Avainsana-arkisto: commons

Commonseista kommonismiin

Yhteisemme vellovat erillisinä ja yksittäisinä saarekkeina kapitalismin saastuttamassa meressä. Me saariston yhteistekijät joudumme hankkimaan elantomme tästä merestä. Sen kaupankäynnin täyttämän todellisuuden pyörteissä ihmiselämää ylläpitävien yhteyksien luominen erilaisten yhteisten välille tuntuu vaikealta – edes kuvitella. Yhteisissä kytee kuitenkin nykyistä tilannetta radikaalimpi potentiaali.

Tulevana sunnuntaina 5.7.2015 Makamik-talolla Kumpulassa saksalainen commons-tutkija Stefan Meretz alustaa keskustelua commons-perusteisesta toimeentulosta ja siirtymästä yhteisille ja yhteistekemiselle perustuvaan kommonistiseen yhteiskuntamuotoon.

Ympärillämme kehittyvien yhteistekemisen muotojen yhteys kokonaisvaltaiseen yhteiskunnalliseen transformaatioon tai vallankumoukseen on selvästi vielä alkutekijöissään. Commons-keskusteluissa saatetaan kyllä flirttailla ajatuksella yhteistekemisestä markkinoiden ja valtion rakenteellisena vaihtoehtona, mutta käytännössä kapitalistisen yhteiskuntamuodon peruskategorioista – toisinsanoen ihmisten elämää ylläpitävistä menetelmistä –  ei kuitenkaan useinkaan olla vielä kyetty tai uskallettu haluta luopua. Päinvastoin kaupattavia tavaroita, niihin kytketytyviä vaihdon ja rahan muotoja sekä jopa palkkatyötä ollaan yritetty säilyttää yhteistekemisen välittäjinä ja valtiota commonsien kumppanina.

Eurooppalaisen commons-keskustelun ytimestä Helsinkiin vierailun tekevä tutkija Stefan Meretz johdattaa keskustelua yhteisten olemukseen kätkeytyviin radikaalimpiin mahdollisuuksiin. Meretzille commonsit edustavat avoimuudelle ja vapaaehtoisuudelle perustuvaa vallankumouksellista rakenteellista yhteisyyttä, mutta ne täyttävät potentiaalinsa vasta irrottautuessaan rakenteellista epäyhteisyyttä ja poissulkemista edellyttävistä markkinamenetelmistä ja valtiosta. Myydessään ja ostaessaan, yksin tai yhdessä, työtä ja resursseja kauppatavaroina markkinoilla ihmiset menettävät mahdollisuutensa tarpeidensa, toimeentulonsa ja elämänsä yhteiseen hallintaan.

Commonsien irtautuminen nykyisestä kauppatavariippuvuudesta edellyttää yhteisten järjestelmällistä verkostoitumista ja integroitumista. Vaikka rahavälitteisesti integroituvan yhteiskuntamuodon ongelmat tunnetaan, kaipaa kollektiivinen mielikuvitus virikkeitä vaihtoehtoisella tavalla välittyvän tuotantojärjestelmän käytännöistä. Meretz avaa näkökulmaansa yhteisesti, itseohjautuvasti ja monikeskisesti järjestyvän toimeentulon mahdollisiin malleihin ja menetelmiin.

Meretzin näkökulmasta commons-perusteinen vertaistoimeentulo ei ole idealistinen utopia vaan todellinen jo nyt ympärillämme kehittyvä ilmiö. Tervetuloa ottamaan osaa: kuuntelemaan ja keskustelemaan aiheesta sekä siihen kytkeytyvistä yhteistekemisen mahdollisuuksista.

Stefan Meretz sunnuntaina 5.7.2015 kello 18.00 Makamik-talolla Kumpulassa (Jyrängöntie 1, keltainen talo Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan vieressä). Keskustelu käydään englanniksi.

Lue myös:

Meretzin blogi, http://keimform.de

Tamas Matekovitsin kirjoitus Kohti kommonistista toimeentuloa, http://www.commons.fi/kohti-kommonistista-toimeentuloa

Tee se yhressä Hirvitalolla

hirvitalo

Commons.fi ja Vapaa yliopisto kutsuvat tekijöitä “yhteistekemispäivään” Tampereelle lauantaina 28.3.2015. Avoin työpaja pidetään Hirvitalolla klo 12-16. Työpajan jälkeen on mahdollista jäädä auttamaan ja osallistumaan Hirvitalon kansankeittiöön, joka alkaa klo 17.

Päivän aikana klo 15 alkaen talolla kokoontuu myös Vapaan yliopiston lukupiiri kirjasta Taisteleva tutkimus. Osallistuminen edellyttää kirjan kahden ensimmäisen osan lukemista.

Yhteistekemispäivä on päivän mittainen tila tehdä asioita yhdessä. Voit tulla lukemaan, kirjoittamaan, järjestämään, kääntämään, koodaamaan, keskustelemaan, oppimaan tai muuten vaan hengaamaan. Tampereella on aiemmin järjestetty yksi vastaava päivä.

Commons.fi -julkaisun tarpeita ovat esimerkiksi erilaiset käännökset ja kirjoitukset yhteisresursseista, yhteisöistä ja yhteistekemisen muodoista. Ilmoilla on idea keväällä toteutettavasta Tampereen yhteisöllisiä ja avoimia tiloja koskevasta juttusarjasta. Mukaan tarvitaan tekijöitä haastattelijoista ja kuvaajista kirjoittajiin ja monimediaosaajiin.

Yhteistekemiset jatkuvat kohti kesää avoimina työpajoina.

Päivä järjestetään tamperelaisten taiteentekijöiden yhteistilassa Hirvitalolla. Jos tulet keskustasta, kätevimmin pääset paikalle bussilla numero 25. Jää pois Tahmelan K-marketin kohdalla pysäkillä “Hirvikatu”. Ajoaika on noin 10 min.

Kahvia ja teetä on. Pukeudu lämpimästi myös sisätiloihin!

Commons.fi
& Vapaa yliopisto

Lisätietoa: commons.fi@gmail.com

Hirvitalo: http://www.hirvikatu10.net

Vapaa yliopisto: https://fi.wikiversity.org/wiki/Vapaa_yliopisto

Taisteleva tutkimus: https://fi.wikiversity.org/wiki/Taisteleva_tutkimus

Kutsu aiempaan yhteistekemispäivään: http://www.commons.fi/tee-se-yhressa-tampereella

Kuva: https://unitsixtyoneperformancemakers.wordpress.com/drawing-and-dancing-society

 

Yhteisvaurauden uusi aika

Yhteisvauraus on läpi ihmiskunnan historian luonut perustan elämälle ja toimeentulolle. Teollisen kapitalismin kehitys tarkoitti yhteisen alati laajenevaa yksityistämistä, jossa pääsy luonnon yhteismaihin estettiin rahapalkasta riippuvaisen työväestön luomiseksi. Koska nykytaloudessa korostuvat työvoiman sosiaalisuus, yhteistyö ja verkottuminen, yhteisestä on tullut jälleen keskeinen poliittisten kamppailujen kenttä.

Yhteiset (engl. commons) ovat jotain, minkä me jaamme yhteisesti. Tämä aluksi kehämäiseltä vaikuttava määritelmä kietoo sisälleen kolme tärkeää näkökulmaa siihen, miten ihminen ympäröivää maailmaa käyttää.

Ensiksi: mikä ”jotain”? Mitkä ovat asioita, jotka näemme tuotannon tai kulutuksen tarpeisiin käytettävinä resursseina? Commons-keskustelu syntyi modernissa muodossaan 1960-luvulla käsittelemään luonnonvarojen oikeudenmukaisen hallinnan ongelmaa. Tutkimusperinteessä analysoitiin muun muassa joillekin ihmisille jollain hetkellä käytettävissä olevien resurssien luonnetta, niiden riittävyyttä tai kuluvuutta sekä mahdollisuuksia tai mahdottomuutta estää resurssien luvatonta käyttöä. Aluksi resursseilla tarkoitettiin lähinnä luonnonvaroja, myöhemmin sellaisiksi alettiin lukea myös aineettomat hyödykkeet kuten tieto.

Toiseksi: ketkä ”me”? Yhteiset ovat resurssiyhteisöjä. Yhteisön rajat ja yhteisön rakenne määrittävät, minkälaiset käyttötavat ja -oikeudet resursseihin sallitaan. Yhteisen tutkimuksessa yhteisöjen analyysi kohdistuu tästä näkökulmasta muun muassa päätöksenteon menetelmiin ja instituutioihin, hierarkioihin, palkitsemisen järjestelmiin ja oikeudenmukaisuuden kriteereihin.

Kolmanneksi: miten yhteinen ”jaetaan”? Kyse ei ole samasta asiasta kuin kakun jakamisessa eli nollasummapelistä, jossa toisen etu on toisen haitta. Sen sijaan kyse on monille osapuolille mahdollisista yhtäaikaisista oikeuksista, joiden sisältö ja laajuus vaihtelevat tilanteesta toiseen. Näiden oikeuksien jako on harvoin kertakaikkinen, yhdellä kertaa suoritettu ja kaikki tilanteet kattava ”perustuslaki”, vaan käytännössä yhteinen elämä yhteisten asioiden kanssa vaatii jatkuvaa säätöä ja ponnistelua. Jakaminen ei ole pelkkää resurssien kuluttamista, vaan myös niiden tuottamista, kunnossapitoa ja vahvistamista.

Commons-keskustelun suomentaminen on osoittautunut haastavaksi.1 Englannin kielen sanaa ”commons” voidaan käyttää sekä yksikössä (a commons) että monikossa (commons). Lisäksi yhteisistä ja yhteisvauraudesta (the commons) tai yhteisestä (the common) voidaan puhua abstrakteina yleiskäsitteinä. Yhteisten idean monisyisyys ja sen käännökset voidaan purkaa esimerkiksi seuraavasti:

Yhteisvaranto tai yhteisresurssi (a commons, mon. commons): Yksittäinen resurssiyhteisö kuten puisto, kalastusalue tai metsä. Viitatessa jaettuihin viljely- ja laidunmaihin voidaan puhua myös ”yhteismaista”.

Yhteiset tai yhteisvauraus (the commons): Kaikkien yhteisvarantojen kokonaisuus: maailma, joka ei ole yksinoikeudellisen hallinnan piirissä; kaikki, mikä ei ole markkinoilla tai valtiollisessa hallinnassa. Laajemmassa mielessä voidaan ajatella, että myös esimerkiksi valtion tarjoamat universaalit palvelut ja sosiaalietuudet ovat perustaltaan yhteisiä.

Yhteinen (common): Analyyttinen käsite, joka vertautuu yksityiseen ja julkiseen. Englannin kielessä käytetään myös verbiä commoning, kun halutaan viitata sellaisen yhteistuotannon ja -toiminnan jatkuvuuteen, jossa käytetään hyödyksi yhteisvarantoja ja synnytetään uusia.

Yhteinen ihmiskunnan jaettuna vaurautena

Vaikka sosialismin jälkeinen maailma saattaa päällisin puolin näyttää paikalta, jossa pitkään jatkuneen yksityistämisen jälkeen yhteiselle ei ole sijaa, yhteiset ovat edelleen kaikkialla ympärillämme. Yhteisellä on usein enemmän tekemistä käytön kuin omistamisen kanssa. Ilma, jota hengitämme, ei ole kenenkään omaa, eikä sen käytöstä voi kukaan yksin päättää. Marjat ja sienet, joita poimimme, voivat olla yksityismailla tai valtion mailla, mutta niiden keruu ja käyttö on jokaisen metsässä liikkujan ikiaikainen oikeus. Turut ja torit, omistipa ne kuka hyvänsä, ovat aina olleet paikkoja, jonne väki voi kokoontua paitsi ostamaan ja myymään tavaroita, myös jakamaan haaveita ja kokoamaan yhteiskunnallista muutosta tuottavia voimia.

Yhteiset ovat ihmiskunnan jaettua vaurautta ja sukupolvien välistä perintöä. Puhe yhteisvauraudesta voi kuulostaa arkaaiselta ja romantisoivalta, mutta kysymys on samalla ajankohtaisempi ja konkreettisempi kuin koskaan aiemmin. Markkinoihin perustuvat ohjauskeinot tai valtioiden välinen yhteistyö eivät ole tuottaneet uskottavia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja ekologisten kriisien kaltaisiin globaaleihin uhkiin.

Yhteiset ovat nousseet pintaan myös toisen, kenties vastakkaiselta vaikuttavan kehityskulun kautta. Teollinen tavaratuotanto on mullistunut, ja sen taloudellinen ja työllistävä merkitys länsimaissa on vähentynyt. Talouskasvua on alettu etsiä uusilta alueilta: tiedosta, kulttuurista, tunteista ja näille kaikille perustuvista palveluista. Talouden voi sanoa postmodernisoituneen: se välittää yhä vähemmän yksinkertaisista tavaroista, jotka on saatu aikaan muokkaamalla luonnonvaroja ihmisen työllä ja koneilla, ja yhä enemmän symbolisesta vaihdosta ja kulutuskokemuksesta itsetarkoituksena.2 Tämä muutos ei koske vain rajattua tuotannonalaa kuten ”kulttuuritaloutta”, vaan vastaavia muutoksia voidaan tunnistaa läpi koko tuotannon kirjon.

Eräänä postmodernin talouden mottona on yksinkertaisenkin tavaratuotannon ymmärtäminen palveluna, jossa tuotteen kuluttaja ei ole vain passiivinen vastaanottaja vaan palvelun tilaaja ja yhteistyökumppani, joka muun muassa ylläpitää faniyhteisöä, tuottaa oma-aloitteisesti uusia sisältöjä, välittää mieltymyksiä koskevaa informaatiota ja toimii näin ikään kuin tuotannon reaaliaikaisena kontrolloijana. Pelkkä bulkkitavara ei riitä riittävän lisäarvon tuottamiseksi, vaan arvon kannalta tärkeämpää on tavaratuotannon yhteyteen rakentuva aineeton arvoketju.

Lisäarvon mahdollisuuksien kohdistuminen yhä enemmän ”immateriaalisiin tavaroihin” nostaa esille jälkiteollisen tuotannon yhteiseen nojaavan luonteen, joka on välittömässä konfliktissa yksityiseen hyötyyn tähtäävien tuotantoprosessien kanssa. Immateriaaliset tuotannontekijät ovat periaatteessa rajattomia: tieto ei lopu tietämällä eivätkä tunteet tuntemalla. Rajattomia ne ovat myös siksi, että niiltä vaikuttaa puuttuvan mitta ja muoto: maalauksen arvoa ei voi päätellä taulua punnitsemalla, eikä kulttuurien rajoilla voi aukottomasti näyttää, missä yhdet tavat alkavat ja toiset päättyvät. Jotta immateriaalista tuotantoa voidaan pakottaa rajalliseksi, on immateriaalinen yhteinen tehtävä keinotekoisesti niukaksi esimerkiksi lain tai teknologian voimalla: tarvitaan maksumuureja, kopiosuojauksia, tekijänoikeuksia valvovia puolijulkisia organisaatioita ja muita aitaamisen instituutioita.

Kun puhutaan yhteisen rajoista ja rajattomuudesta, on selkeyden vuoksi paikallaan tehdä jaottelu luonnonyhteisiin ja luotuihin yhteisiin.3 Luonnonyhteiset kuten vanhat metsät voivat jatkaa olemassaoloaan ihmisestä riippumatta. Kysymys luonnonyhteisen kestävyydestä nousee esiin vasta kun ihminen saapuu paikalle ja ottaa sen käyttöönsä. Sen sijaan luodut yhteiset kuten vaikkapa tieteellinen tutkimustieto syntyvät ja säilyvät elinvoimaisina ainoastaan ihmisten välisessä yhteistyössä silloin kun niitä käytetään ja jaetaan.

Yhteisvaurauden idea haastaa modernin taloustieteen käsityksen yksityisomistuksesta tehokkaan tuotannon ja oikeudenmukaisen työnjaon välttämättömänä ennakkoehtona. Yhteisten tutkimuksen projekti jatkaa näin kriittisen poliittisen taloustieteen projektia osoittamalla ”taloudellisen” ja ”yhteiskunnallisen” jaetun perustan siinä, missä modernisaation suuri kertomus on perustunut väitteeseen eri elämänalueiden, kuten talouden, politiikan, uskonnon ja ydinperheen, jatkuvasta erikoistumisesta ja eriytymisestä.

Yhteiset eivät viittaa vain uuteen tapaan analysoida maailman vaurautta ja ympärillä olevia resursseja, vaan ne myös luovat tilaa teoreettiseen analyysiin tukeutuville poliittisille liikkeille. Yhteisvaurauden teema on nostettu esiin niin ehtyvien luonnonvarojen kestävämmän käytön edistämiseksi kuin myös vastustamaan ehtymättömien resurssien kuten tiedon tekemistä keinotekoisesti niukoiksi. Yhteiset ovat kuuluneet viime vuosikymmenten yhteiskunnallisten liikkeiden keskeiseen sanastoon aina 1990-luvun Chiapasin zapatistoista Brasilian maattomien kautta Occupy-liikkeeseen.

Yhteiskunnallisten liikkeiden puhe yhteisestä on vastalause elämän kasvavalle tavaramuotoistamiselle eli prosessille, jossa aiemmin kaupankäynnin ulkopuolisiksi käsitettyjä ihmiselämän muotoja aletaan tuottaa siinä tarkoituksessa, että niitä voidaan myydä markkinoilla rahaa vastaan, jolloin samalla siirretään yhteistä valtaa yksityiseksi vallaksi. Puhe yhteisestä on myös osoitus vapaudesta ja itsenäisyydestä, joita ihmiset ovat valmiita rakentamaan yhteisellä työllä ja kamppailuilla, talouden pakoista ja valtiokoneistosta välittämättä.

Yhteinen tutkimuksen kohteena

Yhteisen perustalle järjestettyä tuotantoa on läpi koko länsimaisen ajattelun historian epäilty suuresti. Kenties varhaisimman muotoilun yhteisen ongelmasta esittää Aristoteles (384–322 eaa.) Politiikka-teoksensa toisessa kirjassa:

Se, mikä on useille yhteistä, saa osakseen vähiten huolenpitoa. Ihmiset huolehtivat eniten omista asioistaan ja vähemmän yhteisistä asioista. Pikemminkin he huolehtivat vain siitä, joka koskee heitä itseään. Yhteisiä asioita lyödään muiden syiden ohella laimin myös siksi, että ajatellaan toisten huolehtivan niistä.4

Aristoteles mainitsee yksityisomistuksen eduksi sen, että kukin tuntee ponnistelevansa omaksi edukseen, mutta voi silti tahtonsa mukaan käyttää kaiken yhdessä ystävien kesken. Näin yksityisomistus kasvattaa ihmisten hyveellisyyttä. Yhteisomistuksessa ongelmaksi muodostuu oikeudenmukaisen työnjaon saavuttaminen. Siinä missä ihmisten yleensäkin on ”vaikea elää ja toimia yhdessä”, tilanteet kärjistyvät, kun osa tuottaa vähän ja kuluttaa paljon, kun taas toiset tuottavat paljon mutta tyytyvät vähään.5

Aristoteleen kuvaama ongelma nousi jälleen kerran pinnalle vuonna 1968, kun ekologi Garrett Hardin (1915–2003) julkaisi modernin commons-keskustelun alullepanijana pidetyn artikkelinsa yhteismaiden tragediasta.6 Hardinin argumentti etenee seuraavasti.

Oletetaan, että kaksi henkilöä laiduntaa karjaa samalla maa-alueella, jossa on rajallinen määrä heinää eläinten syötäväksi. Molemmat viljelijät miettivät omilla tahoillaan kysymystä siitä, kuinka monta lehmää heidän kannattaisi pitää. Koska jokainen lehmä tuo heille lisää voittoa, he päätyvät lisäämään karjansa määrää rajattomasti. Näin laidunalue ylikansoittuu, eläimet jäävät aliravituiksi ja molemmat karjankasvattajat häviävät. Sekä heidän yhteenlaskettu että yksityinen voittonsa jää pienemmäksi kuin tilanteessa, jossa karjaa olisi vähemmän. Silti karjan lisääminen on yksilöllisestä näkökulmasta rationaalista ja siksi välttämätöntä. Hardinin kuuluisan muotoilun mukaan ”vapaus yhteismailla tuo kaikille tuhon”.

Hardinin varsinainen huoli ei ollut kuvitteellisten karjankasvattajien keskinäinen sopu filosofisena ongelmana vaan akuutti ja mitä todellisin yhteiskunnallinen ongelma: rajalliseksi havaittu luonnon kantokyky. Kuvaus yhteismaiden tragediasta oli poleeminen varoitus siitä, että ihmiset eivät yksilöllisen rationaalisuuden puitteissa löydä väestönkasvuun sellaisia ratkaisuja, jotka pelastaisivat luonnon väistämättömältä tuholta. Hardinin mukaan mahdollisia ratkaisuja ongelmaan on vain kaksi: vapaa markkinatalous vahvoine omistusoikeuksineen tai vahva valtio väkivaltakoneistoineen.

Hardinin teesi aiheutti nopeasti joukon vastaväitteitä, jotka liittyvät mallin kapeasti määriteltyihin reunaehtoihin. Jos esimerkiksi maan yhteisomistuksen lisäksi tai sijaan myös karjaa olisi hallinnoitu yhteisesti, ei tragediaa olisi syntynyt. Hardinin oletukset sosiaalisesta toiminnasta ovat myös jyrkkiä: ei keskinäisiä neuvotteluita maiden käytöstä, ei luottamuksen rakenteita tai tapakulttuurisia normeja, ei muita motiiveja kuin voiton maksimointi.

Yhteismaiden tragedian sinnikkäimpänä kriitikkona voidaan pitää taloustieteen Nobelilla palkittua Elinor Ostromia (1933–2012), joka yhdessä Vincent Ostromin (1919–2012) kanssa ryhtyi 1970-luvulta lähtien selvittämään malleja, joiden puitteissa toimivaa resurssien yhteishallintaa on käytännössä toteutettu eri puolilla maailmaa.7 Ostromin tutkimukset osoittavat, että monissa todellisen maailman yhteisöissä tragedia on kyetty välttämään. Joissain tapauksissa yhteishallinnan malli on myös yksityisomistusta tehokkaampi tapa resurssien käyttöön.

Ostromin mukaan yleispätevää ratkaisua yhteismaiden tragediaan ei ole, sillä paikalliset olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten kestävä yhteishallinta on mahdollista järjestää. Joitain samankaltaisuuksia Ostromin tutkimista tapauksista kuitenkin löytyi. Olennaista on muun muassa se, että resursseja käyttävä yhteisö voi itse päättää yhteisen tuotantoa, ylläpitoa ja käyttöä koskevista säännöistä. Näiden sääntöjen on syytä myös olla täsmällisesti muotoiltuja ja niiden valvonnan kattavaa.

Ostrom puki institutionaalisen taloustieteen kielelle vuoden 1999 Seattlen aktivistien lupauksen siitä, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen”. Toisenlaisuuden mahdollisuus tarkoittaa tässä mahdollisuutta yhteiselämän, yhteisen tuotannon ja luontosuhteen muotoon, joka ei perustu pelkästään poissulkevaan yksinomistukseen tai valtion vahvaan hallintaan – kapitalismiin tai sosialismiin. Ostrom osoitti konkreettisten esimerkkien kautta, että yhteisten kestävä hallinta on mahdollista ilman markkina-, valtio- tai ekototalitarismia.

Hardinin esseen ympärillä käytävä keskustelu inspiroi yhteisten tutkimuksen kenttää aina 1990-luvulle saakka. Commons-keskusteluun oli kuitenkin jo syntymässä kokonaan uusi haara, jolle olivat luoneet pohjan halpojen kotitietokoneiden leviäminen ja erityisesti vuonna 1990 syntynsä saanut World Wide Web. Kasvavat digitaaliset tietovarannot inspiroivat uutta tutkimusta, jossa globaali ”infosfääri” nähtiin ikään kuin metaforisena laajennuksena luonnon ekologiselle sfäärille.8

Nykyisin yhteisiä koskeva keskustelu on temaattisesti varsin monipuolista. Yhteinen on osoittautunut monipuoliseksi käsitteeksi, joka inspiroi paitsi tutkijoita myös yhteiskunnallisia liikkeitä. Yhteisiin liittyviä tutkimussuuntauksia kartoittaneessa kokoomatutkimuksessaan Mapping the New Commons (2008) Charlotte Hess kykeni jo erottelemaan kahdeksan ”uusien yhteisten” muotoa: tietoyhteiset, kulttuuriyhteiset, terveysyhteiset, naapuristoyhteiset, infrastruktuuriyhteiset, perinteiset yhteiset ja markkinayhteiset.9 Viime vuosina on kukoistanut erityisesti jälkimarxilainen teoretisointi, jossa yhteinen saa vallankumouksellisen tuotantovoiman luonteen.10

Yhteinen talouden vanhana muotona

Yhteinen ei ole kuitenkaan vain talouden uusi muoto. Vuosisatoja ihmisyhteisöjen elämän ja toimeentulon perustana ovat olleet erilaiset yhteiset kuten viljelys- ja laidunmaat, vesistöt ja metsän antimet. Esikristillisestä ajasta alkaen eurooppalaisessa poliittisessa ajattelussa luonnonyhteiset, kuten maa, vedet, ilma ja aurinko, on ymmärretty ihmiskunnan yhteisesti jaettaviksi. Myös roomalainen oikeus tunnisti nämä yhteiset, esimerkiksi virtaavan veden, joka ei ikinä saattanut tulla kenenkään omistukseen tai yksinoikeudelliseen hallintaan, sillä se oli luonteeltaan res iure gentium publica, kaikkien kansalaisten yhtäläisesti käytettävissä.11

Yhteistä ei voida kuitenkaan käsitellä vain resursseina tai näiden omistusjärjestelminä. Tällä tavoin yhteiselle annettaisiin passiivinen merkitys: ikään kuin yhteinen olisi jotain, joka on annettuna yhteiskunnassa. Yhteisen juridista merkitystä tutkinut historioitsija Peter Linebaugh on korostanut, että keskiaikaiset ihmiset ymmärsivät yhteisen pikemminkin yhteiskunnallisena toimintana. Myös yhteiset oikeudet (common rights) rakentuivat yhteisresursseihin perustuvasta yhteisöllisestä taloudesta.

Yhteiset oikeudet rakentuivat neljän periaatteen varaan:

  • Yhteinen oli syvällä ihmisyhteisöjen käytännöllisessä ajattelussa. Elämää ei rakennettu esivallan tai lain määräyksestä, vaan etsimällä arkisia vastauksia siihen, kuinka yhteisön ja sen jäsenten toimeentulo voitiin turvata.
  • Yhteinen oli työtä. Oikeus yhteiseen ei siis ollut juridinen abstraktio, vaan työn kautta muodostuva käytäntö.
  • Yhteistyö yhteisen perustalta muodosti yhteisön.
  • Yhteinen ja sen pohjalta rakentuva elämä oli usein itsenäinen esivallasta ja poliittisesta hallinnosta.12

Yhteinen siis nivoi tiukasti yhteen materiaalisen maailman ja ihmisyhteisöjen elämän. Nämä neljä periaatetta ovat myös modernin ihmisoikeusajattelun edeltäjän, Magna Cartan, perustana. Täten myös modernien ihmisoikeuksien juuret löytyvät syvältä ihmiskunnan historiasta ja yhteisen käytännöstä.13

Historian saatossa resurssien omistusjärjestelmät ovat vaihdelleet merkittävästi, mutta kapitalismin synty tarkoitti kauttaaltaan yksityisomaisuuden merkityksen valtavaa kasvua. Samalla se merkitsi yhteisvarantojen aitaamista eli niiden yksityistämistä. Karl Marx (1818–1884) kutsui Pääomassa tätä kehityskulkua ”niin sanotuksi alkuperäiseksi kasautumiseksi”.

Marxia edeltänyt klassinen poliittinen taloustiede oli käsitellyt kapitalististen tuotantosuhteiden kehittymistä luonnonlainomaisena jatkumona. Marx asettui jyrkästi tätä käsitystä vastaan ja totesi pääoman tulleen maailmaan ”tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan”. Kapitalismin synty oli väkivaltainen kehityskulku, jossa maan ja muiden yhteisvarantojen yksityistäminen erotti ihmiset perinteisistä toimeentulon hankkimisen keinoista ja välineistä. Näin synnytettiin moderni, vain omaa työtään myyvä palkkatyöväestö, jonka oli hankittava toimeentulonsa muotoutumassa olleilta työmarkkinoilta ja kasvavasta teollisuudesta.14

Keskiaikaiset elämäntavat järkkyivät myös rahajärjestelmän muutoksen seurauksena. Antropologi David Graeber on osoittanut, kuinka eurooppalaisten yhteisöjen luottamukseen perustunut hyödykkeiden vaihto murentui, kun käyttöön pakotettiin velkarahajärjestelmä. Veroja täytyi alkaa maksaa valtionrahassa, ja keskinäiset luottojärjestelmät tuhoutuivat. 1700-luvun alkuun tultaessa velasta kehittyikin keskeinen yhteiskunnallinen liikevoima. Kun velkaa laskettiin liikkeelle keskimäärin viiden prosentin korolla, oli velallisen synnytettävä uutta taloudellista toimintaa vähintään viiden prosentin verran maksaakseen velka takaisin korkoineen. Samalla pääsystä rahaan tuli ihmisten toimeentulon ehto. Jotta hyödykekustannukset, verot ja velkasuhteet voitiin kuitata rahavälitteisesti, toimeentulo oli hankittava työmarkkinoilta, ei enää yhteisestä.15

Yhteisvarantojen aitaaminen muutti myös sukupuolijärjestelmää. Yhteisvauraudella oli erityisen tärkeä merkitys juuri naisille, joiden monet arkielämän edellytykset perustuivat yhteisesti käytössä olleisiin viljelysmaihin, metsiin ja vesistöihin. Niillä viljeltiin ja laidunnettiin karjaa, kerättiin poltto- ja rakennuspuita, marjoja ja yrttejä sekä kalastettiin ja pyykättiin. Juhlat, kokoontumiset ja urheilutapahtumat järjestettiin yhteismailla. Myös Magna Carta takasi naisille erityisoikeuksia yhteisvarantoihin. Näin oli esimerkiksi silloin, kun nainen jäi leskeksi.16

Esimodernien yhteisöjen elämä oli toki monilta osin hyvin patriarkaalista, eikä perinteisiä yhteisiä pidä romantisoida. Feministihistorioitsija Silvia Federici on kuitenkin korostanut, että yhteiset tarjosivat naisille myös kollektiivisen suojan ja järjestäytymisen mahdollisuuden patriarkaalista alistusta vastaan. Yhteiset olivat naisille sosiaalisen elämän keskipisteitä: paikkoja, joissa kokoonnuttiin, vaihdettiin uutisia, annettiin neuvoja ja muodostettiin yhteiskunnallisia näkemyksiä miehistä riippumatta.17

Federicin mukaan yhteisen aitaaminen olikin historiallinen tappio naisille. Kun aikaisemmin yhteisvarannot olivat hillinneet talousjärjestelmän ja miesten keinoja alistaa naisia, kapitalismissa naisista itsestään tuli yhteisresursseja, koska heidän yhteiskunnallinen toimintansa ja heidän kykynsä lisääntyä ja tuottaa uutta työvoimaa määriteltiin itsestään selvänä rahavälitteisten markkinasuhteiden ulkopuolisena, maan ja ilman kaltaisena luonnonresurssina.18

Tappioista huolimatta yhteistä ei ole missään historian vaiheessa aidattu ilman vastarintaa. Aina keskiaikaisista talonpoikaiskapinoista teollisen työväestön järjestäytymiseen yhteisiä on puolustettu ja vallattu takaisin. Reformaation kynnyksellä Keski-Euroopan talonpojat vaativat maan yhteisomistusta ja radikaalit saarnamiehet julistivat kristillistä kommunismia, jossa kaikki olisi yhteistä.19 Uuden ajan vaihteen noitavainot olivat patriarkaatin väkivaltainen reaktio siihen, että naiset eivät suostuneet uuteen alistettuun asemaansa kapitalistisessa järjestyksessä vaan pyrkivät pitämään kiinni itsenäisyydestään ja ruumiistaan.20

Englannin sisällissotien aikana Diggers-liike alkoi symbolisesti viljellä yksityistettyjä maa-alueita esivallasta huolimatta. Laajalle levinnyt liike vaati yhteisresurssien palauttamisen lisäksi velka-armahdusta ja ”toiselle työn tekemisen” lopettamista. Britannian kuninkaallisen laivaston merimiehet pakenivat laivaston raakalaismaista kuria ja ryhtyivät merirosvoiksi julistamalla kaappaamansa laivan demokraattisesti hallituksi yhteisomaisuudeksi.21

Yhteisen aitaamiseksi on aina tarvittu väkivaltaa tai sen uhkaa. Tarkoituksena ei ole koskaan ollut pelkästään yhteisvarantojen yksityistäminen sinänsä, vaan pyrkimys hallita ihmisiä ja estää heitä tukeutumasta yhteiseen. Kuten kapitalismissa ylipäänsä, kyse ei ole siis vain talouden muodosta kapeassa muodossa, vaan yhteiskunnallisen hallinnan järjestyksestä. Yhteiset ovat vuosisatojen saatossa tarkoittaneet mahdollisuutta rakentaa itsenäistä elämää kapitalistisen talouden ja hallitsijoiden pakoista välittämättä. Siksi yhteinen on myös perustava uhka kapitalistiselle järjestykselle, joka tarvitsee käyttövoimakseen yhteisiä ja ihmistyötä.

Yhteiseen perustuva tuotanto

Erään viime vuosina keskustelua herättäneen näkökulman yhteisiin on tuonut yhteisiin pohjautuvan vertaistuotannon (commons-based peer production) idea, jonka piirteitä ovat hierar­kioita välttävä työnjako, suurten ihmisjoukkojen spontaanisti koordinoitu yhteistoiminta sekä jonkinasteinen riippumattomuus markkinamekanismista.22 Vertaistuotannossa yhteinen hahmottuu projektina, jolla on tietty päämäärä sekä tietyt käytännöt ja vähimmäisnormit, joita tuotantoon osallistuvilta edellytetään. Näiden normien täyttyessä periaatteessa kuka tahansa voi vapaasti osallistua yhteisen rakentamiseen. Usein pyritään myös siihen, että lopputuloksena syntyvä yhteisvauraus on avoimesti kenen tahansa käytettävissä.

Oppikirjaesimerkki vertaistuotannolla rakennetusta yhteisvauraudesta on avoin tietosanakirja Wikipedia. Wikipediaa ylläpitää yksityinen säätiö, mutta sen muodostama tietovauraus on vapaaehtoisten kirjoittajien aikaansaamaa ja kenen tahansa käytettävissä. Jos Wikipediaa ajatellaan resurssiyhteisönä, se on näennäisesti täysin inklusiivinen: kuka tahansa, jolla on pääsy internetiin ja joka osaa ja haluaa noudattaa yhteisön perussäännöstöä, on vapaa osallistumaan yhteisen tuotantoon, hallintaan ja käyttöön. Käyttöoikeuksiensa suhteen Wikipedia on avoimen saatavuuden (open access) yhteinen, jota voivat käyttää nekin, jotka eivät osallistu tuotantoon tai hallintaan.

Yhteispohjaisen vertaistuotannon käsitettä kehitelleet Yochai Benkler ja Helen Nissenbaum väittävät, että vertaistuotanto on ensinnäkin tehokas tapa immateriaalisten tuotantoresurssien (kuten tiedon) hyödyntämiseen, mutta samalla se myös kasvattaa siihen osallistuvissa tuottajissa erityisiä yhteistyön hyveitä, joiden varaan vertaistuotantoyhteisöjen jatkuvuus rakentuu. Siinä missä Aristoteles korosti yksityisomistuksen moraalisesti kasvattavaa merkitystä, vertaistuotannon puolestapuhujat luovat kuvan yhteiseen liittyvästä ”hyveen kehästä” (virtuous circle), jossa jokainen onnistunut yhteistyön kokemus vahvistaa yhteisresurssien hallinnan positiivisia käytäntöjä.23

Vertaistuotanto edellyttää siis uudenlaisen ajatuksen ihmisluonnosta – ihmisen, joka, toisin kuin taloustieteen pääroolia näyttelevä homo economicus, ei ajattele vain itseään, vaan ennen kaikkea yhteistä: yhteisiä päämääriä, yhteisiä normeja ja yhteistä vaurautta. Pelkkä arvojen tai asenteiden muutos ei silti riitä, vaan vertaistuotantoon tarvitaan myös yhteistyöhön kannustavia teknologioita ja instituutioita.

Oikeudellisen sääntelyn tasolla vertaistuotantoon on liittynyt pyrkimys luoda vaihtoehtoisia malleja perinteisen tekijäkeskeisen immateriaalioikeusajattelun rinnalle. Perinteistä tekijänoikeusjärjestelmää leimaa niin sanottu romanttinen tekijyyskäsitys, jossa oletetaan, että luova yksilö kykenee tuottamaan uusia ideoita tyhjästä.24 Luovien prosessien konkreettinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että ideoiden tuotanto perustuu pikemminkin jo olemassa olevien ideoiden yhdistelyyn ja muunteluun, joka tulee mielekkääksi vasta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Vertaistuotannossa luovuus käsitetään kollektiivisena toimintana, jossa yksilö ja yksilöllinen työ on vain yksi solmukohta tiheässä verkostossa, joka laajimmassa mielessään ulottuu yli sukupolvien ja kulttuurien. Uudet oikeudellisen sääntelyn mallit kuten Creative Commons ja GNU General Public License vastaavat kollektiivisen luovuuden haasteeseen kiinnittämällä huomiota tiedon vapaaseen saatavuuteen, sääntelyn joustavuuteen ja tilannesidonnaisuuteen sekä tekijöiden itsensä mahdollisuuksiin kontrolloida työnsä tulosten hyödyntämistä.

Vertaistuotannon lupaus on saanut osakseen myös kritiikkiä. Esimerkiksi mediatutkija Matteo Pasquinelli toteaa, että vertaistuotannon keskusteluja leimaa digitalismin ideo­loginen sumuverho. Digitalismin utopiassa maailma hahmottuu ikään kuin tietokoneohjelman lähdekoodina: puhtaana symbolisen vaihdon tilana, jossa tieto syntyy ja liikkuu energiaa kuluttamatta. Vähemmälle huomiolle jäävät ne materiaaliset ja biologiset rakenteet, joita digitaalisen tiedon tuottamiseen käytännössä tarvitaan. Kärjistetysti voidaan väittää, että digitaalinen vertaistuotanto on mahdollista vain olosuhteissa, joissa varsinainen toimeentulo on turvattu muilla keinoin – vapaaherroille tai harrastajille. Siksi, mikäli vertaistuotannon alaa ei laajenneta koskemaan myös elämän perusedellytyksiä, sen yhteiskunnallinen merkitys jää varsin rajatuksi.25

Yhteinen uusien aitaamisten kohteena

Vaikka viime vuosikymmenten kapitalismin kehitys on tarkoittanut tehdasyhteiskunnan osittaista purkautumista ja eräänlaista työvoiman yksilöitymistä uudelleen, nykytaloudessa korostuvat juuri työvoiman sosiaalisuus, yhteistyö ja verkottuminen. Samalla immateriaalisen tuotannon kasvu on tarkoittanut uusien yhteisresurssien laajenevaa käyttöönottoa. Esimerkiksi Michael Hardt ja Antonio Negri väittävät, että kapitalistinen järjestelmä perustuu jo lähes täysin yhteisen varaan, koska tuotannon lähtökohtana ovat luonteeltaan yhteiset resurssit, niitä käyttää yhteisöllisesti organisoitunut työvoima ja tuotannon lopputuloksena on uusia yhteisvarantoja edelleen käytettäväksi.26

Samaan aikaan kun yhteisen merkitys taloudelliselle kasvulle korostuu, syntyy uusia yhteisen aitaamisen muotoja. Yhteisen aitaaminen ei suinkaan ollut pelkkä historiallinen vaihe, joka olisi saatettu kerralla loppuun. Vaikka aitaaminen muuttaa muotoaan kulloinkin vallitsevaa tuotantotapaa ja teknologisia välineitä vastaavasti, kapitalistinen talouskasvu perustuu edelleen yhteisen vaurauden sysäämiseen markkinoille tekemällä toimeentulon välineistä kaupankäynnin välineitä ja uusia tavaroita. Rahasta riippuvainen toimeentulo muodostaa rakenteellisen velan, jonka välittäjänä toimii palkkatyöinstituutio.

Uudet aitaamisen muodot ovat tunnuspiirteiltään jossain määrin erilaisia kuin luonnon yhteismaiden historialliset aitaamisprosessit. Erityisesti niin sanotussa kognitiivisen kapitalismin teoriassa on korostettu, että immateriaalisten yhteisten aitaamisella ei yleensä pyritä vaikuttamaan suoraan työprosessin järjestämiseen, vaan ainoastaan tarjoamaan tuotannolle otolliset olosuhteet ja varaamaan tapa ulosmitata arvoa tuotantoprosessin sivusta tai sen ulkopuolelta.27 Tämä johtuu siitä, että immateriaaliset yhteiset ovat herkkähipiäisempiä kuin vanhat luonnonyhteiset. Ulkopuoliset kontrollit, jotka häiritsevät ihmisten vapaata ja luovaa yhteistyötä, saattavat helposti tukahduttaa sen runsaudensarven, joksi immateriaalista taloutta on viime vuosikymmeninä povattu.

Immateriaalisen yhteisen aitaamisen tapojen muutosta voidaan seurata esimerkiksi tarkastelemalla äänite­teollisuuden – tai laajemmin koko kaupallisen musiikkialan – käytäntöjen muutoksia. Ääniteteollisuuden ansaintalogiikka perustui vanhastaan siihen, että äänilevy kyettiin massavalmistettavuudestaan huolimatta esittämään uniikkina tuotteena, johon sen sisältämää musiikkia koskeva moraalinen ja laillinen käyttöoikeus ikään kuin ruumiillistui. 1980-luvulla julkaistujen vinyylilevyjen suojapusseja koristaa usein pääkalloa muistuttava logo, joka varoittaa: home taping is killing music – and it’s illegal. Teollisuudenalan huolena oli, että ihmisten kyky kopioida musiikkia radiosta tai äänilevyiltä halvoilla kasettisoittimilla romuttaisi äänilevyjen kysynnän ja sitä kautta levy-yhtiöiden tulovirran. Sota kopioimista vastaan on vaatinut koko joukon uusia aitaamisen käytäntöjä, jotka hyödyntävät keinovarannoissaan niin mediaa, tiedon salaamisteknologioita kuin asianajotoimistojen palveluitakin.

Vaikka vielä 2000-luvulla on nähty raivokkaita musiikkipiratismin vastaisia kampanjoita, tuuli saattaa olla jo kääntynyt. Esimerkiksi YouTuben edustamassa jakamistaloudessa oikeudenomistajat vaikuttavat enemmän tai vähemmän tietoisesti sallivan tekijänoikeuden suojaamien sisältöjen luvattoman levittämisen, jos sen nähdään edustavan käyttäjien oma-aloitteista aktiivisuutta tuotteen markkinoinnissa. Huoli tekijänoikeuksien muodollisesta noudattamisesta on lopulta pienempi kuin huoli tuotteen unohtumisesta, ja siksi yhteisen aitaamisessa pyritään välttämään sellaisia käytäntöjä, jotka vain lannistaisivat yhteisen arvonmuodostuksen kannalta ratkaisevia ”kuluttaja-tuottajia” (prosumer).

Yhteisiin perustuvan talouden poliittinen jännite kristallisoituu siis sopivan ja liiallisen aitaamisen huojuvalle rajalle. Jotta yhteisellä voisi olla markkina-arvo, se on aidattava, eristettävä, rajattava, määrällistettävä ja hinnallistettava. Toisin sanoen yhteisestä on tehtävä yksityistä. Kuitenkin juuri nämä samat toimenpiteet uhkaavat yhteisen jatkuvuutta vapaaehtoiseen työhön, kollektiiviseen luovuuteen ja vapaaseen resurssien jakamiseen perustuvana tuotantojärjestelmänä.

Yhteistäminen ja yhteisen ristiriidat

Keskustelu yhteisestä on monella tavalla jännitteinen ja johtaa yhteiskuntapoliittisesti kiinnostaviin asetelmiin. Yhteisen käsite selvästi problematisoi useita nykykapitalismin perusehtoja. Commons-tutkija David Bollier on todennut, että vaikka resurssien yhteishallinta on käytännössä yleistä, nämä talouden muodot jäävät usein huomaamatta tai ne ymmärretään poikkeustapauksina, koska vallitseva taloudellinen ajattelu korostaa niin vahvasti modernin taloustieteen käsitystä taloudesta yksilöiden itsenäiseen ja rationaaliseen toimintaan sekä markkinavaihtoon perustuvana toiminnan kenttänä.28 Michael Hardtin sanoin meistä on tullut ”sokeita yhteiselle”.29

Toisaalta yhteisiä saatetaan ajatella uutena heijastumana utopiasosialistisista kuvitelmista, jotka antavat liioitellun kuvan ihmisten kyvystä tehdä keskenään sopuisaa yhteistyötä. Commons-keskustelun yleistyessä onkin tärkeää välttää yhteisten romantisoimista ja idealisoimista. Yhteiset eivät esitä mallia paratiisista vaan toimintakentän, joka on aina liikkeessä ja altis konflikteille.

Esimerkiksi Wikipedia vaikuttaa päällisin puolin hyvin toimivan ja hyvin hallinnoidun yhteisvarannon ihannetapaukselta: se on ihmisten vapaaehtoinen yhteenliittymä sellaisen yhteisen tavoitteen (systemaattisesti järjestetyn tiedon vapaan saatavuuden) edistämiseksi, jonka hyödynsaajana on periaatteessa koko ihmiskunta. Tämä esimerkillisyys kätkee yhteistoiminnan jännitteiset puolet, joiden kuitenkin pitäisi olla yhteiskuntatieteellisen analyysin ytimessä: vallan keskittymät ja jähmettymät, hyödylliset ja hyödyttömät aggressiot (kuten niin sanotuissa muokkaussodissa), hiljaiseen tietoon pohjautuvat hierarkiat ja läpinäkymättömät palkitsemiskäytännöt.

Yhteisvaurauden merkitystä pohtiessa on myös syytä muistaa, että yhteiset eivät sinällään rakenna ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin kaltaisten haasteiden edessä olisi naiivia luottaa vain ihmisten paikalliseen yhteistoimintaan.30 Paikallisten ja omaehtoisten käytäntöjen lisäksi tarvitaan myös kansallisen ja globaalin tason nopeita ratkaisuja. Tällöin avainasemassa ovat edelleen valtiolliset ja valtioidenväliset ratkaisut.

Myös julkisen ja yhteisen välinen yhteiskuntapoliittinen jännite on ristiriitainen. Jotkut jälkimarxilaiset teoreetikot pitävät julkista omistusta ja valtiota lähes yhtä sortavina instituutioina kuin yksityisomistusta ja pääomaa.31 Voidaan kuitenkin esittää, että esimerkiksi pohjoismaiset julkiset palvelut ovat eräänlaisia historiallisia yhteisiä. Julkisen pohjana on yhteisestä työstä synnytetty yhteisvauraus, jota valtio organisoi. Kun siis uusliberalistinen politiikka tavaramuotoistaa ja tuo markkinavaihdon piiriin esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa, se yksityistää palvelun organisointimuodon ja samalla palvelun perustana olevan yhteisvaurauden.32

Uusliberalismi luottaa juuri siihen, että julkista yksityistettäessä ihmiset organisoivat elämäänsä pelkästään yhteisten varaan, ja siksi yhteisestä ei pitäisi tieten tahtoen luoda keppihevosta universaalien hyvinvointipalveluiden leikkauksille.33 Julkisen purkautuminen tarkoittaisi mitä todennäköisemmin valtavaa eriarvoistumista ja syvenevää luokkajakoa, kun vain varakkaimmilla olisi valmiuksia organisoida omia ”aidattuja yhteisiään” naapurustonsa yksityisen päivähoidon, koulun, terveysaseman ja turvallisuuspalvelun puitteissa.

Vastareaktio uusliberalistiselle tavaramuotoistamiselle (commodification) voisi olla julkisen yhteistäminen (commonification). Tämä tarkoittaisi julkisten varantojen valjastamista vastaamaan paremmin nykytyöläisten tarpeita. Esimerkiksi kaikille yhtäläisesti maksettava riittävä perustulo voisi olla eräänlainen ”kansantalouden commons”. Toisaalta tarvitaan laajenevaa julkista tilaa, jossa luoda yhteisen käytäntöjä.

Julkisen palvelutuotannon osalta yhteistäminen tarkoittaisi, että palvelun käyttäjät otettaisiin mukaan yhteisvaurauden järjestämisen tavoitteenasetteluun, suunnitteluun, organisointiin ja tarjoamiseen. Yhteistäminen olisi myös konkreettista työn demokratisoimista siten, että julkisten palveluiden työntekijöiden työehtoja, palkkausta ja osallisuutta työhönsä parannettaisiin merkittävästi.

Kun nykykapitalismin oravanpyörästä heittäytyy hetkeksi syrjään ja katsoo ympärilleen, on vaikea olla huomaamatta, että yhteinen todella on kaikkialla. Vallitsevan kapitalistisen järjestelmän toiminnan edellytykset perustuvat yhteiselle työlle, vuorovaikutukselle ja luovuudelle. Kapitalismi vain organisoi yhteisen epätasa-arvoisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestämättömästi – ja usein tehottomasti. Sai uusi, tulevaisuuden talous millaisen muodon tahansa, selvää on, että se perustuu yhteiselle, ihmisten yhteiselle toiminnalle ja yhteisvarannoille. On pitkälti tutkimuksen ja poliittisten kamppailujen kysymys, kuinka vapaa ja kestävä tällainen yhteinen yhteiskunta tulee olemaan.

Tero Toivanen & Juhana Venäläinen

Artikkeli on julkaistu aiemmin osana Talouden uudet muodot -kirjaa (toim. Mikko Jakonen & Tiina Silvasti, Into Kustannus 2015).

Kirja kustantajan sivuilla: http://www.intokustannus.fi/kirja/talouden_uudet_muodot

Kuva: US Library of Congress Prints and Photographs / Wikimedia Commons

Viitteet

1.    Suomenkielisestä määrittelystä katso esimerkiksi Mikko Jakonen, Joel Kaitila, Lauri Lahikainen, Jukka Peltokoski, Antti Ronkainen, Tero Toivanen & Matti Vesa Volanen, ”Toisenlainen tuotanto on välttämätön”, Peruste, nro 1: Omistus (2010), 42–71; Simo Kyllönen, Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka (Tampere: niin & näin, 2011).

2.    Michael Hardt, ”Affective Labor”, boundary 2 26, nro 2 (1999): 89–100.

3.    Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth. Cambridge, Mass.: Belknap Press of Harvard University Press, 2009, 138–141.

4.    Aristoteles, Politiikka, suom. A. M. Anttila. Helsinki: Gaudeamus, 1991, II.3, 1261b34–39.

5.    Aristoteles, Politiikka, II. 5. Aristotelestä ei silti voida pitää modernin yksityisomistuksen isänä, vaan pikemminkin hänen käsityksensä kuuluvat siihen communio-oikeuden traditioon, jota vastaan modernin ajan poliittiset filosofit hyökkäsivät. Erityisen penseästi Aristoteles suhtautui rahan taikka omaisuuden keräämiseen itsetarkoituksena.

6.    Garrett Hardin, ”The Tragedy of the Commons”, Science 162, nro 3859 (13. 12. 1968): 1243–48, doi:10.1126/science.162.3859.1243, 1243–1248. Hardinin klassikkoartikkeli on myös suomennettu teoksessa Simo Kyllönen, Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. Tampere: niin & näin, 2011.

7.    Ensimmäisiä muotoiluja tästä tutkimuslinjasta oli Vincent Ostrom & Elinor Ostrom, ”Public Goods and Public Choices”, teoksessa Alternatives for Delivering Public Services: Towards Improved Performance, toim. Emanuel S. Savas. Boulder: Westview Press, 1977, 7–49.

8.    Ensimmäiset laajempaa huomiota saaneet informaatioyhteisiä koskevat tutkimukset tulivat yhdysvaltalaisilta oikeustieteilijöiltä vuosituhannen taitteessa: James Boylen Shamans, Software and Spleens vuonna 1996 (Cambridge: Harvard University Press), Lawrence Lessigin Code and Other Laws of Cyberspace vuonna 1999 (New York: Basic Books) ja Jessica Litmanin Digital Copyright vuonna 2001 (New York: Prometheus Books). Toisessa aallossa informaatioyhteisten keskusteluun tulivat kirjasto- ja informaatiotieteilijät, joille tiedon jaettavuuteen ja saavuuteen liittyvä näkökulma sopi luontevasti. Kirjastoista demokratiayhteisinä on kirjoittanut etenkin Amerikan kirjastoyhdistyksen puheenjohtajanakin toiminut Nancy Kranich. Katso esimerkiksi Nancy Kranich, ”Countering Enclosure: Reclaiming the Knowledge Commons”, teoksessa Understanding Knowledge as a Commons. From Theory to Practice, toim. Charlotte Hess ja Elinor Ostrom. Cambridge, Mass.: MIT Press, 2011, 85–122.

9.    Charlotte Hess, ”Mapping the New Commons” (esitetty tilaisuudessa The Twelfth Biennial Conference of the International Study of the Commons, Cheltenham, UK, 14. heinäkuu 2008). Käsikirjoitus: http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=1356835.

10. Ks. esim. Hardt & Negri, Commonwealth; Silvia Federici, Caliban and the Witch. New York: Autonomedia, 2004; David Harvey, Rebel Cities: From the Right to the City to the Urban Revolution. Verso, 2013; George Caffentzis, In Letters of Blood and Fire: Work, Machines, and the Crisis of Capitalism.Oakland, Calif.: PM Press, 2013; Costas Douzinas & Slavoj Žižek, toim., The Idea of Communism. London: Verso, 2010; Slavoj Žižek, toim., The Idea of Communism Volume 2. London: Verso, 2013; Pierre Dardot & Christian Laval, Commun. Paris: La Découverte, 2014.

11. Yhtäläisen käyttöoikeuden takaaminen tosin edellytti, että valtio valvoi ja tarvittaessa rajoitti oikeutta veden käyttöön. Katso Heidi Andersson, Veden saatavuus – oikeustieteellinen tutkimus.Helsinki: Helsingin yliopisto, 2010, 60–61.

12. Peter Linebaugh, The Magna Carta Manifesto. Liberties and Commons for All. Berkeley: University of California Press, 2008, 44–45.

13. Mt., 79. Havainnollistavaa on, että vielä pitkään uudella ajalla englannin kielen sanaa common käytettiin verbinä, ei niinkään substantiivina. Esimerkiksi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa tunnettu englantilainen juristi Edward Coke puolusti Magna Cartan todellista henkeä, eli ihmisten perinteistä tapaoikeutta yhteisvarantoihin, Englannin parlamentin aitaamispäätöksiä vastaan: ”Generally a man may common in forest.”

14. Karl Marx, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. I osa. Moskova: Kustannusliike Edistys, 1974, 640–683.

15. David Graeber, Debt: The First 5,000 Years. Brooklyn, N.Y: Melville House, 2011, 307–360.

16. Federici, Caliban and the Witch, 71–72; Linebaugh, The Magna Carta Manifesto, 14, 52, 258.

17. Federici, Caliban and the Witch, 71.

18. Mt., 97.

19. Tunnetuin muotoilu tästä kristillisestä protokommunismista on Raamatussa Apostolien tekojen 2. kirjassa: ”Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi.” (Ap. t. 2:44–45.)

20. Talonpoikaiskapinoista katso Graeber, Debt: The First 5,000 Years, 320–323; protokommunismista ja kristillisistä liikkeistä katso esimerkiksi Christopher Hill, The World Turned Upside Down: Radical Ideas During the English Revolution (London: Temple Smith, 1972); noitavainoista katso Federici, Caliban and the Witch. Suomalaisesta maakysymyksestä ja talonpoikaiskapinoista katso Kimmo Katajala, Suomalainen kapina: talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.

21. Diggerseistä katso Hill, The World Turned Upside Down, 107–149; merirosvoista katso Peter Linebaugh & Marcus Rediker, The Many-Headed Hydra: Sailors, Slaves, Commoners, and the Hidden History of the Revolutionary Atlantic. Boston: Beacon Press, 2001, 143–173.

22. Yochai Benkler, The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven [Conn.]: Yale University Press, 2006.

23. Yochai Benkler & Helen Nissenbaum, ”Commons-based Peer Production and Virtue”, Journal of Political Philosophy 14, nro 4 (2006): 394–419.

24. Katso esimerkiksi Peter Jaszi, ”On the Author Effect: Contemporary Copyright and Collective Creativity”, teoksessa The Construction of Authorship: Textual Appropriation in Law and Literature, toim. Martha Woodmansee ja Peter Jaszi. Durham; London: Duke University Press, 1994, 29–56.

25. Matteo Pasquinelli, Animal Spirits: A Bestiary of the Commons. Rotterdam: NAi Publishers / Institute of Network Cultures, 2008, 72–90.

26. Hardt & Negri, Commonwealth.

27. Ks. esim. Yann Moulier Boutang, Cognitive Capitalism. Cambridge: Polity Press, 2011.

28. David Bollier, ”The Growth of the Commons Paradigm”, teoksessa Understanding Knowledge as a Commons. From Theory to Practice, toim. Charlotte Hess & Elinor Ostrom, 1st MIT Press pbk. ed. Cambridge Mass.: MIT Press, 2007, 27–40.

29. Michael Hardt, ”Meistä on tullut sokeita yhteiselle”, Megafoni nro 1: Liike (2011). http://www.megafoni.org/meista-on-tullut-sokeita-yhteiselle/, katsottu 14.8.2014.

30. Harvey, Rebel Cities, 67–88.

31. Antonio Negri, ”Communism: Some Thoughts on the Concept and Practice”, teoksessa The Idea of Communism, toim. Costas Douzinas ja Slavoj Žižek (London; New York: Verso, 2010), 155–66; Michael Hardt, ”The Common in Communism”, teoksessa The Idea of Communism, toim. Costas Douzinas ja Slavoj Žižek. London; New York: Verso, 2010, 131–44.

32. Tero Toivanen, ”Commons against Capitalism”, teoksessa The Politics of Ecosocialism: Transforming Welfare, toim. Kajsa Borgnäs, Teppo Eskelinen, Johanna Perkiö & Rikard Warlenius. London: Routledge, 2015, tulossa.

33. Katso esimerkiksi Massimo De Angelis, ”Crises, Capital and Co-optation: Does Capital Need a Commons Fix?”, teoksessa The Wealth of the Commons. A World Beyond Market and State, toim. David Bollier ja Silke Helfrich (Massachusetts: Levellers Press, 2012). Myös http://wealthofthecommons.org/essay/crises-capital-and-co-optation-does-capital-need-commons-fix, tarkistettu 14.8.2014.

 

Myrskylintu kommunismiin vievän tien yllä

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2876″,”attributes”:{”alt”:”Barikad Kolektiva”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 361px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”332″}}]]Siluettina näkyvä, valon suunnassa lentävä lintu johdattaa katsetta kohti vallankumouksellista yhteisyyttä eli radikaalia kommunismia. Budapestista Helsinkiin ja Tampereelle saapuu autonomisesti ajatteleva ”ultravasemmistokommunisti” ja pitkän linjan liike- ja kirjallisuusmies GA vierailemaan ja avaamaan uutta näkökulmaa väsähtäneeseen suomalaiseen kommunismikeskusteluun.

“Miksi? Koska kommunistinen vallankumous ei ole vain oman aikamme, vaan myös eri aikojen miljoonien ihmisten intohimojen kohde alkaen varhaisista esi-isistämme, jotka taistelivat vaihtoarvon kehittymistä vastaan, minkä he aivan oikein ymmärsivät tappavaksi.”

Esimerkiksi Marx, Pannekoek, Bordiga, Camatte ja Dauvé todistivat profeetallisesti tästä samasta loppumattomasta intohimosta luoda uusia yhteisöjä, ihmisten yhteisöjä.

Leninin aikanaan lapsentautiseksi kritisoima ”ultravasemmistokommunistinen” radikaali kansainvälinen perinne on kasvanut aikuiseen ikään, ja oppinut todellisuudesta valtavasti vuosien varrella. Suomessa tämä moniääninen perinne on vaikuttanut teoreettista keskustelua vähemmän vain käytännön liikkeissä. Keskeinen kysymys on se, mikä on tämän näkökulman tietoinen tai tiedostamaton merkitys ihmisten jokapäiväisen tekemisen muodoissa.

Uudenlaisen yhteiskunnan ja ihmiselämän rakentamisen keinoina commons- ja yhteis(ö)tuotannon näkö- ja tekemiskulmat ymmärretään usein katkoksena historiallisen työväenliikkeen umpikujaan ajautuneisiin toimintamuotoihin. Radikaali kommunistinen perinne jakaa commons-liikehdinnän kanssa työväenliikkeen valtahaarojen kritiikin (itse asiassa se on niiden alkuperäinen ja kovin kriitikko) sekä perustavan kiinnostuksen yhteiseen ja yhteisöön.

Sen näkökulmasta työstä saatavan palkan, mitattavien arvojen luomisen sekä näiden vaihdon säilyttävät commons- ja yhteis(ö)tuotantomuodot merkitsevät historiassa vain pinnallista katkosta ja syvää rakenteellista jatkuvuutta vastakkainasettelulle perustuvien yhteiskuntamuotojen historiassa.

Lauantaina 31.1. Helsingissä osana Häiriöitä-luentosarjaa sekä 2.2 Tampereella osana Kapakkapolitiikkaa -keskusteluja hypätään historian myrskylinnun siiville ja liidellään kommunismia kohti vievän tien yläpuolella.

Ajattelevan autonomin eli GA:n unkarin kielestä suomeen käännetty alustus esittää leikkauksia luokkahistorian verisiltä rattailta kivikaudelta nykypäivään rakentaen kuvaa (poliittista ja ideologista valtaa tavoitelleiden puolueiden sotkemasta) kommunismin käsitteestä ja sen toteutumisen materiaalisista mahdollisuuksista.

Keskiviikkona 4.2 keräännytään Kalliossa vapaamuotoisesti yhteen. Budapestissa toimiva kirjallisuus- ja liikepiste Gondolkodó Autonóm tekee vierailun Kaarlenkadun Kammariin, jossa esillä on lehtisiä sekä lyhytlainattavaa kirjallisuutta (mm. Anton Pannekoek, Amadeo Bordiga, Jacques Camatte, Fredy Perlman, Gilles Dauve eli Jean Barrot, kommunisaatioteoria), ajatuksena käynnistää yhteisiä kääntämis-, kirjoitus- ja oppimiskuviota aiheesta sekä etenkin mahdollisuus pohtia näiden näkökulmien toteuttamista jokapäiväisessä elämässä ja todellisissa tilanteissa.

Keskustelujen ulkomainen vieras GA on pyörittänyt 1990-luvun alusta lähtien Gondolkodó Autonóm -nimistä kirja- ja liikepistettä Budapestissa (http://gondolkodo.mypressonline.com/) sekä kuulunut Barikád Kollektíva -nimiseen ryhmään (http://barricade.hol.es/rolunk/rolunk-en.html).

Lauantaina 31.1. kello 18.00 alustus Häiriöitä-luentosarjassa: “Kommunismia kohti vievä historiallinen tie” (sekä huomiota vallankumouksellisen yhteisyyden perusteista). Kupoli, Uusi ylioppilastalo, Mannerheimintie 5 B, 7. kerros, Helsinki.

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2881″,”attributes”:{”alt”:”Kondolkodo Autonom”,”class”:”media-image”,”height”:”471″,”style”:”line-height: 20.7999992370605px; width: 250px; height: 250px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”471″}}]]Maanantaina 2.2. kello 18.00 alustus Kapakkapolitiikkaa -keskustelusarjassa: “Kommunismia kohti vievä historiallinen tie” (sekä huomiota vallankumouksellisen yhteisyyden perusteista). Kievari Kahdet Kasvot, Kauppakatu 14, Tampere.

Keskiviikkona 4.2. kello 16.00 alkaen Gondolkodó Autonóm kirjallisuus ja liikepiste toimii illan Kallion Kulttuurikammarissa. Esillä kirjallisuutta sekä tiedossa keskustelua vallankumouksellisesta kommunismista ja siihen liittyvän yhteistekemisen muodoista. Kammari, Kaarlenkatu 15, Helsinki.

Uuden talouden vertaisoppiminen alkaa

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2856″,”attributes”:{”alt”:”Solidaarisuus”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 318px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”377″}}]]

Joukko oikeudenmukaisemman ja kestävämmän talouden puolesta pakertavia aktiiveja, opettajia ja tutkijoita kokoontuu hiomaan uuden talouden menetelmiä ja strategioita. Avaustapahtuma järjestetään Otavan opiston osuuskunnan tiloissa tämän viikon perjantaina ja lauantaina 23-24.1.2015.

Nyt käynnistyvän prosessin tarkoituksena on koota yhteen laaja-alaisesti tuotannollisten vaihtoehtojen tekijöitä ja tutkijoita sekä kehittää taloudesta käytävää keskustelua.

Kurssi toteutetaan Otavan opiston ja Otavan opiston osuuskunnan aPaja-oppimisyhteisössä ja se muotoutuu kokonaisuudessaan osallistujien tarpeiden mukaiseksi.

Ensimmäisessä kokoontumisessa keskustellaan niukkuudesta, paikallisuudesta, ruoka- ja vaihtotalouksista, aikapankeista, ekonomismista sekä jälkikeynesiläisyyden ja uuden talouden eroista. Tämän lisäksi suunnitellaan kurssin tulevia tapaamisia.

Uuden talouden työkaluja -yhteisoppimisprosessi toivottaa kaikki aiheesta kiinnostuneet mukaan! 

Katso koko ohjelma: http://apaja.otavanopisto.fi/tapahtuma/1-tapaaminen-1

Ilmoittautumiset: http://apaja.otavanopisto.fi/kurssit/uuden-talouden-tyokaluja

Lisätietoja: tuomo.alhojarvi@gmail.com

Jokapäivän ruokapajan ahjo kuumenee

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2846″,”attributes”:{”alt”:”Takojat”,”class”:”media-image”,”style”:”width: 300px; height: 196px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Jokapäivän pajan ahjo kuumenee”,”typeof”:”foaf:Image”}}]]Villiruokaa, verkkokalastusta ja yhteisvaraisen elämän vaurautta. Maattomia käsiä ja maan elämän kosketusta. Elämän perusedellytysten luomisen oppimista ja perusedellytysten omaehtoista tekemistä. Omavaraistaloutta ja yhteistekemistä elämänturvana, kapinana ja omasta vieraantumisesta pakenemisena. Suunta on kohti rahasta riippumatonta ruokaa ja metsänkaltaista pysyvän elämän kulttuuria.

Jokapäivän ruokapaja on viikottainen tila oma- ja yhteisvaraisen ruoantuotannon edellytysten kehittämiseksi. Pajassa opitaan ruokaomavaraisuuden käytännön perustaitoja ja -tietoja sekä syvennetään ymmärrystä maailmassa olemisen menetelmistä ja näiden merkityksestä. Ruokapaja on tilaisuus kohdata muita ruokamarkkinoille vaihtoehtoa hakevia ihmisiä sekä mahdollisuus järjestäytyä ja luoda uudenlaisia itsenäisiä ja yhteisiä ruokaan liittyviä tekemisen muotoja.

Pajakokoontumisissa teollis-kaupallisen ruoantuotannon ongelmia omalla käytännön tekemisellään kritisoineet ja ruokatoiminnallaan hyvää tehneet ihmiset alustavat kokemuksistaan, tiedoistaan ja taidoistaan. Alustuksista on tarkoituksena edetä kokonaisvaltaisesti erilaisiin oppimisen, tekemisen, tutkimuksen tai käyttämisen tilanteisiin. Kammarin lauantaitilanteet ovat vain osa laajempaa ja jatkuvaa kaarta. Tarkoitus on luoda tilaa jatkuvalle vertaisoppimiselle ja yhteistekemiselle kammarin ikkunan ulkopuolella.

Kevättalven ohjelma

la 17.1 pysyvä kulttuuri ajatuksena ja toimintana

Pysyvä kulttuuri ajatuksena ja toimintana sekä luontona ja ihmisyhteisönä. Permakulttuuri historiallisena ilmiönä ja sen yhteys paikallisen perinnekulttuurin uudelleen herättämiseen. Mitä permakulttuurin, omavaraisuuden ja ruoantuotannon yhteisvaraisuuden käsitteillä voidaan tarkoittaa? Mitä ne merkitsevät tapoina osallistua maailmaan ja jokapäivän ruokapajaan? Lauri Korvenmaa ja muut kevään pajaa suunnittelleet ihmiset alustavat.

Keskustelun ja ruokatauon jälkeen sovitaan permakulttuurilukupiirin yksityiskohdista. Lukupiirissä käydään läpi muutamia permakulttuurin ajatusmaailmaan ja suunnittelumetodeihin johdattavia perustekstejä. Nämä valmistavat 7.3 permakulttuurikertaan, jolloin perehdytään käytännön tekniikoihin pohjoisissa oloissa. Voidaan myös alkaa kokoamaan ryhmää, jolla kevään tullen lähdetään käytännössä opiskelemaan permakulttuurisysteemien rakentamista.

Lopuksi näkökulma pajassa syksyllä avattuun tutkimuksellisen näkökulman suuntaan: kohti oman ja yleisesti ihmisten ruontarpeen ja erilaisten ruokaresurssien suhteen kokonaisuutta. Loppusyksystä käynnistyneen Vapaan yliopiston toimintahengessä voidaan esimerkiksi pienryhmissä hahmotella erilaisia lähestymistapoja ja menetelmiä, joilla kerätä tietoa ja lisätä ymmärrystä tarpeidemme ja resurssiemme olemuksesta ja suhteesta.

la 24.1 kalastus

Ammattikalastaja kertoo tiedoistaan ja kokemuksistaan: ruoantarpeeseen vastaavan kalastuksen edellyttämistä käytännön asioista kuten välineistä, veneestä ja luvista sekä Helsingin lähialueiden kalastuspaikoista ja kalakannoista.

Keskustelun ja ruokatauon jälkeen sovitaan talviverkkokalastuksen kokeilupäivästä, pohditaan kalastukseen liittyvän oppimisen jatkamisen tarvetta ja kalastusryhmän tai ryhmien organisoimisen mahdollisuuksia. Muita kiinnostavia kysymyksiä liittyy esimerkiksi Helsingin edustalla elävien kalojen haitallisiin terveysvaikutuksiin tai toisaalta kalasaaliin jakamisen kysymyksiin osana yhteisvaraista ruokatoimintaa.

la 31.1 siementen biopolitiikkaa

Siementen asemaa ruoantuotannon peruselementtinä ei voi sivuuttaa. Globaali siemenkauppa ja lajirikkauden köyhtyminen ovat uhkia monimuotoiselle elämälle maapallolla. Omaehtoisten viljelijöiden näkökulmasta tärkeää on ymmärtää kasvien arvokkaita ominaisuuksia säilyttäviä ja maatiaislajikkeiden ylläpitämistä edistäviä toimintamenetelmiä. Mitä tulee käytännössä osata voidakseen ylläpitää viljelemiään lajikkeita ja vapautuakseen siemenkaupasta? Alustajana kasvitarhuri Anna Lassila.

Kokoontumisen toisella puoliskolla yhdistetään tietoja olemassaolevasta ei-kaupallisesta siementoiminnasta ja hahmotellaan yhteisen siemenpankin tai -varaston kehittämisen kysymyksiä.

la 7.2 maata nakyvissä?!

Mitä ostovoimaton kaupunkilainen, joka kaipaa maata käyttääkseen, työstääkseen ja syödäkseen voi tehdä? Jokapäivän ruokapaja kutsuu kammaritilaansa ja tilanteisiinsa yhtä lailla maattomat kuin maasta ja sen käyttömahdollisuuksista tietävät. Tavoitteena on löytää maattomille maata ja maalle sen kanssa eläviä ihmisiä. Tiedon levittäminen tilaisuudesta on toivottavaa. Esiinnousevia ei-kaupallisia maankäyttömahdollisuuksia sekä maankäyttötarpeita voidaan koota halukkaiden osalta yhteiseen tietokantaan.

la 14.2 maanvaltaukset

Yksityistetyn ja aidatun maan ottaminen yhteiseen tarpeeseen ja käyttöön on vaihtoehto niille, jotka eivät voi ostaa tai vuokrata maata, eivät löydä sitä käyttöönsä muilla keinoilla ja uskaltavat kohdata yksityisomistuksen suojapanssarit. Erilaisia näkökulmia maan yksityistämisen, ja sen yhteisen takaisinvaltaamisen kamppailun historiallisesta, yhteiskunnallisesta ja kansainvälisestä kontekstista. Alustajana/kommentaattorina mm. aidattujen yhteismaiden tutkija Tero Toivanen ja muita aiheeseen perehtyneitä ihmisiä.

Ruokatauon jälkeen pohditaan yhteisesti maanvaltausten mahdollisista käytännön kokemuksista, näköaloista ja haasteista Suomessa. Pohditaan kevyen mahdollisuuksia kartoittavan toimintaryhmän käynnistämistä.

la-su 21-22.2 omavarainen ruoantuotanto

Omavaraistaloudessa jo kolmatta vuosikymmentä elävä Lasse Nordlund esittelee kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Lauantaina Nordlund alustaa omavaraisuudesta yhteiskunnallisena haasteena. Onko se vain syrjään vetäytymistä kulutusyhteiskunnasta vai onko käsissä väkevä poliittinen työkalu? Omaehtoisen elämäntavan rakentamiseen liittyy monta asiaa alkaen viljelemisestä ja asioiden yhteisöllisestä oppimisesta. Toinen Nordlundin päivän aikana esiinnostama kokonaisuus liittyykin metsäyliopistojen tulemiseen.

Sunnuntaina siirrytään käytännön luontaistalouden ääreen: Nordlund esittää kokemuksia työn ääreltä sekä kertoo mihin ihmisen kannattaa kiinnittää huomiota, jotta voisi fyysisesti ja henkisesti hyvin.

la 28.2 villiruoka

Tärkeä opetus unohtuu monelta kasvattajalta: ruoka kasvaa maassa ja puussa itsekseen. Kokenut metsässäeläjä Ossi Kakko luennoi villiravinnosta, sen keruusta ja säilömisestä. Käydään läpi luonnonympäristöstämme löytyviä yleisiä kasveja ja niiden hyödyntämiseen liittyviä kysymyksiä.

Aiheesta riittää pohdittavaa ruokatauon jälkeenkin. Lopuksi luodaan käytännön suuntaviivoja keväällä alkavaa villivihanneskautta varten. Teemaan perehtymistä on mahdollista jatkaa yhdessä luonnossa ja laajentaa osaamista vertaisoppimisen avulla.

la 7.3 pohjoinen metsäpuutarha

Metsäpuutarhaharrastaja ja satokartan perustaja Joel Rosenberg johdattaa käytännön esimerkkien avulla pohjoiseen metsäpuutarhaan. Miltä pohjoinen metsäpuutarha näyttää ja mitä kasveja voimme siellä kasvattaa? Mitä ovat luonnoympäristöllemme ominaiset elementit ja miten käyttää niitä hyväksi permakulttuurisuunnittelussa?

Ruokatauon jälkeen jalkaudumme lähiympäristöön perehtymään paikalliseen lajistoon ja harjoittelemaan havainnointia.

la 14.3 ihmisvoimainen peltoviljely

Perinteinen ja nykyisin vallitseva fossiilisella energialla, koneilla ja teollisilla lannotteilla pyörivä peltoviljely on tullut tiensä päähän. On aika opetella ihmisvoimaisen peltoviljelyn perusasiat. Tuusulan päättyneen yhteisöviljelyprojektin sekä Oma Maan osuuskunnan aktiivinen viljelijä Timo Elomaa johdattaa eteenpäin: miten maankäyttö ja palstojen kierto kannattaa toteuttaa luononmukaisessa peltoviljelyssä? Mitä ja miten kannattaa viljellä pellolla?

Alustuksen sekä ruokailun jälkeen kuullaan Tuusulan yhteisöviljelyprojektin käytännön kokemuksista sekä yhteisöviljelyn sosiaalisesta dynamiikasta. Lopuksi jatketaan keskustelua mahdollisuuksista osallistua peltoviljelyyn lähiseuduilla.

la 21.3 yhteisvarainen ruoka ja järjestäytyminen

Ihmisten keinot ja niiden edellyttämät suhteet jokapäiväisen ruoan järjestämiseksi ovat perustavimpia yhteiskuntamuodon olemuksesta kertovia tekijöitä. Avataan näkökulmia yhteisvoimin toimivan ruoantuotannon järjestämisen erilaisiin malleihin sekä historiallisia ja filosofisia näkökulmia niiden kehitykseen, mahdollisuuksiin ja haasteisiin. Alustajana mm. Tamas Matekovits ja muita jokapäiväisen järjestäytymisen teoriaan ja käytäntöihin perehtyneitä ihmisiä.

Ruokatauon jälkeen pohditaan pajassa sivuttujen ja sivuttavien ruokaan liittyvien tekemisalueiden (sienestys, viljely, kalastus, mehiläistenhoito ym.) yhteisvaraisen ja yhteisesti hallitun järjestämisen kysymyksiä konkreettisesti.

la 28.3 kaupunkiviljely

Perinteisesti kaupungit ovat tottuneet saamaan ruokavaransa maaseudulta. Yhtä lailla parasiittimetropolijärjestelmien kriisiytymisen kuin elämänvoimaisen kaupungin kehittämisen vuoksi nousee tarve kaupunkiviljjelyn kehittämiseen eri puolilla maailmaa. Janne Länsipuro esittely kaupunkiviljelyn perusasioista: taidoista ja tekniikoista, kaupunkien asettamista fyysisistä haasteista, maatyypeistä ja maiden kunnosta sekä viljelykierroista.  

Jatketaan aiheesta myös ruokailun jälkeen.

la 4.4 pääsiäisen pitkä viikonloppu

Ei kokoontumista kammarissa, mutta voidaan kokoontua yhteen ja järjestää yhteistä tekemistä tai jatko-oppimista pajassa aiemmin esiinnousseiden teemojen tai projektien puitteissa.

la 11.4 ruoalla parantuminen ja terveys

Paikallisissa luonnonlääkintään perustuneissa parannusperinteissä sairauteen ollaan ensisijaisesti suhtauduttu ennaltaehkäisevästi. Tällöin ollaan ymmärretty ravinto, ruoansulatus ja ihmisolemus kokonaisuutena. Ihmisen kokonaisuuteensa sitova luonto kätkee itseensä lukemattomia terveyttä ylläpitäviä kasveja sekä keinoja parantaa sairauksia. Miten pitää käytännössä huolta omasta terveydestä ja suojella itseään luonnollisesti ja omavaraisesti syömällä?

Ruokailun jälkeen harjoitellaan hapatteen alullepanemista ja tutustutaan siihen vaadittaviin resursseihin ja työvaiheisiin. Hapatus on yksi keskeisimmistä säilömismuodoista, joka samanaikaisesti toimii terveyttä ylläpitävänä lääkkeenä.

la 18.4 mehiläistenhoito

Mehiläiset kuuluvat pysyviin ja luonnonmukaisiin kasvuympäristöihin ja makeat ruoat myös omavaraissyöjän ruokapöytään. Kokenut mehiläisharrastaja Auli Kontinen kertoo mehiläistenhoidon perusteista ja mehiläisten roolista ruoantuotannossa. Esitellyiksi tulevat yhtä lailla tarpeelliset työkalut ja taidot kuin mehiläisten työ ja hunajan monet merkitykset.

Ruokailun jälkeen rakennamme kehikoita ensi kesän pesiin ja pohditaan mahdollisen mehiläispiirin muodostamista jatkoa varten.

la 25.4 teema jätetty avoimeksi

Aihe voidaan päättää talven pajoissa esiinnousseiden ajatusten ja tarpeiden mukaan. Vettä ja siihen liittyvää moniulotteista maailmaa on jo ehdotettu teemaksi.

la 2.5 metsästä ja metsäihmisestä

Palataan alkutalvesta pohditun metsien pysyvän kulttuuriin teemaan. Filosofisia, kivikauteen ulottuvia historiallis-antropologisia sekä alkuperäiskansoittumisen kaltaisia näkökulmia metsän olemukseen ja ihmisen metsäsuhteeseen. Alustajana metsiemme filosofi Tere Vadén.

Jatketaan ruokatauon jälkeen Kallion lähimetsässä eli Keskuspuistossa. Teemana ruoantuotantoa tukeva rakentaminen. Halukkaat voivat pimeän lähestyessä palata Kammariin katsomaan Markku Lehmuskallion elokuvaa Korpinpolska.

la 9.5 sienestys ja marjastus

Yhteismaiden yhteisen käytön organisoimisesta. Jokapäivän ruokapajassa käynnistyi syksyllä kollektiivinen sienestys sekä yleisemmän yhteisen sienestysmallin kehittäminen. Esitellään syksyn kokemukset: Kataloisten koulun majoituspaikka sekä Lammin ja Evon alueen metsät, jotka tarjoavat erinomaiset mahdollisuudet sienestykseen ja marjastukseen suuremmallekin joukolle. Selvitettävä metsäleiripäivien valintaa ja järjestämisen yksityiskohtia Katalaloisten koululla, prosessin yleistä kehittämistä ja sitä miten tämä toiminta kytkeytyy yleisempään olemassaolon ja yhteiskunnan oma- ja yhteisvaraiseen muutokseen.

Jokapäivän ruokapaja lauantaisin kello 12-16 Kallion kulttuurikammarissa (Kaarlenkatu 15). Välissä yhteinen lounas.

Ruokapajaan ja sen eri aihealueisiin liittyvää materiaalia kerätään commons.fi -julkaisun yhteisalustafoorumille (http://yhteisalusta.tunk.org/) sekä Vapaan yliopiston wikiopisto-sivulle (http://fi.wikiversity.org/wiki/Vapaa_yliopisto). Myös pajakokoontumisten teemakohtainen astetta tarkempi ohjelma lisälukemistoineen ja linkkeineen päivittyy Yhteisalusta -foorumille edeltävillä viikoilla.

Ks. artikkeli pajan käynnistymisestä syksyllä: http://www.commons.fi/jokapaivan-paja-ruoasta

Kuva: http://www.ristijarvi.fi/pagefiles/takojat.jpg

Kommonerit talouskasvua purkamassa

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2821″,”attributes”:{”alt”:”Kasvun purkaminen”,”class”:”media-image”,”style”:”width: 300px; height: 215px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”}}]]Vuoden 2014 Degrowth-konferenssi järjestettiin Leipzigissä Saksassa. Syyskuiseen tapahtumaan saapui reilusti enemmän väkeä kuin oli odotettu. Commonsit konferenssin teemana vaikuttivat varmasti osaltaan osallistujamäärään.

Degrowthilla tarkoitetaan vaihtelevasti talouslaskua, ei-kasvua tai talouskasvun purkamista. Lähtökohdat liittyvät halvan öljyn loppumiseen, yhteiskunnan ekologiseen kriisiytymiseen sekä kasvupakolle perustuvan talousjärjestelmän sosiaalisesti epätoivottaviin seurauksiin.

Konferenssin väkimäärä ylitti 3000 osallistujaa. Mielenkiintoisella tavalla konferenssista itsestään tuli commonsien – eli “yhteisten” – organisointia koskenut kokemus, tosin tavalla, jota järjestäjät eivät olleet tarkoittaneet. Nimittäin konferenssin osallistujamäärä oli rajoitettu vain 800 ihmiseen. Määrä täyttyi nopeasti ja konferenssista itsestään uhkasi tulla niukka ja ulossulkeva resurssi.

Moni rannalle jäänyt alkoi huudella paikkojen perään. Konferenssiin avattiin lisää tilaa, mutta yhä rajoitetusti. Niinpä kuukautta ennen konferenssia alkoi liikkua huhuja, että ihmiset yksinkertaisesti menevät mukaan. Yliopistot ovat avoimia tiloja, ja olisi irvokasta, jos yhteisten teemalla järjestettävä tapahtuma olisi suljettu osallistumiselta.

Mitään erityisiä ongelmia paikalle valuneesta triplajoukosta ei kuitenkaan ollut. Järjestäjiä oli rekrytoitu lisää viime hetkiin saakka  ja lopulta resurssin keinotekoinen niukkuus purkautui silmissä. Salit täyttyivät joskus käytäviä myöten, mutta tilaa riitti ja virtailu paikasta toiseen oli joustavaa.

Yhteistä jaettiin tiiviissä mutta mutkattomassa tunnelmassa. Toki merkitystä oli silläkin, että tilat olivat saksalaisittain isot. Aamun yleisluennot olivat salissa joka veti tuhatkunta kuulijaa. Myös aikatauluihin oli osattu rakentaa viivettä ja taukoja.

Paljon tunnelmasta kiteytyi yhteisruokailuihin. Ensin jonot pelästyttivät kaikki, mutta ne suhahtivat hetkessä. Kokeneet kapinakokit olivat järjestäneet tehokkaat jakelupisteet. Vapaaehtoisia apuja peräänkuulutettiin jatkuvasti, ja moni myös osallistui. Ruokaa sai ilmaiseksi, jos tarvitsi, mutta suositushinta oli 3€/annos.

Myös konferenssi oli hinnoiteltu avoimesti. Pääsymaksu oli siis vapaaehtoinen, mutta suositushinta oli 90€. Kuuleman mukaan pääsymaksut tuottivat plussaa, mikä oli positiivinen kokemus avoimesta hinnoittelusta.

Ehkä tähän liittyen ruokapöytiin jaettiinkin eräänä päivänä 20€ kirjekuoria, jotka oli osoitettu “tarvitseville”. Budjettiin ja muutamiin muihin tunnuslukuihin voit tutustua vaikkapa Rubyn blogauksista suoraan paikan päältä: http://www.siemenpuu.org/fi/blog/degrowth-ecological-sustainability-and-social-equity-2-6-sep-2014-leipzig.

Yhteisten instituutti Saksaan

Konferenssin aikana järjestettiin myös commons-verkoston epävirallinen ja spontaani tapaaminen. Kiinnostavin uutinen oli varmasti saksalaisten perustama Commons Institute, jonka tarkoituksena on toimia commonseja koskevan tutkimus- ja kehitystyön alustana. Instituutti on muodollisesti yhdistys, mutta toimintatavoiltaan ennemminkin toimintaryhmien kokoonpano.

Yhdistyksessä toimiva Stephan Meretz peräänkuulutti rahattomaan yhteistekemiseen perustuvien yhteisten luomista, mutta toisaalta myönsi, että Commons Instituten yhtenä tarkoituksena on mahdollistaa toiminnan rahoitus. Alkunsa “instituutti” on saanut Saksassa jo useampana vuotena järjestetyistä commons-kesäkouluista, jotka tavallaan laajenevat näin ympärivuotiseksi toiminnaksi.

Kiinnostava uutinen oli myös Meretziltä saksaksi tulossa oleva kirja "kommonismista". Toivotaan, että myös englanninkielinen laitos tai käännöksiä luvuista ilmestyy jollain aikataululla.

Vapaan ja avoimen tiedon yhteiskunta

Leipzigin degrowth-konferenssi oli neljäs vuorossaan, mutta samalla sen saattoi nähdä jatkumoksi viimevuotiselle commons-konferenssille Berliinissä. Läsnä oli koko Commons Strategies Group eli David Bollier, Silke Helfrich ja Michel Bauwens, ja paikalla saattoi nähdä monia muitakin tuttuja vuoden takaa.

Mainituista Michel Bauwens puhui konferenssissa siirtymävaiheesta commons-perustaiseen talouteen käyden läpi erityisesti Ecuadorin FLOK Society -prosessin päätelmiä. FLOK niin kuin Free/Libre Open-Knowledge Society on keväällä Ecuadorissa päättynyt tutkimushanke, johon liittyi muun muassa selvitys Ecuadorin kansalaisyhteiskunnan piilevistä voimavaroista siirtymätalouden rakentamiseksi ulos länsimaisen kehityksen mallista.

Ecuadorin hallituksen ja yliopiston rahoittamassa hankkeessa pyrittiin hahmottelemaan alkuperäiskansojen perinteisestä hyvän elämän (Buen Vivir) -eetoksesta kumpuavaa visiota, joka kohtaisi uusien informaatioteknologioiden avaamat mahdollisuudet talouden uudelleen järjestämisessä. Bauwensin mukaan avoimen ja vapaan tiedon käytännöt ovat avainasemassa kaikessa tuotannon uudelleen organisoinnissa ja juuri niiden perustalta voidaan organisoida talous, joka on luova ja tuottava, ja ehdottoman avoin, mutta tavalla joka voi kytkeytyä irti globaaleista markkinoista.

Yhteisperustainen vertaistuotanto tarkoittaa Bauwensin mukaan tuotannon uutta paikallisuutta. Uudet tietoteknologiat ja esimerkiksi 3D-printtaus tarkoittavat eräänlaisen pajateollisuuden paluuta. Sen sijaan luova työ ja ongelmanratkaisu on tehokkainta yhteistää tietoverkkoihin. “Mikäli se on raskasta, se on tehtävä paikallisesti, mutta mikäli se on kevyttä, se on tehtävä globaalisti.”

Esimerkkinä Bauwens esitteli Nutrient Dense Projectia (ks. http://nutrientdenseproject.com), jossa kehitetään kasvihuoneviljelyä eri mittaluokissa sekä jalostetaan luonnonmukaisin menetelmin ravinnerikkaita kasveja (eräänlaista superfoodia). Fyysinen tuotanto on paikallista, mutta projekti on joukkorahoitettu, ja sen edellyttämä tietotaito ja tietotaidon jakaminen perustuu nettiverkostoille.

Bauwensin mukaan kapitalistinen tuotanto on kehittynyt tilanteeseen, jossa tavaroiden fyysisen puolen tuottaminen maksaa enää murto-osa tuotteen kuluista. Suurin osa liittyy logistiikkaan ja aineettomiin omistusoikeuksiin (“IP rent”). Bauwens povasi, että suljetut toimintatavat ja tiedontuotannon mallit kaatuvat kuitenkin pitkässä juoksussa avoimille malleille. Tätä ennakoivana esimerkkinä hän mainitsi FabLabit, jotka ovat älyteknologioille ja avoimen innovaation mallille perustuvia uusia työpajoja.

Toisaalta Bauwens nosti esiin tarpeen suojata vertaistuotantoa pääoman haltuunotolta. Hän esitteli Dmytri Kleinerin aloitetta vertaistuotantolisenssistä, joka ylittäisi GPL-lisenssin rajallisuuden (ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/GNU_General_Public_License) estämällä hyötyjen valumista pääomavaltaisille yrityksille. “Mitä kommunistisempi lisenssi, sitä kapitalistisempi käytäntö”, Bauwens heitti GPL:n ongelmallisuudesta.

Jos taloutta halutaan ohjata pääomien kasautumisesta yhteisten kasautumiseen, niin Bauwensin mukaan olisi käytettävä vertaistuotantolisenssiä (ls. Peer Production License, PPL, http://p2pfoundation.net/Peer_Production_License). Creative Commons NonCommercial -lisenssistä poiketen, se mahdollistaa kaupallisen käytön, mutta GPL:n avoimuuden sijaan rajoittaa sen vain vertaistuottajille. Lisenssi pyrkii siis rajaamaan sellaisen kaupallisen toiminnan piirin, joka hyödyttää yhteisten tuotantoa tai on sille välttämätöntä.

Mikä tämä piiri tarkalleen on, jää lopulta neuvottelukysymykseksi, jonka Bauwens jätti auki. Epäkaupallisten toimijoiden lisäksi kysymykseen tulevat kuitenkin esimerkiksi yhdistykset, työosuuskunnat ja vastaavat. PPL on Bauwensin mukaan vastavuoroisuusperiaatteelle perustuva “sosialistinen” lisenssi “kommunistisen” GPL-lisenssin sijaan.

Ratkaisuksi vertaistuottajien prekaarisuuteen Bauwens esitti “avointa osuustoimintaa”, joka mahdollistaisi yhteisen toimeentulon hankkimisen samalla kun osuuskunnat olisivat keino tuottaa yhteisiä ja yhteistekemisen verkostoja. Esimerkkinä Bauwens käytti Kanadan solidaarisuusosuuskuntia samalla kun hän maalaili käynnistymässä olevaa "luokkasota 3.0:aa", joka käydään hajautetusta pääomasta, kestävistä yhteisöistä ja globaaleista yhteisresursseista netarkista kapitalismia vastaan (Google, FB, M$, Apple jne.) (ks. http://p2pfoundation.net/Four_Future_P2P_Scenarios).

Rahatalouden ja kriisin vasemmisto

Haris Konstantatos Harokopion yliopistosta Ateenasta puhui toisen päivän avauspuheenvuorossaan eurooppalaisesta talouskriisistä ja siitä, kuinka sosiaalisia ja ekologisia kysymyksiä ajavat liikkeet tulisi yhdistää yhteiseksi kapitalismin vastaiseksi rintamaksi. Konstantatos korosti, että talouskriisi on samalla poliittinen kriisi, joka avaa mahdollisuuksia laajempaan järjestelmämuutokseen.

Kreikkalaisen vasemmistopuolueen Syrizan aktiivina Konstantatos oli hyvin kriittinen eurooppalaista vasemmistoa kohtaan. Hänen mukaansa vasemmisto yrittää epätoivoisesti jatkaa toisen maailmansodan jälkeistä projektiaan, jossa kriisiin vastataan vaatimalla lisää tuotantoa ja talouskasvua. Sen sijaan olisi avauduttava globaaliliikkeiden, toriliikkeiden ja talouskuripolitiikan vastaisten liikkeiden vaatimuksille luoda vaihtoehtoinen yhteiskunnallisen kehityksen malli.

Konstantatos korosti, ettei Kreikka ole erillistapaus tai poikkeusalue, vaan ennemminkin kapitalistisen kehityksen uusi vaihe, joka ilmentää järjestelmän perustavien sosiaalisten ja ekologisten rajojen vastaantuloa. Kreikasta on myös nähtävissä, miten poliittinen järjestelmä toimijoineen vastaa tilanteeseen. "Eteläeurooppalainen näkökulma" avaa ikkunan kriisiytyvän kapitalismin tulevaisuuteen.

Ratkaisut tulevat noudattamaan autoritaarisen hallinnan strategiaa. Edessä on kilpailun lisäämistä, leikkauksia, yksityistämistä ja luonnonvarojen riistoa, kuten uutta kaivannaisteollisuutta. Irvokkaalla tavalla Konstantatos toi esille myös rikkaiden turistien houkuttelemiseksi Kreikkaan perustetut kaupalliset luontoreservaatit.

Vaihtoehdoksi Konstantatos asetti "paon vallitsevasta narratiivista". Uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat mahdollisuus uuden eurooppalaisen vasemmiston luomiseen. Uusi mahdollisuus on liikkeiden visioissa ja kokeiluissa, joiksi Konstantatos mainitsi muun muassa häätöjen vastaiset talonvaltaukset, maa-alueiden haltuunotot, vallatut tehtaat, työosuuskunnat, sosiaaliklinikat, sosiaalikeskukset, naapurustoavun eri muodot, rinnakkaisvaluutat, vaihtopiirit, avoimen ja vapaan tiedon liikkeet sekä suoraa elintarvikejakelua organisoivat kuluttaja- ja tuottajaverkostot.

“Tulevaisuuden ekologia” toimii Konstantatosin mukaan täysin eri maailmassa kuin vakiintunut vasemmisto. Toisaalta juuri sen kuunteleminen selittää Syrizan ja Podemoksen kaltaiset menestystarinat. Toisaalta ja toisaalta… Yleisössä oli varmasti niitäkin, jotka epäilevät jo ennalta minkään “hyvispuolueenkaan” kykenevän edistämään liikkeiden vaatimuksia vaalihumua pidemmälle.

Feministinen lasku talouteen

Konstantatoksen jälkeen jatkanut Barbara Muraca saksalaisesta talouskasvukriittisestä tutkijaverkostosta käsitteli degrowthia perustavana poliittisena suunnanmuutoksena modernin yhteiskunnan kehityskertomukseen, jonka koko ohjelma köyhyyden poistamisesta ja hyvinvoinnin kasvattamisesta poliittisen vakauden ylläpitoon ja tulevien sukupolvien onneen on sidottu talouskasvuun ja sen hedelmien jakamiseen.  

Myös Muracan mukaan moderni järjestelmä on törmännyt ulkoisiin ja sisäisiin rajoihinsa, ja moderni suuri kertomus kärsiikin yhä vakavammista uskottavuusongelmista. Talouskasvun sovittaminen elämän ekologisiin ehtoihin näyttää yhä mahdottomammalta samalla kun kasvun ruokkiminen on johtamassa yhteiskunnallisen kilpailun kiristymiseen, työtahdin ja työmäärien kasvattamiseen, yksityistämisohjelmiin, ostohalujen yhä voimakkaampaan manipulointiin sekä muihin irvokkaisiin ja jopa tarkoittamattomiin kehityskulkuihin.

Muraca totesikin tylysti, ettei moderni kertomus enää sido ihmisiä, sillä kukaan ei halua uhrata elämää vieraannuttavalle puurtamiselle töissä vain siksi, että saisi pienen luukun tai tönön asuttavakseen kaupungin syrjästä.

Toisaalta Muraca varoitti romanttisesta kasvun vastaisesta ajattelusta, joka korostaa iloista köyhyyttä sekä konservatiivisia perhearvoja. Korkea hyvinvointi ja yksilöllinen vapaus ovat edistystä, jota ei pidä vaihtaa uusfeodalismiin. Tällainen tarkoittaisi vain sosiaalisen liikkuvuuden katoamista, tuloerojen lisääntymistä, sukupuolitetun työnjaon jyrkkenemistä sekä kulttuurilaitosten sulkeutumista varakkaiden viihteeksi.

Muraca hahmotteli talouskasvun purkamista, joka tarkoittaisi yhteiskunnallisten instituutioiden uudelleenjärjestelyä, kuten varallisuuden uusjakoa, ekologista kaupunkisuunnittelua sekä aikapolitiikkaa. Kriisi on talouskasvun taite, mutta hallitsemattomana se on vain tie kohti epäoikeudenmukaisempaa ja epätasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. “Teidän lamanne ei ole meidän degrowth!", Muraca kiteytti.

Muraca peräänkuulutti myös muutosta ajattelutavoissa ja mielikuvituksessa, ja ennen kaikkea arjen käytännöissä. Lähtökohtia olisi Muracan mukaan haettava esimerkiksi faveloista, siirtymäkaupungeista, avointen ja vapaiden ohjelmistojen liikkeistä, osuuskunnista, vapaista kaupunkitiloista sekä yhteiskeittiöistä ja muista yhteiskuluttamisen muodoista. Myös perustulo oli esillä. “Meidän on haluttava enemmän ja vapaammin, ei vähemmän”, Muraca lopetti.

Valtavirtainen ja kriittinen taloustiede

Eräs konferenssin pienistä suurista sessioista oli degrowthin ja makroekonomisten mallien suhdetta käsitellyt tilaisuus. Noin viidellekymmenelle ihmiselle varattuun saliin valui lähemmäs satakunta osallistujaa.

Sessiossa Steffen Lange Konzeptwerk -think tankista esitteli uusklassista, jälkikeynesiläistä ja uusmarxilaista talousteoriaa degrowthin tavoitteiden kannalta. Uusklassisesta näkökulmasta talouskasvu perustuu teknologiseen tehostamiseen sekä kotitalouksien ja yritysten säästöihin, jotka ratkaisevat kulutus- ja sijoitusmahdollisuudet. Uusklassinen lähestymistapa degrowthiin tarkoittaa vastaavasti ihmisten säästöjen ja yritysten sijoitusmahdollisuuksien minimoimista sekä ekotehokkaita ja vapaa-aikaa lisääviä teknologisia ratkaisuja.

Jälkikeynesiläisyydessä talouskasvu syntyy Langen mukaan velalla suoritettavista tuottavista sijoituksista, jotka ovat sidottuja kysyntään. Langen mukaan jälkikeynesiläisyys ohjaa siis ratkaisut kotitalouksien kulutuksen hillitsemiseen sekä sen kanavoimiseen vihreisiin valintoihin samalla kun tuotannollisissa investoinneissa panostetaan ekologiseen rakennemuutokseen.

Uusmarxilaisessa lähestymistavassa korostetaan Langen mukaan yritysten pyrkimystä teknologiseen tehostamiseen sekä uusien markkinoiden avaamiseen. Degrowth toteutuisi kollektivisoimalla tuotantoa sekä poistamalla markkinakilpailu tarvelähtöisten ratkaisujen tieltä. Commonsit ovat Langen mukaan mukana ikkunana markkinoiden tuolle puolen.

Langen esitelmä oli kiinnostava, mutta lopulta tuntui, että kyse oli enemmän ekologisesta modernisaatiosta kuin talouskasvun purkamisesta. Esitelmän anti olikin ehkä muualla kuin Lange oli tarkoittanut. Näyttäisi nimittäin siltä, että usein degrowth-keskustelu käydään uusklassisen talousteorian kehikossa. Siinä talouden kiertoa pyritään hidastamaan supistamalla yksityisten talouksien ja yritysten kulutusmahdollisuuksia tekemällä rahasta niukkaa.

Louison Cahen-Fourot Pariisin yliopistosta kritisoi Langen perään talouden ekokriitikoita jälkikeynesiläisestä näkökulmasta. Cahen-Fourot todisteli, että toisin kuin ekologisesta näkökulmasta on esitetty, talouskasvu ei ole suoraa seurausta taloudellista voittoa koskevasta intressistä, vaan rahan synty on ymmärrettävä sen endogeenisestä eli sisäsyntyisestä luonteesta lähtien. Uusi raha syntyy luotonlaajennuksena liikepankin lainatessa rahaa kysyntävetoiseen markkinatoimintaan.

Vähintäänkin vaikeaselkoiseksi jääneen esityksen johtopäätös oli sen suuntainen, että rahaa voitaisiin luoda myös valtiollisessa ohjauksessa, jolloin siihen liittyvät voittointressit voitaisiin suunnata ekologisesti hyödylliseen kehitys- ja rakennustyöhön. Cahen-Fourot totesi, ettei mitään ekokriitikoiden toivomaa tasapainotilaa rahataloudessa voi olla, sillä rahan olemassaolo perustuu lainalle ja odotuksille. Raha joko liikkuu ja lisääntyy tai romahtaa.

Olisi siis ennen kaikkea pyrittävä ohjaamaan luotonlaajennus ekologisesti kestäville sektoreille. Näitä tarkemmin määrittelemättä Cahen-Fourot kiteytti, että olisi siis ennen kaikkea muutettava kysyntää, rahan tarjonta seuraa kyllä perässä. Mietityttämään jäi jälleen puhuttiinko ekologisesta modernisaatiosta vai kasvun purkamisesta.

Session ehkä mielenkiintoisimmaksi puhujaksi nousi lopulta Christoph Gran Oldenburgin yliopistosta. Gran oli tehnyt tilastollisia vetoja siitä, miten Saksan talous käyttäytyisi, jos sitä lähdettäisiin ohjaamaan degrowth-teoreetikko Peter Victorin mallin mukaisesti (ks. http://degrowth.org/wp-content/uploads/2011/05/Victor_Growth-Degrowth-and-Climate-Change.pdf). Tavoitetilaksi Gran oli asettanut talouden hiilipäästöjen tippumisen kestävälle tasolle talouden volyymia laskemalla.

Kiehtova jos kohta myös ongelmallinen esitys puhui sen puolesta, ettei hallittu talouslasku aiheuttaisi esimerkiksi dramaattista työttömyyttä tai talouden syöksykierrettä, vaikka näin usein maalaillaankin. Välitön talouslasku tarkoittaen viennin ja investointien katkaisemista tuottaisi sosiaalisen romahduksen varmasti, mutta talouslaskun toimeenpaneminen asteittain (sisältäen mm. työajan lyhentämistä ja jakamista) pitäisi työttömyysluvut kurissa samalla kun hiilipäästöt laskisivat tasaisen varmasti.

Toisaalta esityksessä käytetyt viralliset päästöluvut eivät sisältäneet tuotannon muualla maailmassa aiheuttamia päästöjä. Eurooppalaiset taloudet ovat jo nykyään pitkälti ulkoistaneet päästönsä, joten niiden laskeminen Granin tavoin on hankalaa. Myös skenaarion dynaamiset vaikutukset koskien ihmisten käyttäytymistä jäivät arvailujen varaan. Joka tapauksessa Gran esitti, ettei päästöjen supistaminen tuotantoa laskemalla näytä mitenkään mahdottomalta.

Uusintaminen ja kapitalismin lopettaminen

Kolmannen päivän aloitti professori Adelheid Biesecker Bremenin yliopistosta. Hän keskusteli uusintamisesta kapitalismikritiikin avainkäsitteenä. Bieseckerin mukaan kapitalistinen tuotanto perustuu rakenteelliselle erottelulle uusintavan ja tuottavan työn välillä samalla kun tuo erottelu on voimakkaasti sukupuolittunut, ja sisältää myös luonnon haltuunoton riistettävänä resurssina.

Feministinen ja ekologinen kritiikki käyvät näin Bieseckerin mukaan yksiin.  Huomion kiinnittäminen uusintamiseen paljastaa tuottavan työn perustuvan ulkoisten yhteisresurssien käyttöön. Naisten palkaton kotityö ja luonnonvarojen ylikulutus ovat rakenteellisesti rinnasteisia kysymyksiä.

Biesecker korosti uusintamisen erottamatonta yhteyttä arkeen ja arkielämän uudelleen järjestämiseen. Uusintaminen on uudistavaa toimintaa, tulevaisuuden luomista ja hoivaa, tulevaisuuden mahdollisuuksista huolehtimista. Konkreettista ja paikallista mutta myös globaalia ja kokonaisvaltaista.

Sunita Narain Intian tiede- ja ympäristötutkimuksen keskuksesta jatkoi keskustelua  talouskasvun oikeutuksesta eriarvoisessa maailmassa. Narain kertoi ilmastomuutoksen näkyvän hyvin konkreettisesti Intian tapaisessa maatalousvaltaisessa maassa, jossa kylät ovat suoraan riippuvaisia sadoista. Ympäristöuhka koetaan välittömästi uhaksi myös toimeentulolle. Samoin metsien ja maa-alueiden yksityistämiset yhtiövallan toimesta.

Toisaalta Intiassa on miljoonia ihmisiä ilman perusenergianhuoltoa ja olisi kehitettävä ihmisten liikkumismahdollisuuksia. Länsimaisen kehityksen tie ei ole mahdollisuus, mutta sitä ei ole myöskään länsimaisen talouslaskun tie.

Narainin mukaan kansainvälisissä päästösopimuksissa on kyettävä reiluihin ratkaisuihin, joissa haetaan oikeudenmukaisuutta. Rikkaiden ja köyhien ympäristönäkökulmat ovat erilaiset. Globaali tasa-arvo on ainoa mahdollisuus avata vaihtoehtoisen kehityksen tie.

Eurooppalainen talouskriisi mahdollisuutena

Yleisluentojen lisäksi Leipzigissa oli lukuisia työryhmäesityksiä. Eräs erottuneista oli vaihtoehtoisten teknologioiden keskuksesta saapuneen Alice Hooker-Stroudin esitelmä tulevaisuuden energiaratkaisuista. 1970-luvun alusta saakka toimineesta ympäristöaktivistien perustamasta tutkimuskeskuksesta tullut Hooker-Stroud esitteli uusiutuville energiamuodoille, kasvispainotteiselle ruokaympyrälle, ekotehostamiselle ja älyteknologioille perustuvan mallin 100% hiilivapaasta Britanniasta.

Zero Carbon Britain -kampanjan laskelmien mukaan hiilivapaa yhteiskunta on realismia – vain rahoitus puuttuu. Kaikki teknologia ja tietotaito on olemassa, mutta raha vaatisi poliittista tahtoa. Kun yleisöstä kysyttiin yhteyttä degrowthiin, Hooker-Stroud totesi, että siihen heidän lähestymistapansa ei ota kantaa. Heidän teknologiakeskuksensa tarkoituksena on osoittaa, että muutos on teknologisesti täysin toteutettavissa. (Ks. http://zerocarbonbritain.org)

Myös työväen agitaatiota kuultiin. Euclides André Mance Brasilian solidaarisuustalousverkostosta ja maattomien liikkeestä puhui vapautuksen taloudesta ja hyvästä elämästä. Mancen visio perustui solidaaristen osuuskuntien verkostolle ja niiden keskinäisesti järjestämälle tuotannolle sekä uusien teknologisten mahdollisuuksien valjastamista hyvän elämän toteuttamiseen. Kukaan ei vapauta itseään yksin, kuten vapautuksen pedagogi Paolo Freire on todennut. Vapautuksen keskiössä on yhteinen tiedontuotanto ja dialogiset prosessit.

Tadzio Müller Rosa Luxemburg -säätiöstä veti keskustelun Eurooppalaisesta talouskriisistä. Taantuma nähtiin sessiossa väärällä tavalla toteutuvaksi kasvun purkautumiseksi. Nykyisissä voimasuhteissa se tulee tarkoittamaan vain kiristyvää talouskuria. Velasta on tulossa keskeinen taloudellinen alistussuhde.

Vaihtoehdoksi talouskurille keskustelussa vaadittiin muun muassa Euroopan poliittisen integraation vahvistamista, mutta taloudellisen integraation purkamista. Paikallistalouksia ja alueellisia talouksia tulisi vahvistaa. Tulisi luoda paikallisvaluuttoja ja esimerkiksi paikallisesti omistettuja energiayhtiöitä. Olisi ajettava avoimia ja osallistavia instituutioita, työajan yleistä lyhentämistä, ympäristöveroja sekä eurooppalaista uusjakoa, jossa rikkaudet tasattaisiin väestön kesken. Paikallinen ei saa kuitenkaan palata vapautta vihaavana nurkkapatrioottisuutena ja kansallismielisyytenä.

Uusissa eurooppalaisissa liikkeissä on jo vuosia puhuttu pysyvästä kriisistä. Syklisten kehitysvaiheiden sijaan todistamme ennemminkin jatkuvaa poikkeustilaa. Vaikka talous välillä tasaantuisikin – mitä se ei todellakaan tee – ilmastokriisi on niskassamme vähintään muutaman tulevan sukupolven verran. Epävarmaa on lähinnä tuleeko muutamaa tulevaa sukupolvea.

Yhteiskunnalliset vaatimukset eivät ole ratkaisuja sellaisenaan. Ne ovat ennemminkin vipusimia uusille toimeentulon muodoille, oman ja yhteisen elämän uudelleen järjestämiselle, uusille yhteiskunnallisille tiloille ja riippumattomille viestintäverkostoille. Kasvutalouden purku saa paljaat ja koruttomat kasvot.

Jukka Peltokoski

Leipzigin Degrowth-konferenssin sivut löytyvät osoitteesta http://leipzig.degrowth.org/en.

Lue myös Rubyn blogaukset paikan päältä: http://www.siemenpuu.org/fi/blog/degrowth-ecological-sustainability-and-social-equity-2-6-sep-2014-leipzig

Jatka keskustelua Yhteisalustalla osoitteessa http://jukkap2p.kapsi.fi/phpBB3/viewtopic.php?f=6&t=273

Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen

Suomentajan esipuhe

Peter Linebaugh on yhdysvaltalainen historioitsija, jonka tutkimukset ova keskittyneet erityisesti Englannin ja Irlannin työväestön historiaan. E. P. Thompsonin oppilaana hän on jatkanut radikaalin historian perinnettä, jossa tarkastelun kohteena ovat nouseva kapitalistinen järjestelmä, työväestön elämän kehitys ja työväenluokan vastarinta. Linebaughin kirjaa London Hanged – Crime and Civil Society in the Eighteenth Century (1991) voidaan huoletta pitää radikaalin sosiaalihistorian ajattomana klassikkona. Kirjassa Linebaugh tarkastelee 1700-luvun lopun englantilaisen palkkatyöyhteiskunnan väkivaltaista muokkaamista.

Parin viime vuosikymmenen aikana Linebaughin huomio on keskittynyt erityisesti yhteisvaurauden (the commons) historiallisen merkityksen tutkimiseen. Linebaugh tarkastelee kiinnostavasti yhteisvaurauden suhdetta kapitalismin peruskategorioihin (omistus, tuotantosuhteet, luokkataistelu, palkkatyö jne.) aina varhaisen uuden ajan alusta saakka. Tämän työn eräänlaisena yhteenvetona voidaan pitää kirjaa Magna Carta Manifesto – Liberties and Commons for All (2008). Linebaugh on myös vuosien saatossa vaikuttanut sellaisissa teoreettisissa kollektiiveissa ja lehdissä kuten Midnight Notes Collective, Zero Work ja Open Marxism sekä toiminut aktiivisesti erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä.

Commons.fi:ssä nyt julkaistava suomennos Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen on Linebaughin tiivis prosaistinen yhteenveto yhteisvaurauden historiallisesta ja nykyisestä merkityksestä. Siinä hän käy läpi kahdeksantoista commons-keskustelun keskeistä tematiikkaa. Painopiste tekstissä on, kuten Linebaughin tutkimuksissa yleisemminkin, yhteisvauraudesta käytävissä poliittisissa kamppailuissa. Tekstikatkelma on Linebaughin tuoreesta esseekokoelmasta Stop,Thief!: The Commons, Enclosures, and Resistance (2014).

– Tero Toivanen


[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2476″,”attributes”:{”alt”:”Stop, Thief -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”413″,”style”:”width: 250px; height: 375px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”275″}}]]Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen

Olemme menettämässä olemassaolomme perustat etuoikeutetuille ja varakkaille. Eläkkeidemme, kotiemme, yliopistojemme ja maamme varastaminen on saanut ihmiset ympäri maailmaa huutamaan ”Pysäyttäkää varkaat!” sekä ajattelemaan yhteisvaurautta (the commons) ja toimimaan sen puolesta. Mutta mitä yhteisvauraus on?[1]

Sen nykymerkitys nousee menneiden vuosisatojen pimeydestä.

Aapiset olivat aikoinaan rukouskirjoja maallikoille. Yleensä ”aapinen” viittaa opukseen, jolla lapsia opetetaan lukemaan. Toisessa merkityksessään englannin kielen sana primer tarkoittaa kuitenkin laukaisinta, joka räjäytti ruudin vanhoissa vallankumouksen tuoksinassa käytetyissä piilukkoisissa kivääreissä.

Siispä tässä on aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen (commoning). Se ei sisällä rukouksia, mutta on toki hyvin vakava. Jos aapinen johtaa liikkeeseen, energioiden vapautumiseen tai räjähdykseen yhteisen hyvän puolesta, sitä parempi. Lyhyt aapiseni listaa kahdeksantoista ulottuvuutta, joilla keskustelua yhteisvauraudesta tällä hetkellä käydään.

Ruoka: Nyyttikestit, yhteisruokailun perinne, yhteisviljely ja -keittiö ovat perustavia ilmauksia ihmisten yhteistekemisestä. Ruokapöydän äärellä vieraanvaraisuutta ei voida erottaa ihmisyhteisön historiallisista periaatteista. Ateria on jokaisen uskonnon sydämessä. Jokapäiväinen leipämme. Valtamerilaivalla ruoka oli ”kortilla”, merirosvojen aluksilla ruoka oli merenkävijöille yhteistä.[2]

Terveys: Julkinen terveydenhuolto, kuntoilu- ja urheilumahdollisuudet, onnettomuuksien ja tautien ehkäisy sekä pääsy sairaalaan – kaikki yhä vaikeammin saatavilla. Kerran oli aika, jolloin sairaalat olivat vieraiden, muukalaisten ja matkailijoiden suojapaikkoja. Sairaalan toimintaperiaateissa ruumiillistui vieraanvaraisuus. Salus publica populi romani viittasi terveyden ja hyvinvoinnin jumalattareen, ”roomalaisten julkiseen terveyteen”. Todellakin, nykyaika vastaa historian pimeimpiä aikoja, kun lääke-, terveys- ja vakuutusyhtiöt yhteistyössä valtioiden kanssa kuristavat hyvinvoinnin jumalattaren vyyhteihinsä. Kerran luonto ja sen antimet olivat yhteinen lääkekaappi, eivät Terveysbisnes Oy Ab:n yksityisomistusta.

Turva: Militarismi ja raha eivät meitä turvaa. 9/11 osoitti, että maailman kalleimmat asevoimat eivät kyenneet suojelemaan amerikkalaisia tai edes omaa pääesikuntaansa. Sen sijaan tavalliset matkustajat, 23 minuuttia kestäneen yhteisen keskustelun ja äänestyksen jälkeen, kykenivät yhteisesti riisumaan United Airlinesin lento 93:n aseista. Uhrautuva yhteisö muodostettiin yhteisen hyvän edessä. Pentagonin johtopäätökset tapauksesta olivat tietysti ennalta arvattavat. Turvamme on vastavuoroisuutemme.

Asuminen: Squattaus, yhteisasuminen, kommuunit, hobojen viidakko[3], tarjottu yösija, kodittomien asunnot. Nämä eivät välttämättä ole aina käytännössä parhaita ratkaisuja, mutta vastaavat suoraan tarpeeseen, rakentuvat suorasta toiminnasta, ovat vastavuoroisuutta ja puhaltavat elämän kuolleisiin paikkoihin. Ne ovat kooperaatio.

Sukupuoli: Syntymä, hoiva, kasvatus, lähimmäiset ja rakkaus ovat yhteiskunnallisen elämän alku. Menneisyyden yhteisvauraus ei kuulunut vain miehille. Itse asiassa hyvin usein lasten ja naisten tarpeet tulivat ensin.[4] Eikä vain tarpeet, vaan päätöksenteko ja vastuu on kuulunut naisille aina teollisuuskaupungin ”slummeista” ja irokeesien matriarkaalisista konfederaatioista afrikkalaiseen kyläyhteisöön.

Ekologia: Katsokaa! Katsokaa Tahririn aukiolle. Katsokaa nuoria ja vanhuksia Ateenassa. Katsokaa joukkokokoontumisia Espanjassa. Ihmiset luovat urbaaneja tiloja, joissa on mahdollista heittäytyä keskusteluihin ja väittelyihin, jotka ovat elintärkeitä yhteistekemiselle. Parturia, naapuruston pikkupuotia, kirkon kellaria, jäätelöbaaria, tai paikallista osuuskuntaa ei ole enää olemassa. Kaupungintalo on mennyttä ja torista on tullut parkkipaikka. Joten ensimmäinen yhteistekemisen askel on löytää paikka tai tila, ja jos sellaista ei ole helposti saatavilla, sellainen on luotava. Tulevaisuuden uhkakuvat vaativat meitä yhteistämään tehtaitamme ja toimistojamme.

Tieto: Yhteisvauraus kasvaa ilman tekijänoikeutta. Kun sytytät kynttiläsi minun kynttilästäni, ei liekkini heikkene, saati sammu. Tai kuten Thomas Jefferson sanoi: ”Hän joka vastaanottaa ideani, saa itselleen ohjeistuksen, joka ei heikennä minun ideaani, aivan kuten se, joka sytyttää soihtunsa omastani, vastaanottaa valon himmentämättä omaani.” Keskustelu, tai vain puhe, tai miksei räppääminen, oli aikoinaan ihmisten Internet. Yhteinen ymmärrys (common sense) nousee sukusiteiden ja naapurustojen verkostoista. Mutta tarvitsemme paikan, jossa kohdata! Sopisivatko koulut? Vimmalla valon sammumista vastaan!

Semantiikka: Massiivinen Oxford English Dictionary sisältää neljästä viiteen sivua määritelmiä sanalle ”yhteinen”, alkaen määritelmällä ”kuulua yhtäläisesti enemmälle kuin yhdelle”. Useat voimakkaimmista sanoistamme yhteiskunnallisine, poliittisine ja hengellisine pohjavireineen ja tarinoineen juontuvat yhteisestä, kuten yhteisö, yhteisöllinen, yhteiskäyttö, yhteisöllisyys, yhteys tai yhteenliittymä. Etymologisesti nämä sanat ovat niin sanotusti kahden latinalaisen vanhemman jälkeläisiä: com tarkoittaa yhdessä ja munis jonkinlaista velvollisuutta. Tietenkään meidän ei tarvitse pysytellä englannissa tai latinassa. Andien vuoristoalueilla avainsana onallyus; Meksikossa ejido. Sana ”yhteinen” voi olla visainen, sillä se on avoin kaksoismerkityksille ja lipevälle kielelle.[5] Usein sitä käytetään itseään vastaan, kuten on aidattujen asuinalueiden (kaupunginosien muurit) tai aidattujen markkinoiden (ostoskeskukset) kohdalla. Ne julistavat itsensä yhteisiksi, mutta perustuvat todellisuudessa ulossulkemiseen – ellet sitten omista rutkasti pätäkkää!

Työväenluokka: Korkeimmat oikeuselimet ovat hyökänneet naistyöläisten luokkatoimintaa vastaan. Nouskaamme koko työväenluokka, palkkatyöläiset ja työttömät, naiset ja miehet, horroksestamme ja näyttäkäämme, että emme odota korkeimmalta oikeudelta lupaa toimia luokkana.

Jotkut sanovat, että prekariaatti on korvannut proletariaatin. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että elämä meille tavallisille ihmisille (common people) on tullut turvattomammaksi, epävarmemmaksi, yhdellä sanalla prekaarimmaksi. Olemmepa sitten vanhoja tai nuoria, köyhiä tai juuri ja juuri toimeentulolla kitkuttelevia, ovat instituutiot, jotka ennen auttoivat meitä kadonneet ja niiden merkitys on kääntynyt lähinnä ”hyvinvoinnin” tai ”sosiaaliturvan” kaltaisiksi kirosanoisiksi. Kuten kokemukset hurrikaani Katrinan tai asuntoluottokriisin kaltaisista katastrofeista ovat meitä opettaneet, hallituksilla tai yrityksillä ei ole kykyä hallita tällaisia asioita. Katastrofien lisääntyessä olemme yhä useammin keskenämme ja huomamme, että meidän on kaivettava maata syvemmältä. Menneisyyden unohdettujen ja nykyisten, spontaanisti organisoitujen yhteisresurssien on oltava valmiina kun tarve syntyy. Kuka ylipäätänsä pyörittää työpaikkoja?

Oleminen: Yhteisvauraus ei viittaa pelkästään resursseihin, eikä vain ihmisiin, vaan näiden keskinäisyhteyteen. Yhteisvauraus ei ole vain yhteisresursseja, eikä se ole sama asia kuin ”ihmiset”. Toisin sanoen se ei ole asia, vaan suhde. Keskiaikaisessa Euroopassa metsät, nummet, rannikot ja jokisuistot olivat kommonerien (commoner), tavallisten ihmisten yhteisiä paikkoja. Kommoneri oli henkilö, joka yhteisti (commoned) tällaisilla mailla, kyläläinen yhteisti (intercommoned) kylän ja niiden väen toisiinsa. Sen sijaan legendojen kiusankappaleet, ylhäiset lordit ja leidit, epäyhteistivät (discommoned).[6] Näissä kamppailuissa muodostettiin elintilamme sekä käsitys ”ihmisluonnosta” ja luonnosta itsestään.

Tietoisuus: Usein et tiedä yhteisvauraudesta ennen kuin menetät sen. Naapurusto ilman kävelykatuja, kuivunut suihkulähde, maa jota perheesi ennen käytti, raikas ilma joka kerran elvytti ajatuksesi – menetetty! He vievät vapauksiamme, joita pidimme itsestäänselvyytenä. Jo riittää! Pysäyttäkää varkaat!

Politiikka: Yhteisvauraus on hallituksen ulottumattomissa. Yhteisvarannot kehittävät oman turvansa. Tapa, tai tottumus ja sosialisaatio, pikemmin kuin väkivaltakoneisto, välittää ihmisten välisiä suhteita, kuten jokainen joka on organisoinut naapuruston pesäpallopelejä tai jalkapalloa kadulla hyvin tietää. Englannin historiassa politiikka alkoi aateliston ja kommonerien välisestä kiistasta. Siksi on olemassa House of Lords ja House of Commons.

Laki: Yleensä perinne, pikemminkin kuin laki, vartioi ja määrittelee yhteisvauratta. Perinne on paikallista, se pysyy muistissa, ja varttuneemmat ovat yhteisöjen muistin varjelijoita. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan historia myös opettavat, että tämä saattaa olla jälleen yksi valeasu patriarkaatille ja syntyperäisille etuoikeuksille. Vaikka siis kunnioitamme perinnettä, emme romantisoi sitä.

Talous: Yhteisvauraus on usein ostamisen ja myymisen ulottuvuuden ulkopuolella, tai tavaramuodon ulkopuolella: se on siellä, missä elämää vaalitaan kasvokkain. Yhteisvauraus ei ole lahjataloutta eikä nyyttikestejä. Ei, kaikki ei ole ilmaista, mutta kyllä, kaikki voidaan jakaa. Kyse on vastavuoroisuuksien tilasta. Tämä talous ei perustu Martin Luther King Jr.:n nimeämään pahuuden kolmiyhteyteen, militarismiin, rasismiin ja kuluttajuuteen. Eikä perustunut teollinen vallankumouskaan. Pikemminkin päinvastoin. Englannissa mekanisaatio oli itse asiassa vastavallankumouksellinen ja tuotti, noen ja lian lisäksi, teollisuuden vastakohdan: kurjuutta työläisille ja laiskuutta hallitsijoille. Kuka puhui ristiriitaisuuksista!

Historia: Yhteysvauraus on ikivanha ja se on kaikkialla, Irakista Indianaan, Afganistanista Arizonaan. Se nivoutuu osaksi alkuperäiskansojen perinteitä ja sillä on lukuisia nykyisiä ilmenemismuotoja. Historia ei ole suoraviivaista kehitystä tai suoria hyppäyksiä portaalta toiselle. Historian tasoja on useita, ne ovat päällekkäisiä, uusiutuvia, takaisiniskeviä ja joskus harppauksenomaisia, mutta koskaan ne eivät tosiasiassa katoa. Aina on ollut lukemattomia yhteistekemiselle rakentuneita yhteisöjä. Ja sitä paitsi: mistä kehityksestä puhumme? Ja kehityksestä kenelle?

Uskonto: Laupias Samarialainen ja Kaikki yhteistä -periaate. Fransiskaanit sanovat juri divino omni sunt communia, taivaallisen lain mukaan kaikki on yhteistä. Uusi Testamentti kertoo, kuinka varhaiskrisitityt pitivät kaikkea yhteisenä. Marie Chauvet, haitilainen kirjailija ja haitilaisen voodoon todistaja, kirjoittaa: ”Joku koski kalebassipuuhun, voi herra jumala! … Joku koski kalebassipuuhun … joku koski kalebassipuuhun … Kaadatte kaikki puut, ja maata ei enää suojele kukaan. Katsokaa, luontoäiti kääntää teille selkänne, ja näyttää hampaitaan kostoksi.”

Runoilijat ja kirjailijat: runoilijamme ja teoreetikkomme, vallankumouselliset ja reformistit, kaikki ovat unelmoineet yhteisvauraudesta. Henry David Thoreau, Walt Whitman, Maya Angelou, Thomas Paine, Karl Marx, Peter Kropotkin, Claude McKay, Tom McGrath, Marge Peircy… ja lista jatkuu loputtomasti, demokraateista anarkisteihin, sosialisteista kommunitaristeihin, tuplajuulaisista punikkeihin, kansanmuusikoista rokkareihin.

Englanti: Jotkut liittävät yhteisvaurauden Englannin vihreisiin nummiin, ja siteeraavat seuraavaa vanhaa viisautta:

Laki vangitsee miehen tai naisen
joka varastaa hanhen yhteiseltä
Mutta vapauttaa suuremman konnan
Joka varastaa yhteisen hanhelta.

Vankilat ja yhteisvaurauden menettäminen kulkevat käsi kädessä Englannin historiassa, vaikkakin edellisen sukkeluuden laski suustaan irlantilainen.[7] Ketkä ovat tämän päivän hanhia? 1790-luvun Englannissa, yhteismaiden aitaamisen ja vankiloiden rakentamisen aikaan, romantiikan vallankumous tuotti kulttuurivastareaktioiden tulvan. Samuel Coleridge jätti jälkeensä joitakin suuntaviivoja, joista voimme lainata lopuksi:

Palaa, puhdas usko! Palaa, nöyrä hurskaus!
Maailman valtakunta on teidän: jokaisen sydämen
Itsehallittu, suunnaton rakkauden heimo
Yhteisellä uurastuksella, yhteisestä maasta noussut
Nauttikaa kaikille kuuluvasta vauraudesta…

Peter Linebaugh

Käännös: Tero Toivanen

Lue myös Peter Linebaughin iskevä jäähyväisluento: http://www.counterpunch.org/2014/05/16/how-did-we-get-here-university-hall-at-this-point-of-time-the-anthropocene/

Viitteet:

1. Industrial Workers of the World -ammattiliiton “wobblyjen” (suomeksi tuplajuulaisten) tunnettu tapa oli huutaa yhtäkkiä ruuhkaisella kadulla ”Seis,  pysäyttäkää varas!”. Kun huutaja sai ihmisten huomion, hän jatkoi: ”Minut on ryöstänyt… kapitalistinen systeemi.” Ks. Peter, Linebaugh 2014: Stop, Thief! The Commons, Enclosures and Resistance. Oakland: PM Press; Tuplajuulaisista katso: http://www.intokustannus.fi/kirja/zapatistit_ja_tuplajuulaiset/282/, katsottu 10.6.2014. Suom. huom.

2. Tässä Linebaugh viitannee tutkimuksiinsa Atlantin merirosvoista. Merirosvouden taustalla oli kapina esimerkiksi Englannin kuninkaallisen laivaston brutaalia kuria, surkeita oloja ja luokatonta ruokapalkkaa vastaan. Piraattien kaapatessa laivoja haltuunsa, laiva julistettiin yhteisomistukseen ja sen käytännöistä ja suunnasta päätettiin demokraattisesti. Ruoka jaettiin ja aterioitiin yhdessä. Ks. Peter Linebaugh & Marcus Rediker 2006: The Many Headed-Hydra. Verso. Suom. huom.

3. Hobo oli nimitys Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen työväenluokan jäsenille, jotka matkustivat tavarajunilla pitkin yhdysvaltalaista rautatieverkostoa etsien työtä, toimeentuloa ja vapautta. Arviolta 20 000 ihmistä eli hobo-elämää, ja hobo-elämäntyyli jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Hobot kehittivät oman slanginsa ja symbolinsa helpottamaan junaradoilla liikkumista. Radan varsille syntyi vahvoja hoboyhteisöjä, joissa vallankumoukselliset aatteet ja kapitalismin pakkojen ulkopuoliset yhteiselämän tavat levisivät. Katso esimerkiksi Caffentzis, George 2013: In Letters of Blood and Fire. Common Notions; Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi 2014: Metropoli. Tutkijaliitto, tulossa; Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Hobo, katsottu 10.2.2014. Suom. huom.

4. Silvia Federici korostaa, että yhteisten aitaaminen uuden ajan alussa merkitsi historiallista tappiota naisille. Yhteiset, maa, metsät, vedet, olivat luoneet perustan naisten elämälle ja toimeentulolle. Samalla niillä oli erityismerkitys naisille kokoontumispaikkoina. Niissä jaettiin neuvoja ja uutisia ja sovittiin yhteisöä koskevista asioista. Yhteiset tarjosivat siten myös mahdollisuuden kollektiivisen vastarinnan muodostamiseen patriarkaalista järjestystä vastaan. Aitaamisen jälkeen naiset alistettiin uusintavaan työhön. Sidottuina kotiin, uusintavaan työhön ja riippuvaisuuteen miesten rahapalkasta, naiset pakotettiin ”virallisen” rahavälitteisen yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle. Federicin mukaan naisten yhteiskunnallisesta työstä ja ruumista tuli maan, veden ja ilman kaltaisia ”luonnollisia” resursseja talouden ja miestenriistettäväksi. Ks. Federici, Silvia 2006: Caliban and the Witch. Autonomedia. Suom. huom.

5. Vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi suomalaisten porvarillisten puolueiden tavasta hyödyntää juuri yhteisestä johdettua retoriikkaa yhteisöllisyyksineen, luovine kulttuureineen ja toivotalkoineen? Suom. Huom.

6. Linebaugh korostaa usein, että keskiajalla englannin kielen sana common ei ollut niinkään substantiivi, vaan verbi, jolla kuvattiin yhteismaiden yhteiskäyttöä. Siksi yhteisvaurautta ei ole koskaan ymmärretty vain resurssina vaan ihmisen ja luonnon tai ihmisten välisenä suhteena. Ks. Linebaugh, Peter 2010: Magna Carta Manifesto.

7. Linebaughin eräänlaiseksi sosiaalihistorian klassikoksi noussut London Hanged -kirja tutkii 1700-luvun lontoolaista työväenluokkaa ja sitä, kuinka väkivaltaa käytettiin eri tavoin pakottamaan proletariaatti hyväksymään palkkatyö-instituution periaatteet. Goose-riimittely on kansanperinteen mukaan irlantilaista alkuperää. Suom.huom.

 

# Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!

 


 

Tarvitseeko pääoma annoksen yhteistä?

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2491″,”attributes”:{”alt”:”Rikkoutunut ikkuna”,”class”:”media-image”,”height”:”360″,”style”:”width: 251px; height: 188px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Nykyinen talouskriisi ei ole vain taantuma, vaan se on myös yhteiskunnallista vakautta koskeva kapitalismin kriisi. Jotta kapitalismi voisi palata takaisin kasvun ja kasautumisen uralle, sen on järjestettävä uudelleen luokka- ja valtasuhteet sekä kehitettävä uusia hallinnan järjestelmiä.[1]

Kaksi merkittävää murrosvaihetta pääoman hallinnassa olivat keynesiläisyyden valtakausi toisen maailmansodan jälkeen sekä siirtyminen uusliberalismiin 1970-luvulla. Niitä seurasivat kiivaat yhteiskunnallisten kamppailujen jaksot, jotka auttoivat yhteiskunnallisia liikkeitä visioimaan vaihtoehtoisia taloudellis-sosiaalisia järjestyksiä.

Pääoma pelkäsi, että “massoja otteessaan pitävät ideat” saisivat aikaan radikaalin yhteiskunnallisen muutoksen, ja se oli siksi yhtäkkiä valmis muuttamaan “hallinnan” paradigmaansa sisällyttämällä siihen tiettyjä yhteiskunnallisten liikkeiden esittämiä vaatimuksia. Samalla aiempia sopimuksia liikkeen muiden osien kanssa sanottiin irti, ja uuden paradigman kustannukset sysättiin ympäri maailman toisille yhteisöille ja toisiin ympäristöihin.

Yhteiskuntaruumiin eri osien asettaminen toisiaan vastaan on aina ollut pääoman kehittymisen strategia.[2] Tällä kertaa tilanteesta on kuitenkin tulossa hieman monimutkaisempi. Väitän ensinnäkin, että kun pääoma kohtaa juuri tämän yhteiskunnallista vakautta koskevan kriisin, se päätyy umpikujaan. "Umpikuja" tarkoittaa, että kapitalistinen järjestelmä ei enää saa toimintaympäristöstään riittävästi tukea kasvamiselleen.

Pääoma on voima, joka organisoi yhteiskunnallista toimintaa kasautumisen välineeksi kaksijakoisessa ympäristössä. Toimintaympäristön ensimmäinen puoli koostuu yhteiskunnallisista järjestelmistä, jotka uusintavat elämää eri tavoin tavaramuodon ulkopuolella. Rahan hankkiminen ei näissä järjestelmissä ole päämäärä itsessään (kuten se on pääomalle) vaan enintään keino, jolla tarpeet tyydytetään. Kun hankitut hyödykkeet siirtyvät pois markkinoiden piiristä ja astuvat osaksi sosiaalista yhteistoimintaa (kotitalouksissa, järjestöissä, verkostoissa jne.), ne päätyvät usein monimutkaiseen, kulttuurisesti ja poliittisesti moninaiseen ja kirjavaan yhteisten (commons) maailmaan. Työvoiman kulttuurinen ja fyysinen uusintaminen – tämä pääomalle ratkaisevan tärkeän arvoa tuottavan tavaran tuotanto – tapahtuu pääoman kontrollin ulkopuolella, vaikka toki pääomaan tiukasti kytkettynä.

Toisen ympäristön, josta kapitalismi on riippuvainen, muodostavat ne ekologiset järjestelmät, joiden varaan kaikki elämä ja sosiaalinen järjestys perustuu.

Kapitalismin umpikuja johtuu yhtäältä yhteiskunnallisen uusintamisen järjestelmien tuhoutumisesta palkanalennusten ja hyvinvoinnin leikkausten myötä viimeisimmän 30 vuoden aikana (kun työstä on tullut yhä pidemmälle yksilöllistettyä, joustavaa ja prekaaria). Toisaalta se johtuu taas luonnon ekosysteemien syvenevästä kyvyttömyydestä ruokkia pääomaa sen loputtomalla ryöstöretkellä, jossa se louhii luonnonvaroja kasvavaan tahtiin ja ulkoistaa kustannuksia esimerkiksi käyttämällä ilmakehää kaatopaikkanaan. Näin ymmärrettynä, kapitalismi on päätynyt umpikujaan, jonka ylittäminen kapitalismin omin keinoin tuottaa pahimmillaan yhteiskunnallisen ja ekologisen katastrofin, tai parhaimmillaan yhteiskunnallisen konfliktin kärjistymisen.

Kuinka pääoma voi selvitä tästä umpikujasta? Haaste on siinä, että kapitalistisen järjestelmän selviäminen edellyttää sen kykyä kehittää kasvustrategioitaan ja jatkaa kasautumistaan. Pääoman rakenteellinen  riippuvuus kasvusta ei johdu pelkästään sen perustavasta tarpeesta leikata ja ulkoistaa kustannuksia osana kasautumisprosessia. Kasvu on välttämätöntä myös siksi, että se on tapa sovitella voiton maksimointiin tähtäävä tuotantotapa yhteen tulonjaon hierarkkisten muotojen kanssa. Kun "nouseva aalto kannattelee kaikkia veneitä", yhteiskunnalliseen tasa-arvoon tähtäävien kamppailujen luoma paine epätasa-arvon ratkaisemiseksi ja tulojen uudelleenjakamiseksi hiipuu.

Nykyään kaikki pääoman käytettävissä olevat strategiat ja korjausliikkeet kasvun jatkamiseksi kuitenkin vain syventävät yhteiskunnallisen ja ekologisen uusintamisen kriisiä sekä voimistavat ja laajentavat vastarinnan muotoja (vaikka tällä vastarinnalla ei olisikaan ennaltamäärättyä polttopistettä).[3] Pääoma on siksi pakotettu muuttamaan yhteiskunnallisten suhteiden hallinnan tapaa tai ainakin hienosäätää uusliberalistista hallintaa, jotta se kykenisi hillitsemään yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä sekä pitämään siitä nousevien kuohuntojen valvomisesta ja suitsimisesta koituvat kulut kurissa. Joka tapauksessa pääoma tarvitsee muita järjestelmiä ja yhteisöllisyyden muotoja vahvistaakseen omaa pyrkimystään.

Tästä pääsemme toiseen väitteeseeni: päästäkseen umpikujasta pääoma tarvitsee yhteisiä, tai ainakin niiden erityisiä kesytettyjä muotoja. Se tarvitsee annoksen yhteistä. Koska uusliberalismi ei aio hellittää otettaan maailman hallinnasta, sen täytyy todennäköisesti kutsua yhteiset apuun tuhojen selvittelyyn; ja jos näitä yhteisiä ei ennestään ole, pääoman täytyy jotenkin edistää niiden syntymistä.

Toisaalta yhteiset ovat järjestelmiä, jotka voisivat toimia aivan toiseen suuntaan: ne voisivat synnyttää sosiaalisen perustan pääomasta ja sen valtaoikeuksista erillisten ja vaihtoehtoisten yhteiskunnallisten tuotannon muotojen esiin tuomiselle. On nimittäin vaikeaa kuvitella vapautumista pääomasta – tai uusien ratkaisujen keksimistä buen vivirin eli yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi – ilman että samaan aikaan rakennetaan yhteisten maaperää, ei-hyödykkeistetyn yhteiskunnallisen tuotannon järjestelmän perustalta tapahtuvaa organisoitumista. Yhteiset eivät ole vain "kolmas tie" valtion ja markkinoiden tekemien virheiden tuolla puolen; ne ovat väline vaatia omistajuutta elämään ja sen uusintamiseen tarvittaviin ehtoihin.

1970-luvulta saakka jatkuneet vaatimukset laajemmasta demokratiasta, jotka nyt nousevat yhteiskunnallista ja taloudellista kriisiä vastaan kaikkialla maailmassa, ovat tosiasiassa ruohonjuuritason demokraattisia vaatimuksia yhteiskunnallisen uusintamisen keinojen hallinnasta. Demokraattiset vapaudet tarkoittavat henkilökohtaisia panostuksia ja vastuita, ja yhteiset ovat välineitä näiden velvollisuuksien sekä niitä vastaavien sosiaalisten suhteiden ja tuotantototapojen järjestämiseen. Juuri tätä prosessia Peter Linebaugh kutsuu "yhdessätekemiseksi" (commoning).

Umpikuja on siis oikeastaan kaksinkertainen: se koskee sekä pääomaa että yhteiskunnallisia liikkeitä. Yhtäältä pääoma tarvitsee yhteisiä selvitäkseen kriisistä. Toisaalta yhteiskunnallisten liikkeiden pitää haastaa pääoman toteuttamat yhteisen aitaamiset, jotta ne voisivat rakentaa uskottavia vaihtoehtoja ja estää pääomaa kaappaamasta yhteisiä omia tarkoituksiaan varten. On siis ratkaisevan tärkeää sekä puolustaa jo olemassa olevia yhteisiä aitaamiselta että myös rakentaa uusia yhteisiä, joista on tulossa keskeisiä kamppailun kenttiä. Yhteisten potentiaali yhteiskunnallisena järjestelmänä ja voimana, joka voi kumota pääoman ylivallan, kiteytyy juuri tähän arvokamppailuun. Kuitenkin yhteisiä koskevassa kirjallisuudessa kamppailu ero kahden järjestelmän erilaisten arvontuotannon logiikoiden välillä on jäänyt riittämättömälle huomiolle.

Yhteiset ja pääoma yhteiskunnallisina järjestelminä

Yhteiset toimivat yhteiskunnallisissa tiloissa, joita pääoma ei ole vielä vallannut. Nämä tilat voivat olla yhtä hyvin pääoman organisaatioiden ulkopuolella kuin myös niiden sisäpuolella. Yhteisiä on esimerkiksi järjestöissä ja yhdistyksissä, sosiaalikeskuksissa, asukastoimikunnissa, alkuperäiskansojen käytännöissä, kotitalouksissa, kyberavaruuden vertaistuotannossa ja uskonyhteisöissä organisoidussa yhteisöllisten toimien uusintamisessa. Yhteinen ilmenee myös tehtaiden työntekijäportaassa ja toimistoruokaloissa työtoverien tukiessa toinen toisiaan, jakaessa lounashetkensä ja kehittäessään solidaarisuuden ja vertaisavun muotoja. Yhteinen ja yhdessätekeminen sijaitsevat yhteiskunnallisen työn huokosissa, joista pääoma ei vallankumouksellisista hallinnointistrategioistaan huolimatta kykene niitä kontrolloimaan.

Nämä yhteisen käytännöt ovat mahdollisia niin kauan kun ne täyttävät tilaa, jossa kapitalistiset käytännöt eivät määrää. Tästä syystä aina kun arvokamppailu kahden erilaisen ihmistoiminnan arvottamisen tavan välillä kohtaa rakenteellisen rajansa – eli kun pääomalle tai yhteiselle ei ole enää yhteiskunnallista tilaa, jossa ne voisivat kehittyä haastamatta toista – niiden väliin muodostuu rintamalinja. Tämän rintamalinjan muotoutuminen on yhteisten näkökulmasta joko mahdollisuus mobilisoitua kapitalistista logiikkaa vastaan tai sitten taipua siihen, riippuen kussakin tilanteessa vallitsevista yhteiskunnallisista voimasuhteista.

Yhteisen ja pääoman välinen rintamalinja tulee vastaan (tai ainakin saattaa tulla vastaan) siksi, että yhteiset muodostavat erityisen yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sen piirissä on mahdollista, että työnteko, organisoituminen ja sosiaalisten suhteiden muodot eivät alistu ulkoisille paineille, vaan järjestävät oman uusintamisensa itsenäisesti noudattaen sellaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden kriteerejä, jotka yhteisen tekijät (commoners) ovat itse määrittäneet. Tämä mahdollisuus on kiinni yhteisten sisäisistä sattumanvaraisista voimasuhteista, verkottuneiden yhteisten voimasta, sekä yhteisten ulkopuolisista voimista kuten pääomasta. Yhteiset edustavat siis mahdollisuuksien kenttää kamppailussa pääomaa vastaan.

Tuotannon kapitalistinen organisointi pyrkii tietenkin rajoittamaan näitä mahdollisuuksia mahdollisimman paljon sekä tietyn kapitalistisen yrityksen tasolla että myös siinä, miten nämä mahdollisuudet ilmenevät markkinoilla. Työvoiman tulee esimerkiksi alistua kapitalistisen kehityksen perustaville periaatteille, joissa ainoastaan voitto, ei yhteiskunnallisen työn varsinainen anti hyvinvoinnille tai buen vivirille, määrittelee sen, tulkitaanko tuotannossa ja uusintamisessa käytetty yhteiskunnallinen työ hyödylliseksi.

Tästä seuraa, että kamppailut pääoman sisällä parempien työ- ja elämänolojen saavuttamiseksi voivat tuoda joillekin positiivisia emansipatorisia parannuksia. Jos nämä onnistutaan kanavoimaan voittoa tavoittelevaan kapitalistiseen toimintaan, tarkoittavat niiden tavoittelemat muutokset pääoman kannalta yhteiskunnallisen uusintamisen kasvavia kustannuksia. Ne taas on siirrettävä yhteiskunnallisen tuotannon muihin solmukohtiin sekä ympäristöön, jotta pääoma järjestelmänä voisi selvitä. Kapitalistisen globalisaation viimeisin aalto on elävä esimerkki tästä dynamiikasta.

Yhteinen ja pääoma

Yhteisen ja pääoman välinen suhde on väistämättä monitulkintainen, koska näiden kahden järjestelmän keskinäisriippuvuus ja toisiinsa kytkeytynyt kehitys tekee vaikeaksi nähdä kumpi järjestelmistä käyttää toista hyödykseen. Monitulkintaisuutta voidaan parhaiten kuvata tarkastelemalla sitä paradigmaattista roolia, joka "kyläyhteisillä" on suhteessa pääomaan. Tunnetussa tutkimuksessaan Claude Meillassoux väitti, että Etelä-Afrikan kyläyhteisissä tapahtuva uusintamiseen ja toimeentuloon tähtäävä työ (josta vastasivat pääasiassa naiset) avasi miestyöntekijöille mahdollisuuden muuttaa työn perässä ja olla työmarkkinoiden käytettävissä esimerkiksi rahakasvien viljelyssä tai muissa palkkatöissä. Kyläyhteisissä tehty työ vähensi työmiesten uusintamisen kustannuksia, koska heidät palkanneiden kapitalistien ei tarvinnut maksaa kasvatuksesta tai järjestää minkäänlaista sosiaaliturvaa sairauksien, työttömyyden tai eläköitymisen varalle (Meillassoux 1981). Mutta Meillassoux havaitsi myös nykyisten kyläyhteisten monitulkintaisen luonteen. Jos toimeentuloa tuottavat yhteiset ovat liian "heikosti tuottavia", menettää pääoma niissä tehdyn työvoiman "ilmaisen lahjan". Jos ne taas ovat liian "hyvin tuottavia", haluavat yhä harvemmat työntekijät muuttaa pois kylästä, mikä puolestaan nostaa palkkatasoa (Caffentzis 2004).

Toisin sanoen yhteisten ja pääoman välisessä suhteessa on kyse kahdesta autopoieettisesta yhteiskunnallisesta tuotantojärjestelmästä, joiden keskinäistä yhteennivoutumista ja aineenvaihduntaa säätelee kummankin järjestelmän sisäinen dynamiikka.

Tämä yhteisten ja pääoman välisen suhteen ytimeen ulottuva monitulkintaisuus tarkoittaa, että kysymykset yhteiskunnallisesta vallasta (eli oikeudesta resursseihin sekä kommonerien vaistonvaraisesta vastakkainasettelusta pääoman kanssa) saattavat olla ratkaisevia. Tämän kamppailun yhteiskunnallinen ennakoimattomuus tarkoittaa, että kysymystä siitä, onko yhteisiä mahdollista kaapata niille vieraisiin käyttötarkoituksiin, ei voi käsitellä ideologisesti. Kysymys kaappaamisesta asettuu strategiseen mahdollisuuksien kenttään, joka vaatii toimintaympäristöön ja mittakaavaan perustuvia tilannekohtaisia arvioita. Voidaan esimerkiksi väittää, että yhteisten riippuvuus markkinoista joidenkin tarpeiden tyydyttämiseksi on määritelmällisesti todiste yhteisten kaappaamisesta, vaikka se voi yhtä hyvin olla myös tietoisesti valittu selviytymisstrategia ja edellytys yhteisten uusintamiselle.

Yksi avaintekijä tämän monitulkintaisuuden ja sen lopputulemien ymmärtämisessä on palkkataso – sekä sen yksityinen että yhteiskunnallinen osatekijä. Muiden vaikutustensa ohella matalampi palkkataso vähentää ihmisten kykyä käyttää aikaa ja kerätä resursseja yhteiseen – siis kykyä yhdessätekemiseen.

Muutamia ajankohtaisia esimerkkejä yhteisten kaappaamisesta

Pääoman kasvava riippuvuus yhteisistä ei hillitse sen halua aidata yhteistä, kuten olemme viimeaikaisista ja edelleen käynnissä olevista maankaappauksista eri puolella maailmaa huomanneet. [4] Pikemminkin on todennäköistä, että aitaamisten lisäksi pääoma yrittää käyttää yhteisiä korjaamaan kriisin aiheuttamia lukuisia yhteiskunnallisia ongelmia ja kesyttämään ne vaatimukset, joita yhteisestä voisi potentiaalisesti nousta pääoman hallinnalle. Aitaaminen ja yhteisten kaappaaminen vaikuttavat olevan kaksi toisiaan täydentävää osatekijää kapitalismin uudessa strategiassa.

Tämä voidaan havaita Maailmanpankin lähestymistavassa kehitykseen globaalissa etelässä. Maailmanpankki on jo vuosien ajan korostanut tiettyjä yhteisten hallinnan puolia kuten resurssien varastoimista, yhteisön osallistumista, luottamusta sosiaalisena pääomana ja niin edelleen. Siinä missä yhteisöt luovat keskinäisiä luottojärjestöjä kasatakseen säästöjä ja hallitakseen niiden jakamista itsenäisesti finanssirahayhteisten (financial money commons) kautta (Podlashuc 2009), nojaavat kehitysyhteistyötoimijat samoihin periaatteisiin sitoakseen yhteisöjä pankkeihin ja mikroluotoittajiin sekä siten vahvistaakseen yhteisöjen riippuvuutta globaaleista rahavirroista. Tällä tavalla yhteistyön ja solidaarisuuden siteet, joita yhteisissä hoivataan, muunnetaan keskinäiseksi kontrolliksi ja markkinaintressejä palvelevaksi häpeän uhaksi (Karim 2008).

Iso-Britanniassa konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallitus on toteuttanut massiivisia julkisten menojen leikkauksia vuodesta 2010 lähtien. Hallitus edistää nyt näkemystään "Big Societystä", jolla se väittää tukevansa yhteisöjen voimaantumista ja siten yhteiskunnallisten murrosten ratkaisemista. Uusliberaalin aikakauden agenda etenee vauhdilla, ikään kuin mitään kriisiä ei olisi ollutkaan, vaikka hallitseva luokkaa tietää hyvin tämän toiminnan aiheuttamat yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat. Siinä missä Margaret Thatcher totesi 1980-luvulla, että “yhteiskuntaa ei ole olemassa”, haluaa konservatiivipääministeri Cameron muuttaa yhteiskunnan "Isoksi Yhteiskunnaksi". Tämä kehityskulku jatkaa sitä yhteisöjen osallistamisen strategiaa, jota Iso-Britannian New Labour sekä Yhdysvaltain ja Kanadan hallitukset ovat jo aiemmin toteuttaneet (De Filippis ym. 2010). Cameronin mukaan hallitusten tulisi "avata julkiset palvelut uusille tuottajille kuten hyväntekeväisyysjärjestöille, yhteiskunnallisille yrityksille ja yksityisille yrityksille, jotta saisimme lisää innovaatioita, moninaisuutta ja kykenisimme paremmin vastaamaan yleisiin tarpeisiin" sekä luoda “vetovoimaisia yhteisöjä” (communities with oomph).

Ison Yhteiskunnan lähestymistapa pakottaa kuitenkin myöntämään, että kaikki resurssit eivät ole finansiaalisia, vaan resursseja lojuu myös käyttämättä myös pirstaloituneissa ja eristetyissä yhteisöissä, joissa ne tulisi aktivoida jonkinlaisen yhdessätekemisen kautta. Ison Yhteiskunnan uudistuksissa vaaditaan esimerkiksi, että ihmisten tulee ottaa asiat omiin käsiinsä kokoamalla diabetespotilaat, vanhukset ja syrjäytyneet nuoret omiin vertaisapuryhmiinsä.[5] Ajatus siitä, että yhteisöt pannaan itse siivoamaan naapurustonsa, ei toki ole mitenkään uusi. Kuitenkin se, mitä Big Societyn kaltaisissa diskursseissa tuntuu olevan kehkeytymässä, on sitoutuminen muutoksen suurempaan vauhtiin ja laajuuteen. Kuten yleisesti tiedetään, sosiaalisten innovaatioiden omaksumisessa voi kestää pitkänkin aikaa.

Toinen diskurssi, jota pääoma on edistänyt saadakseen yhteiset palvelemaan omia tarkoituksiaan, on ajatus kestävistä yhteisöistä. Tätä käsitettä on käytetty yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun piirissä esimerkiksi uusien talouskeskittymien, kauppakeskusten tai olympialaisten kaltaisten megahankkeiden yhteydessä. Kestävien yhteisöjen perusajatuksena on, että ne voivat "seistä omilla jaloillaan ja sopeutua modernin elämän muuttuviin vaatimuksiin" (Sustainable Communities 2003). Toisin sanoen kyse on siitä, että yhteisöt eivät romahda niiden meneillään meneillään olevien muutosten edessä, joita heltymättömät ja jatkuvasti vaihtelevat globaalitalouden vaatimukset asettavat. Kuitenkin tämä idea – ja sen keskittyminen koulutukseen, harjoitteluun, ympäristöön, hallintoon, osallistumiseen ja toki myös kestävyyteen – on pelkkä sisäisesti ristiriitainen utopia. Se on kuvitelma, jossa yhteisöt eivät ikinä kyllästy pelaamaan kilpailupeliä jossain muualla maailmassa sijaitsevien toisten yhteisöjen kanssa, jotta ne voisivat selvitä kilpailullisten markkinoiden aiheuttamista vaurauden ja tulojen järkkymisistä ja epätasa-arvoisuuksista. Tällä tavalla yhdessätekeminen on yhdistetty hajottavaan kilpailuprosessiin, jotta peli kokonaisuudessaan voisi jatkua. Tämä nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen oksymoroninen ontologia vaikuttaisi olevan pääoman uusintamisen avain (De Angelis 2007b).

Kaikissa näissä tapauksissa yhdessätekeminen pannaan palvelemaan jotain yhteisten ulkopuolista tarkoitusta. Tarkoituksena ei ole tarjota vaihtoehtoa pääomalle, vaan tehdä jostain pääoman solmukohdasta – kaupungista tai alueesta – kilpailukykyisempi ja ratkoa samalla jollain tavalla uusintamisen ongelmia. Meidän on muistettava, että vaikka pääoman strategioihin kuuluu yhteisten käyttäminen laastarina sen itse aiheuttamiin ongelmiin (joita se ei laastaroimalla varsinaisesti ratkaise), voisi yhteinen olla osa myös aivan erilaisia historiallisia kehityskulkuja.

Johtopäätökset

Antonio Gramsci kirjoitti vankila-aikanaan fasismin valtakaudella Italiassa erään usein lainatun ajatuksen: "Vanha kuolee eikä uusi ota syntyäkseen: tässä valonhämyssä syntyvät hirviöt." (Gramsci 1971.) Hirviö on kuvitteellinen tai tarunomainen hahmo, jossa yhdistyy erilaisia ihmisten ja eläinten piirteitä. Fasismi ja natsismi olivat yksi hirviölaji, stalinismi toinen. Tällä hetkellä artikulaatio, jossa yhdistyy pääoma rajattoman kasautumisen järjestelmänä sekä pääoma järjestelmänä, jonka on pakko tunnustaa rajat (koska vain niiden puitteissa se voi uusintaa elämän, rakkauden, affektit, hoivan ja kestävyyden), voi aivan hyvin luoda tilaa uudelle hirviömäiselle luomukselle.

Paljon on kiinni meistä itsestämme. Ei ole ennalta määrätty, johtaako tie yhteisten kaappaukseen vai emansipaatioon, sillä tämä riippuu poliittisista prosesseista, jotka odottavat vielä kehittymistään. Vaikka pääoman kriittinen analyysi on välttämätöntä, se ei yksin riitä. Tarvitaan yhteistä, joka on yhteiskunnallisen voiman solumuoto. Se on vastuussa elämän luomisesta ja uusintamisesta (tai vaihtoehtoisesti siinä epäonnistumisesta – voimasuhteista riippuen), ja siksi myös kykenevä lakkauttamaan pääoman.

Solumuodolla tarkoitan yleistä yhteiskunnallista muotoa, jonka varaan liikehdintä voi rakentua – välttämätöntä ehtoa, jota ilman solujen kutominen osaksi uutta yhteiskunnallista kudosta ilman sortoa, riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta ei voi onnistua. Yhteiset ovat solumuoto, jonka sisällä yhteiskunnallinen yhteistyö elämän uusintamiseksi tuottaa toimintakykyjä (powers-to). Se on siten ainoa perusta, jonka avulla ihmiset voivat moninkertaistaa voimansa n:nteen potentenssiin. Tämä edellyttää sellaisia verkottuneita yhteisiä, jotka ylittävät paikallisuuden rajat ja haastavat pääoman erilaisten muotojen valtaotteen (power-over) yhteisistä.[6]

On ainakin kaksi asiaa, jotka on otettava huomioon, jotta toimintakyvyt voitaisiin kehittää vaikuttavaksi voimaksi. Ensinnäkään meidän ei pitäisi romantisoida yhteisiä. Tosielämän yhteiset voivat olla vinoutuneita, epäoikeudenmukaisia tai emansipatorisia. Kun astumme olemassa olevien yhteisten järjestelmien kiemuroihin, huomaamme asioita, jotka eivät vastaa mielessämme olevia arvoja, uskomuksia tai moraalikoodeja. Liian usein kuitenkin päätämme tuomita yhteiset niiden arvojen pohjalta, joita ne ilmaisevat suhteessa omiin arvoihimme. Jotkut aktivistit pyrkivät luomaan yhteisöjä poliittisen hengenheimolaisuuden pohjalta, toiset uskonnollisen uskollisuuden pohjalta.

Näissä identiteettiperustaisissa yhteisissä muodostuu selvä raja, joka estää yhteisiä laajentumasta, jollei ulkopuoli suostu omaksumaan sisäpuolen arvoja. "Kääntymys" on näissä yhteisissä keskeinen kehityksen mekanismi, mutta se ei kuitenkaan riitä, jos pääomalle halutaan rakentaa vaihtoehtoa muodostumassa olevan yhteiskunnallisen uusintamisen kriisin keskellä. Olen törmännyt sosiaalikeskuksiin, jotka eivät suostu olemaan tekemisissä paikallisyhteisön kanssa uusintamiseen liittyvissä asioissa, koska ympäröivän yhteisön kulttuuriset piirteet eivät vastaa aktivistien omia periaatteita. Sen sijaan, että pantaisiin liikkeelle prosessi, jossa nämä kulttuuriset piirteet olisi voitu tuoda käytännön maaperälle, kirjattiin yhteiseen selvä identiteettiraja, joka varmistaa sen eristäytyneisyyden ja haavoittuvuuden. Identiteettipolitiikka on este yhdessätekemiseen perustuvien uusien emansipatoristen identiteettien kehittymiselle.

Toiseksi: pääoma voidaan haastaa vain siinä määrin kuin yhteiskunnallisen ja erityisesti arkielämän uusintamisen yhteisiä kehitetään toimintakykyjen keskeisinä lähteinä (Federici 2011). Yhteiskunnallisen uusintamisen yhteiset ovat niitä yhteisiä, jotka kehittyvät osallistujiensa tarpeesta uusintaa tiettyjä elämiensä perusedellytyksiä: terveyttä, ruokaa, vettä, koulutusta, asumista, hoivaa ja energiaa. Näiden yhteisten kehitys on strategisesti ensiarvoisen tärkeää emansipatoristen ja edistyksellisten vaihtoehtojen luomisessa. Näiden yhteisten tulee vastata ihmisten perustarpeisiin ja voimaannuttaa heitä kieltäytymään pääoman vaatimuksista tarjoamalla pääsyä vaihtoehtoisiin elämänvälineisiin (means of life).

Massimo De Angelis

Suomennos: Juhana Venäläinen

Artikkeli on julkaistu alunperin kirjassa Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State. Amherst & Florence: Levellers Press. Saatavilla osoitteesta http://wealthofthecommons.org. Artikkeli on uudelleenjulkaistu pääpiirteissään samanlaisena myös ephemera-lehdessä 13(3): 603–615. http://www.ephemerajournal.org/sites/default/files/pdfs/contribution/13-3deangelis.pdf.

Viitteet:

1. Yhteiskunnallisen vakauden kriiseistä suhteessa muihin kriiseihin ks. De Angelis 2007a.

2. Ks. De Angelis 2000, joka kuvaa historiallisella ja teoreettisella tasolla, kuinka keynesiläisyys erityisille sopimuksille työläisväestön osien kanssa. Kapitalistisen kehityksen ja sosiaalisen eriytymisen suhteesta ja sen teoretisoinnista ks. The Commoner, nro 12 (kevät/kesä 2007). Tämän artikkelin kanssa samansuuntaisesta nykyisen kriisin analyysista ks. Midnight Notes and Friends 2009.

3. David Harvey (2007) käyttää “paikkauksen” (fix) käsitettä käsitellessään kapitalistisia strategioita kriisien hallitsemiseen. [Harveyn ajatus viittaa sekä kapitalismin vikojen korjaamiseen että myös kapitalismin riippuvuuteen sen itsensä ulkoisista järjestelmistä. Addiktiometaforaa seuraten “fix” on tässä käännöksessä suomennettuna paikoin myös (huume)annokseksi. Suom. huom.]

4. Ks. Liz Alden Wilyn artikkeli Wealth of the Commons -kirjan toisessa osassa.

5. Iso-Britanniassa tämänkaltainen lähestymistapa kytkeytyy joidenkin yhteiskunnallisten yrittäjien kuten Hilary Cottamin ja Charlesleadbeaterin toimintaan. Ks. www.participle.net.

6. Erottelun power-to / power-over tekee alunperin John Holloway kirjassaan Change the World without Taking Power: The Meaning of Revolution Today (Pluto Press, 2002). “Power-to” on kykyä tehdä asioita, joka on periaatteessa kaikille ihmisille yhteistä, kun taas “power-over” on kykyä on kykyä saada muut tekemään asioita, joka yhteiskunnallisen aseman määrittämää. Käsitteet on tässä käännetty “toimintakyvyksi” ja “valtaotteeksi”. Suom. huom.

Lähteet:

Caffentzis, G. 2004. “A Tale of Two Conferences. Globalization, the Crisis of Neoliberalism and Question of the Commons.” Teoksessa The Commoner, http://www.commoner.org.uk/?p=96.

De Angelis, M. 2000. Keynesianism, Social Conflict and Political Economy. London. Macmillan.

—————. 2007a. The Beginning of History. Value Struggles and Global Capital. London. Pluto.

—————. 2007b. “Oxymoronic Creatures along the River Thames: Reflections on ‘Sustainable Communities,’ Neoliberal Governance and Capital’s Globalisation.” The Commoner. Other articles in commons, http://www.commoner.org.uk/?p=38.

De Filippis, J., Fisher, R., & Shragge, E. 2010. Contesting Communities. The Limits and Potential of Local Organizing. London. RutgerUniversity Press.

Federici, S. 2011. Feminism and the Politics of the Commons. The Commoner, http://www.commoner.org.uk/?p=113.

Gramsci, A. 1971. Selection from The Prison Notebooks. New York. International Publishers.

Harvey, D. 2007. The Limits to Capital. London. Verso.

Karim, L. 2008. “Demystifying Micro-Credit: The Grameen Bank, NGOs, and Neoliberalism in Bangladesh. Cultural Dynamics, (20)1: 5–29.

Meillassoux, C. 1981. Maidens, Meal and Money: Capitalism and the Domestic Community. Cambridge, UK. CambridgeUniversity Press.

Midnight Notes Collective and Friends. 2009. “From Crisis to Commons.” http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf.

Podlashuc, L. 2009. “Saving Women: Saving the Commons.” Teoksessa Eco-Sufficiency and Global Justice, Ariel Salleh, ed. New York, London. Macmillan Palgrave.

“Sustainable Communities. Building for the Future.” 2003. Office of the Deputy Prime Minister, London, http://www.communities.gov.uk/publications/communities/sustainablecommunitiesbuilding.

 

#Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!

 

 

Situationistien yhtenäisen kaupunkisuunnittelun ohjelma vuodelta 1961

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2486″,”attributes”:{”alt”:”Lucien Hervé: Unité d’habitation à Nantes-Rezé”,”class”:”media-image”,”height”:”304″,”style”:”width: 300px; height: 190px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Lucien Hervé: Unité d’habitation à Nantes-Rezé”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Kansainväliset situationistit esittivät 1960-luvulla perusteellisinta kritiikkiä kapitalististen kaupunkien tiloista ja niiden ihmisiä vieraannuttavasta arkkitehtuurista. Vaneigemin ja Kotányin teksti vallankumouksellisen kaupunkisuunnittelun sisällöistä ja mahdollisuuksista nostaa yhä tänään myös kaupunkicommons -keskustelun rimaa: mitä kaupunkiemme kehityksen yhteis-yhtenäinen ja kokonaisvaltainen haltuunotto voi tarkoittaa? Miten kaupunkien suunnitelu ja elämiemme ehtojen määrittäminen tehdään yhteiseksi asiaksi?[1]

1. Urbanismin tyhjyys ja tyhjä spektaakkeli

Urbanismia[2] ei ole olemassa; se on pelkkä ideologia sanan Marxin käyttämässä merkityksessä. Arkkitehtuuri on aidosti olemassa. Kuten Coca-Cola, se on ideologiaan pullotettua todellista tuotantoa, joka tyydyttää kierosti vääristettyä tarvetta. Urbanismia voidaan verrata Coca-Cola -mainokseen: se on pelkkää spektaakkelin ideologiaa. Kaiken sosiaalisen elämän spektaakkeliksi tyhjentävä moderni kapitalismi on kykenemätön esittämään muuta kuin oman vieraantumisemme. Urbanstinen unelma on sen mestariteos.

2. Kaupunkisuunnittelu ehdollistamisena ja valeosallistamisena

Kaupunkimiljöön kehitys on tilan kapitalistisen haltuunoton ilmentymä. Se esittää tietyn erityisen mahdollisuuden aineellistumista ja muiden vaihtoehtojen poissulkemista. Kaupunkien kehitys, kuten myös estetiikka, jonka hajoamisen mallia se seuraa, on eräs kriminologian alalla vähälle huomiolle jäänyt ilmiö. Toisin kuin arkkitehtuuri, kaupunkisuunnittelu vaatii tuekseen yleistä hyväksyntää sekä myös yksilöllistä sopeuttamista ja ehdollistamista sen byrokraattisiin käytäntöihin.

Tämä toteutetaan hyötynäkökulmaan vetoavalla kiristämisellä: väittämällä tätä arkkitehtuuria ja sen määrittämiä olemisen ehtoja hyödylliseksi peitetään se tosiasia, että ne ovat hyödyllisiä ainoastaan kapitalistisen tavaramuodon lujittajina. Nykyaikainen kapitalismi estää ihmisiä kritisoimasta arkkitehtuuria väittämällä, että he tarvitsevat katon päänsä päälle; aivan kuten televisio hyväksytään siksi, että ihmiset tarvitsevat informaatiota ja viihdettä. Katseen ei anneta ohjautua siihen tosiasiaan, että tämä informaatio, viihde ja nämä asumukset eivät ole tehty ihmisiä varten, vaan ilman ihmisiä ja heitä vastaan.

Kaupunkisuunnittelu on ymmärrettävä julkisuustemppujen ja propagandakeinojen kenttänä: osallistumisen organisointina johonkin, johon on mahdotonta osallistua.

3. Liikenne kaupunkisuunnittelun korkeimpana vaiheena

Kaupungin liikenteen pyörteet ovat universaalin eristäytymisen organisaatio ja samalla kaupunkien perusongelma. Ne ovat kohtaamisten vastakohta: ne imevät energiaa, joka voitaisiin muuten omistaa kohtaamisille ja osallistumiselle. Spektaakkeli on korvike osallistumiselle, joka ei ole enää mahdollista. Spektaakkelin yhteiskunnassa yksilön statusta määrittää tämän asuinpaikka ja kyky liikkua (henkilökohtaiset kulkuneuvot). Ihminen ei asu tietyssä kohtaa kaupunkia vaan tietyssä kohtaa hierarkiaa. Liikuntakyky määrittää arvon. Valta ilmaistaan kyvyllä olla läsnä eri paikoissa (liikelounailla). VIP on henkilö, joka näyttäytyy kolmessa eri pääkaupungissa saman päivän aikana.

4. Etääntyminen kaupunkispektaakkelista

Ihmisiä yhdistävä spektaakkelijärjestelmä esittää itsensä kaupunkien rakennejärjestyksissä ja pysyvissä informaatoverkostoissa. Se on vankka viitekehys, joka on suunniteltu säilyttämään olemassa olevat olosuhteet. Ensimmäinen tehtävämme on tukea nykyiseen ympäristöömme ja käyttätymismalleihimme identifioitumisesta luopumista. Tämä on erottamatonta siitä, että ihmiset löytävät vapaasti toisensa niissä tietyissä tiloissa, jotka on varattu ihmismäiselle toiminnalle. Ihmiset joutuvat kyllä vielä pitkään kestämään vieraantuneita tavarakaupunkeja. Mutta asenne, jolla ihmiset suhtautuvat niihin, voidaan muuttaa välittömästi. Meidän on rohkaistava ihmisten skeptisyyttä näitä värikkäitä ja tilavia lastentarhoja, yhtä lailla idän ja lännen nukkumiseen tarkoitettuja kaupunkisolukkoja kohtaan. Vain laajojen ihmisjoukkojen herääminen voi nostaa esiin kysymyksen kaupunkitilan tietoisesta rakentamisesta.

5. Jakamaton vapaus

Nykyaikaisen kaupunkisuunnittelun suurin saavutus on ihmisten sokeuttaminen siltä mahdollisuudelta, jota kutsumme yhteis-yhtenäiseksi kaupunkisuunnitteluksi (unitary urbanism): kaupunkien ja sen asukkaiden kohtaaman harhaanjohtamisen elävältä kritiikiltä, jonka sytykettä ovat jokapäiväisen elämän jännitteet. Elävä kritiikki tarkoittaa vaihtoehtoisen elämän tukikohtien rakentamist, joissa ihmiset voivat liittoutua, lyöttäytyä yhteen ja luoda elämiään tässä sille varatussa tilassa. Nämä tilat eivät saa olla varattuina vain muusta yhteiskunnallisesta elämästä erotetuille vapaa-ajan aktiviteeteille. Mikään tilallis-ajallinen alue ei ole kokonaan erillinen paikkansa. Koko yhteiskunta antaa jatkuvasti painetta jopa vapaa-ajan reservaateissaan. Situationistiset tukikohdat sen sijaan luovat painetta vastakkaiseen suuntaan. Ne toimivat jokapäiväisen elämän kokonaisuuden valtaamisen tiloina. Yhtenäinen kaupunkisuunnittelu on vastakohta erikoistuneelle toiminnalle. Elämästä erillisen urbanismin toiminta-alueen hyväksyminen tarkoittaa koko arkielämää lävistävän urbanistisen valheen ja epärehellisyyden hyväksymistä.

Urbaani unelma lupaa onnea. Sitä on arvioitava sen mukaisesti. Tämän kritiikin tieteellisen ja taiteellisen koordinaation on johdettava olemassa olevan ehdollistamisen olemuksen kokonaisvaltaiseen ilmiantamiseen.

6. Laskeutuminen

Kaikki tila on vihollisen valtaamaa: se on muokannut tilan lait ja geometrian omiin tarkoituksiinsa. Todellinen kaupunkisuunnittelu ilmaantuu niissä tiloissa, joissa tämä valtaamisen voima on tehty tyhjäksi. Se mitä kutsumme rakentamiseksi alkaa tästä. Voimme ymmärtää sitä paremmin fysiikasta lainatun valkoisen aukon käsitteen avulla. Vapauden aineellistuminen tarkoittaa tonttien takaisinvaltaamista tältä kesytetyn planeetan pinnalta.

7. Tilanteen kääntävien reittien valossa (détournement)

Yhtenäinen kaupunkisuunnittelu tulee esittämään urbaanin unelman teoreettisen valheen, jakeikauttaessaan näkökulman se voi osallistua palvelemaan vieraantumisen purkamista. Meidän on jatkuvasti puolustauduttava bardien meitä ehdollistavilta runoilta, jumitettava niiden viestit ja käännettävä niiden rytmit nurinkurin.

8. Dialogin ehdot

Funktionaalinen tarkoittaa käytännöllistä. Ainoa käytännöllinen asia on perustavimman ongelmamme ratkaisu: iitsetoteutuksemme eli pakomme tästä vieraantuneen eristäytymisen järjestelmästä. Tämä, ja vain tämä, on tarpeellista ja hyödyllistä. Kaikki muu on käytännöllisen oheistuotetta, käytännöllisen mystifikaatiota.

9. Raaka-aineet ja transformaatio

Vallitsevan ehdollistamisen situationistinen tuhoaminen on samalla tilanteiden rakentamista. Se on kivettyneen jokapäiväisen elämän loukkuun jääneiden ehtymättömien energioiden vapauttamista. Yhteis-yhtenäisen kaupunkisuunnittelun saapuessa nykyinen kaupunkisuunnittelu (ja sen valheiden maantiede) korvautuu tekniikoilla, jolla puolustetaan jatkuvasti uhanalaisia vapauden olosuhteita. Tällöin yksilöt – joita ei sellaisenaan vielä ole olemassa – voivat vihdoin alkaa rakentaa vapaasti historiaansa.

10. Ehdollistamisen esihistorian loppu

Emme esitä paluuta ehdollistamisen varhaisempiin tasoihin, vaan kaikkien nykyisten tasojen ylittämistä. Olemme kehittäneet arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun mallin, jota ei voi toteuttaa ilman jokapäiväisen elämän vallankumousta. Tämä vallankumous tarvitsee toteutuakseen elämämme ehdollistamisen haltuunottoa meidän jokaisen toimesta ja tämän prosessin loputonta rikastuttamista ja täyttymystä.

Attila Kotányi ja Raoul Vaneigem

Käännös: Tamas Matekovits

Kuva: Lucien Hervé: Unité d'habitation à Nantes-Rezé, http://lucienherve.com/89.html

Lue myös: Sunna Kovanen: Kaupungin sivukirjastosta kaupunkilaisten olohuoneeksi

Viitteet:

1. Alkuperäisteksti “Programme élémentaire du Bureau d’Urbanisme Unitaire” ilmestyi ensi kertaa Internationale Situationniste -julkaisussa #6 (1961). Tämä käännös on tehty Kenneth Knabbin kääntämästä ja toimittamasta englanninkielisestä kirjasta Situationist International Anthology (2006).

2. Kenneth Knabb tarkentaa englanninnoksessaan urbanismin tarkoittavan ranskankielellä kaupunkisuunnittelua ja yleisemmin kaupunkien kehityksen tekniikoita ja ideologioita.

 

# Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!

 


 

Kaupungin sivukirjastosta kaupunkilaisten kulttuuriolohuoneeksi

Martin kulttuuriolohuoneTurkulaisen Martin kaupunginosan entisen sivukirjaston toimintaa pyörittää nykyisin kulttuuriyhdistys Ida. Yhdistys pitää yllä kirjastopaveluiden lisäksi kahvilaa, luomupuotia, galleriatiaa, tapahtumapaikkaa sekä kaupunkiviljelmää ja värittää kaupunginosan elämää järjestämällä muun muassa kursseja ja iltaklubeja.

Julkinen palvelu on muuttanut muotoaan tekijöiden vaihtumisen myötä. Yhtäältä toiminta on monipuolistunut, toisaalta muun muassa työryhmien vaihtuvuus ja rahoitusmallin muutokset ovat tuoneet uusia haasteita, jotka eivät ole epätavallisia muillekaan kolmannen sektorin tuottamille palveluille.

Kiinnostavista paikoista on usein helppo kulkea ohi aivan läheltä niitä huomaamatta. Kaikki tavallisesta poikkeavat äänet, rakenteet ja muut maamerkit piiloutuvat tehokkaasti kerrostalorivien taakse. Vasta kun törmään vahingossa oikealle sisäpihalle, kuulen reipasta ja melankolista rytmimusiikkia pieneltä esiintymislavalta.

Vietetään kaupunginosaviikkoja ja Martin Kulttuuriolohuoneen Kirjavaa puistotapahtumaa, johon kuuluu runonlausuntaa, musiikkiesityksiä sekä kirpputoripöytä. Olohuoneella on lisäksi esitelty luomupuotia, järjestetty kuuntelukävely ympäri kaupunginosaa sekä talkoot Unelmatarhan kaupunkiviljelmällä.

Vielä neljä vuotta sitten Martin kaupunginosassa oli tavallinen sivukirjasto, kunnes Turun kaupunki päätti lakkauttaa sen yhdessä Mikaelin sivukirjaston kanssa juuri kulttuuripääkaupunkivuoden alla. 

"Me vaan suivaannuttiin, että palvelut viedään, ei me haluta", totesi Hertta, kulttuuriyhdistys Ida ry:n hallituksen jäsen. Martin kirjaston käyttäjät päättivät ottaa toiminnan omaan haltuunsa ja perustivat Ida ry:n ylläpitämään uutta kirjastoa ja kulttuuritilaa, josta tuli Martin kulttuuriolohuone. Perustajilla oli hyvät kontaktit kaupunginkirjastoon, joten aktiivien oli helppo neuvotella lakkautettujen kirjastojen kirjojen luovuttamisesta yhdistyksen käyttöön.

Vuonna 2010 yhdistys sai vuokrattua toimitilat Martista ja vähitellen Olohuone on löytänyt oman yleisönsä ja aktiivit. Vuonna 2013 käyttäjämäärä tuplaantui edellisvuodesta lähes 9000:een. Julkiset avustukset ovat Ida ry:lle välttämättömiä ja aktiivit totesivat ironiseen sävyyn, että he ovat oikeastaan tehostaneet niiden käyttöä. Pienemmillä resursseilla tehdään monipuolisempaa kulttuuritoimintaa, kuin aiemmin kirjastossa – pääasiassa vapaaehtoisesti ja palkkatukityöllistettyjen voimin.

Tukeakin saa, kun tietää, minkä kiven kääntää

”Kultsun” aktiivit eivät kannata kirjastojen lakkauttamista tai yhdistämistä tapahtumatilojen kanssa. Eri tilat palvelevat eri tarkoitusta; Martin kulttuuriolohuoneessa lainaustoiminta on vähäisempää, kuin sivukirjastossa aikanaan, mutta tapahtumat voivat esimerkiksi olla äänekkäämpiä ja tilassa on sopiva ylimäräinen huone gallerialle. Näyttely vaihtuu kuukausittain ja avajaisten yhteyteen on tänä keväänä järjestetty esittävän taiteen ohjelmaa.

Vuokraa Ida ry ei voisi maksaa ilman kaupungin vuokratukiavustusta ja aktiivit ovat tukeen sinänsä tyytyväisiä. Täysi taloudellinen itsenäisyys, eli koko vuokrasumman kerääminen esimerkiksi tapahtumatuotoilla muuttaisi heidän mukaansa pienen budjetin toiminnan luonnetta liikaa. He kuitenkin toivoivat, että pienten avustusten hakeminen olisi joustavampaa ja tieto paremmin saatavilla, jotta esimerkiksi oikeita hakuaikoja ei tarvitsisi selvitellä puskaradion kautta. Kummastusta herätti myös se, että kaupungin tilaliikelaitoksen tilojen vuokraajat saavat suoraa vuokratukea, kun taas kaupungin omistaman kiinteistöosakeyhtiön vuokralaiset eivät. "Jos me kuitenkin ylläpidetään tässä kirjastoa, joka periaatteessa on kaupungin homma, sit me kuitenkin maksetaan kaupungille isoa vuokraa siitä, että me saadaan ylläpitää semmoista toimintaa, joka kaupungin pitäis hoitaa, eli se on myös kaupungille järkevää ylläpitää omaa tilaansa", Hertta pohtii.

Erilaiset toimijat tekevät yhdessä kaupunkia

Ilpo, Antti ja Hertta Kulttuuriolohuoneella

Ida ry järjestää kulttuuriolohuoneella esimerkiksi naurujoogaa ja erilaisia kursseja muun muassa permakulttuurista ja videovalaisusta. Lisäksi noin kerran kuussa avataan Kulttuuriolohuoneella uusi taidenäyttely ja Ida-klubi pidetään eri klubitiloissa ympäri kaupunkia. Yhdistys perii pientä vuokraa Kulttuuriolohuoneen galleriatilasta, ja kerää kurssi- ja pääsymaksuja, joiden tuotot menevät Kulttuuriolohuoneen toiminnan tukemiseen. Kulujen kattaminen pienistä puroista vie lopulta suuren osan ajasta, jonka voisi muuten käyttää toiminnan kehittämiseen. Tärkeintä kuitenkin on, että liian suuret hinnat eivät ole este osallistumiselle. Kulttuuriolohuoneen pääasiallinen tarkoitus on elävöittää kaupunkikulttuuria ja siksi aktiivit eivät myöskään koe kilpailevansa tekijöistä tai asiakkaista muiden toimijoiden kanssa. Hallitusaktiivi Ilpon mukaan "Martissakin voisi olla vaikka kuinka monta tällaista."

Hertan mielestä kaupunginosatyö lähtee liian usein liikkeelle ongelmista, joihin etsitään asiantuntijaratkaisua ulkopuolelta. Kulttuuriolohuoneen kansalaisvaikuttaminen perustuu sen sijaan asukkaiden yhteistyöhön omien tarpeidensa täyttämiseksi mielekkään yhdessä tekemisen kautta.

Kulttuuriolohuonetta vastaavia projekteja on perustettu eri yhdistysten toimesta muihin kaupunginosiin, mutta yhteistyö kaupunginosaprojektien välillä on ollut vähäistä muutamia koko kaupunginlaajuisia kesäfestivaaleja lukuunottamatta. Mutta miksipä sitä ei voisi olla enemmänkin, aktiivit pohtivat.

Avoin ja joustava työnjako vaatii paljon tiedotukselta

kasvimaaToiminnan organisoinnista Kulttuuriolohuoneella vastaa Ida ry:n nelihenkinen hallitus. Kahvilan, kirjaston ja luomupuodin myyntipisteen käytännön töitä hoitaa vaihteleva määrä palkkatukityöllistettyjä. Lisäksi tapahtumien, klubien ja viljelmän pyörittämiseen kutsutaan vapaaehtoisia tarpeen mukaan.

Isompia ja pitkäjänteisyyttä vaativia töitä pyritään ohjaamaan vapaaehtoisilta työntekijöille, jotta vapaaehtoistyö pysyisi kevyenä ja joustavana. Työnjako on toiminut, koska tekijät ovat olleet oma-aloitteisia ja tarttuneet töihin sitä mukaa, kun niitä ilmenee omiin kiinnostuksiinsa ja taitoihinsa sopivasti. Vapaaehtoisia ja hallituksen jäseniä motivoi yleisön, uusien tekijöiden ja yleisen kiinnostuksen tasainen lisääntyminen. Juuri kun olen jättämässä Kirjavan puistotapahtuman hulinan, työntekijä Riikka mainitsee, että minua olisi varmaan kiinnostanut nähdä myös sirkustaideopiskelijan “yllätysnumero”, joka järjestyi niin myöhään, ettei sitä ehditty merkitä varsinaiseen ohjelmalistaan. Tällaiset muutokset eivät yleensä sekoita järjestäjien pakkaa, koska tapahtumissa pidetään mielellään joustonvaraa spontaaneille ideoille.

Työryhmän vaihtuvuus on haaste erityisesti tiedonkulun kannalta, mutta puheenjohtajan vaihtuminen pitää toiminnan avoimena uusille ihmisille ja ideoille. "Jos puheenjohtaja pysyy liian auan, projekti tahtoo mennä yhden ihmisen asiaksi, kysykää puheenjohtajalta", työntekijä Antti toteaa. Yksi Kultsun vapaaehtoisverkostoon perustuvista sivuprojekteista on Unelmatarhan kaupunkiviljelmä. Penkit kaivettiin edellisvuonna viereisen puiston käyttämättömille katsomorakenteille. Alueen keskeneräinen kaavasuunnitelma pitää julkiset kunnostustyöt pysähdyksissä, joten kaupungin puolesta viljelijät saavat käyttää katsomoa sillä aikaa vapaasti omiin tarpeisiinsa.

Seuraavana päivänä osaa jo tien Unelmatarhalle. Pääsen pian vuorostani esittelemään viljelmää päiväkerhoryhmälle sekä uteliaalle ohikulkijalle. Istutan myös omista parvekelaatikoistani yli jääneet siemenet yhteiseen penkkiin ja vannotan itseäni, että ilmoitan muutoksista ajoissa ryhmän facebook-seinälle. Ehkä puistossa liikkuu kesällä muitakin kulkijoita, joilla on hetki aikaa huomata uudet tapahtumat, tilat ja projektit lähiympäristössään. Kun niitä alkaa olla vähän joka nurkan takana, pienet työryhmät voivat keskittyä omaan juttuunsa, auttaa naapuria tarvittaessa ja saada yhdessä vähästä paljon aikaan. Silloin saa kaupungilla liikkuessa ehkä pitää jo laput silmillä, jos haluaa olla törmäämättä yllätyksiin kulman takana.

Sunna Kovanen

Lue myös: Attila Kotányi ja Raoul Vaneigem: Situationistien yhtenäisen kaupunkisuunnittelun ohjelma vuodelta 1961

Lisätietoa:

https://www.facebook.com/groups/martinunelmatarha/

https://www.facebook.com/groups/kulttuuriolohuonemartti/

 

# Kommentoi juttua keskustelufoorumille!

Commoners remixing in Totuusradio

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2396″,”attributes”:{”alt”:”Alain Ambriosi”,”class”:”media-image”,”height”:”360″,”style”:”width: 251px; height: 188px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]

Alain Ambrosi from Remix the commons collective discussing in Finnish autonomous radio program Totuusradio ("The Truth Radio") on Monday, 9th June 2014, about the commons, cultural revolution, and revolution in culture.

The broadcast starts at 10 p.m. (UCT+2) in the evening and it is streamed online in internet in http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys.

Ambrosi is a designer and producer of intercultural projects, independant researcher, author and videographer. He is presently producer of the Remix the commons and associate researcher at Communautique.

Ambrosi arrives to Totuusradio straight from Pixelache Festival held in Helsinki during the weekend, and the latest news will be discussed.

Totuusradio is a Tampere based media project that is produced by an autonomous Totuusradio collective.

The music for the evening introduced by Dj Dirty Andy!

Plug in on Monday, 9th June at 10 p.m. (UCT+2) in http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys.

See also:

http://www.totuusradio.fi

http://www.pixelache.ac/festival-2014/

http://www.remixthecommons.org