Metron jatkuvaa liikettä

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2896″,”attributes”:{”alt”:”metron liikettä”,”class”:”media-image”,”height”:”319″,”style”:”width: 280px; height: 186px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Határ útin asemalla sininen metrolinja antaa materiaalinsa viimeisen kerran maanalaisen kuva-arkkitehdin käyttöön. Metro päästää pitkän päivän palkkatöissään viettäneet ihmiset ulos ja vaunu tyhjenee. Mustaan takkiin ja laelta ylöstaitettuun lierihattuun pukeutunut mies, nimeltään K, jää muista jälkeen. Hän jää asemalaiturin takaosaan tarkkailemaan kiinnostuneena ihmisten liikettä.

K elää maan alla, sillä hän ei ole löytänyt yhteistä säveltä kaupungissa työskentelevien matkatovereittensa kanssa.

– Tunnen siksi yksinäisyyttä. Muut tuntuvat olevan hyvin kaukana minusta. Kun olemme puhuneet, he ovat armottomasti yrittäneet pakottaa minulle elämäntapaansa. Työskennellä, työskennellä, työskennellä, he sanovat. Tehdä rahaa ja yrittää tulla toimeen. Eikö se ole jo nähty, ei siinä ole mitään järkeä. Minä haluan elää ja tarkoitan tällä jotain aivan muuta kuin työpaikoillaan päivänsä kuluttavat ystäväni. Minäkin puhun kaiken aikaa työstä, mutta ajattelen työtä, joka ei tapahdu työnantajan rikastuttamiseksi ja jonka arvoa ei voi eikä tarvitse mitata. Jos meillä on nälkä ja kylmä, niin miksemme tee työtä täyttääksemme juuri nämä tarpeemme?

K:n tarkkaillessa ihmisten taivallusta aseman sinisten seinien ja punaisten yksityiskohtien muodostamassa ympäristössä hahmottuu hänen mielessään toisenlainen rakennelma. Monet tuntevat K:n konstruktivistitaiteilijana. K:lle konstruktivismi edustaa kuitenkin muuta kuin pelkkiä geometrisiä kuvioita valkoisella pinnalla. Se on elämän rakentava henki.

– Se jyllää sisälläni. Tarvitsen rakentavaa toimintaa, joka jättää jäljen ympärillemme. Tahdon napata rautakouralla tässä sekasorrossa romahtavat elementit ja muokata ne yhteen uudeksi kokonaisuudeksi. Tahtoisin arkkitehdin tavoin suunnitella ja sitten rakentaa jonkinlaisia instituutioita. Sellaisia, jotka sitovat ihmiset yhteen.

K lauloi uutta rakentavista työläisistä vallankumouksen sankareina jo kauan sitten. Aika kuitenkin näytti, että ilman vapautta suunnitella, rakentajat rakensivat vain vankiloita itselleen. K tuntee paremmin nyt myös vieressään seisovan, aiemmin taivaan hurjaksi meteoriksi nimeämänsä, tyhjän vaunun olemuksen. Sen minne se ihmisiä kuljettaa. Hän yltyy runolliseksi.

– En käyttäjä, pelkkä loppuunkäytetty kumppani olin tuolle loppuunkäytetylle koneelle. Oi nuo metronovet, nuo siniset, niiden takana kuihduimme antaessamme uhrimme. Oi sinä veretön ja aivoton peto. Moottorissasi tuhansien hevosten keuhkot korisivat. Eikä ole niin kuivakurkkuista kulkuria, joka jaksaisi sen verran viinaa kuin sinä. Ei ole maata, joka haluaisi sinut, eikä sellaista taivasta, joka ottaisi sinut vastaan.

Metrosta nousseista kotimatkalaisista osa istuu jo Kispestin valtavia elementtitalokortteleita halkovassa keltaisessa raitiovaunussa. Osa risteilee sinisessä bussissa Wekerlen rationaalisen asemakaavan kuviossa. Juuri moottorinsa käynnistänyt bussi suuntaa Havannan lähiöön. Sen elementtitalojen keskellä olevan koulun edessä työmatkaltaan palaavia odottaa kuubalaisen vallankumouksellisen kirjailijan José Martin rintapatsas. Patsaan poskella on kyynel. Samalla ylhäältä jatkuvana virtana syöksyvä sade saa viimein tehtyä tehtävänsä. Linnun jättämä jälki huuhtoutuu pois Martin poskelta.

– Olkaa hyvä ja varokaa, ovet sulkeutuvat.

***

Punaiset merkkivalot metron ovien päällä syttyvät. Samassa asemalaiturilla yksin seisova K kuulee selkänsä takaa tutusti värisevän lauluäänen.

Se mitä nyt tapahtui, sen tunsin jo etukäteen, etukäteen, kadonnut on halu ja kärsimys, kärsimys.

K saa kuin tyhjästä seuraansa joukon tovereita. He astuvat metron kuuden vaunun kaikista 24 ovesta kyytiin. Kaikki löytävät takaisin vanhoille paikoilleen. Osa mustatakkisista ihmisistä on kantanut sisään valtavan äänentoistojärjestelmän ja alkaa virittää sitä. Puna-mustaan fleece-paitaan pukeutunut harmaapartainen mies, hänkin nimeltään K, jää kuitenkin oven viereen seisomaan ja painaa vaunun seinään tarran. Punaisella pohjalla on musta neliö, jonka keskellä punainen K-kirjain. K:n istuuduttua kolmas mies, taitava kalligrafi, myös K, nousee ylös. Hän kaivaa taskustaan tussinsa ja merkitsee tarran alakulmaan suosikkikirjaimensa A:n ja O:n käyttäen mitä kauneimpia ja puhtaimpia viivojen kaaria.

– Tiesimme, huomenna käyrät viivat.

Hattupäinen K nauraa vanhan kohua herättäneen vapaamittaisen runonsa säettä metron lähtiessä liikkeelle. Huminan ja kolinan kakofonian sijaan ilmassa alkaa väreillä mitä erilaisimmista äänimaailmoista koostuvaa musiikkia. Maaperää halkovan ensimmäisen vaunun etuosassa soittaa jazz-sekstetti. Matalalla kumisevan pianon ja väsyneiden puhaltimien moderni tyylittely kohtaa solisti-K:n arkaaisen ja toisteisen šamaanilaulun:

Siellä missä vaelsin, mustat vuoret jäivät kauas taakseni.

Pian piano löytää toisen vireen ja jo aiemmalta asemalta tutun kuubalaisen K-rummun kalvo alkaa värähdellä. Vapaa jazz syttyy eloon. Rytmikuvion ensimäiselle iskulle yhtyy raskaasti iskeviä sanoja. Viereisillä penkeillä päitään nyökyttävät ja jammailevat mustapukuiset tyypit muuttavat soiton yhteiskuntajärjestystä uhkaavalla puheellaan polyrytmiseksi gangstaräpiksi.

Mustiin pukeutuneista vanhin ja rähjäisin, viiksekäs mies esittelee itsensä ja joukkonsa:

– Ruusu-K on nimeni, herroja en tunne, maanalainen tunneli on kotini, tuhat rosvoa kavereinani.

Pustan legendaarinen maantierosvo joukkoineenkin on mukana tässä viimeisessä metrossa. Eräs joukon kiiltävätakkisista nuorista katsoo silmiin ja astuu kohti. Tilanne näyttää uhkaavalta hänen laittaessaan kätensä taskuun. Tähän vaunuun eksyneen isoherran olisi syytä pelätä, mutta tämän metron matkustajat saattavat tuntea muutaman penkin päässä istuvan viiksekkään K:n runon sanat.

Varkaiden keskellä köyhä
köyhä ihminen ei koskaan pelkää
Miksi pelkäisi?

Mies ojentaa kuitenkin vain metrokorttinsa ja näyttää kuvaansa. Siitä tuijottaa vahalla hiuksensa pystyynnostaman paljasleukaisen nuoren miehen tyhjä katse. Sittemmin mies on antanut hiustensa ja partansa kasvaa. Hänen silmänsä ovat syttyneet.

– Halusin vain näyttää, että tovereita löytävät ihmiset muuttuvat.

Ruusu-K:n jengillä on kuitenkin yhä rikos mielessä. Vanha pyöreäpartainen K sai vihiä tämän keikan mahdollisuudesta jo kauan sitten. Kun koko inhimillinen todellisuus on rikoksen vankina, on koko järjestyksen olemusta vastaan rikottava. Vanha K tiesi hyvin, mitä se edellyttää: ihmisten oman olemisen tavan muuttumista.

Jengin pelätyimmät aivot ovat kokoontuneet seuraaville vastakkaisille penkeille. He ovat jo pitkään suunnitelleet keikan käytännön toteutusta: murtautumista palkkatyön logiikkaan ja ihmiskunnan vapauttamista sen vankilasta. Kaikki tietävät, että vain suunnitelman ensimmäinen osa on onnistunut. Kauan sitten yksi suunnittelijoista katosi ylös kaupunkiin eikä hänestä sittemmin kuultu. Koko joukon toiminta oli pitkään pelkkää rikkailta ryöstelyä, köyhille jakamista ja nuotiotulella oikeamielisten laulujen laulamista. Nyt kadonnut K:kin nousi taas metron kyytiin.

– K, onpa sinua odotettu täällä.

K virnistää tervehdykseksi vanhoille tovereilleen ja sytyttää paksun sikarin palamaan.

– Eksyin hetkeksi paikoilleni kaupungissa. Maailma teki kyllä tehtävänsä. Oli korkea aika palata takaisin maan alle ja lähteä vihdoin liikkeelle.

Ennen uuden liikkeen luonteen hahmottamista K:t tekevät tilin menneisyytensä kanssa.

– Aiemmin uskoimme, että osa meistä voi ottaa ihmiskunnan historian haltuunsa ja alkaa toteuttaa luokatonta yhteiskuntaa. Todellisuudessa pelkkä Beelsebub asettui Saatanaa vastaan. Tiesimme toki jo silloin, että on myös vaihtoehto. Olisimme voineet odottaa, kunnes ihmiskunta järjestäytyy itse omalla voimallaan. Tämä valinta oli valtava dilemma, sillä molempiin vaihtoehtoihin liittyi valtavasti inhimillistä kärsimystä. Nyt jäljellä on enää yksi vaihtoehto.

K:t pyyhkivät vanhat suunnitelmat pöytinä toimivilta vaunun penkeiltä. Lattia täyttyy erilaisista punaotsikkoisista manifesteista, suunnitelmista ja ohjelmista.

– Todellisen liikkeen yksi ainoa askel on arvokkaampi kuin tusina poliittista ohjelmaa. Emme suunnittele enää mitään kenenkään puolesta. Sen sijaan meidän tulee hahmotella toimintarakenne ja muutoksen suunta. Staattisen kuvan piirtäminen tulevista toimistamme ei ole vain väärin, se on myös myös mahdotonta. Pääoman tuolle puolen vievä konkreettinen liike ja vastuu sen käytännön kokeilujen muodoista on jäätävä kussakin hetkessä eläville toimijoille.

K:t alkavat määritellä liikettään uudelleen.

– Uusi kollektiivinen elämänmuoto on jotain, joka kehittyy matkan varrella liikkuessamme kollektiivisissa rakenteissa. Kun alamme ratkoa yhteisesti ympärillämme olevia ongelmia huomaamme luovamme instituutioita, joiden mukana huomaamme vähitellen itsekin muuttuvamme.

Lähistöllä Kispestissa kasvanut K vilkaisee vaunun ikkunaan, jonka takana metrotunneli hohkaa pimeyttään. Hän katsoo ulos metron pimeästä ikkunasta ja korostaa kompassin tarvetta.

– Meidän on unohdettava se bernsteinilainen pervesio siitä, että päämäärä ei ole mitään ja liike on kaikki. Ilman oikeaa päämäärää liike ei ole mitään. Tämäkin metro vie meitä ostoskeskukseen. Sen sijaan, kun päämäärä ohjaa liikettä, kumuloituvat pienetkin menestykset pian kovaksi vauhdiksi.

Laiha ja viiksekäs K pudottaa K-sanan. Osa mustatakkisten puhetta kiinnostuneina kuunnelleista kohahtaa. Historiallisen kommunistisen puolueen muisto kaikuu vaunussa.

– Jos joku meistä nousisi seisomaan poliittinen kommunistinen puolue mielessään, ampuisimme hänet suoralta kädeltä pistoolin perä vaakatasossa.

Jotkut nauravat todellisuudessa aseita kammoavan K:n esittämälle rikoselokuvista tutulle mielikuvalle, toiset odottavat tarkennusta. K kertoo, että parhaina päivinään puoluekommunistit uskoivat suunnittelevansa ja rakentavansa ihmiskunnan uutta taloa.

– Nyt tiedämme, ettei meidän tule rakentaa taloa ja odottaa ihmisten tulevan sinne. Tiedämme, että talo rakentuu vasta silloin, kun ihmiset tulevat. Puolueen sijaan annamme kommonismin nimen tälle talonrakentamisen liikkeelle: ihmisten yhteistoiminnalla niissä käytännön tilanteissa, joissa mahdollisuudet murtautua kapitalistisen tavarajärjestelmän ulkopuolelle ilmaantuvat. Annamme kommonerien tai miksei kommonistien nimen myös ihmisille. Emme kuitenkaan ajatuksemme allekirjoittaville henkilöille, vaan niille, jotka liittymällä yhteen toisten kanssa onnistuvat irrottamaan elämäänsä ja toimeentuloaan pääoman tavarajärjestelmästä.

Osa ihmisistä vaihtaa mustan paidan päällensä, toiset haluavat kuulla vielä lisää.

– Aiemmin kommunismi oli vain puheiden loppuhuipennus, edessä siintävä kaukainen tavoite, johon toivoimme todellisuuden mukautuvan. Se oli sosialismin jälkeinen tuleva historiallinen aikakausi. Se ei ollut mitään käsinkosketeltavaa, ei varsinkaan sellaista, jota voidaan alkaa toteuttaa välittömästi. Nyt saatamme nähdä, että kommonismi on nimenomaan se työkalu, jolla voimme yrittää ratkaista polttavimpia ongelmiamme.

***

K:t alkavat tarkentaa käsityksiään taloudellisten muotojen radikaalin muutoksen käytännöistä. Eräs vuoden 1956 kumouksen hyvin muistava K ottaa historiallisen esimerkin lähtökohdaksi.

– Se oli spontaani, omavoimaisesti järjestäytyvä, armoton taloudellisen vallan kritiikki. Se on eräs parhaista yrityksistämme. Vaadimme kyllä työläisten itsehallintoa, mutta emme silloinkaan koskeneet pääoman tuotantomuodon ytimeen. Jatkoimme liikettä yksiulotteisen elämän kiskoilla ja pysyimme samoina, joita olimme aina olleetkin: vieraantuneina ja automatisoituina robotteina, pääoman, parhaassa tapauksessa oman pääomamme, kasvun välineinä. Tuotannon demokraattisen ja kokonaisvaltaisen ohjauksen ja uudenlaisen elämänmuodon kaltaiset kysymykset eivät ehtineet mukaan kumoukseemme.

Toinen K käsitteistää asian tavaratuotannon ja ‑vaihdon ongelman ratkaisun puutteeksi.

– Meidän ei tarvitse keksiä neliötä uudelleen. Vanha K esitti perusulottuvuudet jo taloudellisten käsikirjoitustensa luonnoksissaan. Yhteisöllisessä tuotannossa luodaan aktiviteetteja, joita ohjaa yhteisön tarve. Ihminen ei luo markkinoille karkaavia tavaroita ja kuluta sitä, mitä markkinat tarjoavat, vaan luo ja saa osuuttaan yhdessä määrätystä tuotannosta.

K jatkaa samalla linjalla.

– Tarjonnan ja kysynnän järjestys on käännettävä päälaelleen. On järjetöntä ensin tuottaa tavara ja sitten toivoa paikalle rikasta asiakasta. Työn on sopeuduttava yksilöön tarpeisiin eikä yksilön työnsä tarpeisiin. Se mahdollistaisi myös luopumisen tuotantoa ohjaavasta määrän diktatuurista ja sen korvaamisen käyttöarvoa korostavalla laadulla.

Työpaikkakohtainen työn itsehallinto ei riitä, koko tuotantojärjestelmä on demokratisoitava. K nimittää tätä yksinkertaisesti suunnitelmataloudeksi.

– Sillä ei ole mitään tekemistä muiden tarpeita ruutupaperilla tai tehokkailla tietokoneilla kammioissaan laskevien byrokraattien kanssa. Kyse on siitä, että ihmiset suunnittelevat oman elämänsä ja ajankäyttönsä tarpeidensa toteuttamiseksi. Tällöin työtä eivät ohjaa ja motivoi toisten asettamat normit, vaan ihminen työskentelee tarpeidensa mukaan asetettujen tavoitteiden täyttämiseksi.

K:t tietävät, että monelle kapitalismin luonnollistaman tavaravaihdon rajojen rikkominen tuntuu utopistiselta ajatukselta.

– Utopistisen sijaan tämä on haastavin ihmiskunnan edessä oleva kysymys. Samalla se on pääoman rakenteellisen kriisin uhkaaman ihmiskunnan säilymisen kannalta ydinkysymys, jota on välittömästi alettava ratkaisemaan.

Osa jatkaa keskusteluaan kollektiivisesta tuotannosta, mutta osan huomion on vienyt vaunun takapäädyssä soittava ryhmä, jonka hienovireisessä soitossa kuuluvat kansanmusiikkivaikutteet. K kertoo vierustoverilleen yhtyeen saaneen nimensä Transylvaniassa käytetystä vanhasta sanasta, jolla tarkoitetaan talon rakentamista talkoilla. K vastaa kertomalla saksalaiselta kirjailijalta kuulemansa tositarinan tämän isän taloremontista Frankfurtissa.

– Olemassa olevan puukerrostalon rakenteet oli pakko uudistaa perusteellisesti. Taloa ei voitu purkaa uuden tieltä, sillä ihmisten elämän oli jatkuttava myös muutostöiden aikana. Ainoaksi keinoksi jäi rakentaa talo uudestaan kerros kerrallaan, kunnes alkuperäisestä rakennuksesta ei lopulta ollut enää mitään jäljellä.

K-yhtyeen musiikin abstrakti kauneus johdattaa K:t yhä filosofisempaan näkökulmaan.

– Kun lähestymme kommonismin käsitettä, lähestymme myös ihmisen käsitettä. On aiheellista pohtia, mitä eri historialliset aikakaudet ovat tehneet ihmisen lajiolemukselle, ja miten se saattaa kehittyä. Se mikä tapahtuu yksilön tasolla, tapahtuu myös koko ihmiskunnan tasolla. Kun suurinta osaa ihmiskunnasta ei enää alisteta pääoman kasvua palvelevalle tavaratuotannolle, kääntyvät näiden ihmisten voimavarat heidän itsensä, yhteisöjensä ja ihmiskunnan hyväksi. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ihmisten elämän jokaisella osa-alueella.

K:t ovat kehittäneet tehokkaan työkalun, jolla ihmiset voivat vapauttaa itsensä palkkatyön vankilasta. He kutsuvat sitä inhimilliseksi yhteistoiminnaksi.

– Se ei ole palkkatyön kaltaista, muusta elämästä erillistä vieraantunutta toimintaa, jossa tuotamme ylijäämää työnantajalle ja vaihtovälineitä itsellemme. Inhimillinen yhteistoiminta tarkoittaa ihmisiä täyttämässä yhdessä aineellisia ja henkisiä tarpeitaan. Se on yhteisö uudelleenluomassa oman olemassaolonsa jokapäiväisiä perusteita.

***

Teoreettikko-K:t jäävät jatkamaan keskusteluaan. K-yhtyeen takana, vaunun takaseinän toisella puolella olevien ihmisten suut ja kädet näyttäisivät liikkuvan yhtyeen soiton kanssa samassa rytmissä. Puhe ja musiikki kumpuavat samasta lähteestä.

Yhtyeen jäsenet oppivat aikanaan musiikin perusteet nytkin metrossa matkustavan musiikintutkija K:n mukaan nimetyn menetelmän avulla. K käytti kansanmusiikkia musiikkiteorian hienouksien havainnollistajana ja käytännön opetuksen perustana. Hän osasi arvostaa ihmisten kokemusperäistä tietoa, joka kumpusi esi-isien perinteestä ja heijasti kollektiivista sielua. Samalla K osoitti, että takapajuisiksi ja sivistymättömiksi kutsuttujen ihmisten yksinkertainen musiikki perustui musiikkiteoreettisesti tarkalle ja vahvalle perustalle.

K-yhtyeen takana seuraavissa vaunuissa matkustavat ihmiset voisivat olla potentiaalisesti Ruusu-K:n joukkoa todellisempi uhka vallitsevalle yhteiskunnalle. Mitä erilaisimpia töitä tekevillä ja taitoja omaavilla ihmisillä olisi teoriassa mahdollisuus järjestää kumous ja järjestää yhteiskunta toisella tavalla. Jos K-menetelmän teoria pätee myös musiikinopetuksen ulkopuolella, voitaisiin luottaa siihen, että pääomajärjestelmän umpikujassa ihmiset alkavat ja oppivat soimaan kauniisti yhdessä jokapäiväisessä elämässään.

Käytännössä tilanne näyttää teoriaa haastavammalta. Pääoman vieraannuttava voima on katkaissut ihmisten yhteydet omiin juuriinsa ja moneen ihmiselle tarpeelliseen tietoon ja taitoon. Jos kansa on kadottanut musiikin, on käännyttävä kaupungin laaja-alaisimman musiikintuntijan puoleen.

Kohti vaunun perää asteleva K kantaa mukanaan valtavaa surbaharssibassoaan. K:n mukana saapuva K-orkesteri virittää rudra-veenansa, binkarinsa ja sitarinsa ja ottaa tablat esille. Pian K alkaa soida hypno-staattisesti ja tämän surbaharssi ja orkesteri puhua profeetallisesti.

– Katsokaa ihmistä! Kaupungissa puhaltavat kylmät tuulet ja nuorisomme imee ne keuhkoinsa kuin ganjan.

K kertoo jo tuttua tarinaa yksityisen omaisuuden logiikan leviämisen vaikutuksesta ihmisten kollektiivisessa tietoisuudessa. Menneiden sukupolvien kulttuurinen kehitys jyskyttää painolastina elävien aivoissa.

– Käynnissä on painajaismainen tanssi. 2000-luvun vaiheessa tämä eurooppalainen valtakunta saapui klassista hindu-kastijärjestelmää muistuttavaan, erityisen sulkeutuneeseen monokulttuurin vaiheeseen. Se muutti tietoisuutemme biomassan elävien meemien räkäisiksi megakaupunkikolonnioiksi, joissa määrätyt omistusmuodot luovat kasteja ja pelkkään tavaranvaihtoon luotuja yksilöitä sekä rajoittavat sosiaalisen liikkeen horisonttia.

K:lle musiikki on elämää ja elämä musiikkia. Valtavalla paineella leviävä apokapitalistinen kulttuuri levittää hallitsematonta varjoaan yhtälailla ihmisen kuin myös musiikin ylle.

– Voimme lukea saman ilmiön maailmanmusiikiksi kutsutusta genrestä. Euroopan ulkopuoliset polyrytmiset ajatteluvat kolonisoidaan ja yksinkertaistetaan grooveiksi. Jopa kaikkein monimutkaisimmat persialaiset 18-asteiset ja intialaiset 22-asteiset oktaavijärjestelmät tai kauko-idän polyrytmit on puristettu läntisen kulttuurin 4/4-tahtiin ja äärettömmän häpeälliseen A-A-B-A-B-A-muottiin. Perinteiset intervallit, rytmiset järjestelmät, yksilöllisten soitinten äänenvärit ovat vain kuorrutusta viihdeteollisuuden ylimakeassa leivoksessa.

K-orkesteri ei soita metrossa intialaisten historiallisten korkeakulttuureiden ekstaattista ja hypno-staattistaa musiikkia kuitenkaan sattumalta.

– Intialaisilla ja indonesialaisella gamelan-musiikeilla on kaikkein tiukimmat matematiikat. Niissä mikään nuotti ei ole improvisoitu. Niissä jokainen kompositio konkretisoituu ikiaikaisten toistojen repertuaariksi. Silti javalaisen orkesterin soittaja ei koskaan pysty soittamaan samaa musiikkia samalla tavalla kahteen kertaan. Tämä on se vapauden valtakunta, jossa jokainen osallistuja, kuten tulevan valtakunnan arkkitehdit, rakentavat musiikin monumentaalisen katedraalin, pienistä rationaalisista osista.

Aikojen ja maailmojen takaa kumpuava musiikki ja historialliset kehityskulut rinnastuvat. Nyt soiva hypno-staattinen musiikki on se kuvainnollinen avaruuksien halki vievä silta, jota pitkin ihmiskunta liikkuu. Vaikka sen matka on nyt jossain syvällä avaruuden näköalattomassa kuopassa, tuntee K liikkeeseen liittyvän itsekorjautumisen mekanismin. Kun vaihtoehdot loppuvat, alkaa tästä asumiseen mahdottomaksi tehdystä maailmasta poistumisen uusi luku:

–     Olen tuntenut sen jo jonkin aikaa. On olemassa psykedeelinen yhteisö, jolla on arvot kohdallaan, kestävä olemisen tapa ja uudenlaiset ekologiset käsitykset. He ovat jättäneet uskonnollisen hyväntekeväisyyden, ymmärtävät kaiken muuttumisen luonnollisuuden ja ovat valmiita elämään luokattomassa solidaarisuudessa toistensa kanssa. Nämä aikamme katakombieläjät ajautuvat musiikissaan ja kulttuurissaan yhä kauemmas tämän absurdin maan pinnalta. Heidän lukumääränsä tulee kasvamaan ja se tulee muuttamaan maailman mahdollisen kohtalon. He ymmärtävät minua ja minä ymmärrän heitä!

Teksti ja kuvat: Tamas Matekovits

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2891″,”attributes”:{”alt”:”metron liikettä”,”class”:”media-image”,”height”:”319″,”style”:”width: 280px; height: 186px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Tunnelirosvojen vaiheita Helsingin oransseissa metroissa seurataan helmikuun aikana tässä samassa julkaisussa.

Budapest metro: pinnan alta pääoman tuolle puolen -valokuvanäyttely Kaisaniemen metroasemalla helmikuun ajan. Ks. lisätietoa ja tilanteita maanalaisen kuva-arkkitehtuurin hengessä: http://bpmindub.tumblr.com/

Budapest metro -kulttuurihistoriallinen tieto- ja kuvaesseekirja ilmestyi joulukuussa 2012. Nettisivuilla kuvagalleria, musiikkia ja linkkejä: www.rauhanpuolustajat.org/budapestmetro

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s