opiskelijan sekä laajemmin kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden ja myös yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutunut ja monimuotoinen luonne. Taisteleva tutkimus väittää, ettei kriittinen tutkija voi enää tarkastella todellisuutta norsunluutornistaan teoria-arsenaalinsa läpi, etenkään jos hän haluaa osallistua työskentelyyn yhteiskunnallisten muutosten eteen.

Tähän liittyen kirjan viimeinen luku tarjoaakin tärkeitä näkökulmia. Taistelevaan tutkimukseen kuuluu Suorannan ja Ryynäsen mukaan aina tasa-arvoinen ja yhteinen opinnollisuus sekä vastavuoroinen kasvatuksellisuus – jotain sellaista, mitä voitaisiin kutsua myös termillä yhteistekeminen (commoning). Taisteleva tutkimus nojaa educere-perinteeseen, jossa tiedon ja oppimisen tehtävä ei ole sopeutua vallitsevaan ympäristöön, vaan pikemminkin antaa mahdollisuuksia ihmisten itseymmärryksen lisäämiseen sekä vallitsevien sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden analysointiin.

Se, että tiedon ja oppimisen tehtävä ei ole puhtaasti funktioonalinen tai sopeutuva suhteessa yhteiskunnan asettamiin päämääriin, on väite, jonka vähemmänkin radikaalin tutkijan on helppo allekirjoittaa. Tieteellä ja tiedolla ei ehkä ole puhtaan sivistyksellistä intressiä; ei ole olemassa välineetöntä tietoa tai (romanttista) sivistystä. Tieteen ja tiedon irrottaminen niiden välittömästä hyodyntämisestä tai poliittisesta ohjauksesta on kuitenkin entistä ajankohtaisempi kysymys erityisesti kasvatus-, ihmis- ja yhteiskuntatieteiden kohdalla. Esimerkkeinä tästä käyköön ylhäältä käsin johdettu keskustelu “aktiivisesta kansalaisuudesta” tai kirjoittajienkin esille nostama tapaus, jossa valtio tilaa filosofilta selvityksen kansakunnan tulevaisuudesta.

Kirjaa lukiessa herää kysymys, mikä on taistelevan tutkijan rooli maailman muuttamisessa? Onko hän lopulta kuitenkin ulkopuolinen reflektoija yhteiskunnalliselle toimijalle? Suoranta ja Ryynänen eivät anna kysymykseen suoraa vastausta. Toisaalta he antavat ymmärtää, että taistelevan tutkijan rooli on tasavertainen muiden toimijoiden kanssa, ovathan heidän ongelmansa yhteisiä, toisaalta useissa kohdin taisteleva tutkija tuntuu jäävän ulkopuoliseksi hahmoksi, joka tuo oman tutkimuksellisen panoksensa yhteiskunnalliseen toimintaan. Olisiko kysymystä lähestyttävä myös toisesta suunnasta: kuinka yhteiskunnallisista toimijoista voisi tulla tutkijoita?

Taisteleva tutkimus on helposti lähestyttävä, sisällöltään rikas ja rohkea ulostulo suomalaisen tutkimuskirjallisuuden kentällä. Sen ansiot ovat kiistattomat. Kirjaa vaivaa kuitenkin paikoittain liian vahva taustaoletus teorian ja käytännön toiminnan välittömästä suhteesta. Suoranta ja Ryynänen liikkuvat kenties liiankin innokkaasti toimimaan. Maailmaa muutetaan tietenkin käytännöillä – yhdessä tekemällä ja toimimalla – mutta vaarana on kadota pseudo-konkretiaan, jossa väliä on vain sillä, että jotain tehdään. Mikä tahansa tekeminen ei kuitenkaan muuta maailmaa, ainakaan paremmaksi. Joskus jopa päinvastoin.

Vaikka tiede ja tutkimus pahimmillaan jäävätkin käytännölle ja elämälle vieraiksi, on käsitteillä ja teorialla paikkansa yhteiskuntaa ymmärrettäessä – ilman käsitteitä ei voi käsittää. Tämän myös kirjan kirjoittajat mitä ilmeisimmin tiedostavat.

Tiede on poliittista. Tätä tuskin kiistää enää kukaan. Tiedettä ei kuitenkaan voida arvottaa ainoastaan sen yhteiskunnallisten vaikutusten pohjalta, vaikka sillä niitä epäilemättä onkin.

Esko Harni

Taistelevan tutkimuksen -kirjassa esitetyt menetelmät tulevat pysymään esillä ja käytössä. Tulevana sunnuntaina Sanna Ryynänen alustaa Helsingissä Häiriöitä -luentosarjalla kirjassa esitetyistä menetelmistä, minkä jälkeen on mahdollista keskustella tutkimusmenetelmien käytöstä. Tilaisuus on 5.10. kello 16.30 Uuden ylioppilastalon Kupolissa.

Kirjan kotisivut: http://taistelevatutkimus.wordpress.com