Solidaarisuustalouden pedagogiikkaa

Kasvatustieteilijä Moacir Gadotti kirjoittaa Brasiliassa ilmestyneessä pienessä kirjasessaan ”Solidaarisuustalous pedagogisena praksiksena”, että tarvitsisimme erityistä solidaarisuustalouden pedagogiikkaa. Hänen mukaansa vallitsevalle talousjärjestelmälle vaihtoehtoisten, kaikinpuoliseen kestävyyteen pyrkivien taloudellisen toiminnan muotojen vahvistuminen ja vakiintuminen vaativat myös kasvatuksellista ymmärrystä ja tukea. Hän myös toteaa, että yliopistojen tulisi ottaa tässä aktiivinen rooli niin menetelmien kehittäjinä kuin kasvatustyön toteuttajina.

Mutta mitä ja millaista on se solidaarisuustalouden pedagogiikka, jota Gadotti meiltä peräänkuuluttaa?

Aloitetaan solidaarisuustaloudesta. Solidaarisuustalous on eräänlainen sateenvarjokäsite rihmastolle taloudellisen toiminnan muotoja, joita yhdistää yhteistyö, itsehallinnollisuus ja radikaalisti demokraattinen päätöksenteko sekä joukko toiminnan luonnetta kuvaavia arvoja, kuten solidaarisuus, monimuotoisuuden vaaliminen, vastavuoroisuus, tasa-arvo, ekologinen kestävyys sekä ihmisen ja koko muun luonnon arvon tiedostaminen ja kunnioittaminen. Solidaarisuustaloutta ovat esimerkiksi työ- ja tuottajaosuuskunnat, yhteisövaluutat (kuten aikapankit), kuluttajaosuuskunnat, vaihtopiirit, osallistuva budjetointi ja yhteisviljelmät. Myös commons-käsitteellä kuvatut moninaiset ”yhteiset” eli yhteisresurssit ja yhteistekemisen muodot sijoitetaan erityisesti latinalaisamerikkalaisissa määrittelyissä usein solidaarisuustaloussateenvarjon alle. (Esim. Jaramillo & Carreon 2014, 402; Miller 2010; ks. myös Alhojärvi, Ryynänen, Toivakainen & van der Wekken, tulossa.)

Solidaarisuustalouskäsitteen määritelmän näennäisen selkeyden ei tule häivyttää sitä, että solidaarisuustalouden kuvauksissa todellinen yksimielisyys vallitsee lopulta vain käsitteen yksiselitteisen määritelmän puutteesta (esim. Cruz 2002). Sen ei tule myöskään antaa peittää alleen sitä, että solidaarisuustalouden luonteeseen kuuluu aivan olennaisesti määritelmän pitäminen avoimena myös siitä käytäville yhteisille neuvotteluille (esim. Alhojärvi ym., tulossa).

Erilaisista määritelmistä ja  niiden avoimuudesta riippumatta selvää ja selkeää on ainakin tämä: solidaarisuustalous on talouden haltuunottamisen liike. Se on kutsu tehdä ”toisenlaista taloutta” ja rakentaa vaihtoehtoa kapitalismille. Tästä näkökulmasta sitä on kutsuttu esimerkiksi talouden ”järjestäytyneeksi vastarinnaksi” (Jaramillo & Carreon 2014, 394).

Solidaarisuustalous voi olla myös talouden hyvin käytännönläheistä haltuun ottamista ilman, että toiminnan ensisijaisena käyntiinsaattajana olisi laajamittaisen yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelu. Taloustieteen professori Antônio Cruz antoi tästä esimerkkejä Brasilian solidaarisuustaloutta käsitelleessä puheenvuorossaan Tampereen Talvifoorumissa 15.11.2014. Hän kertoi Brasilian maaseudun ja kaupunkien periferioiden äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten järjestäytyvän yhä useammin työ- tai tuotanto-osuuskunniksi tai etsiytyvän muuntyyppisen solidaarisuustalouden tunnusmerkit täyttävän taloudellisen toiminnan pariin. He pyrkivät näin löytämään kestävämmän keinon elämänsä perusedellytysten turvaamiseen kuin noissa olosuhteissa edelleen tyypillisimmät toimeentulon tavat, kuten kaupustelu ja muut informaalit työt, säätelemättömät, pätkittäiset tai muulla tavoin epävarmat prekaarit työsuhteet tai ajautuminen rikollisuuden, yleensä huumekaupan pariin. Solidaarisuustalouden vahvistumista Latinalaisessa Amerikassa 1980- ja 1990-luvuilla on kaikkinensa selitetty nopeasti lisääntyneellä massatyöttömyydellä ja sitä seuranneella laajojen ihmisjoukkojen syrjään sysäytymisellä (esim. Jaramillo & Carreon 2014, 402) – siis ruohonjuuritasolta kummunneella välttämättömyydellä löytää todellisia taloudellisen toiminnan vaihtoehtoja.

Kaikkien tasa-arvoon, yhteistyöhön, vastavuoroisuuteen, jaettuun päätöksentekoon, yhteisvastuuseen ja usein myös yhteisomistukseen perustuvat taloudellisen toiminnan tavat ovat Cruzin mukaan ajan myötä yleensä osoittautuneet pelkkää toimeentulon takaamista paljon laaja-alaisemmin hyvinvointia tuottaviksi ja elämänlaatua parantaviksi. Yksi näkökulma näiden vaikutusten tarkasteluun on lähestyä solidaarisuustaloutta opinnollisena ja kasvatuksellisena ajattelun ja toiminnan kaksoisliikkeenä, eli ”pedagogisena praksiksena” (Gadotti 2009).

Solidaarisuustaloudessa kasvaminen

Monet latinalaisamerikkalaiset kasvatusajattelijat ovat esittäneet, että maanosan radikaali vapaan sivistystyön perinne (educação/educación popular) ja solidaarisuustalous muodostavat luontevan jatkumon (esim. Gadotti 2009). Brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire (1921–1997) on alleviivannut tätä yhteyttä kutsumalla solidaarisuustaloutta 1960–1980-lukujen sotilasdiktatuureissa heikentyneen educação popular -perinteen tulevaisuudeksi (esim. Freire 2006, 92; myös Gadotti 2009, 20).

Rinnastus juurtuu molemmissa lähestymistavoissa olennaiseen kaikkien ihmisten, ei vain yhteiskunnan valtaeliittien subjektiuden ja toimijuuden tunnistamiseen ja tunnustamiseen sekä subjektiuden ja toimijuuden todeksi tekemiseen radikaalisti demokraattisissa käytännöissä. Tasa-arvo on tällöin jo toiminnan lähtökohta, ei ainoastaan sen tavoite. Molemmissa korostuu myös maailman lukemisen yhteinen opettelu paitsi dialogisesti keskustellen myös dialogisesti kuunnellen, eli pyrkimys oppia tiedostamaan ja hyväksymään kaikkinainen moninaisuus. (Esim. Freire 2005; ks. myös Jaramillo & Carreon 2014.)

Tämän rinnastuksen avaama näkökulma paljastaa, kuinka solidaarisuustalous on paitsi taloudellisen toiminnan järjestämisen tapa myös yhteiselon ja yhteistoiminnallisuuden oppimisen – niihin ja niissä kasvamisen – jatkuva prosessi. Keskeistä on, että oppiminen ja kasvu lähtevät tällöin omaa ja yhteistä elämää koskevien konkreettisten tilanteiden ja ongelmien ratkomisesta yhdessä. Ne juurtuvat edellä kuvattuun välttämättömyyteen vaihtoehtojen löytämiseksi, ei johonkin abstraktiin, eletyistä todellisuuksista irralliseen ja ylhäältäpäin asetettuun kasvatukselliseen ideaaliin.

Solidaarisuustalouden käytännöissä oppimista on tarkasteltu monesta näkökulmasta.  On esimerkiksi todettu, että yhteistyöhön ja vastavuoroisuuteen perustuvat työn organisoimisen tavat osoittavat käytännössä keskinäisen avun ja tuen merkityksellisyyden työn onnistumiselle ja tavoitteiden saavuttamiselle (Singer 2005, 17). Keskinäisen solidaarisuuden vahvistumisen nähdään tuottavan ja uusintavan ymmärrystä siitä, että kanssaihmiset ovat kokonaisia arvokkaita ihmisiä tietoineen, taitoineen ja uskomuksineen, eivät vain välineitä jonkin asian tai päämäärän saavuttamiseksi (Jaramillo & Carreon 2014, 399). Itsehallinnollisuuden käytännöt ja autonominen päätöksenteko harjaannuttavat esimerkiksi konkreettisia horisontaaliseen päätöksentekoon liittyviä toimintatapoja ja toisten näkökulmien huomioimista sekä ohjaavat aivan konkreettisesti perehtymään päätöksenteon onnistumisen edellyttämiin teemoihin. Arjen tilanteiden ja ongelmien laajemmat yhteiskunnalliset yhteydet alkavat vähitellen avautua työn käytäntöihin liittyvän yhteisen vastuun kautta, ja niin edelleen.

Solidaarisuustaloudelle ominainen arjessa ja arjen käytännöissä oppiminen on siis jotakin aivan muuta kuin meitä tyypillisemmin ympäröivät kilpailulliset suhteet ensin koulussa, sitten työelämässä. Nämä perustuvat kapitalismin logiikan mukaisesti pikemminkin eri lailla arvostetuille kyvyille ja taidoille, eli paremmuuden ja huonommuuden, eteenpäin ohjaavan vahvuuden ja kyydistä pois pudottavan heikkouden tunnistamiseen ja tuottamiseen (esim. Singer 2005, 16). Solidaarisuustaloutta tutkineet kasvatusteoreetikot myös muistuttavat, että se, elämmekö (ja kasvammeko) työssämme yksilöinä kilpaillen vai yhteistyötä tehden ja vastavuoroisuutta harjoittaen ei koske yksinomaan työelämää ja siellä toteutuvia suhteita vaan päätyy tavalla tai toisella suuntaamaan kaikkia yhteistoimintamme ja toisen ihmisen kohtaamisen tapoja (esim. Gadotti 2009). Solidaarisuustalouden yhteistekemisen käytäntöjen lujittumista on siten perusteltua tarkastella kokonaisvaltaisena poisoppimisena kilpailullisista, yksilön ensisijaisuutta korostavista asetelmista ja asenteista.

Solidaarisuustalouden kasvatuksellisuuden ymmärtäminen ja analyysi avaavat yhden tärkeän näkymän sen merkitysten ja vaikutusten arvioimiseksi. Nathalia E. Jaramillo ja Michelle E. Carreon (2014, 393) korostavat, että samankaltainen analyysi tulisi ulottaa kaikkiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin (muistuttaen siis samalla myös solidaarisuustalouden liikkeenomaisuudesta, ks. myös Alhojärvi ym., tulossa). Pelkkiin liikkeiden välittömiin saavutuksiin (tai niiden puutteeseen) keskittyminen ei riitä, sillä se ei tee oikeutta liikkeiden merkitykselle ihmisten yhteiselon ja -toiminnan tapojen muokkaajana. Tulee muistaa pysähtyä myös niiden pedagogisuuden äärelle.

Solidaarisuustalouden oppiminen

Erityistä solidaarisuustalouden pedagogiikkaa peräänkuuluttavalle Moacir Gadottille (2009) edellä kuvattu pedagogisuuden taso ei kuitenkaan vielä riitä. Solidaarisuustalouden pedagogiikka tarkoittaa hänelle paitsi solidaarisuustalouden pedagogisuuden näkemistä, tutkimista ja ymmärtämistä myös solidaarisuustalouden ja sen arvojen tietoista kasvatuksellista edistämistä. Tämä voi puolestaan tarkoittaa kahta asiaa: toisaalta olemassa olevien solidaarisuustalouskäytäntöjen koulutuksellista tukemista ja vahvistamista, toisaalta laaja-alaista solidaarisuustalouden toteutumisehtojen tukemista sen laajentumisen mahdollistamiseksi ja edistämiseksi. Tätä tehdään monin eri tavoin.

Taloustieteilijä Antônio Cruzin työpaikka, Pelotasin liittovaltion yliopiston (UFPEL) ”solidaarisuustaloushautomo” on yksi Brasilian yli sadasta yliopistojen yhteydessä toimivista hautomoista (ITCPs. Incubadoras tecnológicas de cooperativas populares), joiden tavoite on paitsi tuottaa tutkimustietoa solidaarisuustaloudesta myös – ja ennen kaikkea – edistää solidaarisuustaloutta erilaisin toimintatutkimuksellisin, kasvatuksellisin ja koulutuksellisin keinoin. Hautomot esimerkiksi kouluttavat osuuskuntatoimijoita tai sellaisiksi aikovia, toteuttavat pitkiä, usein monen vuoden mittaisia toimintatutkimuksellisia prosesseja alueen osuuskunnissa ja tekevät yhteistyötä koulujen kanssa. Täsmällisistä toimintatavoista sovitaan yhdessä. Työtä tekee joukko vakituisia työntekijöitä (opettajia ja tutkijoita) sekä perustutkinto- ja jatko-opiskelijoita vapaaehtoistyönä tai apurahan turvin. Pedagogisesta näkökulmasta kyse on tietojen, taitojen ja kokemusten vaihdosta, jossa kaikki osapuolet oppivat. (Cruz 2014, 72–74.)

Brasilian ensimmäiset solidaarisuustaloushautomot perusti 1990-luvun puolivälissä joukko tutkijoita, jotka halusivat löytää toisenlaisia keinoja työllisyyden ja toimentulon tukemiseen kuin vallitsevaa talousjärjestelmää pönkittävät lähestymistavat (Cruz 2014, 70). Hautomot voi nähdä osaksi Brasilian julkisissa ja katolisissa yliopistoissa yleistä toimintamallia, joka rakentaa eri tavoin siltoja ympäröivään yhteiskuntaan. Portugaliksi tästä käytetään käsitettä extenção universitária, jonka voisi suomentaa vaikkapa yliopiston jalkautumiseksi yhteiskuntaan. Käytännössä se tarkoittaa, että tietyn oppialan opettajat, tutkijat ja opiskelijat järjestäytyvät tekemään päätoimisesti tai muun akateemisen työnsä ohella erilaisia käytännön tilanteista ja ongelmista kumpuavia projekteja, hankkeita ja tutkimusta yleensä yliopiston lähiyhteisöissä.

Suomalaisten yliopistojen niin kutsuttuun kolmanteen tehtävään ja erityisesti sen toteutumisen tapoihin verrattuna toimintamalli on systemaattisempi, käytännönläheisempi ja yhteiskunnallisesti sitoutuneempi – voisi myös sanoa radikaalimpi.

Solidaarisuustalouden edistämiseen on paneuduttu myös monissa niin kutsutuissa kansanyliopistoissa. Esimerkiksi Kreikassa toimii asialle kokonaan omistautunut People’s University of Social Solidarity Economy (UnivSSE), joka määrittelee tavoitteekseen edistää tietoa, kasvatusta ja koulutusta yhteisö- ja solidaarisuustalouden, suoran demokratian ja osuuskuntien perusteista, arvoista ja toimintaperiaatteista (ks. http://www.univsse.gr/p/univsse-in-english.html).

Suomessa vastaavalla tavalla kasvatuksellisesti ja koulutuksellisesti on edistetty lähinnä osuustoimintaa, yliopistollisen opetuksen keinoin ensimmäisen kerran jo 1800-luvun lopulla (Köppä, Troberg & Hytinkoski 2008, 142). Nykyisin vuonna 2005 perustettu Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin koordinoima yliopistoverkosto Co-op Network Studies ”tarjoaa opiskelijoille monitieteisiä osuustoiminnan ja yhteisötalouden opintoja sekä kehittää alan tutkimusta ja opetusta” (http://www.helsinki.fi/ruralia/koulutus/coop/). Lisäksi esimerkiksi Yhteiskunnallinen opisto ja Kansan sivistystyön liitto järjestävät aiheesta koulutuksia ja opintopiirejä.

Varsinaista laaja-alaista solidaarisuustalouden pedagogiikkaa Gadottin tarkoittamassa mielessä meillä ei kuitenkaan vielä harjoiteta edes osuustoiminnan näkökulmasta.

Solidaarisuustalouden toteutumisehtojen pedagoginen tukeminen on yleisen tiedon lisäämistä solidaarisuustaloudesta sekä sen käytäntöihin opastamista ja niiden vahvistamista mutta ei yksinomaan sitä. Se tulee ymmärtää myös senkaltaisten kasvatuksellis-toiminnallisten käytäntöjen toteuttamiseksi ja edistämiseksi, jotka tukevat laaja-alaisesti kaikkien ihmisten arvon ja arvokkuuden näkemistä, ihmisten keskeisen sekä ihmisten ja muun luonnon välisen solidaarisuuden lujittumista, sekä kaikkinaista yhteistoiminnallisuuden ja vastavuoroisuuden lisääntymistä. (Esim. Gadotti 2009; Lopes, Singer & Justo 2005.)

Solidaarisuustalouden pedagogiikka ymmärretään tällöin kokonaisvaltaiseksi sitoutumiseksi radikaalisti demokraattiseen kasvatukseen, joka juurtuu kaikkien tasa-arvoon toteuttaen ja edistäen sitä kasvatuksen käytännöissä. Solidaarisuustalouden toteutumisehtoja vahvistetaan näin kokonaisvaltaisesti, eli raivataan tietä sille, että yhteistekemisen käytännöt muuttuisivat kaikkinensa luontevammaksi osaksi taloudellista ja muuta yhteiskunnallista toimintaa.

Solidaarisuustaloushautomoja myös Suomen yliopistoihin!

Aikana, jona talous- ja ympäristökriisi kietoutuvat ennenkokemattoman tuhoavaksi spiraaliksi “on hyödytöntä käyttää kaikki energiamme kapitalismia vastaan kohdistettuihin verbaalisiin hyökkäyksiin”, kuten Gadotti (2009, 123) toteaa. Vaihtoehtoja tulee myös tehdä, ja siihen myös esimerkiksi suomalaiset yliopistot voisivat inspiroitua brasilialaisten yliopistojen lailla, suuntautumalla vaihtoehtojen konkreettiseen tukemiseen ja tekemiseen, ei vain (satunnaiseen) niistä puhumiseen ja kirjoittamiseen.

Entä jos meilläkin jokaisella yliopistolla olisi oma solidaarisuustaloushautomo, jonka tehtävä olisi tutkia, vahvistaa ja edistää yhteistekemiseen perustuvia ja kapitalistiselle talouslogiikalle vaihtoehtoisia, sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä taloudellisen toiminnan muotoja?

Joku saattaa kysyä, eikö avoimesti kapitalismikriittisen ”vaihtoehtotalouden” aktiivinen edistäminen ole sillä tavoin ideologisesti tai poliittisesti virittynyttä, että se kuuluu ennemmin kansalaisyhteiskunnan kentille ja toimijoille kuin suomalaisten koulujen tai yliopistojen tehtäväkenttään ja opetussuunnitelmiin. Ilmeisin lähestymiskulma tämänkaltaiseen pohdintaan on muistuttaa, että kasvatuksen ja koulutuksen instituutiot ovat jo nykyisellään talousideologian läpäisemiä: markkinalogiikka on jo pitkään soluttautunut yhä tiiviimmäksi osaksi kasvatuksen ja koulutuksen hallintaa, opetussuunnitelmia ja käytäntöjä.

Talous siis jo on osa kasvatusta – mutta kenen talous? Hieman yksinkertaistaen voi todeta, että tasapainon vuoksi esimerkiksi myös ”solidaarisuustalouden täytyisi astua osaksi kasvatusta samoin kuin kapitalistinen talous on jo tehnyt” (Kruppa 2005, 27).

Brasilialaisen Sônia Kruppan solidaarisuustaloudelle esittämä vaatimus kasvatuksen osaksi astumisesta on toki mahdollista, mutta hegemonioiden horjuttaminen ei ole koskaan yksioikoista tai helppoa vaan vaatii aina eritasoista myyräntyötä ja sinnikästä vastapuhetta. Hegemonioiden horjuttamisen haastavuuden osoitukseksi sopii ajatusleikki siitä, hyväksyttäisiinkö koulujen yrittäjyyskasvatuksen nimellä kulkevan teemakokonaisuuden tilalle tai rinnalle vaikkapa solidaarisuustalouskasvatuksen tai solidaarisuustalouden pedagogiikan teemakokonaisuus yhtä sujuvasti kuin yrittäjyyskasvatus solahti aikanaan osaksi opetussuunnitelmia. Epäilen. Kasvatus- ja opetustyön tavoitteissa puhutaan kuitenkin jo nykyisellään senkaltaisista isoista teemoista kuten kansalaisuus, demokratia, ihmisoikeudet ja globaali vastuu, joiden vakavasti ottaminen tarkoittaisi väistämätöntä pysähtymistä perustavanlaatuisten kysymysten, kuten nykyisen talousjärjestelmän kiistämättömien ongelmakohtien ja sille vaihtoehtojen pohtimisen ääreen. Se tarkoittaisi siten myös nykyistä vähintäänkin paljon monipuolisempaa taloudellisen toimijuuden rakentumisen tukemista, jossa uskallettaisiin irrottautua kulutuksen ja talouskasvun ideologian yksinomaisuudesta.

Itse tutustuin solidaarisuustalouteen suorittaessani osaa jatko-opinnoistani Brasiliassa, São Paulon yliopiston kasvatustieteen laitoksella (FEUSP) vuonna 2009. Yksi kasvatustieteen maisteri- ja tohtoriopiskelijoille suunnatuista valinnaisista opintojaksoista oli ”Solidaarisuustalous ja kasvatus”. Lähes neljän kuukauden mittaisen opintojakson kuluessa perehdyttiin solidaarisuustalouteen sekä teoreettisesti että käytännön esimerkein ja tutustumiskäynnein esimerkiksi Brasilian Maattomien liikkeen (MST) leireille.

Opintojakso oli paitsi monien ajatusten ja toiminnan polkujen avaaja (ilman sitä olisin tuskin päätynyt mukaan esimerkiksi Suomen solidaarisuustalousverkoston toimintaan) myös tärkeä muistutus kasvatuksen kysymysten laveudesta ja yhteiskunnallisesta sidoksisuudesta, jotka suomalaisissa kasvatustieteissä valitettavan usein unohtuvat. Se muistutti myös, että yliopistossa on mahdollista rakentaa vallitsevaa järjestelmää kyseenalaistavaa ja sille vaihtoehtoja tarjoavaa vastapuhetta esimerkiksi valinnoilla siitä, mitä opetussuunnitelmaan sisällytetään. Käymäni yksittäinen opintojakso on siten perusteltua ymmärtää osaksi Gadottin hahmottelemaa laaja-alaista solidaarisuustalouden pedagogiikkaa.

Ajatus solidaarisuustalouden pedagogiikasta tulee siis nähdä vähintäänkin muistuttajana siitä, että kasvatamme kouluissa ja yliopistoissa aina – oppialasta riippumatta – myös taloudellisia toimijoita, joille voi ja tulee tarjota myös muunkaltaisia työkaluja kuin vallitsevassa talousjärjestelmässä toimimisen kilpailullisia eväitä. Taloutta voi ja tulee purkaa siitä mystiikasta, joka on opettanut meille talouden olevan asiantuntijoiden toimintakenttää sen sijaan, että se esitettäisiin meidän kaikkien yhteisenä asiana, yhteiselämän organisoimisen ja inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen tapana.

Toisaalta voi pohtia voiko ”Brasilian mallin” mukaisten toimintatapojen omaksuminen paitsi edistää solidaarisuustaloutta myös jollakin tavoin kahlita tai kesyttää sitä. Esimerkiksi osuustoimintaa Suomen yliopistoissa jo opetetaan, kuten edellä kuvattiin, mutta se tarjoillaan lähinnä keinona toimia vallitsevan järjestelmän sisällä, korkeintaan sen raoissa, ei niinkään mahdollisuutena tavoitella kokonaan uutta, kestävämpää taloudellisen toiminnan paradigmaa. Monet Latinalaisen Amerikan yhteiskunnallisista liikkeistä ovat tällaisen tilanteen välttääkseen päätyneet rakentamaan kokonaisia omia koulutusjärjestelmiään halutessaan rakentaa nimenomaan vaihtoehtoa vallitsevalle (talous)järjestelmälle. Tällaisia ovat esimerkiksi Brasilian maattomien liike MST:n koulut ja yliopisto Escola National Florestan Fernandes sekä zapatistien SERAZLN (Sistema Educativo Rebelde Autónomo de Liberación Nacional) (ks. esim. Ryynänen 2012).

Solidaarisuustalouden edistämistä yliopistojen toimesta, mitä siis esimerkiksi läpi tekstin siteerattu kasvatustieteilijä Moacir Gadotti toivoo, ei kuitenkaan tule tulkita tilanteeksi, jossa itse liikkeessä käytävä keskustelu syrjäytettäisiin ja siirrettäisiin yliopistojen hallittavaksi ja määriteltäväksi. Brasilian yliopistojen solidaarisuustaloushautomot ovat solidaarisuustalouden tukijoita ja edistäjiä, eräänlaisia katalysaattoreita, jotka toimivat myös itse oppien yhdessä solidaarisuustaloustoimijoiden kanssa. Ne myös sijoittuvat sillä tavoin yliopistojen reunamille, että niissä on tilaa vastapuheelle, jonka oikeutuksesta koko yliopistoinstituution ei tarvitse olla samaa mieltä – eikä niin olekaan. Samankaltainen toimintamalli olisi erityisen tervetullut myös Suomeen tilanteessa, jossa solidaarisuustalouden ituja purskahtelee siellä täällä, mutta laajempi keskustelu aiheesta vielä puuttuu (esim. Alhojärvi ym., tulossa). Tämä toisi uudenlaisia näkökulmia myös ”työelämärelevanssin” pohtimiseen, mitä esimerkiksi yhteiskuntatieteellisiltä ja humanistisilta aloilta edellytetään koko ajan enemmän. Mikä Suomen yliopisto siis ottaa solidaarisuustaloushautomohaasteen ensimmäisenä vastaan?

Gadottin peräänkuuluttama yliopistojen rooli solidaarisuustalouspedagogiikan edistäjinä ja toteuttajina kutsuu yliopistot tai vähintäänkin osia niistä julkilausutun eettisiksi, kaikille hyvää elämää edistäviksi toimijoiksi. Tällaisina ne ottaisivat kantaa yksittäisten tutkijoiden tekstien ja toiminnan kautta kaikille hyvän elämän ja ekologisen kestävyyden edellytyksiin mutta myös osallistuisivat teoillaan niiden edistämiseen esimerkiksi tietoa levittäen, ruohonjuuritason toimijoiden kanssa yhteen liittoutuen ja radikaalisti demokraattisia kasvatuksen käytäntöjä edistäen. Käytännössä yliopistoinstituution kulkusuunta on 2010-luvulla kuitenkin ollut tyystin toinen, kohti yhä tiukempikierteisiä markkinavetoisuuden spiraaleja. Tämän vuoksi erilaiset vastapuhekeskittymät, esimerkiksi hiljattain Helsingin yliopistoon perustettu AGORA-tutkimuskeskus, ovat erityisen tarpeellisia – ja niitä tarvitaan lisää, sekä yliopistoon että sen ulkopuolelle (ks. esim. Salminen, Vadén & Suoranta 2009; Vapaa yliopisto -kollektiivi 2014).

Kutsu solidaarisuustalouden pedagogiikan harjoittamiseen ja edistämiseen tulee kaikkinensa ottaa vastaan laajalti. Kimmokkeet toisin toimimiseen voivat syntyä pienistä kipinöistä, ja ihan jokainen meistä voi osaltaan edistää ja toteuttaa solidaarisuustalouden pedagogiikkaa eri tavoin. Tärkeintä on kuitenkin itse solidaarisuustalouden pedagogisuus eli se, että lopulta ”ainoa tapa oppia rakentamaan solidaarisuustaloutta on harjoittaa sitä itse” (Singer 2005, 19).

Sanna Ryynänen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin AGORA-tutkimusyhteisön blogissa, http://blogs.helsinki.fi/agora-sje/wall/wall-suomeksi

Keskustelua julkaisusta voit jatkaa Yhteisalusta-foorumilla!

Kuva: Sanna Ryynänen

Lähteet:

Alhojärvi, T., Ryynänen, S., Toivakainen, N. & van der Wekken, R. (tulossa). Solidaarisuustalous. Teoksessa Jakonen, M. & Silvasti, T. (toim.) Talouden uudet muodot. Helsinki: Into Kustannus (ilmestyy keväällä 2015).

Cruz, A. 2002. As condições históricas da emergência da “economia solidária” no Brasil: as tendências estruturais do mercado de trabalho. Campinas: arquivo eletrônico, http://www. ucpel.tche.br/nesic, luettu 15.11.2014.

Cruz, A. 2014. El encuentro de los saberes en la construcción de la economía solidaria. Las incubadoras tecnológicas de cooperativas populares en Brasil. Voces en el Fénix, 38, 69–75, http://www.vocesenelfenix.com/sites/default/files/pdf/68_8_fenix38%20baja.pdf, luettu 23.11.2014.

Freire, P. 2005. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino. [Alkup. 1968/1970].

Freire, P. 2006. Pedagogy of Hope. Reliving Pedagogy of the Oppressed. London: Continuum. [Alkup. 1992].

Gadotti, M. 2009. Economia solidária como práxis pedagógica. São Paulo: Editora e Livraria Instituto Paulo Freire.

Jaramillo, N.E. & Carreon, M.E. 2014. Pedagogies of resistance and solidarity: towards revolutionary and decolonial praxis. Interface: a journal for and about social movements 6 (1), 392–411, http://www.interfacejournal.net/wordpress/wp-content/uploads/2014/06/Interface-6-1-Jaramillo-and-Carreon.pdf, luettu 15.12.2014.

Kruppa, S. 2005. Uma outra economia pode acontecer na educação: para além da Teoria do Capital Humano. Teoksessa Kruppa, S.M.P.  (toim.) Economia Solidária e educação de jovens e adultos. Brasília: Inep/MEC, 21–30.

Köppä, T., Troberg, E. & Hytinkoski, P. 2008. Osuustoiminnan yliopisto-opetuksen aikamatka Suomessa. Teoksessa Kurki, S. & Kaipainen, R. (toim.) Tieteestä tekoja. Yliopisto yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tulkintoja maaseutukontekstissa. Helsinki: Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, 141–159. http://www.helsinki.fi/ruralia/koulutus/coop/Osuustoiminta.pdf, luettu 16.11.2014.

Lopes, M.L.A., Singer, H. & Justo, M.G. 2005. Economia Solidária e sistemas públicos: uma experiência de democracia em uma escola pública. Teoksessa Kruppa, S.M.P.  (toim.) Economia Solidária e educação de jovens e adultos. Brasília: Inep/MEC, 69–81.

Miller, E. 2010. Solidarity Economy: Key Concepts and Issues. Teoksessa Kawano, E., Masterson T. & Teller-Ellsberg, J. (toim.) Solidarity Economy I: Building Alternatives for People and Planet. Amherst, MA: Center for Popular Economics.

Ryynänen, S. 2012. Kasvatuksellista taistelua ja taistelevaa kasvatusta: yhteiskunnalliset liikkeet ja yhteiskuntakriittiset kansalaisjärjestöt kasvatuksena ja kasvattajina. Teoksessa Atjonen, P. (toim.) Oppiminen ajassa – kasvatus tulevaisuuteen. Joensuun vuoden 2011 kasvatustieteen päivien parhaat esitelmät artikkeleina. Helsinki: Suomen kasvatustieteellinen seura, Kasvatusalan tutkimuksia 61, 309–322.

Salminen, A., Vadén, T. & Suoranta, J. 2009. Tuleva yliopisto. Internet-julkaisu: http://akateeminenkysymys.files.wordpress.com/2009/11/tuleva_yliopisto2.pdf, luettu 17.11.2014.

Singer, P. 2005. A Economia Solidária como ato pedagógico. Teoksessa Kruppa, S.M.P.  (toim.) Economia Solidária e educação de jovens e adultos. Brasília: Inep/MEC, 13–20.

Vapaa yliopisto -kollektiivi 2014. Vapaan yliopiston julistus. Commons.fi -online julkaisu 11.11.2014, http://www.commons.fi/vapaan-yliopiston-julistus, luettu 23.11.2014.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s