Aihearkisto: 3. Kirja-arviot


Ethical and practical steps to community economies


Liisa Horelli, Aalto University. Liisa is working with the commoning of gendered urban planning within a network of female planners in Europe.

Reframing the economy as a space for ethical action and decision-making is the compelling argument that J.K. Gibson-Graham and her team make at the beginning of their book Taking Back the Economy, an ethical guide for transforming our communities. Their aim is to direct people´s activities toward a more sustainable, equitable and just economy.

Economy is not seen in the traditional way as a machine to be obeyed, but as a set of diverse day-to-day processes and practices, which can be modified and consequently changed. Economy is described, like Hazel Henderson´s layered cake in the 1980´s, as an iceberg. It comprises, above the waterline, mainstream economic accounts that are visible, such as wage labour producing for a market in a capitalist firm. Below the waterline are a variety of activities that are indispensable for our daily life and well-being, such as participating in unpaid community activities or taking care of children and the household. The iceberg, besides being the symbol of diverse economies and its varying characteristics, can be used as a tool for making an inventory of the diverse economic activities that exist in the community or region.

The ethics of community economy is tied to the core questions: How do we survive well? How do we distribute surplus? How do we encounter others as we seek to survive well? What do we consume? How do we care for our commons? And, how do we invest for the future? The answer is that it is urgent to take back work, business, markets, property and finance. Each theme has been dealt with in a specific chapter with a systematic methodology, by first defining and describing the problem in context, after which tools for solutions are provided with examples from different parts of the world.

Taking back the work, surviving well

Work is what we do for a living. Thus, the key concern for community economy is to survive well individually, collectively and in terms of the planet. The authors argue that a mix of Paid work, Alternatively paid (self-employed, cooperative, in-kind) and Unpaid work can enhance the attainment of balanced well-being. The different types of well-being – material, occupational, social, community and physical – can be monitored and analyzed by a variety of tools. For example, the 24-hour clock, the well-being score-card or the balance scale indicate the proportion of time that is spent on different activities (paid work, recreation, volunteering, care etc.), with varying degrees of satisfaction. Decisions can then be made, whether to increase or decrease work or to downshift it. In addition, individual and national ecological footprints enable the monitoring of the impact of work on the planet.

Take back the business, distributing surplus

Business is about problem-solving at a profit. Businesses are organizations in which goods and services are produced and exchanged. Because many businesses cause global inequity and the new wealth is not geared towards planetary well-being, the community economy has an eye on who makes decisions about the production and distribution of the wealth. The key concern is the survival – surplus (left over, etra) nexus. How is surplus produced, who owns it and who decides how it can be used for the benefit of people and the planet? These questions can be analyzed by special tools. A prime example is the Mondragon Cooperative Corporation (MCC), which is a network of worker–owned coops in Spain, with an annual increase in job creation and educational programs.

The tools for taking back the business involve the encouragement of a wide range of enterprise types, especially those that enhance the collective and environmental well-being. In addition to the Capitalist firm, there are Alternative capitalist (socially responsible and green firms, state-run enterprises) and Noncapitalist ones (cooperatives, social enterprises, self-employed business). The surplus can be claimed as private, collective or social wealth. For example, the Homebody Industries in Los Angeles, whose core business is “gang rehab”, is producing social wealth which is composed of surplus value (keeping the youngsters out of misfit, even jail) and social surplus (services for young people). The authors list several collective actions how to distribute surplus, such as participatory forms of enterprize, worker-owned coops, ethical negotiations within capitalism, collective support for the self-employed etc.

Take back the market, encountering others

Markets are seen as the ideal system for coordinating complex transactions between producers and consumers. However, the price does not tell us about the working conditions of, for example, the children or adolescents involved in the production. The markets are just one way to connect with others to obtain things that we cannot produce ourselves. Therefore, it is a key concern for community economy to encounter (distant) others in the process of surviving well together on this earth. This means that ethics cannot be erased from the market.

The authors provide many tools, such as the Ethical shopper´s checklist, for the analysis of the transactions, which disclose the cost, utility, sensory response and connections with people and the planet. There are a variety of ways to transact goods and services, such as the Capitalist market, Alternative markets (fair and direct trade, reciprocal exchange, alternative currency, local trading systems etc.) and Nonmarkets (household flows, gift giving, gleaning etc.). Markets in which the well-being of others have been built in the encounter, can be supported by fair-trade networks, local campaigns, ethical consumer guides, coops and by bringing gleaning to the 21st century.

Take back property, commoning

Property refers to all the things we own and use in order to survive well. Private property is seen as the founding stone of democracies, as well as that of economy. Although private property provides a sense of security, it also means exclusion, by keeping people out. Thus, the authors describe diverse types of properties that comprise Private, Alternative private (state-owned, tenanted, customary, community-managed) and Open access property (atmosphere, water, ocean, ecosystem services).

The key concern of community economy deals with the commons, which cut across the different types of properties. A commons is a property, a practice or a knowledge that is shared by a community. Our survival depends on different kinds of commons: biophysical (sun light, air, rocks), cultural (language, religion, art), social (health, education, administration) and knowledge (indigenous, scientific, technological). Consequently, without a commons, there is no community and vice versa. This means that a loss of commons is a loss of community and consequent well-being, like the shutting of a village school.

The management of the commons requires that access to property must be widely shared, its use negotiated by a community, its benefits distributed to the community and beyond, and the care and responsibility for the property performed by the community members. The tools comprise identity kits that help to analyze the characteristics of different kinds of commons which enhance the individual and collective management and the practice of commoning (producing and reproducing resources) with an ethic of care. Commoning can take place with any type of property. The tragedy of the commons (Hardin,1968), such as the declining atmosphere, is an example of a globally unmanaged commons. The Commons yardstick helps to imagine and connect with seven generations forward, for example in the case of the Creative commons, open-source software Linux. Other tools for commoning comprise protecting open and accessible spaces in urban areas, human genes, new frontiers in space, commoning abandoned private land, collective private housing, as ell as natural and intellectual resources.

Take back finance. Investing in futures.

The term finance variously refers to money, savings, investment, taxation, risk management and financial instruments. The sector operates more like a giant casino than the society´s guardian of wealth. Therefore, the finance has to be reclaimed as an enabler of futures, not as an end in itself. Investing in futures means taking action now so that the descendants can survive as well or better than we. There are many forms of investments, not just money, in community economy. The diverse finances comprise, in addition to Mainstream market finance, Alternative market finance (state banks, credit unions, microfinance, friendly societies, community-based financial institutions, crowdfunding) and Nonmarket finance (sweat equity, community-supported business, rotating credit funds, family lending, donations, interest-free loans).

In community economy, the monetary and nonmonetary investments are both transparent and directed toward a better and more sustainable future. Investment stocktaking is a key concern. The pertinent question are: how is the wealth pooled, safeguarded and dispersed to worthwhile ends, and what is the social return that can be shared in a transparent and ethical manner. The tools comprise a method to tap the social return on investment (SROI) and even a CEROI, Community economy return on investment. Thus, the “growth” can be targeted at vital commons and ethical exchange relations that ensure quality of life. The CEROI can be seen as increased well-being, smaller ecological footprints, augmented ethical trade and as an expansion of the commons. Additional tools are Do-it-yourself finance, supporting community finance institutions, promoting ethical investments and redirecting government revenues toward life-sustaining activities.


The authors have painted an interesting picture with concrete examples of what is ment by the economy as a space of negotiated interdependence around everyday life practices. Although the authors do not define diverse economies as part of the broad class of sharing economy, their examples, such as the Mondragon coop, which emerge as spaces of opportunities and hope, represent participatory, peer-to-peer, civic and solidarity economies. Nevertheless, the book lacks a final chapter that would tie the different themes together from the perspective of the local community. There is no account of how the chosen themes together contribute to the transforming of our communities (cf. the subtitle of the book). In addition to economic activities, community development requires dealing with other structural issues that are the substance of expanded urban planning. This does not mean that planners, developers, activists and gender researchers would not benefit from the book, on the contrary, its message about diverse economies as a source of possibilities and hope is seminal. It is urgent that the themes of ´Taking back the economy` will be studied from a holistic perspective in different local communities, all over the world. This will hopefully lead to a new book.

Gibson-Graham, J.K. , Cameron, J. & Healy, S. (2013)Take back the economy. An ethical guide for transforming our communities. London: University of Minneapolis Press.

Kaikki on muuttumassa

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2771″,”attributes”:{”alt”:”Klein: This Changes Everything”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 390px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”308″}}]]Naomi Klein: This Changes Everything (Capitalism vs. the Climate). Allen Lane 2014.

Naomi Klein, kanadalainen kirjailija, toimittaja ja aktivisti nousi maailmanmaineeseen viisitoista vuotta sitten kirjallaan No logo, josta tuli yksi globalisaatiokriittisen liikkeen ”pyhistä kirjoista”. Yhtiöiden valtaa käsitellyt teos innoitti silloin monia mukaan liikkeen toimintaan, myös Suomessa. Nyt Klein on ilmastonmuutoksen kimpussa.

Kleinin uusin kirja This Changes Everything on saanut englanninkielisissä maissa laajaa näkyvyyttä ja positiivisia arvioita. Kasvavat ilmastomarssit kaikkialla maailmassa ja ympäristötaistelujen uusi aalto kertovat siitä, että hän on oikeilla jäljillä.

Kirja on myös Naomi Kleinin henkilökohtainen kasvutarina, jossa huoli maapallon huomisesta kohtaa vanhemmuuden vaikeudet, ilot ja toivot. Ihmiskehon ja maapallomme hauraus kohtaavat.

Kieltäjiä, vähättelijöitä ja vääriä profeettoja

Naomi Kleinin näkemys on selkeä: ilmastokriisi johtuu sellaisesta taloudellisesta mallista, joka kasvattaa tuotantoa ja kulutusta yli luonnon ja ilmaston kaikkien sietorajojen. Ilmastokriisi johtuu kapitalismista.

Pohjoisamerikkalaisessa oikeistopuheessa ilmastokriisi näyttäytyy usein vain vihreäksi naamioituna kommunistien salaliittona, jonka on tarkoitus jakaa valtaa ja rahaa sekä rajoittaa yksilönvapauksia. Kleinin kirjan luettuaan on helppo yhtyä näkemykseen niin kulutuksen ja luontoa loukkaavien vapauksien rajoittamisen kuin rikkauden uudelleen jakamisen tarpeista – kuitenkin siksi, että ilmastokriisi on todellinen ongelma eikä tekosyy. Ilmastonmuutos on siis poliittinen eikä tekninen kysymys.

Ilmastokriisin kieltäjät tai sen vähättelijät löytyvät yleensä poliittisen kartan oikealta laidalta. Heidän seurastaan löytyy toki myös joitakin ”vasemmistolaisia”. Yhteistä kieltäjille on usko siihen, että ihmisellä on oikeus alistaa, käyttää ja tuhota luontoa taloudellisista syistä. Usein he myös ehdottavat mittasuhteiltaan yhä suurempia luonnon muokkaustoimenpiteitä, joilla olisi kenties mahdollista vaikuttaa ilmastoon. Tällaisen kuvitteelliseksi jäävän ilmaston muokkaamisen – kuten myös ydinvoiman suosimisen – taustalta löytyy pohjimmillaan ajatus, että voimme jatkaa kulutustamme ja tuottamistamme kuten ennen, vain muokkaamalla luontoa yhä perusteellisemmalla ja lopullisemmalla tavalla.

Klein muistuttaa, että Yhdysvaltojen ja Kanadan 1960–70 -luvun radikaalissa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä luotiin laaja ympäristönsuojelun normisto, jolla rajoitettiin yritysten oikeuksia saastuttaa. Samaan aikaan kansalaisoikeus- ja LGBT-liikkeet kulkivat voitosta voittoon, ja yleisesti ottaen yhteiskunnallinen tasa-arvo eteni. 1980-luvulla – Reaganin aikakaudella – tilanne muuttui nopeasti: vain talouskasvulla, yritysten vapaalla toiminnalla ja vapailla markkinoilla oli merkitystä. Paradigma oli muuttunut. Suurimmat luonnonsuojelujärjestöt hyväksyivät aikakauden markkinaideologisen kieliopin ja ryhtyivät tekemään yhteistyötä vastapuolen kanssa. Vastapuolesta tuli yhteistyökumppani. Konfliktit neutralisoitiin. Klein kritisoi voimakkaasti näitä suuria järjestöjä, jotka ovat omaksuneet kompromissien logiikan. Hän sanoo toisaalta arvostavansa Greenpeacen ja Maan Ystävien kaltaisia järjestöjä, jotka eivät tee kompromisseja vaan rakentavat vastakkainasetteluja.

Tietoisuus ilmastokriisistä kasvoi uudestaan 2000-luvulla. Huolen tilanteesta nostivat esille yhteiskunnan eliitin edustajat Al Goresta Bonoon. Samaan aikaan monien kansalaisjärjestöjen tuottama diskurssi oli vaikeasti lähestyttävää asiantuntijakieltä, joka etäännytti ihmisiä kaukaiselta tuntuvasta ongelmasta. Ilman massaliikkeitä tämä tietoisuus näytti katoavan: Tea Party Yhdysvalloissa, oikeistopopulistiset liikkeet Euroopassa ja vuoden 2009 talouskriisi hautasivat ilmastonmuutoksen alleen. Ajat olivat kuitenkin juuri muuttumassa.

Ilmastokriisi nyt

Ilmastokriisi on kahdensadan vuoden toiminnan kumulatiivinen tulos: hiilen käyttö ja kapitalismin kehitys ovat osa samaa historiallista prosessia. Päästöjen kasvun kiihtyminen karkasi lopullisesti hallinnasta maailmankaupan vapauttamisen myötä 2000-luvun taitteessa. Juuri samaan aikaan kun monet aktivistit lukivat No logo -kirjaa. Klein muistuttaa, että myös uusien teollisten mahtien saastuttava tuotanto on yhteydessä omaan kulutukseemme: työn alhainen hinta ja korkeat päästöt kulkevat aina käsi kädessä. Ongelma on globaali. Kirja on siis eräänlainen No logon jatko-osa.

Suuret öljy- ja kaasuyhtiöt, joiden liiketoiminta on ilmastonmuutoksen perusta, ottavat juuri nyt käyttöön yhä suurempia tuotantoaloja yhä hauraammilta alueilta, kuten Arktikselta, ja ne käyttävät yhä rajumpia tuotantomenetelmiä, esimerkiksi särötystä. Vuoteen 2020 mennessä Yhdysvalloissa ja Kanadassa on maakaasun ja hiekkaöljyn tuotantomääriä lisätty niin, että kapasiteetti vastaa yhtä uutta Kuwaitia tai Venezuelaa.

Aina kuitenkin syntyy vastarintaa: Yhdysvalloissa ja Kanadassa uusi aktivismin aalto syntyy juuri näistä öljy- ja kaasuteollisuuden aluevaltauksista. Paikallisten ihmisten ja luonnon etu törmäävät valtavien yhtiöiden intresseihin. Näiden uusien fossiilisten lähteiden tuottamia raaka-aineita on tietenkin tarkoitus myös käyttää, mikä luonnollisesti tulee lisäämään hiilipäästöjä. Eikä voi unohtaa sitä, että maailman kivihiilivarannot ovat käsittämättömän suuret. Emme voi lohduttautua edes sillä, että fossiiliset polttoaineet joskus loppuvat. Me itse lopumme ennen niitä.


Päästöjä olisi alennettava vuosittain 8–10 prosenttia, mikäli haluamme säilyä hengissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että meidän on muutettava kapitalismia ja kulutuskulttuuriamme. Kulutusta ja tuotantoa on vähennettävä, tehostettava, hajautettava ja tuotava lähelle ihmisiä. Klein kirjoittaa paluusta 1970-luvun kulutuksen tasolle siten, että on leikattava niiltä, jotka elävät ikuista vuotta 2008 ja annettava lisää niille, jotka elävät ikuisella 1940-luvulla. Tämä tarkoittaa tietysti vähemmän työtä, enemmän vapaata tekemistä ja vähemmän kulutusta hyväosaisille. Perustulo, julkiset palvelut, commonsit ja ruoantuotanto ovat Naomi Kleinin mukaan avain ratkaisuun tässä tilanteessa.

Ilmastonmuutoksen vastustaminen on siis taistelua paikallisen talouden ja demokratian puolesta; taistelua julkisten investointien puolesta; julkisen liikenteen, asumisen ja energiantuotannon puolesta. Se on commonsien puolustamista, luomumaataloutta, siirtolaisten auttamista ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolustamista. Ilmastonmuutos ei ole ”se seuraava iso juttu” vaan se on ”juttu, joka sisältää kaiken muun”.

Naomi Klein kirjoittaa paljon Saksan uudesta tiestä ja energiakäänteestä. Monet saksalaiset kaupungit ovat purkaneet yksityistämisiä energiasektorilla ja paikalliset osuuskunnat tuottavat yhteisesti sähköä ja lämpöä uusiutuvilla energianlähteillä. Yksityinen sektori ei ollut halukas investoimaan niihin. Saksassa on myös vahva perinne, joka oli perua vihreän liikkeen alkuajoilta ja autonomisten liikkeiden ajalta, joka vastusti kaikkia ydinvoiman kaltaisia keskittäviä ratkaisuja. Ydinvoiman kritiikki on myös tapa nähdä yhteiskunta hajautettujen toimijoiden summana, eikä keskitettynä valtana.


Viimeisten vuosien aikana ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on siirtynyt kabineteista kaduille. Klein esittää vaikuttavan listan paikallisista taisteluista, joita hän on omin silmin todistanut: kreikkalaisen paratiisisaaren asukkaat taistelemassa ympäristönsä puolesta keskellä synkintä talouskriisiä, romanialaisen pienen ja köyhän maalaiskylän yhteisön taistelemassa särötystä vastaan, Kanadan ja Yhdysvaltojen uudet oudot liittoumat, jossa intiaanit ja cowboyt – alkuperäiskansat ja karjankasvattajat – taistelevat yhdessä öljyputkia, särötystä ja hiekkaöljyä vastaan, Greenpeacen huikeat seikkailut Arktiksella ja Kiinan suurkaupunkien keskiluokan ympäristötietoisuuden herääminen.

Naomi Klein muistuttaa, että kaikki alkoi Ogonista, Ken Saro-Wiwasta, joka osoittaa sen, kuinka pitkälle nämä yhtiöt ja heidän rahoittamansa hallitukset ovat valmiita menemään, jos siihen annetaan mahdollisuus. Ajat kuitenkin muuttuvat, Yhdysvalloissa ja Kanadassa otetaan yhä useammin huomioon tuomioistuinten päätöksissä alkuperäiskansojen 1800-luvulla laatimat maankäyttösopimukset. Itse asiassa juuri nämä sopimukset mahdollistavat nyt monien ympäristötaisteluiden voittamisen. Suomessakin on kirjattu lakeihin pykäliä, jotka rajoittavat yhtiöiden toimintaa saamelaisalueilla. Klein tuo esille myös mahdollisuuden vaikuttaa suuryhtiöihin divestment-liikkeen avulla, eli ottamalla säätiöiden, ylioppilaskuntien ja monien julkisten sijoittajien rahat pois yhtiöiltä, jotka saastuttavat.

Kleinin mukaan vain massaliikkeet voivat pelastaa meidät. Massaliike ei kuitenkaan tarkoita yhtä suurta vihreää vaihtoehtoa, vaan se tarkoittaa loputonta määrää moninaisuuksien vaihtoehtoja. Klein painottaakin, ettei ilmastonmuutosta ole mahdollista vastustaa nykyisen hegemonisen paradigman puitteissa, joka ylistää julkisen yksityistämistä, deregulaatiota ja verojen alentamista. Ajat ovat muuttumassa.

Kleinin mukaan noin 10 vuotta sitten eräs aktivisti järjesti marssin, johon osallistui 1 000 ihmistä. Järjestäjä oli yllättänyt, kun hänelle sanottiin, että se oli suurin Yhdysvalloissa koskaan järjestetty ilmastomarssi. Klein pitää 40 000 osallistujaa vuonna 2013 kerännyttä New Yorkin ilmastomarssia erittäin merkittävänä saavutuksena; kirjan julkaisemisen jälkeen, syyskuussa 2014, ilmastomarssille osallistui 400 000 ihmistä. Helsingin vuoden 2014 ilmastomarssi oli myös meidän olosuhteissamme merkittävä osallistujamäärältään. Kaikki on muuttumassa.


This Changes Everything ei ole – eikä sen ole tarkoitus olla – suuri teoreettinen teos teollisen kapitalismin ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta. Se on erittäin hyvä käsikirja kaikille aktivisteille ja kansalaisille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita. Se on erittäin innostava kertomus jokaisen meidän mahdollisuudesta toimia yhdessä muiden ihmisten kanssa ilmastonmuutosta vastaan.

Anton Monti

Kirjan nettisivut:

Sivuille koottava tietopankki vaihtoehdosta:

Jatka keskustelua kirjasta Yhteisalusta-foorumillamme

… Ja tutkimus taisteli

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2736″,”attributes”:{”alt”:”Taisteleva tutkimus -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 390px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”308″}}]]Suoranta, Juha & Ryynänen, Sanna: Taisteleva tutkimus. Into Kustannus 2014.

Mitä on tieteen ja tutkimuksen poliittisuus? Mikä yksittäisen tutkijan asema on maailman muuttamisessa oikeudenmukaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi paikaksi? Näihin ja muihin kysymyksiin Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjoittama Taisteleva tutkimus tarjoaa radikaaleja näkökulmia.

Toukokuussa 2014 joukko taloustieteen opiskelijoita julkaisi kansainvälisen opiskelija-aloitteen, jossa vaadittiin yliopistoihin monipuolisempaa taloustieteen opetusta. Aloitteen kummallinen radikaalius perustui opiskelijoiden vaatimuksen sisältöön: ”Opettakaa meitä paremmin!”. 42 taloustieteen opiskelijoiden, opettajien ja tukijoiden järjestöä 19 eri maasta ympäri maailman allekirjoitti aloitteen, jossa esitettiin, että ei ainoastaan maailmantalous, vaan myös taloustieteen opetus yliopistoissa on kriisissä.

Helsingin Sanomat julkaisi 24.2.2014 artikkelin otsikolla ”Tiederahan poliittinen ohjaus epäilyttää monia”. Artikkelin taustalla oli valtioneuvoston kanslian Pekka Himaselta tilattu, isolla rahalla yhdessä Manuel Castellsin kanssa toimitettu teos Kestävän kasvun malli. Keskustelu tiederahan poliittisesta ohjauksesta nousi Himas-gaten jälkeen uuteen valoon. Heräsi epäilyksiä siitä, kuka, ketkä tai mikä tutkimusta lopulta ohjaa, ja siitä, onko tieteen oletettu autonomia viimein menetetty. 

Edellä esitetyt tapaukset ovat esimerkillisiä ilmentymiä nykytieteen poliittisuudesta. Molemmista niistä käy ilmi, ettei tieteen tai tutkimuksen kriittinen arviointi rajoitu enää yliopistojen sisällä vaikuttaviin radikaaleihin hahmoihin, vaan se on levinnyt yleiseen tietoisuuteen.

Toisekseen molemmat esimerkit osoittavat, että tieteen ja tutkimuksen rooli maailmaa selittävänä ja sitä rakentavana tekijänä on kriisiytynyt. Kysymys tieteen ja tutkimuksen poliittisuudesta on arkipäiväistynyt. Ja hyvä niin! Enää on kysyttävä, kuinka tutkimusta ohjataan, mihin suuntaan ja millä ehdoilla?

Muun muassa näiden ongelmien ymmärtämiseen Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen lähes neljä sataa sivuinen rohkea teos Taisteleva Tutkimus tarjoaa tärkeitä näkökulmia.

Suoranta on tullut tunnetuksi suomalaisen kriittisen ja radikaalin kasvatusajattelun muotoilijana. Viime vuosina hän on kirjoittanut tekstejä esimerkiksi paperittomien ihmisten tilanteesta (Vastaanottokeskus & Piilottajan päiväkirja, molemmat Into Kustannuksen julkaisuja). Ryynänen on tunnettu sosiaalipedagogiikan kentältä ja freireläisestä taustastaan kansalaistyön parissa Brasiliassa. Kirjasta välittyykin kirjoittajien laaja teoreettinen osaaminen yhdistettynä käytännön toimintaan.

Mitä on taisteleva tutkimus?

Taisteleva tutkimus tarkoittaa kriittisesti kantaa ottavaa ja toiminnallista tutkimusta, jossa tutkija tarkastelee sosiaalista todellisuutta ja muuttaa maailmaa yhdessä eri toimintakentillä työskentelevien ihmisten kanssa. – Suoranta & Ryynänen

Yliopistokirjastojen hyllyt notkuvat tutkimus- ja metodikirjallisuudesta. Kulttuurintutkijoille on tarjolla diskurssianalyysia ja maailman kielellistä luonnetta painottavia menetelmäoppaita, kasvatustieteilijät käyvät kamppailua määrällisen ja laadullisen tutkimuksen välillä, yhteiskuntatieteilijät tutustuvat niin retoriikantutkimukseen kuin policy-analyysia koskeviin menetelmiin. Taisteleva tutkimus ei ole puhtaasti metodiopas – siinä ei anneta tutkimusmenetelmiä koskevia ohjeita, mutta se löytää toivottavasti tiensä menetelmiään kehittävien tutkimuksentekijöiden käsiin.

Taistelevassa tutkimuksessa ei asettauduta maailmasta eristäytyneen ja sitä etäältä katsovan, objektiiviseksi itsensä ymmärtävän tutkijan asemaan. Lähtökohtana on tutkija, jonka ensisijainen tavoite on muuttaa maailmaa paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Suorannan ja Ryynäsen mukaan tutkimuksen ihanteena pidetty objektiivisuus ei päde, eikä yhteiskunnallisen tutkimuksen tehtäväksi riitä vain kuvata ja analysoida maailmaa. Taisteleva tutkimus toki tunnistaa ja analysoi yhteiskunnallisia ongelmia, mutta olennaisempaa on yhteiskunnallis-taloudellisten rakenteiden ja muodostelmien muuttaminen.

Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan taistelevan tutkimuksen periaatteita, sen historiallisia ja intellektuaalisia juuria sekä kuvataan muutaman tapausesimerkin kautta taistelevan tutkijan asemaa yliopistossa. Taistelevan tutkimuksen historiallisia juuria voidaan löytää useasta eri suunnasta. Keskeisimpinä näistä nostetaan kirjassa esille työläisten omaehtoinen sivistystyö, järjestäytyneen työväenliikkeen synty, Marxin ja Engelsin tutkimukset, 1800-luvun naisliike ja Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria.

Ensimmäisen osan viimeisessä luvussa käydään läpi konkreettisin esimerkein, kuinka kriittiset tutkijat ovat ajautuneet ”kahnauksiin” yliopistoissa. Esimerkit ovat valaisevia ja saavat kirjan analyysin elämään, vaikkakin herää epäilys luvun johdonmukaisuudesta kirjan kokonaisanalyysin kannalta. Luku jää paikoittain myös irralliseksi: yksityiskohtaisten esimerkkien tilalla olisi toivonut yleisempää analyysia mahdollisuuksista yhdistää tutkija ja tutkimus yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kirjan toisessa osassa tarkastellaan taistelevan tutkimuksen käytäntöjä laajan esimerkkikattauksen avulla. Esille nostetaan Paulo Freireltä peritty sorrettujen pedagogiikka, feministinen tutkimus, kriittinen antropologia, julkinen sosiologia ja ekologinen aktivismi. Suoranta ja Ryynänen onnistuvat tuomaan ansioituneesti esille taistelevan tutkimuksen heterogeenisyyttä, mutta runsauden vuoksi he joutuvat monesti myös yksinkertaistamaan asioita. Tämä on kirjan luonteen huomioon ottaen kuitenkin epäolennaista. Kirja on kirjoitettu käytettäväksi, ei niinkään puhki analysoimista varten.

Mielenkiintoisimmaksi taistelevan tutkimuksen käytännöistä nostetaan esille vähemmälle huomiolle jäänyt ranskalaisfilosofi Michel Foucault'n edustama parrhesian eli suoraan puhumisen perinne. Parrhesialla viitataan ”toden puhumiseen”. Siinä pysytään totuudessa tarkoittaen puhujan omaan kokemukseen perustuvaa näkemystä. Tässä mielessä totuus on aina erottamaton osa kantajaansa ja suorassa suhteessa puhujan moraalisiin ominaisuuksiin, kuten hänen rohkeuteensa.

Parrhesia viittaa myös kritiikin muotoon, jossa totuuden esittämisen tavoite ei ole niinkään kertoa (objektiivista) totuutta muille, vaan kritisoida omaa tai muiden toimintaa ”alhaalta ylöspäin”. Foucault itse tarkentaakin parrhesin periaatetta eräässä haastattelussaan esittämällä sen olevan eräänlaista hallittujen vapautta, hallittujen oikeutta esittää kysymys totuudesta: ”Mitä teette esimerkiksi silloin kun alatte käsitellä yksityistä koulutusta?”[1]

Kirjan viimeisessä osassa käsitellään kysymystä siitä, mikä on se yhteiskunnallinen muutos, jota taisteleva tutkija pyrkii toiminnallaan edistämään.

Muutos koskee kirjoittajien mukaan ennen kaikkea ihmisten aiheuttamaa ilmastonkatastrofia, talouskysymyksiä sekä ihmisten eriarvoistumista. Näiden ratkaisemiseksi taisteleva tutkija käyttää yhteiselon, vaihtoehdon ja kumouksen strategioita. Yhteiselon strategia pyrkii muuttamaan vallitsevan epäoikeudenmukaisen järjestelmän rakenteita kaikkien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tutkija tarjoaa tietonsa ja taitonsa yhteiskunnallisen liikkeen yhteiseen käyttöön.

Vaihtoehdon strategiat pyrkivät esimerkiksi mielenosoitusten, osuuskuntien tai muiden vapaaehtoisten yhteenliittymien kautta edistämään taloudellista ja sosiaalista yhdenvertaisuutta yhteiskunnallisissa marginaaleissa. Kumouksen strategiat taas pyrkivät muuttamaan vallitsevan järjestyksen rakenteita. Strategiassa ei uskota tämän tai tuon asian valuvian paikkaamiseen, vaan koko järjestelmän uudistamiseen, joko parlamentaarisen demokratian keinoin tai toimimalla sen ulkopuolella.


Eräässä keskustelussaan Michel Foucault’n kanssa ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze kuvaa empirian, teorian ja intellektuellin välistä suhdetta seuraavasti:

Ennen käytäntöä pidettiin teorian sovellutuksena tai seurauksena tai ajateltiin vastakkaisella tavalla, että käytännön on oltava innostuksen lähteenä teorioille, koska sehän on itsessään luovaa tulevien teoreettisten muotoilujen kehittelylle. […] Sinulle ja minulle teoretisoiva intellektuelli ei voi enää olla subjekti eikä edustava esimerkki tiedostavasta henkilöstä tai edustavasta tietoisuudesta.[2]

Deleuzen ja Foucault'n tarkoittaman intellektuellin tehtävä ei ole kertoa, mitä muiden tulee tehdä, saati edustaa heidän yleistä tietoisuuttaan. Esimerkiksi Tarkkailla ja Rangaista -teoksen valmistumista koskevassa analyysissaan Foucault pyrki osoittamaan, ettei vankien tilanteen parantamiseksi ole tarpeen luoda entistä parempia teorioita vankiloista, vaan pikemminkin löytää vankien itsensä luomia merkityksiä niitä koskien.

Miksi? Koska ne yksinkertaisesti olivat parempia. 

Eräs Taistelevan tutkimuksen tärkeimmistä opeista onkin tutkijan, opettajan, opiskelijan sekä laajemmin kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden ja myös yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutunut ja monimuotoinen luonne. Taisteleva tutkimus väittää, ettei kriittinen tutkija voi enää tarkastella todellisuutta norsunluutornistaan teoria-arsenaalinsa läpi, etenkään jos hän haluaa osallistua työskentelyyn yhteiskunnallisten muutosten eteen. 

Tähän liittyen kirjan viimeinen luku tarjoaakin tärkeitä näkökulmia. Taistelevaan tutkimukseen kuuluu Suorannan ja Ryynäsen mukaan aina tasa-arvoinen ja yhteinen opinnollisuus sekä vastavuoroinen kasvatuksellisuus – jotain sellaista, mitä voitaisiin kutsua myös termillä yhteistekeminen (commoning). Taisteleva tutkimus nojaa educere-perinteeseen, jossa tiedon ja oppimisen tehtävä ei ole sopeutua vallitsevaan ympäristöön, vaan pikemminkin antaa mahdollisuuksia ihmisten itseymmärryksen lisäämiseen sekä vallitsevien sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden analysointiin. 

Se, että tiedon ja oppimisen tehtävä ei ole puhtaasti funktioonalinen tai sopeutuva suhteessa yhteiskunnan asettamiin päämääriin, on väite, jonka vähemmänkin radikaalin tutkijan on helppo allekirjoittaa. Tieteellä ja tiedolla ei ehkä ole puhtaan sivistyksellistä intressiä; ei ole olemassa välineetöntä tietoa tai (romanttista) sivistystä. Tieteen ja tiedon irrottaminen niiden välittömästä hyodyntämisestä tai poliittisesta ohjauksesta on kuitenkin entistä ajankohtaisempi kysymys erityisesti kasvatus-, ihmis- ja yhteiskuntatieteiden kohdalla. Esimerkkeinä tästä käyköön ylhäältä käsin johdettu keskustelu “aktiivisesta kansalaisuudesta” tai kirjoittajienkin esille nostama tapaus, jossa valtio tilaa filosofilta selvityksen kansakunnan tulevaisuudesta.

Kirjaa lukiessa herää kysymys, mikä on taistelevan tutkijan rooli maailman muuttamisessa? Onko hän lopulta kuitenkin ulkopuolinen reflektoija yhteiskunnalliselle toimijalle? Suoranta ja Ryynänen eivät anna kysymykseen suoraa vastausta. Toisaalta he antavat ymmärtää, että taistelevan tutkijan rooli on tasavertainen muiden toimijoiden kanssa, ovathan heidän ongelmansa yhteisiä, toisaalta useissa kohdin taisteleva tutkija tuntuu jäävän ulkopuoliseksi hahmoksi, joka tuo oman tutkimuksellisen panoksensa yhteiskunnalliseen toimintaan. Olisiko kysymystä lähestyttävä myös toisesta suunnasta: kuinka yhteiskunnallisista toimijoista voisi tulla tutkijoita?

Taisteleva tutkimus on helposti lähestyttävä, sisällöltään rikas ja rohkea ulostulo suomalaisen tutkimuskirjallisuuden kentällä. Sen ansiot ovat kiistattomat. Kirjaa vaivaa kuitenkin paikoittain liian vahva taustaoletus teorian ja käytännön toiminnan välittömästä suhteesta. Suoranta ja Ryynänen liikkuvat kenties liiankin innokkaasti toimimaan. Maailmaa muutetaan tietenkin käytännöillä – yhdessä tekemällä ja toimimalla – mutta vaarana on kadota pseudo-konkretiaan, jossa väliä on vain sillä, että jotain tehdään. Mikä tahansa tekeminen ei kuitenkaan muuta maailmaa, ainakaan paremmaksi. Joskus jopa päinvastoin.

Vaikka tiede ja tutkimus pahimmillaan jäävätkin käytännölle ja elämälle vieraiksi, on käsitteillä ja teorialla paikkansa yhteiskuntaa ymmärrettäessä – ilman käsitteitä ei voi käsittää. Tämän myös kirjan kirjoittajat mitä ilmeisimmin tiedostavat.

Tiede on poliittista. Tätä tuskin kiistää enää kukaan. Tiedettä ei kuitenkaan voida arvottaa ainoastaan sen yhteiskunnallisten vaikutusten pohjalta, vaikka sillä niitä epäilemättä onkin.

Esko Harni

Taistelevan tutkimuksen -kirjassa esitetyt menetelmät tulevat pysymään esillä ja käytössä. Tulevana sunnuntaina Sanna Ryynänen alustaa Helsingissä Häiriöitä -luentosarjalla kirjassa esitetyistä menetelmistä, minkä jälkeen on mahdollista keskustella tutkimusmenetelmien käytöstä. Tilaisuus on 5.10. kello 16.30 Uuden ylioppilastalon Kupolissa.

Kirjan kotisivut:


1. Foucault, Michel, Parhaat. niin&näin 2014, s. 296.

2. Deleuze, Gilles, Autiomaa: Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Gaudeamus 1992, s. 89–90.

Taistelevan, vapaiden, osallistuvien, jokapäiväisten ja etenkin yhteisten tutkimusmenetelmien ymmärtämisestä ja käyttämisestä voi käydä keskustelua Yhteisalustalla.


Kanarialintu kaivoksessa eli miten kanarialintu vapautuu

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2721″,”attributes”:{”alt”:”Kanarialintu kaivoksessa”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 376px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Kuva: Tamas Matekovits”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”319″}}]]

Jouko Kämäräinen ja Sakari Laurila: Kanarialintu kaivoksessa eli kuinka pelko tukahduttaa vastarinnan. Kolera kirjapaino 2014,

Kaiken sortuvan keskellä, syvällä kaivosraunioiden sisällä, laulaa kanarialintu luonnosta ja kaivostyöläisten hyräilystä oppimiaan säveliä. Lintu oli viety kaivokseen varoittamaan pökertymisellään kaasuista: kaivostyöläisille vaarallisesta ilmapiiristä. Kanarialintu ei kuitenkaan osannut varoittaa kaivostyöläisiä kaasua kiinteämmän aineen vaaroista.

”Demokratia on epäonnistunut järjestelmä, sillä se perustuu epäorgaaniseen poliittiseen yksikköön: yksilön mieleen. Poliittisen yksilön tulisi olla heimo, joka hallinnoi omaisuutta, kuin laajennettu perhe.” – Timothy Leary: The Politics of Ecstasy (1965)

Palkkatyöpaikkoihinsa huonosti sopeutunut kriittinen pohtija ja tekijä Jouko Kämäräinen ja kammarin etupihalla tupakkatauoilla viihtyvä asioiden ja tilanteiden aktiivinen järjestäjä Sakari Laurila ovat asettuneet laulamaan kanarialinnun kanssa. He ovat kirjoittaneet ja julkaisseet yhdessä painolaitteita hallinnoivien toveriensa ja nimettömiksi ja ulkopuolisiksi jäävien muiden työntekijöiden avulla yhtä lailla yksin- kuin yhdessäyrittäjiä puhuttelevan kirjan. Se haastaa tarkastelemaan oman ajattelun, tekemisen ja olemisen pikkuporvarillisia ominaisuuksia ja kehottaa etsimään ihmismäistä tilaa perusteellisen kyseenalaistamisen ja vuorovaikutuksen menetelmin vallatusta tilasta.

Kämäräisen ja Laurilan elämäntapamme kokonaisuuden kyseenalaistavalla lauluperinteellä on Suomessa heikko kaikupohja. Näille säveltaajuksille on suomalaisen työväenliikkeen historiassa ja nykypäivän yhteiskuntakriittisessä keskustelussa tavattu osua turhan harvoin. Kuvaillessaan elämiemme – tai hitaiden kuolemiemme – olosuhteita heidän äänessään kuuluu kaikuja pääomajärjestelmän tai yleisemmin sosiaalisten suhteiden hierarkiat kokonaisvaltaisesti kyseenalaistaneista ihmisten globaaleista ja historiallista perinteistä. Olemassaolomme radikaalin kritiikin perusproblematiikkaa kiteytetään usein osuvasti ja paikoin tekijät onnistuvat avaamaan näistä lähtökohdista uusia näköaloja.

Toisaalta tekijöiden suhde tähän kaivostyöläisten monipolviseen radikaaliin keskustelutraditioon on osin ongelmallinen. Suhde näyttää usein tiedostamattomalta, välillä tosin tietoisesti tiedottomalta. Pyrkimys itsenäiseen ajatteluun johtaa kuitenkin välillä epämukaviin tilanteisiin, joissa elämänmuotomme monesta näkökulmasta puidun perusproblematiikan ulottuvuuksia tunnutaan esitettävän omina radikaaleina huomiona. Tiettyjen käsitteiden totutusta poikkeava käyttö toimii paikoin, mutta hankaloittaa kommunikaatiota ja saattaa olla välillä epäjohdonmukaista ja jopa harhaanjohtavaa. Siirtyessään kirjan ytimeen – itsekritiikin alueelle – tekijöiden ajatus liikkuu kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin tilassa, jossa vallitsevia valtatiloja kadottamaan pyrkivät ihmiset eivät ole vielä juurikaan kyenneet tekemään ratkaisevia liikkeitä tai valtauksia.

Laurila ja Kämäräinen problematisoivat ostetulle omistamiselle omistetun olemisen tapamme. He vyöryttävät eteemme kuvia palkkatyön ylläpitämästä elämästä ja kulutuksen maailmanjärjestyksestä. Näemme epätoivoisen tilanteemme, jossa toistamme yhä uudelleen annettuja kaavoja sekä suostumme yhä useammalla elämänalueella käyttämään ja olemaan kauppatavaroiden muotteja.

Kirjoittajien palkkatyökritiikki esittää monipuolisesti instituution mielipuolisimpia ulottuvuuksia. He purkavat palkkatyön perustavimpia työn kohteiden määräytymiseen, työnjakoon ja -jakautumiseen liittyviä ongelmia ja luovat silmäyksiä palkkatyön luonteen uusimpiin piirteisiin. Kirjoittajat huvittavat mielikuvalla meidän elämästä vieraantuneiden ihmisten omakuvasta osaavana ja taitavana väestönä, ja terävöittävät yhä useammalle palkkatyöläiselle ajankohtaisemman ja kipeämmän kysymyksen: miksi tienaat?

Yksinkertainen vastaus. Voidaksemme toteuttaa pääoman tarjoamaa ja sille välttämätöntä elämänmallia: kuluttamista eli tavaroiden jatkuvaa ostamista. Se luo ympärilleen näköalan vievän savupilven, jonka suojassa voimme mennä yhdentekevään työhön, hankkiaksemme tavaroita, joita emme tarvitse, ja antaa itsemme ja toimintamme kulutettavaksi ja käytettäväksi kauppatavaroina. Emme ole luovuttaneet vain työmme hallintaa vaan myös yhteyden siihen mitä kuluttamiemme kauppatavaroiden takaa löytyy. Rahalla ostamisen myötä menetämme palautekytkennän: valutamme vettä hanasta, pyyhimme nenämme paperiin, nostamme puhelimen korvallemme tai teemme minkä tahansa markkinoille suuntautuvan tuotannollisen liikkeen. Meidän ei tarvitse välittää mitä toiminta edellyttää kunhan itseämme myymällä hankimamme rahat riittävät tavaroiden ostamiseen.

Laurila ja Kämäräinen nimeävät palkkatyöelämämme nyky-ympäristön viherkapitalismiksi. Tilaksi, jossa me punavihreiksi (tai yhtä hyvin kommonereiksi) itsemme brändänneet palkkatyöläis-kuluttajat voimme sulkea silmämme osallisuudestamme rikokseen: oman ja ihmistoveriemme elämien ja ympäristömme markkinavälitteiseen tuhoamiseen tyytymällä ekologisiksi, yhteisöllisiksi, osallistaviksi ja eettisiksi naamioituiviin, mutta silti väkivallan varjoja ja kapitalismin mekanismeja mukanaan kantaviin elämänmalleihin.

Monet yhteisiksi ja yhteistekemisen muodoiksi ymmärretyt toimintamallit näyttävät kirjan näkökulmasta pikkuporvarillisilta. Niiden toiminta ei kyseenalaista markkina- ja kulutusriippuvaista olemassaoloa ja ”muutos suhteessa omistavan luokan yksityistettyyn valtaan karkaa aina vain kauemmaksi”. Paradigmana yhteiset  (commons) ja yhteistekeminen tuntuisivat kuitenkin luontevasti väistävän kirjoittajien tiukan hyökkäyksen kravattiinsa tukehtuvaa aktivismia vastaan. Meidän yhteisistä ja yhteistekemiselle perustuvan kommunistisen yhteiskunnan tulevaisuuden suuntaan ajatuksensa kohdistaneiden kannattaa kuitenkin pysähtyä kirjoittajien aktivismikritiikin äärelle erityisen tarkkaavaisesti.

Kokoustamisesta, jatkuvasta tulevan toiminnan visioinnista, mielenosoittamisesta vallanpitäjille, ja näiltä samoilta herroilta ja rouvilta kiltisti tai vihaisesti pyytämisestä, manifestien kirjoittelusta, omien näkemysten myyntiyrityksistä ja rahan keräämisestä toiminnan ylläpitämiseen on tullut aktivismin vakiintuneita kaavoja, pyhiä alueita, joita monet radikaaleimmatkaan aktiivisista yhteiskunnan olemuksen vastustajista eivät ole kyenneet täysin jättämään. Yhdysvaltalaisen professorin ja aktivistin Staughton Lyndin kaikuna kirjan tekijät ihmettelevät liikkeitä, jotka matkustavat maapallon toiselle puolelle kokoukseen, mutta eivät onnistu rakentamaan todellista liikettä omalla takapihallaan.

”Miksi tämä on toimintamme vakiintunut sisältö? Täytyy olla!” Ei ole muuta vaihtoehtoa. Vai onko? Kirjoittajat näkevät aktivismin lähtevän liikkeelle muodosta. Sen vastakohtana on lähteminen liikkeelle sisällöstä, joka prosessina rakentaa ympärilleen tarvitsemansa muodon. Olennaista ei ole se mitä edustamamme liike väittää edustavansa tai jopa tekee. ”Liike on kuori. Se ei tee mitään. Oleellista on se mitä itse teet”.

Kämäräinen ja Laurila lähtevät siitä, että vasta kun ymmärretään aktivismin olevan kuopattu historiallinen liike, avautuu eteemme oman olemassaolomme kyseenalaistamisen ja korjaamisen prosessi. On kyettävä näkemään itsensä markkinamaailmassa kasvottomiksi jäävissä sosiaalisten suhteiden verkostoissa, mukaan lukien pääoman organisoimat tavaratuotanto- ja toimeentulosuhteet sekä muut hierarkkiset valtasuhteet. Tekijät korostavat etsivänsä ”täysin toisenlaisia tapoja suhteuttaa itsemme maailmaan, toisiimme ja teollisen yhteiskunnan tuhoisiin rakenteisiin”.

Kämäräisen, Laurilan ja toki yleisemmin historiallisen työväenliikkeen radikaalin tradition näkökulmasta tämä voi tapahtua vain meistä itsestä, sisältä ulospäin, alhaalta ylöspäin kulkevassa prosessissa. Vapautta ei voi saavuttaa suoraan demokratiaan tai kestävään kehitykseen kohdistetuilla kehitystoimenpiteillä – tai kirjoittajien listaan voitaisiin ehkä lisätä: aktivistikirjoittajien käynnistämillä keskusteluilla tai ylipäänsä ulkopuolisten esittämillä ajatuksilla.

Kirjoittajat kertovat etsivänsä perustehtävänään todellisen kyseenalaistamisen ja vuorovaikutuksen tilaa: valtausta. He eivät tyydy aukion valtaamiseen tai vaadi pahamainesta 1% tilille viime vuosien Occupy -liikehdinnän stereotyyppisimmässä hengessä. Kämäräiselle ja Laurilalle valtaus on ovien potkaisemista auki ja toimimista kokonaisuudessa. Se on jatkuvaa olemisen kritiikkiä, eikä se tapahdu vain yhtä vihollista vastaan. Se tarkoittaa ryhmittymistä (itse hallittujen ja yhteisten) prosessien ympärille ja rinnakkaistodellisuuden rakentumista.

Tekijät eivät pelkää tunnustaa haluavansa vallata kapitalististen mekanismien nykyisellään täyttämän ihmisten keskinäisen ja luonnon välisen tilan. He jakavat näkemyksen kauppatavaramuodosta vieraantumisen perusmekanismina. ”Anastettu tila voidaan vallata siirtämällä se takaisin epäkaupallisen alueelle. Muuta keinoa ei ole. Ihminen kuluttajasta takaisin ihmiseksi. Kokemus tavarasta takaisin kokemukseksi” ja ”luonto tuotantoresurssista takaisin luonnoksi.” Kuitenkaan tätä jo kauan ihmisten keskuudessa kaikunutta järisyttävää ajatusta elämän siirtämisestä epäkaupalliselle alueelle ei tässäkään kirjassa kyetä vielä liikauttamaan pidemmälle käytännössä.

Kirjoittajien perusteellisen valtauksen ohjelmassa on nimittäin epävarma perusta: tekijöiden näkökulma johtaa kiipeämiseen puuhun yksin päätä käyttämällä. Heidän valtauksellaan on idealistinen – ideoiden, ajatusten ja henkisen tasoa painottava – sekä individualistinen näkökulma. Tällä kritiikillä ei ole tekemistä marxilais-leniniläisen liturgian kanssa. Se on näkökulma, jota käyttämällä muut ihmiset, commons-paradigma ja radikaali kommunistinen perinne voivat asettua kirjan ja sen tekijöiden rinnalle yhteisen muutoksen tekijöiksi.

Vaikka kirjassa puhutaan kokonaisvaltaisuudesta, määritellään valtaus ensisijaisesti henkiseksi: oikeudeksi henkiseen liikkumatilaan, omaan ajatteluun ja itsensä määrittelyyn. Kirjoittajille ”se mitä kannan mielessäni olen minä”, ”jokainen ajatus on teko” ja he kertovat kerran vallatun henkisen tilan takaisinvaltaamisen (rekuperoitumisen) olevan vaikeampaa kuin fyysisen tilan takaisinvaltaamisen. Tekojen ja tekemisen merkityksen asettaminen toissijaiseksi on osin ristiriidassa kirjassa tietyissä kohdissa esiintyvien sävyjen (ja tekijöiden oman elämän joidenkin käytäntöjen) kanssa, mutta heijastaa silti tätä kirjan pulmallista lähtökohtaa

Pysyessään idealistis-individualistisella alueella yksilön pään sisäinen halu ja haluamattomuus muuttuvat peruskysymyksiksi. Kuten kirjoittajat asian ymmärtävät: ”jos poliisikokelas ymmärtäisi astuvansa pääoman rakenteiden ja valtasuhteiden ylläpitäjän rooliin, hän kävelisi ulos poliisikoulusta – vaikka seinästä läpi” tai astetta vieläkin romanttisemmin: ”Orjuus on tapahtuma, johon voimme halutessamme vaikuttaa. Voimme koska tahansa vaikuttaa afgaanimiesten tapaukseen marssimalla 10 000 ihmisen voimin Maahanmuuttovirastoon, laittamalla tarvittaessa paikat matalaksi.”

Pohtiessaan muutoksen edellytyksiä ensisijaisesti henkisen tasolta ja jättäessään aineellisen todellisuudet tekijät toissijaiseksi tekijät eksyvät pelon käsitteeseen ja yleisemmin osin juurettomaksi jäävään sosiaalipsykologisoivaan tulkintaan. Klassisen olemassaolon ja tietoisuuden suhteen kysymyksen sivuuttaminen johtaa ongelmiin.

Vastalääke ei ole aineellisen valtauksen asettaminen henkisen sijaan vaan näiden dialektiikka (yksinkertaisesti: aineellinen todellisuus ja tietoisuuden maailma ehdollistavat vastavuoroisesti toisiaan). Kun tekijät kirjoittavat, että ”kapitalistisen selviytymisen mentaliteetti estää vapauden” voisi heidän tekstiään kokonaisvaltaistaa muotoon: kapitalistinen selviytyminen estää vapauden. Pohtiessaan maton vetämistä kapitalismin alta ja sen valtuutuksien peruuttamisesta, ei pelkkä tekijöiden painottama mielen muuttaminen riitä. On muutettava koko ajatukset sisällyttävä olemisen tapa.

Yhtä ongelmallinen on kirjan valtauskäsitteen individualistiseksi jäävä näkökulma. Korostaessaan vieraantumisen prosessia korjaavan liikkeen lähtevän yksilöstä ja omasta itsevaltauksen ja -kritiikin prosesseista he puhuvat perustavasta tekijästä, mutta vain osatekijästä. Itsevaltaus on välttämätön, muttei yksin ja pelkästään yksilössä tapahtuvana riittävä osa muutoksen mekanismissa. Sivuuttamalla valtauksen lähtökohtaisen kollektiivisuuden he individualisoivat muutoksen mekanismin ja jättävät teoriansa vieraantuneeseen yksilöllis-yksinäiseen horisonttiin. Porvarillisen kulttuurin ytimessä olevaa yksilökulttia ei yksilö yksin kykene jättämään. Vieraantuneen yksilön pyrkiessä yksilönä muutokseen ei porvarillisen järjestelmän rakenteessa muutu vielä mikään.

Tekijät myöntävät kyllä valtauksen mahdollisesti saavan myöhemmin kollektiivisen muodon, mutta kieltävät yksilön ulkopuolella tapahtuvan merkityksen prosessin käynnistymisen perusedellytyksenä. Mutta kuten monet commonseista tai yhtä hyvin aikojen saatossa lukuisat kommunismista olemisen tapana kiinnostuneet ihmiset ovat huomanneet: yksilöllinen halu ei tunnu johtavan kovinkaan pitkälle tilanteessa, jossa kaikki aineellinen on yksityises-valtiollisessa hallussa ja ihmiset –  itse mukaan lukien – tyytyvät näihin kasvottomiin rakenteisiin, joissa on toistaiseksi ollut helpointa ja mahdollista antaa elämän rakentua. Kollektiivisuuden vaatimus asettaa muutoksen mekanismin samanaikaisesti yksilön sisälle kuin sen ulkopuolelle: yhteisen alueelle. Tämä nostaa porvarillisen rakenteen jättämisen vaikeusastetta, mutta on myös sen ainoa mahdollisuus.

Kirja vaeltelee pistävän kriittisellä otteellaan tämän pikkuporvarillisen elämän eri alueilla. Pysähtyessään kritisoimaan tiedettä porvarillisena instituutiona se hakkaa lukuisia nauloja oikeille paikoille rehtorien otsaan. Akateeminen tutkimus pyörii tekijöidensä mukana mukavasti porvarillisen järjestelmän käytössä ja tieteellinen tieto heijastaa paradigmaattisesti omaa vieraantuneisuuttaan. Tässä asiallisessa kritiikissä kulkee kuitenkin mukana myös kirjoittajien individualistisesti ontuva näkökulma. Hylätessään tieteellisten menetelmien mukana myös yleisemmin tiedon kollektiiviset ulottuvuudet he päästävät pesuveden mukana viemäriin jotain korvaamatonta.

Kirjoittajille intuitiivinen oppiminen toimii vastakohtana rationaalisesti tietoa kokoavalle tieteelle. Yksilön tiedot ja käsitykset todellisuudesta kehittyvät kyllä dynaamisessa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, mutta kirjan tekijät sulkevat näkökulmastaan muina aikoina ja muissa paikoissa eläneet ja elävät ihmiset ja ihmisryhmät pois tästä vuorovaikutusympäristöstä. Tarkoittavatko kirjoittajat todella tarttuvansa elämänsä haasteisiin yksin omien tuntemustensa nojalla ja hylkäämällä kaikki tiedon kollektiiviset muodot? Vai ratkaisevatko he ongelmiaan yhdessä maantieteellisesti ja historiallisesti rakentuvien ihmistoverijoukkojen kanssa? Näistä kahdesta tiedon lajista huomataan ensimmäisen muistuttavan nykyistä kapitalismin ehdollistaman ihmistoiminnan mahdollisuuksia ja toisen yhteiselle perustuvaa mallia – oli jälkimmäinen sitten kuinka haastavaa tahansa yhteisestä vieraantumisestamme johtuen.

Kirjoittajat kehottavat ottamaan esille oman tekopyhyyden mekanismit ja repimään rikki oman  kriittisyyden, toimintamallit ja ajattelun kaavat.  Keskeinen neuvo, mutta perusteellinen kritiikki asettaa kuitenkin siis myös kanarialintukirjan haasteen eteen.

Tekstin idealistis-individualistinen ongelma heijastuu kirjan materiaaliseen luonteeseen ihmisten välisissä suhteissa. Käsillä on hyvinkin totuttuun tapaan rakentunut kirjatavara suhteessa yhtä lailla tekijöihin, lukijoihin kuin sisältöön. Kirjassa on koolla on kasa kahden yksilön monia asiallisia, muutamia epäjohdonmukaisia, mutta yhtä kaikki irralliseksi jääviä ajatuksia, joista ei puutu vain tekstiä ryhdistävää toimitusta vaan etenkin tietoinen yhteys voimavarojen yhdistämiseen, yhteiseen tietoon sekä siihen suhteessa olevaan elämäntoimintaan. Kirja ei ponnista kollektiivisesta keskustelusta tai ongelmanratkaisujen kentästä, ja siksi yhteisten keskustelujen tilaan palaaminen on hankalaa. Kirjassa kyllä esitetään tavoitteeksi ”kartoittaa hierarkiattoman yhteistyön mahdollisuuksia, tutkia mitä se edellyttää ja pohtia missä protestin epäjatkuvuuskohdat sijaitsevat”, mutta käytännössä juuri tähän ei vielä ryhdytä.

Tekijät esittävät tyytyväisyytensä siitä, etteivät ole kirjoittaneet aktivismin käsikirjaa, sillä he eivät tarjoa lukijalle valmiita toiminta- ja ratkaisumalleja. He suhtautuvat aiheellisen ironisesti asiantuntijoiden kuvitelmiin siitä, että selittämällä tosiasiat ihmisille loogisesti he muuttavat käyttäytymistään. Aktivismikritiikki ei kuitenkaan pelasta kirjaa aktivistikäsikirjojen paradigmalta. Eräänä kirjan esiin nostetuista tavoitteista on paikallinen itseorganisoituminen, mutta ilman käytännöllistä avausta paikallisen itseorganisoitumisen käynnistämiseksi tai kehittämiseksi on hyvin vaikea ymmärtää mistä muusta on kyse kuin aktivistisesta neuvosta paikalliseen itseorganisoitumiseen ja tosiasioiden selittämisestä niistä vielä tietämättömille loogiseen tapaan. Porvarillista elämää perusteellisesti ymmärtäviä kirjan kirjoittaneita asiantuntijoitakin kaivattaisiin ehkä enemmän yhteistekemisen kuin yksilöllisten ajatusten tiedotustoiminnan osastolla.

Toisaalta tekijät kertovat ottavansa kriittisten tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden ajatukset vakavasti vasta kun saavat tietää mistä heidän syömänsä ruoka on peräisin. Porvarillisten asemien kritiikki on paikallaan, etenkin jos sen voi tehdä sanallisten menetelmien lisäksi myös käytännössä. Tekijät itse ovat yrittäneet vallata ravintoratkaisujaan markkinoilta itselleen, mutta jopa tämä keskeisin elämänulottuvuuskin on vain osa kokonaisuutta. Yhtä hyvin voisimme kysyä kanarialinnun laulattajilta mistä heidän kirjansa paperi on peräisin? Miten he lähettävät postinsa? Kenen tekemillä välineillä he kirjoittivat kirjansa? Mikä lämmitti heitä talven kylminä öinä? Mitä seurauksia kokonaisuudelle on lukijoilta pyydetyllä 12 euron hinnalla tai ilmaiseen lukemiseen vaadittavan yksityis-julkisen internetyhteyden välttämättömyydellä?  Vastaavat he mitä tahansa heidän ajatuksensa kirjassa ovat paikoin vakuuttavia. Kokonaisuuden kokonaisvaltaisessa valtaamisessa riittää kuitenkin vielä tekemistä.

Laurila ja Kämäräinen ymmärtävät pienen ihmisen vaikeudet tämän ihmiselämän ja -elämien kokoisen haasteen edessä. He tietävät, että monet meistä jakavat tuntemuksen ja kysyvät: olemmeko koskaan harkinneet yhteistyön mahdollisuutta. Ja kuten he helpottavasti toteavat: kuvitelma erityisestä ja yksityisestä ongelmasta lannistaa. Havainto yhteisestä ongelmasta luo sen sijaan valtavan inspiraation lähteen.

Tekijät pyytävät lukijoita mukaan luomaan ilmapiiriä, jossa uskallamme jälleen tulla oman elämämme tekijöiksi. Vieläkin radikaalimpaa olisi jättää etuliite -ilma pois ilmapiiristä – aivan kuten myös sen vastinparista maapiiristä – ja kutsua ihmisiä yksinkertaisesti piiriin. Laurila ja Kämäräinenkin ovat kuitenkin huomanneet, että toistaiseksi tälle omaa toimintaa kyseenalaistavalle toiminnalle ja vuorovaikutukselle on pikkuporvarillisessa tilassa ollut vain yksi oikea paikka: jossain muualla. Jää nähtäväksi alkaako commons.fistä kehittyä tilaa, jossa voi osallistua itsekriittiseen ja yksilöllisen olemassaolon yhteisiin korjaamisen prosesseihin.

Laurila ja Kämäräinen kertovat tietävänsä ja tuntevansa, että halukkaita piiriin kyllä on, ”mutta emme tiedä missä”. Me kaikki muut samaa asiaa pohtineet tiedämme nyt ainakin kaksi muuta itsemme lisäksi. Tietoisuus ei kuitenkaan vapauta kanarialintua edes häkistä. Yksin voimme toki avata häkin, mutta vain huomataksemme kanarialinnun palaavan häkkiin muutaman kierroksen jälkeen. Vain yhdistämällä ajattelumme ja tekemisemme sortuneesta kaivossoluksta uloskaivautumista varten voimme varmistaa kasvumme ihmisjoukoiksi, joista kukaan ei enää halua viedä kanarialintua takaisin kaivokseen.

Tamas Matekovits

”Itsekritiikin periaatteen tietoinen käyttöönotto ja ylläpitö on välttämätön edellytys historiallisesti kestävän, hegemonisen ja yhteisöllisen vaihtoehdon luomisille pääoman sosiaaliselle aineenvaihdunnalle orgaanisena järjestelmänä.” – István Mészáros

Samasta aiheesta erikoistuneemmilla sanoilla:


#Kommentoi julkaisua keskustelufoorumilla!



Niukka arvio

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2466″,”attributes”:{”alt”:”Niukkuuden maailmassa -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 390px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”308″}}]]Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa. niin&näin -kirjat 2013,

Ville Lähteen Niukkuuden maailmassa on parasta mahdollista filosofiaa. Se esittää ongelman, joka vakavasti otettuna pakottaa arvioimaan uudelleen ajattelumme ja toimintamme perustoja. Se onnistuu tässä ilman teknistä jargonia, uudissanoilla kikkailua tai itsetarkoituksellista hämäryyttä. Lähde osoittaa, että vaikeita asioita on mahdollista ajatella sekä syvällisesti että selkeästi. Tämä ei tarkoita, että kirja olisi helppo tai yksinkertaistava. Päinvastoin.

Niukkuuden maailmassa resurssien niukkuus toimii saranaterminä. Kun maailmaa aletaan tarkastella resurssien näkökulmasta, se alkaa näyttää kovin erilaiselta. Tässä kohtaa tulee mieleen vastaväite. Eikö nykyinen kapitalistisen ideologian kyllästämä maailmankuva nimenomaan näe maailman ja ihmiset viime kädessä (tai sitten ihan kaikissa käsissä) pelkästään hyödynnettävinä resursseina? Näin voi toki olla, mutta Lähteelle tärkeä metodologinen lähtökohta on, että on lähdettävä liikkeellä siitä, missä ollaan.

Voisimme toki kritisoida kaikkea resurssiajattelua ylipäätään ja vaatia kunnioittamaan asioiden itseisarvoa, kuten ympäristöetiikassa on usein tehty. Vaikka ajattelisimmekin, että "luonnolla", siis esimerkiksi ekosysteemeillä, eläin- ja kasvilajeilla tai biodiversiteetillä olisi itseisarvoa, siis arvoa, joka ei riipu niiden merkityksestä meille ihmisille, olemme silti niistä riippuvaisia. Tällä hetkellä tämä riippuvuus ymmärretään resurssin käsitteen kautta. Voisimme keksiä uusia, vähemmän välineellisiä sanoja, mutta tällöin keskustelu jäisi pienen piirin puuhasteluksi.

Pahimmillaan resurssikysymyksen huomiotta jättäminen, vaikka parhaista mahdollisista motiiveista johtuen, voi johtaa luontoriippuvuuden torjunnan voimistamiseen. Jotta pääsisimme eteenpäin, on resurssit otettava vakavasti sekä teoreettisesti että käytännöllisesti.

Monet resurssit, kuten makea vesi tai öljy ovat niukkoja. Tämä on selkeä fakta, mutta sen ymmärtäminen ja oikeiden johtopäätösten tekeminen ei onnistu nykyisillä välineillä. Nykyiset talousteoriat käsittelevät resursseja ikäänkuin ne voitaisiin kaikki vaihtaa keskenään. Jos öljy tai makea vesi loppuu, ei se haittaa, jos on timantteja. Niukkuus voi kuitenkin olla määrällistä, laadullista tai absoluuttista.

Öljyn niukkuudesta on monenlaisia seurauksia, sillä yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme on rakennettu sen varaan, että halpaa energiaa on aina tarjolla. Vaikka olisi riittävästi timantteja, ei niillä saada aikaan talouskasvua, jos energian tuotanto kuluttaa enemmän energiaa kuin siitä saadaan. Kuten Lähde toteaa: “Nyt joudutaan ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa inhimillisen toimeliaisuuden keskeisimmät resurssit vähenevät ja toisia joudutaan korjaamaan maailmanlaajuisesti”.

Meillä on aina käsissämme peritty tilanne. Kuten Marx aikoinaan, myös Lähde ajattelee, että ihmiset voivat tehdä historiaa, mutta eivät itse valitsemastaan tilanteesta lähtöisin. Riippuvuus halvasta energiasta on yksi perityn tilanteemme hankala piirre. Toinen on talouden ja politiikan hankala suhde. Talous ja politiikka nähdään erillisinä ihmistoiminnan alueina, mutta kuitenkin talouden (Lähteen näkökulmasta väärinymmärretyt) realiteetit ohjaavat poliittista päätöksentekoa.

Kriittiset huomioni Niukkuuden maailmassa -teoksesta koskevat politiikkaa ja monimutkaisuutta. En kritisoi Lähdettä siitä, ettei näitä vastaväitteitä ole ennakoitu tarpeeksi. Ne on pikemminkin tarkoitettu keskustelun jatkamiseen kuin käsillä olevan kirjan arvosteluun.

Kiinnostava kysymys liittyy politiikan, suunnittelun ja talouden kytköksiin. Lähde tuntuu käyttävän yhteiskunnan suunnittelun ja suunnitelmatalouden käsitteitä turhan huolettomasti. Ne toimivat esimerkkeinä, joiden kautta varoitetaan maailman monimutkaisuudesta. Esimerkiksi: "Taloutta, toimeliaisuutta ja luonnonedellytyksiä koskeva informaatio ei koskaan kulje eikä sitä tulkita ongelmitta ja välittömästi – tämä on utopistisimmankin suunnitelmatalouden saavuttamaton raja-arvo".

Tämä pitää paikkansa, ehkä ilkeästi sanottuna triviaalisti. Mutta se ei pidä paikkaansa aina samalla tavalla. Informaation kulku talouden alueesta päätöksentekoon tapahtuu erilaisten teknologioiden välityksellä. Nykyinen informaationkulku on sekä nopeudeltaan että luonteeltaan varsin erilaista kuin vaikkapa vain 30 vuotta sitten.

Toiseksi Lähteen oma vaatimus talouden ja politiikan uudesta suhteesta myöskin muuttaisi kuviota. Jos politiikka ulotetaan talouden alueelle, eikö tämä juuri tarkoita suunnitelmatalouden lisäämistä markkinatalouden kustannuksella? Se, missä kohtaa prosessia päätöksiä tehdään ja mitkä osat prosessista tehdään poliittisen päätöksenteon alaisiksi nimittäin vaikuttaa siihen, millaista informaatiota saadaan ja miten sitä tulkitaan.

Kolmanneksi, mikäli resurssien uudelleenmäärittely onnistuisi, tarkoittaisi tämä taas sitä, että taloudesta saatava tieto olisi jotain ihan muuta, kuin mitä se nyt on. Politiikan, talouden, yhteiskuntasuunnittelun, talouden suunnittelun ja luonnonprosessien monimutkaista kytköstä voisi itseään analysoida uudestaan Lähteen hahmottelemasta resurssinäkökulmasta.

Keskustelua voisi jatkaa sekä globaalia suunnitelmataloutta että yhteisresursseja (commons) pohtivan kirjallisuuden kanssa. Esimerkiksi Paul Cockshott ja Allin Cottrell ovat useissa kirjoituksissaan hahmotelleet mallia demokraattisesti toimivalle globaalille suunnitelmataloudelle. Heidän mukaansa teknologia tällaiselle talousjärjestelmälle olisi jo olemassa. Esimerkiksi suuret kauppaketjut, kuten Walmart, toteuttavat tuotekoodijärjestelmän avulla eräänlaista sisäistä suunnitelmataloutta, joka vastaa rahavirtojensa puolesta kohtuullisen kokoista kansantaloutta.

Olisikin kiinnostavaa verrata, miten Cockshottin ja Cottrellin malli selviäisi, kun sitä tarkasteltaisiin niukkojen resurssien näkökulmasta. Lähteen kritiikki “tiekartta-ajattelua” kohtaan on kuitenkin hyvin perusteltu. Tiekarttamainen oletus, että tiedämme jo nyt kaikki oikeat askelet muutoksen alusta loppuun, voi johtaa liian tiukkoihin kehitysuriin ja estää tekemästä oikeita korjausliikkeitä, jos saadaan uutta tietoa tai tapahtuu jotain odottamatonta.

Suunnitelmatalouteen liittyy myös kysymys yhteisomistuksesta ja yhteistuotannosta eli commonseista. Yhteisresursseja Lähde käsittelee ympäristön yhteishyvän käsitteen alla. Ympäristön yhteishyvä tarkoittaa “luonnon tekemää näkymätöntä työtä”, sitä miten luonnonprosessit ovat välttämätön osa kaikkea ihmisten tekemää työtä. Voisiko yhteisresursseilla olla kuitenkin laajempi rooli ihmisten tekemässä työssä ja kulutuksessa ylipäätään? Uudessa yhteisresursseja koskevassa keskustelussa pohditaan juuri tätä. Tähän keskusteluun johdattelee esimerkiksi tässä julkaisussa julkaistu “Toisenlainen tuotanto on välttämätöntä” (

Toisaalta Lähde mainitsee Garret Hardinin ajatuksen yhteismaiden tragediasta yhdessä vapaamatkustamisen ongelmaa käsittelevässä loppuviitteessä. Valitettavasti Gardinin artikkeli on edelleen se, mitä sanasta yhteismaat (commons) ympäristöä ja ekologiaa koskevassa keskustelussa yleensä muistetaan. Gardin ei kuitenkaan varsinaisesti käsittele yhteisesti omistettua ja hallinnoitua resurssia eli commonsia sen perinteisessä merkityksessä, vaan vapaasti käytettävissä olevaa resurssia, jonka käyttöön ei liity sääntöjä. Historiallisten yhteislaidunten käyttöön on kuitenkin liittynyt monenlaisia sopimuksia, sääntöjä, sanktioita ja suunnitelmallisuutta.

Jäin myös pohtimaan politiikan luonnetta. Voisi tulkita niin, että Lähde vaatii tutkijan hyveitä politiikkaan. Olisi tarkasteltava asioita monelta kantilta, "tarkattava” ja “tutkailtava", siedettävä epävarmuutta ja vältettävä yksinkertaistuksia. “Muutosliikkeiden tehokas iskulause “On vaadittava mahdotonta!” voi myös houkutella korvaamaan luonnon tutkimisen ja tarkkailun myyteillä luonnosta”, Lähde varoittaa. 

Voinee sanoa, että usein menestyäkseen ja tehdäkseen uusia avauksia nykymaailmassa, poliitikon täytyy tehdä nopeita ratkaisuja, esittää mieleenjääviä ja yllättäviä yksinkertaistuksia, kärjistää, demonisoida vastapuolta, luvattava varmuutta ja selkeyttä tai olla varma omasta totuudestaan. Ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna poliitikon ja tutkijan hyveet ovat suoranaisessa ristiriidassa. Ongelmana on jälleen peritty tilanne. Kasvupakko on kietoutunut yhteiskunnan perusrakenteisiin ja samalla talous on irrotettu politiikasta omalakiseksi alueekseen, johon politiikka voi vain reagoida.

Miten tiedon ja politiikan suhde rakentuu ja miten tätä suhdetta voitaisiin muuttaa? Ratkaiseeko oikea tieto poliittiset antagonismit? Ilmastonmuutos on esimerkki ongelmasta, josta on paljon monipuolista ja monitieteellistä tutkimustietoa ja jonka pohjalta on esitetty varsin selkeitä toimenpide-ehdotuksia. Poliittinen prosessi ei kuitenkaan tunnetusti ole johtanut kasvihuonekaasupäästöjen vähenemiseen ja fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen uusiutuvilla energianlähteillä. Tähän on monia syitä, yhtenä varmasti se, etteivät sen enempää nykyiset poliittiset teoriat kuin instituutiotkaan ole kyenneet kunnolla käsittelemään ilmastonmuutoksen kaltaista ongelmaa.

Tärkeä syy on kuitenkin myös se, että tietyillä intressiryhmillä, kuten suurilla energiayhtiöillä ja niiden omistajilla, on ollut sekä kannustimia että resursseja estää ongelman käsittely. Lähde huomaa, että nykyiset poliittiset voimasuhteet ja luokkaintressit tekevät tilanteesta entistä hankalamman myös resurssikysymyksenä. Valtasuhteet eivät vaikuta pelkästään siihen, miten resursseja hallitaan ja kuka siitä päättää vaan myös siihen, miten ylipäätään ymmärrämme resurssit.

Väittäisin, että tässä käsitekamppailussa olisi syytä kiinnittää huomiota myös resurssien (yhteis)omistuksen ja tuotannon kysymyksiin. Resurssien uudelleenmäärittely johtaa myös tarpeeseen määritellä inhimillinen toimeliaisuus ja sen reunaehdot uudelleen. Ehkä commons-keskustelusta löytyisi lisää välineitä myös siihen, miten talous ja politiikka voitaisiin ymmärtää uudelleen.

Eräs esimerkki politiikan antagonismista on se, miten uusilla ongelmilla, kuten ilmastonmuutos tai resurssikysymys on tapana tulla kehystetyksi vanhojen yksinkertaistettujen jakolinjojen mukaan. Ilmastotieteilijöitä on esimerkiksi syytetty sosialisteiksi oikeistolaisten ajatuspajojen ja poliitikkojen toimesta. Lähde toteaa, ettei “erimielisyyttä ja konflikteja saada koskaan poistetuksi politiikasta”, ja toisaalta, että olisi “kieltäydyttävä hyväksymästä niitä ‘realiteetteja’, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta”.

Olen molemmista väitteistä samaa mieltä. Ongelma on siinä, että poliittiset konfliktit yhdistyvät vääjäämättä kiistoihin siitä, millainen maailma on, mitkä ovat sen merkityksellisiä rakennuspalikoita. Tähän kiistaan tarvitaan lisää välineitä – ja niitä Niukkuuden maailmassa ehdottomasti sisältää.

Lauri Lahikainen

Niukkuuden maailmassa -kirjan oma sivu:


#Kommentoi julkaisua keskustelufoorumilla!



Öljyn kokemus

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1291″,”attributes”:{”alt”:”Energia ja kokemus”,”class”:”media-image”,”height”:”384″,”style”:”width: 250px; height: 384px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”250″}}]]Antti Salminen & Tere Vadén: Energia ja kokemus. niin & näin -kirjat 2013.
Tämä vuosi on ollut energiakeskustelun vuosi. Aiemmin ilmestyi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen teos Suomi öljyn jälkeen, joka porautui öljyn yleisen vähenemisen vaikutuksiin Suomen taloudelle. Lokakuussa julkaistiin Ville Lähteen energiakeskustelua sivuava filosofinen teos Niukkuuden maailmassa. Näkökulmia on siis tarjolla konkreettisemmasta abstraktimpaan. Antti Salmisen ja Tere Vadénin Energia ja kokemus kuuluu ehdoitta jälkimmäiseen kategoriaan. 
Vadénin ja Salmisen kirja tarkastelee, sikäli kuin teoksen lankoja voidaan yhdessä virkkeessä kutoa yhteen, modernin kokemuksen, modernisaation ja öljyn välisiä yhteyksiä. 
Modernisaation kannalta olennaisia ilmiöitä ovat tieteellis-teknologinen kehitys ja kapitalismi, joille mahdollisuuden tarjoavat lopulta ainoastaan fossiiliset polttoaineet. Luenkin Salmisen ja Vadénin kirjaa puheenvuorona modernisaatiokeskusteluun.
Nykymaailmassa fossiilisten polttoaineiden sekä erityisesti öljyn teoreettinen valaiseminen on tärkeää. Öljyssä kiteytyy nimittäin hyvin se, kuinka meille kaikille yhteiset luonnonvarat valjastetaan yksityiseen voitontavoitteluun samalla kaikkia muita ekologisia yhteisresursseja vahingoittaen. Erityisesti tämän vuoksi Energia ja kokemus on tärkeä teos.

Energian merkitys modernisaatiolle

Kapitalistisen talouden ja tieteellis-teknologisen kehityksen myötä todellisuus tuntui olevan jatkuvassa muutoksessa, todellisuuden historiallisuus ja hetkien ainutlaatuisuus oli modernille ihmiselle yhä ilmeisempää. 
Kuten Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissa, valtaan noussut porvarisluokka oli tuhonnut ja häväissyt kaikkia vanhoja feodaalisia ja patriarkaalisia, idyllisiä suhteita. Kapitalismi oli riisunut pyhyyden feodaalisilta itsestäänselvyyksiltä: ”Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”.[1]
Marxin ja Engelsin kuvauksessa on jotain modernille ajalle hyvin tyypillistä. Kehitys tuhoaa vanhan luutuneen järjestyksen ja vie meidät kohti toisenlaista aikakautta. Marxilta ja Engelsiltä jää kuitenkin huomaamatta, mille tämä kehitys loppujen lopuksi perustuu. He eivät ymmärtäneet modernisaation energeettistä perustaa – kuten eivät monet muutkaan modernisaation teoreetikot.
Tämä on Salmisen ja Vadénin teoksen lähtökohta. He ihmettelevät, kuinka tämä energeettinen perusta on jäänyt modernisaatioteoreetikoilta huomaamatta. Moderni ihminen on vieraantunut energiasta sekä erityisesti öljystä. Energia on das Ding an sich, jota ei voida kohdata missään. Se kuitenkin Kantin vastaavasta käsitteestä siinä, että vaikka se onkin tiedostamaton, vaikuttaa se kuitenkin kokemuksessamme. 
Salminen ja Vadén vertaavat energiaa Schopenhauerin Tahtoon (der Wille). ”Energia ei ole ihmiselle kokonaan vieras asia, koska mitä tahansa ihminen onkin, hän on osittain myös energiaa ja voi sen kokea”. Energian kokemus näkyy myös modernissa ajattelussa, vaikka sitä ei eksplisiittisesti käsitelläkään. Tuotantovälineiden kehitys ja koko tuotantokoneisto koetaan jatkuvasti kehittyvänä ja itsestään liikkuvana, mutta öljyn merkitys tämän mahdollisuudelle näyttää toistuvasti unohtuvan. Kapitalistinen produktivismi ja kasvutalous – totaalinen mobilisaatio (Ernst Jünger) – on lopulta mahdollista vain fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisen avulla. Salminen ja Vadén erittelevät neljä ehtoa, joiden vallitessa tuotantokoneen (näennäinen) itseliikunto on mahdollista:
  1. Henkiset olosuhteet. Tarvitaan yhteisö, joka on valmis kasvutalouteen sekä valmis alistumaan elämän välineellisyyteen ja välillisyyteen, katkosten ja katkoksellisuuden tavanomaisuuteen ja haluttavuuteen. Henkisten olosuhteiden kehittymiseen on näyttänyt vaikuttavan hyvinkin paljon Max Weberin Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki -teoksessa kuvaama protestanttisen, askeettisen subjektin kehittyminen.
  2. Sosiaaliset olosuhteet. Tarvitaan sopiva yhteiskuntamuoto ja sosiaalinen teknologia, kasvatus ja koulutus, lainsäädäntö ja byrokratia. Tarvitaan myös oikeanlainen informaatioteknologia, joka pystyy kannattelemaan työnjakoa sekä talous- ja väestönkasvua.
  3. Teknologia. Antiikissa sekä myöhemmin Bysantin aikakaudella öljyllä löydettiin kyllä sotilaallista käyttöä erilaisissa liekinheittimissä ja palopommeissa (”kreikkalainen tuli”), mutta kreikkalaisilla ei ollut kuitenkaan sopivaa teknologiaa valjastaa öljyä siihen totaaliseen mobilisaatioon, joka modernille ajalle oli tyypillistä.
  4. Itse fossiiliset polttoaineet. Tarvitaan fossiiliset polttoaineet, niiden olemassaolo ja saatavuus. Kuten kolme ensimmäistä tuotantokoneen itseliikunnon ehtoa, ei fossiilisten polttoaineiden olemassaolo ole ihmisestä kiinni eivätkä ne ole inhimillisessä mittakaavassa uusiutuvia. Fossiiliset polttoaineet ovat ainutlaatuinen löytö, joka tarjoaa tuotantokoneelle raaka-ainetta ja mahdollistaa erilaiset kemialliset tuotteet. Fossiiliset polttoaineet toimivat myös polttoaineena tuottamaan lämpöä sekä liikettä ja siten työtä. Työn Salminen ja Vadén ymmärtävät sanan fysikaalisessa merkityksessä: esimerkiksi nostamaan kilon painoisen esineen metrin korkeudelle.  
Filosofiassa on tarkasteltu ainoastaan kolmea ensimmäistä tuotantokoneen itseliikunnan ehtoa  fossiilisten polttoaineiden tematisoinnin jäädessä vähemmälle. Öljy on filosofian ja yhteiskuntateorian reen kaatava ”ylenkatsottu kanto”. Salmisen ja Vadénin teos lanseeraakin naftologian käsitteen tarkastellessaan öljyä modernin kokemuksen tiedostamattomana perustana. Naftologian he määrittelevät kirjan ymmärtämisen kannalta hyödylliseksi osoittautuvassa käsitesanastossa seuraavasti: ”Filosofian osa-alue, joka tarkastelee fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn, laajamittaisen käytön inhimilliselle elämälle ja kokemukselle aiheuttamia seurauksia”. 
Naftologian sisarkäsite naftismi puolestaan määritellään sanastossa seuraavasti: ”mikä tahansa ajatussuunta, jossa uskotaan yleispäteviksi ja pysyviksi ilmiöitä, jotka ovat tosiasiassa seurausta fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn, laajamittaisesta käytöstä”. Moderni ajattelu on naftistista, koska se ei tiedosta fossiilisten polttoaineiden merkitystä yhteiskunnan kehittymisessä. Naftologia puolestaan pyrkii nimenomaan päinvastaiseen: tiedostamaan niiden merkityksen.
Myös Heideggerin käsitteen Dasein kääntäminen ”kohtoloksi” (”merkitsee sitä elämänkokonaisuutta ja eksistentialistista alueellisuuden ihmisosaista kohtaa, jossa voidaan tuntea ja tunnistaa ihmistä suurempia ja ei-ihmisperäisiä voimia kuten kohtalo, oleminen ja rajallisuus”) on sympaattinen ja onnistunut. Suomen kielen taipuminen todelliseksi filosofiseksi kieleksi onkin teoksen ansioita. Kirjoittajat tuntuvat jakavan Deleuzen käsityksen filosofiasta käsitteiden kehittämisenä ja keksimisenä. 
Tämän painotuksen lisäksi kirja on myös hyvin tyypillinen filosofinen teos vyöryttäessään filosofeja ja käsitteitä keskusteluun. Osa ajattelijoista tuntuu jopa tarpeettomilta kirjan argumenttien kannalta (esimerkiksi Simone Weil), mutta eräiden ajattelijoiden teorioita hyödynnetään hyvinkin hedelmällisellä tavalla. Erityisen hyödyllisiksi öljyn ja modernin kokemuksen analyysille Salminen ja Vadén näyttävät kokeneen Georges Bataillen ja Ernst Jüngerin.

Totaalinen mobilisaatio

Öljyn aikakausi on automatisaation aikakautta. Automatisaation kautta öljy katkoo kaikki perinteiset yhteisölliset siteet ja kadottaa ”aineelliset asiayhteydet”, mikä näkyy kokonaisnäkemyksen uupumisena ja yleisenä vieraantumisena. Vaikka kirjoittajat eivät Marxia suoranaisesti käsittelekään, on vertaus Marxiin on paikallaan, sillä usein vieraantumisesta puhuttaessa viitataan Marxin nuoruudessaan kehittelemään vieraantumisteoriaan.[2] Vieraantuminen onkin Salmisen ja Vadénin kirjassa tärkeässä asemassa. Vaikka he eivät suoranaisesti marxilaista vieraantumisen teoriaa käsittelekään, on silti hyvä huomauttaa Salmisen ja Vadénin sekä marxilaisen vieraantumiskäsityksen analogisuudesta.
Vieraantuminen sanan marxilaisessa ja feuerbachilaisessa merkityksessä viittaa subjektin ja objektin välisten suhteiden nurinkurisuuteen. Aivan kuten uskonnossa ihmisen oma subjektiviteetti (hänen toiveensa ja haaveensa) on objektivoitu taivaalle niin, että ihmisestä tulee (jumaliksi ja hengiksi muuttuneiden) toiveidensa objekti. 
Marxilaisessa argumentaatiossa pääoman käsite saa jumaluuteen vertautuvan roolin. Pääoma on työtä itseään objektivoituneessa, kuolleessa muodossa, joka kuitenkin hyödyntää subjekteja objekteina ja välineinä arvon kasautumisen prosessissa.
Siirtykäämme korkeammalle abstraktiotasolle, jolla analogisuus Salmisen ja Vadénin kirjaan tulee paremmin esille. Vieraantuminen merkitsee nähdäkseni marxilaisessa ajattelussa kaikkein laajimmassa merkityksessään ihmisen ja hänen työllään luoman yhteiskunnan välistä eroa ja vihamielisyyttä. Tietyssä mielessä vieraantumisessa on kysymys siitä, että ihmisten väliset suhteet (esimerkiksi omistussuhteet) näyttäytyvät ihmiselle ulkoisina suhteina, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa. 
Veikko Pietilä onkin marxilaisen yhteiskuntatieteen luonteesta kirjoittaessaan käsitellyt juuri tätä ilmiötä, jota voidaan analysoida käsitteellä ”yhteiskunnallisten suhteiden itsenäistyminen”.[3] Tämä tarkoittaa Pietilän mukaan sitä, että yhteiskunnalliset suhteet elävät omaa elämäänsä, ja vaikka ne eivät olekaan muuta kuin tulosta yksilöiden vuorovaikutuksesta, niitä ei kuitenkaan käsitetä tässä muodossa, vaan ne saavat kokonaan omanlaisensa olemisen tavan, mikä puolestaan määrää yksilöiden käyttäytymistä.
Marxilaiseen vieraantumisen käsitteeseen kuuluu myös luonnosta vieraantumisen ajatus, ihmisen vieraantuminen itsestään luonnollisena olentona. Tähän näyttäisi myös öljystä vieraantuminen liittyvän. Luonto nähdään vieraantuneessa ajattelussa pelkkänä raakamateriaalina, itsestäänselvyytenä, eikä ihmisyhteisön sisältymistä tuohon raakamateriaalivarantoon huomata.
Vieraantuminen työstä ja tuotannosta merkitsee siis myös vieraantumista luonnosta – ja siten myös öljystä. Öljy on itsestäänselvyys, jonka kykyä luoda jüngeriläinen ”totaalinen mobilisaatio” ei tiedosteta. Öljyn merkitys onkin Salmisen ja Vadénin mukaan aliteoretisoitu. Erityisesti energiaorjuutta, mikä merkitsee yhä kasvavaa riippuvuuttamme fossiilisista polttoaineista, on teoretisoitu liian vähän. Tämän riippuvuuden tiedostaminen on olennaista kun tuotantokoneen itseliikunnasta etsitään ”heikkoa kohtaa ja pakopistettä”.


Moderniin yhteiskuntaan (ja siten myös kapitalismiin) olennaisesti kuuluva vauhti ja kiihtyvyys on Salmisen ja Vadénin mukaan muodostunut jo kliseeksi. Heidän mukaansa newtonilainen käsitys kiihtyvyydestä ei kuitenkaan ole paras mahdollinen vertauskuva modernille kokemukselle. Kehitys ei ole tasaisen kiihtyvää vaan ”myös hidastuvaa, jopa pysähtyvää”. Kehitys on sykäyksittäistä, katkonaista. Kehitys etenee kriisien kautta: ”muutos iskee aallon lailla, kerralla murtaen ja kriisiyttäen – juuri siksi, että murtaminen ja muuttaminen ilman kriisiä ja äkillisyyttä ei onnistuisi”. Tästä olenkin kirjoittajien kanssa samaa mieltä. 
Kriisit ovat apokalypseja, vanhaa maailmaa tuhoavia ja uudenlaista maailmaa lupaavia. Nämä uudet maailmat voivat puolestaan osoittautua yhtä hyvin dystopioiksi kuin utopioiksikin, barbariaksi tai sivistykseksi. Ei ole mitenkään selvää, että juuri edistyksellisiksi mielletyt liikkeet pääsisivät voitolle nykyisissä kriiseissä, joihin myös öljyn loppuminen liittyy. Voitolle voivat nousta myös autoritaariset, fasistiset sekä muutoin taantumukselliset liikkeet. Empiiristä tukea tällaiselle arviolle löytyy parhaiten Kreikasta, jossa äärioikeistolaiset liikkeet ovat saaneet suurta kannatusta. 
Mikäli emme halua päätyä fasistiseen totalitarismiin, on meidän kaavailtava edistyksellisempiä vaihtoehtoja historiallisen tilanteemme tarjoamien mahdollisuuksien pohjalta. Kaikki ei ole mahdollista – sen osoittaa jo Salmisen ja Vadénin öljyä koskeva teoretisointi: tulevaisuuden yhteiskuntaa ei rakenneta fossiilisten polttoaineiden varaan. 
Energia ja kokemus on tärkeä, mutta ajattelijoilla turhan täyteen ahdettu teos aikamme polttavimmista kysymyksistä. Toivoisin sen kuluvan kaikkien toisenlaista maailmaa kaipaavien käsissä. Fossiiliset polttoaineet ovat yhteiskuntamme perusta ja koskettavat meitä kaikkia. Ja juuri siksi ne ovat yhteinen kysymys. 

Keijo Lakkala


  1. Karl Marx & Friedrich Engels (1970): ”Kommunistisen puolueen manifesti”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. Sivu 97.
  2. Ks. Karl Marx (1973): Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Suom. Antero Tiusanen. Moskova: Kustannusliike Edistys.
  3. Veikko Pietilä (1980): Selittämisestä yhteiskuntatieteissä. Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Sivut 169–180.

Yksityinen jakamistalous

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1076″,”attributes”:{”alt”:”Kaikki jakoon”,”class”:”media-image”,”height”:”118″,”style”:”width: 210px; height: 118px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Vesa-Matti Lahti & Jenni Selosmaa: Kaikki jakoon! Kohti uutta yhteisöllistä taloutta. Atena 2013.

Mitä on jakamistalous ja kuinka sitä voidaan harjoittaa? Näiden kysymysten avaaminen on Vesa-Matti Lahden ja Jenni Selosmaan kirjoittaman Kaikki jakoon -kirjan tavoite. Kirja luo katsauksen ”uuteen” ilmiöön, mutta ei pääse kovinkaan syvälle käsitteen yhteiskunta- ja taloustieteellisessä analyysissä.

Kirjan käytännön esimerkit jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, amerikkalaisiksi ja keskiluokkaisiksi. Tästä huolimatta kyse on hyvästä avauksesta tärkeään keskusteluun, joka ei ole ainoastaan ”ajankohtainen”, vaan pikemminkin aina yhtä epäajanmukainen. Ajatus yhteiskuluttamisesta ja ”oman” jakamisesta kun ei ole mikään uusi idea.

Mitä on jakamistalous?

Kirjan mukaan jakamistalous (sharing economy, collaborative consumption) on ”yhdistelmä ikiaikaisia yhteisöllisiä toimintatapoja sekä nykyteknologian mahdollistamia moderneja yhteydenpidon muotoja.” Jakamistalous tarkoittaa ”verkkoteknologian kehittymisen myötä syntyneitä sosiaalisia ja taloudellisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat erilaisten omistusten, resurssien ja taitojen jakamisen ja vaihtamisen sellaisilla tavoilla ja sellaisissa mittakaavoissa, jotka eivät aiemmin ole olleet mahdollisia” (s. 13).

Kirjassa jakamistalous nähdään pääasiassa rahavälitteiseksi toiminnaksi, ja jakamistalouden toivotaan synnyttävän taloudellista lisäarvoa. Muutamia aikapankkeihin liittyviä viittauksia lukuunottamatta kirjassa ei kyseenalaisteta tai pohdita tätä peruslähtökohtaa.

Jaettavana on siis yksityisomistus. Tästä johtuen kirja ei mielestäni kykene lopulta tarkastelemaan jakamista radikaalina taloudellisen toiminnan muotona, ja se käsittää talouden liian suppeasti markkinavälitteiseksi toiminnaksi. Kirjasta puuttuu historiallinen perspektiivi, ja tämän seurauksena myös syvällisempi teoreettinen oivallus.

Esimerkiksi solidaarisuustalouteen viitataan oikeastaan vasta kirjan loppuun liitetyssä suppeahkossa käsitelistassa. Siksi jakamistalous esitellään kirjassa nimenomaan jälkiteollisen yhteiskunnan nopean tietoteknisen kehityksen mahdollistamana kulutusmuotona.

Tähän sisältyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin jakamistaloutta käsitellään hyvin vähän tuotannon kannalta. Toiseksi tietotekniikka nostetaan aivan liian suureen arvoon.

Tuotantoon liittyvänä esimerkkinä voidaan nostaa esiin yksi kirjan outouksista, nimittäin se, ettei kirja käsittele lainkaan tiedon ja osaamisen jakamista vertaisverkoissa, vaikka juuri se on yksi nykyisen tietokapitalismin perusasioista. Kirja hehkuttaa 1990-luvun liberaalivihrein kaiuin ”immateriaalisen kulutuksen” ilosanomaa, mutta todella immateriaalisiin resursseihin, kuten tietoon, kieleen ja yhteiseen kokemukseen ei kirjassa silti kajota. Näiden asioiden käsittely olisi muuttanut kirjan lähtökohdiltaan aivan toisenlaiseksi.

Nyt lähdetään liikkeelle lähinnä olemassa olevan, joissain esimerkeissä jakamistaloutta varten tuotettavien, materiaalisten hyödykkeiden jakamisesta, ja siitä, kuinka näillä voidaan tehdä rahaa. Tärkeimpiä esimerkkejä ovat yksityiset asunnot ja autot.

Kun kirjan ”ontologinen” lähtökohta on siis liberaali (yksilöt ja heidän “omansa”, jotka tuottavat jotain, mikä voi olla jaettavissa toisten kanssa), se epäonnistuu näkemään, kuinka kapitalismi kääntää jatkuvasti yhteistä ja jaettua yksityisomistukseksi (peruslähtökohtana tässä toimisi tietysti John Locken Two Treatises of Government vuodelta 1689). Toisin sanoen jakamistalouden ainoa askel ei ole, tai sen ei pitäisi olla, jakaa ”omaa” toisten kanssa (etenkään maksusta), vaan kamppailla niitä talouspoliittisia ja ideologisia järjestelmiä vastaan, jotka tuottavat yksityisomistusta ja estävät jakamista lähtökohtaisesti.

Tämä on erittäin olennainen kysymys myös ”immateriaalisten” hyödykkeiden tuotannossa ja jakamisessa, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi tekijänoikeuskamppailuissa.

Jakamistalous nähdään siis kirjassa markkinatalouden uutena muotona, jolle tosin rakennetaan melkoista vastuuta ekologisen kriisin ratkaisussa. Tässä mielessä kirjan perusasenne on kapitalismimyönteinen ja vihertävä (mutta ei missään nimessä syväekologinen) liberalismi.

Vaikka kirjan tietyt lähtökohdat ovatkin kulutuskriittisiä, se ei varsinaisesti kyseenalaista nykyistä kulutuskulttuuria. Kirjan ideaalisinta kohdeyleisöä ovat ”luovissa kaupungeissa” elävät keskiluokkaiset tai jopa ylemmän keskiluokan kuluttajat, joilla on mahdollisuuksia kokeilla uusia kulutusmuotoja ja jotka haluavat elää ympäristötietoista elämää varsinaisesti kuitenkaan politisoitumatta tai radikalisoitumatta.

Tietotekniikka ja luokkaerot

SITRA:n rahoittamana hankkeena kirjan tarkoitus on mitä ilmeisimmin puhaltaa jakamistalouden start up -yrityksiin uutta ilmaa. Uudet taloudelliset oivallukset on saatava voimistumaan osana svengaavan pääkaupunkiseudun luomista. Kyynisesti ajatellen kyse on siis jälleen yhdestä avauksesta, jolla kapitalismia pyritään ulottamaan yli tehdastuotannon kriisin ja jossa raha pestään vihreäksi.

Samalla kirja toistaa muutamia viimeisten vuosikymmenten uskomuksia tietoteknisen vallankumouksen autuaaksi tekevästä voimasta. Lähtöoletuksena on, että jakamistalous kykenee ratkaisemaan ekologisia ongelmia ja tuomaan talouteen uutta voimaa – kertaakaan ei pohdita sitä, millaista ekologista taakkaa niin tietotekniikan valmistamisesta kuin omistamisestakin syntyy, kenellä sitä on mahdollisuus omistaa, kenellä ei, ja millaisia käyttövaikeuksia siihen liittyy. Kirjassa ajatellaan, että kosmopoliittisesti maailmalla liikkuva Minä voi elää rennosti ja ekologisesti osallistuen samalla uudenlaiseen taloudelliseen toimintaan. Nopea nettiyhteys, tabletti, älypuhelin, kannettava tietokone ja vähintään muutama tonni tilillä ovat edellytyksiä jakamistalouteen osallistumiseen.

Kirjassa olisi tullut ehdottomasti ottaa kantaa urbaaniin ja koulutettuun köyhyyteen, joka yhteiskunnan prekarisoitumisen seurauksena on pikemminkin lisääntymässä kuin vähentymässä. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa Noah Baumbachin elokuva Frances Ha (, joka kertoo tarkasti suurkaupungeissa vellovan prekaarin sukupolven elämästä. Kun tähän yhdistetään muut luokka-, sukupuoli-, rotu- ja kulttuurierot, jää kirja suorastaan tunkkaisen keskiluokkaiseksi esitykseksi aiheesta, jonka ei suinkaan tulisi koskettaa vain “hipstereitä”, vaan nimenomaan työtä tekevää – myös muuta kuin palkkatyötä tekevää – väestöä kokonaisuudessaan.

Näkökulmastaan johtuen kirja jää sosiologisesti niin kapea-alaiseksi, että sen esittämät mahdollisuudet tuntuvat lopulta epäuskottavilta. Väitän, että ihmiset harjoittavat jakamista huomattavasti laajemmin kuin kirja kuvailee, mutta tämä jakaminen tapahtuu ”ei-taloudellisen” alueella – vaikka se voikin olla samalla uuden työn ja taloudellisen toiminnan perusta.

Radikaali keskiluokkainen visio?

Vaikka Kaikki jakoon -teoksesta puuttukin kriittinen pohdinta, on silti tärkeää, että edes joltain taholta ilmestyy selkokielinen yleisesitys siitä, kuinka yksityisomistukseen perustuva kulutus ei ole vain kallista ja hankalaa, vaan myös ekologisesti ja yhteiskunnallisesti kestämätöntä ja turhaa. Kirjan tärkein ajatus on kuitenkin omalla tapaa radikaali. Se seuraa tiettyjä vihreän liikkeen perusperiaatteita ja yhdistyy jopa degrowth-ajatteluun.

Kirjassa kritisoidaan aiheellisesti, joskin laimeasti, yhteiskunnassamme vallalla olevia talouden mekanismeja, jotka pakottavat meidät yksityisomistukseen, tekevät jakamisesta ja yhteisomistamisesta (tai jopa omistamattomuudesta) vaikeaa, estävät kierrätystä ja pitävät meitä kiinni teollisen yhteiskunnan massatuotannossa ja -kulutuksessa. Kirjassa myös esitetään, että jakamistalous on tulevaisuuden talouden perusta. Tai oikeastaan siinä esitetään, että näin tulisi olla, mikäli emme halua, että planeettamme hukkuu roinaan.

Kirja rakentuu kuudesta luvusta. Liikkeelle lähdetään jakamistalouden määrittelystä korostaen erityisesti kansalaisten roolia jakamistalouden keskiössä. Kirjan pohja-ajatuksena on, että jakamisen kautta yksityiset kansalaiset voivat toimia ”fiksummin” ja luoda vihreää taloutta ohi valtioiden ja suuryritysten.

Jakamalla vaikkapa oman asuntonsa rahallista korvausta vastaan yksilö voi toimia vihreästi, tienata rahaa ja ”kamppailla” suuria hotelliketjuja vastaan. Kirja toki korostaa, että jakamistalouden yritykset, kuten Airbnb (jota kirjassa käytetään esimerkkinä kyllästymiseen saakka), voivat rakentaa isojakin taloudellisia piirejä muodostamalla uusia markkinapaikkoja ja toimimalla välittäjinä niiden ihmisten välillä, jotka haluavat jakaa ja kuluttaa jaettua. Nimenomaan tästä löytyvät jakamistalouden kapitalistisen kasvun mahdollisuudet.

Jakamistalouden edellytyksiä pohtiessaan kirjoittajat korostavat, että jakamistalous perustuu luottamukseen (joka tietenkin kuuluu keskiluokan hyveisiin, mutta sulkee samalla ulos “epäluotettavat luokat”), joka muotoutuu nykyisin yhä enemmän virtuaalisesti. Oman auton vuokraaminen toiselle autonjakamispalvelun kautta edellyttää luottamusta tuntemattomiin ihmisiin. Luottamus ei siis rakennu perinteisesti kasvokkaisen kanssakäymisen kautta.

Kapitalismin yhtenä peruskivenä onkin ollut aina epäluottamus, jota varten on kehitetty mm. rahajärjestelmä. Jakamistaloudessa voidaan kamppailla rahavälitteistä vaihtoa vastaan vaihtamalla käyttöarvoja suoraan keskenään, mutta pääsääntöisesti kirjan esimerkit kertovat yhtiöistä, jotka ottavat ”oman siivunsa” tämän anonyymin luottamuksen rakentamisesta.

Jakamistalouden hienona ekologisena perusideana on kirjassa ajatus siitä, että vauraissa yhteiskunnissamme lepää käyttämättömänä huomattava määrä joutilaita resursseja, kuten asuntojemme ja varastojemme neliöitä, autojen ajotunteja ja niin edelleen. Onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi lento- ja laivayhtiöt eivät mielellään suo yhtään ”lepotuntia” koneilleen (joskus silläkin riskillä, että koneiden tekniset viat aiheuttavat vaaratilanteita), mutta henkilöautot ovat käyttämättöminä suurimman osan ajasta (n. 22–23 tuntia vuorokaudesta).

Tässähän ei tietenkään ole mitään järkeä, eikä se ole myöskään ”taloudellista”. Koneet (kuten vaikkapa pesukoneet) tulisi rakentaa niin, että ne kestävät jatkuvaa ja kovaa kulutusta. Sen jälkeen koneita tulisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä toteutuisi parhaiten, jos koneita käytettäisiin yhdessä jakaen. Kenenkään ei tarvitse istua auton ratissa 24 vuorokaudessa tai pestä pyykkiä 24/7.

Valitettavasti kirjassa ei kiinnitetä juurikaan huomiota siihen, että jakaminen vaatii aikaa. Jakamistalous viittaa siksi implisiittisesti myös downshiftaamiseen, joka tunnetusti on varakkaiden huvia. Jos ihminen tekee kahta työtä elääkseen, ja työssä esimerkiksi Facebookin käyttö on kielletty, on kirjan tarkoittamaan jakamistalouteen osallistuminen hankalaa. Siksi tulevaisuudessa pitäisi pohtia nimenomaan sitä, kuinka jakamisen käytännöt voitaisiin tehdä mahdollisimman helpoiksi – tai miksei suorastaan pakollisiksi, esimerkiksi taloyhtiöiden yhteisten pesukoneiden muodossa.

Jakamistalouden taustat – hippiliikkeestä uuteen yhteisöllisyyteen

Kirjan toisessa luvussa Jakamistalouden kehityskulku pyritään selittämään, kuinka jakamistalous on noussut tärkeäksi ilmiöksi – etenkin sellaisissa paikoissa kuin San Francisco. Siis sen lisäksi, että jakamistalous nähdään varsin uutena, digitalisoitumiseen ja internetiin liittyvänä ilmiönä, kuten jo edellä totesin, se nähdään myös urbaanina ilmiönä. Tämäkin on mielestäni hieman kyseenalaista.

Voisin väittää, että perinteisissä pienviljelijä- ja maatalousyhteisöissä jakaminen on monien tarvekalujen ja myöhemmin koneiden, kuten puimureiden suhteen ollut varsin tavallista. On toki selvää, että kaupungeissa tarvitaan erilaisia hyödykkeitä kuin maalla, mutta jo muutama esimerkki vaikkapa ns. kehitysmaista olisi ollut paikallaan. Näin oltaisiin voitu vähentää kirjasta syntyvää vaikutelmaa jakamistaloudesta epäpoliittisena ja epähistoriallisena kuluttamisena.

Toisaalta voi myös väittää, että huolimatta kaupunkien mahdollisuuksista, juuri kaupunkien kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on ehkäissyt jakamistaloutta. Esimerkiksi Suomessa kaupungistuminen ja vaurastuminen on hävittänyt yleiset saunat. Kaupungistuminen ei siis itsestään selvästi johda jakamiseen – yksityisomistuksen yhteiskunnassa pikemminkin päinvastoin. Kirja nimeää jakamistalouden aatteellisiksi juuriksi osuuskuntaliikkeen sekä hippiliikkeen, mutta jälleen kerran on pakko huomauttaa, että taustalle voitaisiin nimetä myös vaikkapa sosiaalikeskusliikkeet tai anarkismi ja kommunismi. Mutta ehkä nämä ovat ideologisesti vääriä taustoja svengaavalle jakamistaloudelle…?

Toinen luku listaa edelleen viimeaikaisia yhteiskunnallisia muutoksia, jotka edesauttavat jakamistalouden syntyä. Näitä ovat kulttuurinen muutos, jossa kirjoittajat korostavat 1970-luvulta lähtien tapahtunutta siirtymää kohti ”jälkimaterialistisia arvoja”. Tämä on juuri sellainen ”immateriaalisuutta” korostava muutos, jonka todellisista vaikutuksista voidaan olla montaa mieltä. Tosiasiassa samalla kun niin sanotut immateriaaliset arvot ovat nostaneet suosiotaan raakamateriaalien ja energian kulutus on noussut räjähdysmäisesti – myös alueilla, joilla väestönkasvua ei ole ollut.

CD- tai LP-levyn korvaaminen tiedostolla ei merkitse ekologisesti yhtään mitään, vielä vähemmän elokuvien lataus internetistä. Pelkästään uusien laitteiden valmistus ja niiden käytössä kuluva määrä sähköä tekee “immateriaalitaloudesta” hyvinkin materiaalista ja ympäristön kannalta raadollista toimintaa.

Kirjassa esitetään myös, että jakamistalous syntyy ja voimistuu aikakaudella, jona yleinen yksilöllistymistendenssi alkaa heikentyä ja uusi yhteisöllisyys vahvistua. Mielestäni tämä on kyseenalaista. On totta, että uusia yhteisöllisyyden muotoja on syntynyt massatyöläisyyden siirryttyä länsimaissa vähemmän merkittäväksi tuotantomuodoksi, mutta yhteisöt eivät ehkä kuitenkaan ole niin voimakkaita kuin kirja esittää.

On myös selvää, että esimerkiksi massatyöttömyys tuottaa uudenlaisia yhteisöjä. Eri kysymys on, mihin suuntaan näiden yhteisöjen kehitys lähtee. Etelä-Euroopassa äärioikeisto jakaa kansalle perunoita. Voidaanko tämä laskea osaksi jakamistaloutta? Valitettavasti kirja ei juurikaan pureudu olennaiseen kysymykseen yhteisöstä tuotantovoimana ja “koneena”, mikä olisi ollut uuden talouden kannalta merkittävää.

Myös ekologinen kriisi ja sitä myöten ekologinen kestävyys nostetaan esiin jakamistalouden kasvua vaativana seikkana. Kirjan esikuvien Rachel Botsmanin ja Roo Rogersin vuonna 2010 julkaistu What’s Mine is Yours -teos (jota ei edelleenkään kaikesta jakamishypetyksestä huolimatta löydä helpolla mainoksettomana ja ilmaisena e-versiona netistä!) ennusti jakamistaloudesta teolliseen vallankumoukseen verrattavaa ilmiötä – mikä on tietenkin täysin harhaanjohtava vertaus!

Mielestäni jakamistalouden vallankumoukselliseen ulottuvuuteen tulee suhtautua skeptisesti. Se on (parhaimmilaankin) ehkä vain keskiluokkainen poliittinen hanke. Puhuttaessa vallankumouksesta on myös oltava tarkkana. Tietotekninen “vallankumous” on teollisen “vallankumouksen” vertainen, mutta kuten kaikki materiaaliset vallankumoukset, sen poliittinen suunta on epäselvä. Toisin sanoen se voi tuottaa ja toimia monenlaisten yhteiskunnallisten ratkaisujen perustana.

Toisin kuin tietotekninen vallankumous, jakamistalous on kuitenkin lopulta poliittinen ja sosiaalinen muutos, minkä vuoksi siitä ei voi koskaan – valitettavasti – kasvaa teollisen tai tietoteknisen vallankumouksen vertaista muutosta, ellei se todella saavuta poliittista vallankumouksellista tasoa ja yhdisty muihin merkittäviin vallankumouksellisiin käytäntöihin.

Viimeiseksi, talouskriisi mainitaan yhtenä jakamistalouden kasvun taustana. Tästäkin voi tulla uutta buustia jakamistaloudessa toimiville firmoille, mutta jos katsomme yleisesti talouskriisin talouspoliittista ohjausta ja hoitoa, on selvää, että jakaminen ei näyttele siinä merkittävää roolia.

Kyynisesti voisi ennustaa, että sikäli kuin länsimainen köyhyys lisääntyy aina siihen mittaan saakka, että ihmisten on todella pakko alkaa jakaa hyödykkeitä keskenään (mikä voi valitettavasti olla ainoa todellinen muutoksen moottori ja minkä vaikutuksia nähdään jo erilaisten solidaaristen verkostojen muodossa Etelä-Euroopan maissa) nousee tätä toimintaa vastaan huomattavasti erilaisia sanktioita, sillä perimmiltään hyödykkeiden jakaminen vähentää kulutusta mikä puolestaan vähentää liikevaihtoa ja voittoja. Tämä näkyy jo nyt valtion huolena aikapankeissa tehtävän työn verotusta kohtaan.

Kirjassa valtiolta vaaditaan selkeitä määrityksiä siitä, miten aikapankeissa voidaan tehdä työtä, vaikkakin mielekkäämpi vaatimus olisi aikapankkien autonomisen aseman tunnustaminen ja niiden kommunistisen luonteen korostus – siis yksinkertaisesti sen ymmärtäminen, että aikapankit pyrkivät tuottamaan uusia hyvinvoinnin malleja aikana, jona hyvinvointivaltiota tuhotaan nopealla tahdilla.

Kirjoittajat mainitsevatkin mm. valtion säätelyn yhdeksi ongelmaksi jakamistalouden edessä. Olisi kuitenkin hyvä huomata, että kaikkien länsimaisten valtioiden lainsäädäntö keskittyy suojelemaan yksityisomistusta ja liiketoimintaa. Siksi kyse ei ole valtiosta kapitalismin tiellä, vaan pikemminkin vanhasta totuudesta, jonka mukaan valtion tehtävänä on suojella omistavan luokan etuja.

Mitä hyötyä jakamistaloudesta on ja mitä siinä tapahtuu?

Kirjan kolmas luku pohtii sitä, miksi jakamistalous on tai voisi olla tärkeää. Hyödyiksi luetellaan tietystikin ympäristöhyödyt, sillä oletuksena on, että jakamistalous vähentää kulutusta. Onkin totta, että esimerkiksi kaupunkipyörät ja vaikkapa Pariisin Velib-järjestelmä on synnyttäneet merkittävän murroksen kaupungin autoilukulttuuriin (joskaan ei vielä vähentänyt sitä merkittävästi). Yhteisautoilu on seuraava askel, joskin yksityisautoilu pitäisi tietenkin ensin kieltää kokonaisuudessaan ekologisen selkärepun keventämiseksi.

Toiseksi hyödyksi esitetään taloudelliset hyödyt. Hyötyjä syntyy erityisesti resurssien tehokkaasta käytöstä – mikä on jälleen hieman kyseenalainen asia voitontavoittelun näkökulmasta. Tehtaat, koneet ja ihmisten työ pyritään kapitalismissa aina organisoimaan mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti (ts. resurssit pyritään pitämään 100% käytössä). Kulutus kuitenkin perustuu epätehokkuuteen ja epätaloudellisuuteen, suoranaiseen tuhlaukseen. Tätä paradoksia kirjassa ei käsitellä, mikä on mielestäni suuri puute.

Vihreä usko kulutuksen muuttamiseen ”järkeväksi” ja ”kuluttaja on suvereeni” -ajattelun sudenkuopat väijyvät jatkuvasti kirjan argumenttien ympärillä. Jälleen luokkaerojen ja köyhyyden mukaan tuominen kuluttaja-analyysiin voisi osoittaa, että kuluttaja ei todellakaan ole suvereeni, vaan varsin repressoitu subjekti, joka syö paskaa siksi, että on pakko.

Kolmanneksi mainitaan sosiaaliset ja kulttuuriset hyödyt. Kirjan esimerkit hauskoista yhteisillallisista eivät jo sanotun jälkeen vaadi enempää kommentoimista.

Neljäs luku kartoittaa mitä jakamistaloudessa tapahtuu. Luku määrittelee jälleen, että ”jakamistalous on eri osapuolten välistä rajallisten yksityisten hyödykkeiden vaihtoa ja yhteiskäyttöä sekä tämän mahdollistamista erityisesti nykyteknologian avulla” (s 106).

Tämä määritelmä asettaa jakamistalouden monellakin tapaa commons-keskusteluja vastaan – vaikkakaan kirjassa ei mainitakaan tai verrata jakamistaloutta commonseihin millään tavalla.

Ensiksikin, jakaminen nähdään niukkojen hyödykkeiden vaihdoksi. Commons-teoria on korostanut, kuinka yhteisestä tehdään kapitalismissa niukkaa eli yksityisomistusta, jolloin ”arvottoman” yhteisen arvo nousee.

Jakamistalouden perusajatus, siten kun se esitellään kirjassa, lähtee siis oikeastaan juuri tästä sosiaalisesti ja poliittisesti tuotetusta niukkuudesta, mikä on mielestäni ongelmallista. Jakamistalouden periaate kun tulisi ehdottomasti ulottaa niin julkisiin hyödykkeisiin kuin myös luonnonvaroihin ja muihin yhteisiin resursseihin, sillä vain tätä kautta voidaan tuoda esiin jakamisen eli geometrian erityinen poliittinen muoto, josta politiikan teoria on ollut kiinnostunut aina antiikin Kreikan ihanteista lähtien.

Jakamisessa on aina ja ennen kaikkea kysymys politiikasta. Siksi lähtökohta, jossa jaetaan yksityistä, on varsin kummallinen. Yhteisen jakaminen on aivan eri kysymys kuin yksityisen jakaminen. Kritiikittömän näkemyksen seurauksena jakamisen muodoiksi luetellaan lahjoitukset, lainaaminen, vaihtaminen, vuokraaminen sekä myyminen ja ostaminen. Tästä listasta puuttuu täydellisesti yhteisen tuottamisen ja jakamisen perusidea eli “jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”.

Luku listaa myös jakamistalouden liiketoimintamalleja, jotka voivat toimia hyvinä esimerkkeinä alan yrittäjyyttä harkitseville. Jakamisen kolmeksi toimintamalliksi nimetään puolestaan yhteiskäyttö, kierrätys ja elämäntavat.

Jakamistalouden tulevaisuus?

Viides luku on otsikkonsa puolesta varsin mielenkiintoinen: ”Talousteoriat, raha ja omistaminen jakamistalouden aikakaudella”. Luku tarjoaakin muutamia kirjan mielekkäimpiä osuuksia uudesta talousteoreettisesta ajattelusta ja uusklassisen teorian kritiikistä. Jakamistalous nähdään ehdottomasti vaihtoehtoisena talousteoriana, ja luvussa esitetty vertaileva taulukko uusklassisesta ja ”laajennetusta näkemyksestä” on mielestäni hyvä.

Silti on syytä huomauttaa, että kirjoittajien tarjoama vaihtoehto on juurikin laajennus ja päivitys, mutta ei varsinaisesti uusklassisen teorian kumoava oppi. Luvussa kiinnitetään kirjan muuhun antiin nähden varsin radikaalisti huomiota vaihtoehtoihin, joita rahalle voidaan löytää vaihdon välineenä. Silti ajatus esimerkiksi ”mainevaluutasta” eli virtuaalisesti muokkautuvasta kuluttaja- ja käyttäjäprofiilistamme (olemmeko siis yksilöinä luotettavia vai emme) on hiukan lapsellinen.

Viimeinen varsinainen luku käsittelee jakamistalouden tulevaisuutta. Luvussa nostetaan esiin, kuinka paljon sijoituksia suuriksi paisuneet kansainväliset jakamistalousyritykset ovat saaneet (kymmeniä miljoonia dollareita). Kirjoittajat toivovat valtioilta myönteisempää suhtautumista jakamistalouteen, sillä tällä hetkellä valtioiden asettamat tiukat säädökset ja lait vaikeuttavat yrittämistä.

On tietysti selvää, että ikuisen teollisuusmaan unelmassa elävän Suomen kaltaisen valtion lainsäädäntö on kelvotonta tällaiseen kohtuullisen suurta vapautta tarvitsevaan liiketoimintaan. Mielestäni tavoitteena ei kuitenkaan voi olla ainoastaan jakamistalousyritysten toimintaympäristön rakentaminen. Pikemminkin valtion pitäisi panostaa toimintaan, joka tekee vaihtamisen, kierrättämisen, jakamisen, lainaamisen ja työn mahdolliseksi ilman rahaa.

Valtio ja kunnat voisivat siis aivan hyvin tuottaa näitä jakajien ”kohtaamispaikkoja”, sillä perimmäisenä tavoitteenahan tulisi olla ohjata ihmisten toimintaa, työtä ja kulutusta mahdollisimman nopeasti ekologisiin ja jälkikapitalistisiin muotoihin.

Kirjassa jakamistalouden tulevaisuus nähdään valoisana. Itse näen, että jakamistaloudesta voi tulla hetkellinen buumi, joka ratsastaa ympäristöystävällisyyden ja uuden sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden aallonharjalla. Tällaisessa muodossa se tulee kuitenkin jäämään etuoikeutetun kansanosan (siis ehkä juuri ”Kansalaisten”) toiminnaksi, joka tuottaa pieniä taloudellisia voittoja joillekin ja paljon hyvää mieltä omasta erinomaisuudestaan toisille.

Ilman vakavaa valtiollista ja poliittista ohjausta jakamisesta ei kuitenkaan voi tulla sellainen trendi, joka täyttäisi ekologiset lupauksensa, siis haitallisen kulutuksen merkittävän vähentymisen.

Liberaalivihreiden pitkään varjelema ajatus ”maailma muuttuu (hyvään suuntaan), jos siitä vain tehdään ihmisille helppoa ja kivaa” on yksi kirjan taustalla vaikuttavista merkittävistä ongelmista. Kapitalistiset markkinat eivät missään nimessä muuta maailmaa ekologisemmaksi eikä kapitalismin viherpesulla koskaan saavuteta tarvittavia tuloksia.

Siksi olen erittäin tyytyväinen, että kirjassa korostetaan valtioiden merkittävää roolia infrastruktuurin rakentamisessa jakamistaloudelle. Yhdistettynä ekologisesti ja työvoimavaltaisesti päivitettyyn keynesiläisyyteen, tämä voisi olla yksi tie, jolla esimerkiksi Suomi voisi siirtyä aidosti jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Tämä siirtymä voisi olla toisenlainen kuin vuonna 1917 Venäjällä tapahtunut nopea kumous, jossa porvareiden asunnot ja muu yksityisomistus jaettiin kansalle – mutta sen vähemmän radikaali sen ei tarvitsisi olla.

Kaikki jakoon on hyvä mutta vielä varsin kevyt avaus jakamistaloutta käsittelevään keskusteluun. Minusta se on kuitenkin erittäin tervetullut teksti, joka kannattaa lukea. On myös toivottavaa, että jakamistalouteen panostettaisiin tulevaisuudessa niin valtion kuin elinkeinoelämän taholta. Sitäkin tärkeämpää on, että asiasta kiinnostuneet ihmiset toimivat jakamistalouden puolesta ja innovoivat uusia ratkaisuja tukahtuneeseen talouteemme.

Mikko Jakonen

Kirjan nettisivut:


Elämää yhtiöiden armoilla

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”591″,”attributes”:{”alt”:””,”class”:”media-image”,”height”:”144″,”style”:”font-family: Arial, Verdana, sans-serif; width: 200px; height: 144px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”200″}}]]

Sijoiltaan menneet: Kulutuksen häätämä elämä, toimittanut Kati Pietarinen – Siemenpuu-säätiö ja Into Kustannus 2012, 187 sivua, ovh 25€

Jos kaikki on suhteellista, katsontakantaa muuttamalla myös saastuttaminen on yksinkertaisesti ympäristön muuttamista. Ympäristönmuutoksia, jotka pakottavat ihmiset muuttamaan pois kotoaan ja jättämään taakseen merkityksen, toimeentulon ja koko elämän perustan, tapahtuu tänä päivänä kaikkialla. On erinomaista, että Kati Pietarisen toimittamassa kirjassa ylikehittyneen pohjolan ja globaalin etelän kokemukset ihmisten ja paikkojen uhraamisesta esitellään yksissä kansissa. Kirja valottaa vahvaa yhteyttä maailmaa piinaavan häätöaallon ja jatkuvasti kasvavan kulutuksen välillä. Tutkittua tietoa maailman resurssien haltuunoton kiihtyneestä vauhdista on runsaasti, ja yhä useampi tutkija nimeää ongelman yhteiseksi nimittäjäksi globaalin kapitalistisen talouden. Sijoiltaan menneet esittelee näitä asioita selkeällä suomen kielellä.

Voidaan puhua jo maailmaanlaajuisesta häätöjen aallosta, vaikka globaaliin ylikulutuksen vuosikymmeniä kestäneeseen ”aaltoon” verrattuna ilmiön olemassaoloa ja sen tuhoisuutta ei vielä olla samalla tavalla tiedostettu. Kirjan mukaan tällä vuosikymmenellä häädetään vielä ainakin 150 miljoonaa ihmistä. Häätöjen takana on monia tekijöitä, mutta niiden yleistyminen täytyy yhdistää suurten yritysten viime vuosina kiihtyneisiin maanvaltauksiin ja yksityistämisiin, joista hyötyvät myös jotkut suomalaiset. Häviäjät, joiden joukossa on myös suomalaisia, joutuvat yhä useammin toteamaan, että heidän ainoa rikoksensa on heidän kotinsa sijainti jonkin voitoksi käännettävissä olevan raaka-aineen läheisyydessä; että heidän ei kannattaisi elää alueella, jota muu maailma katselee ahneiden silmiensä läpi yksinomaan raaka-ainevarantona – metallin, raakaöljyn tai vaikkapa biopolttoaineiden tuottajana.

Pietarisen kirjoittamat alkusanat kehystävät viestiä kauniisti. Hän kuvaa kuinka hän ollessaan pieni meni kerran isänsä kanssa Helsingissä autiotaloon. Jo talon tyhjyys itsessään kertoi lapselle jotain oleellista häädön epäoikeudenmukaisuudesta, mutta varsinkin näkyvät jäljet lähdön suunnittelemattomuudesta – paikoilleen jääneet vaatteet ja astiat – jäivät kaivelemaan.

Sijoiltaan menneet käy neljäntoista suomalaisen ja ulkomaisen kirjoittajan opastuksella kymmenessä kohteessa, joissa asukkaat ovat joutuneet näkemään kotiseutunsa muuttuvan ulkopuolisten toimijoiden tuotantoketjun alkupääksi, ja muutamassa muussa kohteessa, joissa ylikulutukselle etsitään vaihtoehtoja. Esimerkit ovat Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Aasiasta sekä Suomesta. Monien hyvin henkilökohtaisten tekstien lomassa on myös neljä taustoittavaa artikkelia. Kirjan tapaukset kertovat eittämättä jotain tärkeää ja vääjäämätöntä yhteisen planeetan aineellisista kriiseistä, mutta ennen kaikkea ne valaisevat hienosti kotinsa menettäneiden ihmisten ja yhteisöjen kärsimyksiä, joissa on erilaisuudestaan huolimatta aina paljon samaa. Ennen muutosten alkua ihmisille luvataan kaikenlaista myönteistä, ja kielteisistä vaikutuksista vaietaan. Maan riistäjät yleensä rikkovat olemassa olevia lakeja mutta välttyvät rangaistuksilta, ja vaikka ongelman muotoja on monia, kodittomuuden aiheuttama kipu on aina valtaisa.

Kirja on rakennettu kolmen teeman – ruoan, tavaran ja energian – ympärille. Kaikissa tapauksissa ei kyse ole suoranaisesta pakkosiirrosta (häädöstä) tai edes joutumista pakolaiseksi, vaan myös jatkuvasta tai hiljalleen pahenevasta ahdingosta, jossa ihmiset joutuvat jatkamaan elämäänsä korporaatioiden levittäessä myrkkyjä ja tuhoa – terveyden romuttavia lannoitteita tai sosiaalisesti sietämättömiä elämisen muotoja. Perinteisen elinkeinon menetys on osa monia tarinoita varsinkin siellä, missä riisto kohdistuu sosiaalisesti syrjittyihin ja usein taloudellisesti haavoittuviin, niin sanottuihin alkuperäiskansoihin.

Kirja pyrkii hyvin tietoisesti sitomaan nämä lukuisat tarinat yhteisen ongelman toiseen puoleen, kuluttamiseen. Esimerkillisiin omavaraisiin ruoan tuotantotapoihin keskittyvät vaihtoehdot jäävät kuitenkin hieman orvoiksi kirjan kokonaisuudessa. Ne ovat kaunista lukemista, ja voi ajatella, että niiden esittämät omavaraistalouden käytännöt joskus skaalautuvat niin, että ne muuttaisivat jotain oleellista. Silti, verrattuna niihin skaalautuviin ongelmiin, joita hegemoninen taloudellinen käytös niin rutiininomaisesti mutta traagisesti tuottaa, ne tuntuvat jotenkin heiveröisiltä.

Melkein kaikki tekstit on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Tämä elävöittää tarinoita, ja henkilökohtainen kerronta havainnollistaa myös jotain tärkeää globaalien kriisien todellisuudesta. Nimittäin kun puhutaan maailmanlaajuisista muutoksista keskiarvojen perusteella, peitetään paljon oleellista.

Ympäristönmuutos, olipa kyseessä sitten sosiaalisten siteiden tai ekosysteemin romahdus, tuntuu ja maksaa (kaikin tavoin) ääripäissä moninkertaisesti verrattuna keskiarvoihin. Toki maailman ympäristöpakolaisten lukumäärä kokonaisuudessaan kasvaa hälyttävää vauhtia ja planeetan lämpötilan kohoaminen pitkällä aikavälillä toisinaan tunnistetaan. Jos näitä muutoksia kuvaillaan ainoastaan abstraktien keskiarvojen kautta, pahimmat todelliset vaikutukset jäävät pimentoon. Paikallisten vaikutusten katastrofaaliset seuraukset ovat kuitenkin olleet lähinnä vain niiden tiedossa, joita ne koskevat. New Orleans tai New York yltää uutiskynnyksen yli, mutta paikat, joissa kärsimys on suurinta, jäävat yleensä aivan liian helposti pimentoon; Oaxaca, jossa perhe asuu kadulla kaksi vuotta, kuten Merino Lópezin luvusta selviää, tai indonesialainen kylä, jossa aseistettu lainvalvoja tuhoaa kotisi, kuten Rivani Noor kuvailee.

Ehkä hätkähdyttävintä antia kirjassa ovat kuitenkin Talvivaaraa (Ari Kananen) ja Lappia (Pekka Aikio) koskevat väkevät luvut, ainakin sellaiselle, jolle raportointi köyhien maiden asukkaiden pahenevasta ahdingosta on tuttua vuosikymmenten ajalta. Tunnetasolla vaikuttaa varmaankin se, että tarina sijoittuu tuttuun luonnonympäristöön, mutta uskon että näiden lukujen voima piilee myös siinä, miten ne osoittavat – yhtä aikaa analyyttisellä ja emotionaalisella tasolla – kulutuksen häätämän elämän mahdottomuuden. Jatkuvasti kasvavan kulutuksen levittämä tuho leviää pikkuhiljaa kaikkialle, siis ihan kaikkialle. Jos tämä tuho voidaan esittää harmittomalta kuulostavana muutoksena ja väittää kaiken olevan suhteellista, se on itsepetosta.

Talvivaaran, Porttipahdan ja Lokan kokemuksista tietoisina me ylikuluttajatkin saamme pikkuhiljaa pelätä elämämme menevän sijoiltaan. (Tässä mielessä olisi ollut ehkä kiinnostavaa vielä kuulla esimerkkejä Pohjois-Amerikasta, missä esimerkiksi kaivosalan runtelemat maisemat ovat viime vuosina haastaneet oikeustajua monilla paikkakunnilla.)

Alkuperäiskansojen oikeudet nousevat kirjassa esiin paikoitellen, esimerkiksi Pekka Aikion Lapin tekoaltaita ja porotaloutta koskevassa tekstissä. Tämä on tärkeä aihe ottaen huomioon miten huonosti Suomessa ollaan osattu puolustaa saamelaisten kuten muidenkin vähemmistöjen oikeuksia. Muualla kirjassa alkuperäisyyden ja muuttumattomuuden korostaminen hiukan häiritsee, sillä se ei välttämättä aja aitoa ymmärrystä, ei käytännön tasolla eikä ihmisten välisen solidaarisuuden rakentajanakaan. Alkuperäiskansoiksi nimitetyt ihmiset eivät nimittäin elä jossain muuttumattomassa, ikuisesti innovaatiovapaassa epätodellisuudessa. Poliittisista syistä joidenkin ihmisten on edelleenkin korostettava kulttuuriperintöään, mutta olisi jo aika irrottautua vastakkainasettelusta, joka niputtaa yhteen luonnon, alkuperäisyyden ja hyvän asettaakseen ne vastakkain teknologian, moderniuden ja pahan kanssa.

Vaikka alkuperäisyyden käsite eittämättä usein tukee edistyksellistä politiikkaa, se kannattelee myös sitkeitä eurooppakeskeistä väärinkäsityksiä. Yksi näistä on ajatus kansoista, joiden yksinkertainen elämä olisi säilynyt vuosituhansien ajan muuttumattomana. Todellisuudessa näiden ihmisten yksinkertainen elämä johtuu usein köyhyydestä, jonka globalisaatio tai sen edeltäjä, kolonialismi, ovat aiheuttaneet. Muillakin kuin moderneiksi kutsutuilla yhteisöillä on historiansa samoin kuin innovaationsa.

Kirjassa on esimerkkejä myönteisistä aloitteista, esimerkiksi Siemenpuu-säätiön omasta toiminnasta, jotka pyrkivät hidastamaan tuhon vauhtia. Liittäessään maailman häätöaallon kulutukseen kirjaa antaa paljon aineksia eettisemmän elämäntavan ja vähemmän kuluttavan kulttuurin kehittämiseksi. Maailmaa kierrellessään kirjan päällimmäinen viesti on kuitenkin, että kapitalistinen ja yksityiseen voitton tavoitteluun tähtäävä taloushegemonia jyrää ja saastuttaa edelleen, sananmukaisesti ja kiihtyvällä vauhdilla.


Eeva Berglund, Helsinki

Katso myös:

Into Kustannuksen esittely kirjasta