Avainsana-arkisto: vasemmisto

Utopian paluu

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”846″,”attributes”:{”alt”:”Utopia”,”class”:”media-image”,”height”:”157″,”style”:”width: 210px; height: 157px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Neuvostoliiton kaatuminen ajoi monet vasemmistolaiset liikkeet vaihtoehdottomuuden tilaan. Francis Fukuyaman analyysi piti monessakin mielessä paikkansa. Ideologiset vastakkainasettelut olivat loppuneet, liberaali kapitalismi oli voittanut. Elettiin, Jürgen Habermasin sanoin, ”uuden yleiskatsauksettomuuden” aikaa.
 
Tällä kokemuksella oli pidempi historia 68-sukupolven pettymyksissä, mutta Neuvostoliiton kaatuminen loi vaihtoehdottomuuden myös maailmanpoliittisella tasolla.
 
Suuret kertomukset, utopiat, eivät enää ohjaa historiaa. Perinteisen liberaalin utopiakritiikin (J.L. Talmon, Karl Popper, Isaiah Berlin) ohella myös postmoderniin paradigmaan sotkeutuneet vasemmistolaiset hylkäsivät utopiat suurten tarinoiden mukana. Kokonaissysteemisen muutoksen ajatus hylättiin ja katse kohdistettiin partikulaareihin ryhmiin ja identiteettipolitiikkaan.
 
Myös kapitalismikritiikki jäi kesannolle. Tämä on tietysti kärjistys. Toisenlaistakin teoretisointia oli olemassa, mutta selvä painopisteen muutos oli havaittavissa.
 
Historian voitiin siis sanoa loppuneen viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Kuitenkin myös historian lopulla on loppunsa. Slavoj Žižekin (2009, 20) mukaan liberaali kapitalismi on saanut kaksi murskaavaa iskua hegemoniaansa. Ensimmäinen tuli vuoden 2001 terrori-iskuissa. Toinen, mielestäni olennaisempi, nähtiin vuoden 2008 alkaneen talouskriisin muodossa. Kapitalistinen järjestelmä on joutunut kokonaisvaltaiseen kriisiin, ja alkaa myös vaikuttaa siltä, että kapitalistinen ideologia on joutunut legitimiteettikriisiin kykenemättömyydessään säädellä järjestelmää.
 
Tämä on avannut mahdollisuuden rakentaa kokonaan uudenlainen ideologinen ilmasto ja siten suuntautua täysin uudenlaiseen järjestelmään. 
 
Mikään ei tietenkään takaa uuden järjestelmän syntyä, mutta talouskriisin ja sen tuottaman uusliberaalin politiikan legitimiteettikriisin myötä on syntynyt jälleen mahdollisuus haastaa vallitseva järjestelmä. Kyseessä on “apokalypsi”: vanhan maailman loppu ja uuden maailman synty. 
 
Tätä uutta maailmaa hahmoteltaessa tarvitsemme sopivia käsitteitä. Kaikkein käyttökelpoisimmaksi käsitteeksi koen jo useaan kertaan hylätyn ja olkiukkoistetun ”utopian”.

Utopioiden historiallinen käänne

Platonin Valtiosta vaikutteita saaneet klassiset utopiat kirjoitettiin renessanssiaikana ja varhaismodernina aikana. Varhaisin näistä oli Thomas Moren käsialaa. Moren teoksen nimi Utopia jopa nimesi tietyn käsitteen.
 
Moren teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen käsittelee Moren ajan Englantia sekä sen yhteiskunnallisia epäkohtia, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua. ”Maassa on suuri joukko aatelisia, jotka elävät toimettomina niin kuin kuhnurit toisten työstä, nimittäin vuokraviljelijöidensä, joita he nylkevät lisäämällä näiden maksuja” (More 1998, 37). Toisessa osassa More kuvaa kaukaista Utopian saarta, jossa tällaiset ristiriitaisuudet ja eriarvoisuudet on menestyksellisesti ylitetty. 
 
Moren tapa esittää yhteiskuntakritiikkiä on erikoinen. Vaikka Morella on selvä tuomitseva asenne oman aikansa yhteiskuntaa kohtaan, syntyy keskeisin kriittinen ulottuvuus teoksen ensimmäisen ja toisen osan kontrastista. Tämä kontrasti on niin suuri Englannin ja Utopian välillä, että lukija väistämättä pitää jälkimmäistä parempana. Utopia näyttäytyy onnellisena paikkana (eu-topos), vaikka se onkin täysin kuvitteellinen (ou-topos, ”ei-paikka”).
 
Moren utopia oli kaikkien muiden klassisten utopioiden tavoin keskittynyt tilan järjestämiseen. Useille klassisille utopioille oli hyvin tyypillistä tilan ideaalinen järjestäminen tieteellisen tarkasti. Tämän vuoksi niitä onkin kutsuttu spatiaalisiksi utopioiksi vastakohtana myöhemmän utopismin temporaalisille, ajallisille utopioille. Temporaaliset utopiat syntyvät valistusaikana Ranskan vallankumouksen myötä. Edistysajattelun ja tieteellis-teknologisen kehityksen myötä utopiat saavat ajallisen ulottuvuuden. Kaukaisten saarten sijaan utopiat sijoitetaan tulevaisuuteen nykyisyyden mahdollisuuksina. 
 
Temporaalisten utopioiden kehityksen taustalla on kehittyvän kapitalismin tuottama aikakokemus. Parhaiten tätä kokemusta kuvataan Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa manifestissa (1970, 97): ”Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”
 
Kiinteät, jumalan käskystä ylläpidetyt sosiaaliset hierarkiat eivät enää saaneet tukea historiallisesta kokemuksesta, jolloin ne joutuivat väistymään kokonaan uudenlaisen sosiaalisen järjestyksen tieltä. Feodaalinen ideologia niin sanotusti ajautui tuotantovälineiden kehityksen tuottaman sosiaalisen rakenteen muutoksen myötä legitimiteettikriisiin ja valistuksen porvarillis-liberalistinen ideologia peri tämän paikan.
 
Kapitalismin myötä utopiat saivat siis ajallisen, dynaamisen muodon. Thomas Moren utopia oli ollut insulo, eristetty ja sulkeutunut saari, jossa kaikki pysyi olennaisesti samana ikuisesti. Valistuksen dynaamisissa utopioissa ei ollut enää olennaista tilan ideaalinen järjestäminen, vaan keskeiseksi nousi kysymys todellisuuden perinpohjaisesta muutoksesta. Valistuksen piirissä muotoutuneiden utopioiden onnellisuus ei koskenut vain kaukaisen kansan, vaan myös todellisten historiassa vaikuttavien ihmisten onnea.
 
Tämä sopikin valistuksen ideaan hyvin. Vaikka More oli teoksessaan kritisoinut vallitsevaa todellisuutta, hänen utopiansa oli kuitenkin kovin abstrakti, eikä se koskettanut todellisia ihmisiä ollenkaan. Valistus sen sijaan sijoitti utopiat ihmisten keskuuteen, osaksi inhimillistä toimintaa itseään. Tämän vuoksi valistusajan utopioita voidaan pitää vähemmän fantastisina kuin renessanssin ja varhaisen uuden ajan utopioita. (Lahtinen 2002, 190–191.)
 
Kapitalismin tuottama muutosnopeus tuotti moderniin kulttuuriin myös uudenlaista kriisitietoisuutta. Richard Gunnin (1985) mukaan utopiat väistyivät apokalyptiikan tieltä. Apokalypsia ei pidä mielestäni kuitenkaan sekoittaa maailmanloppuun, joka sisältää ajatuksen kaiken elämän sammumisesta, vaan apokalypsi sisältää aina mahdollisuuden parempaan maailmaan. 
 
Gunn käyttää apokalypsista puhuessaan Hegelin aikakausiteoriaan liittyvää vertausta feenikslinnusta, joka tuhouduttuaan liekeissä syntyy tuhkasta entistä kauniimpana. Itse tulkitsen apokalypsin perustavanlaatuiseksi sivilisatoriseksi ja yhteiskunnalliseksi kriisiksi, joka vaatii ratkaisua ja pakottaa meidät etsimään vaihtoehtoja, parempaa maailmaa. Kriisit ovat siis aina paitsi uhkakuvia myös muutoksen mahdollisuuksia. Apokalypsi sisältää itsessään temporaalisen utopian puhuessaan kriisin jälkeisestä paremmasta maailmasta.
 
Kyseessä on pyrkimys ratkaista vallitsevan yhteiskunnan kriisi ohjaamalla toiminta kohti parempaa kokonaisuutta. Tähän pyrkimykseen tarvitaan utopioita.

Tiede ja utopia

Utopiat voidaan jaotella abstrakteihin ja konkreetteihin utopioihin. Abstraktit utopiat ovat sellaisia utopioita, joilla ei ole toteutumisen mahdollisuuksia. Ne ovat todellisuudesta irrotettuja abstrakteja malleja, joihin todellisuus koetetaan pakottaa. Konkreetti utopia puolestaan nojautuu yhteiskuntatieteelliseen tietoon yhteiskunnallisista tendensseistä ja mahdollisuuksista. Tätä voidaan verrata Engelsin erotteluun utooppisen ja tieteellisen sosialismin välillä. Utopiasosialistit pyrkivät hänen mukaansa kehittämään unelmayhteiskunnan päässään ja toteuttamaan sen todellisuudessa huomioimatta todellisuuden objektiivisia tendenssejä. Niillä ei ollut minkäänlaisia toteutumisen edellytyksiä.
 
Tästä asetelmasta näyttääkin juontuvan utopia-sanan paha kaiku myöhemmissä sosialistisissa teoretisoinneissa. 
 
Yhteiskunnallisen muutoksen keinot eivät kuitenkaan Engelsin mielestä ole aivoissa keksittäviä abstrakteja malleja. Ne ovat pikemminkin ”aivojen avulla löydettävissä kyseisistä tuotannon aineellisista tosiasioista” (Engels 1973, 121). Todellisuus itsessään tarjoaa muutoksen mahdollisuudet, ja tieteellinen sosialismi pyrkii kartoittamaan näitä mahdollisuuksia. Todellisuus on ennen kaikkea prosessi, ei vain kokoelma faktoja.
 
Todellisuudessa on historiallisesti määräytyneitä kehitystendenssejä, joihin konkreetit utopiat, nykytodellisuuden ylittävät päämäärät, on sidottava, mikäli utopian halutaan toteutuvan menestyksellisesti. Nykyhetkessä tämä vaatii pitkälle kehittyneen kapitalismin kehitystendenssien tutkimusta.
 
Konkreetti utopia on siis olemassa olevien tendenssien tarjoamien mahdollisuuksien pohjalta kehitelty lähitulevaisuuden päämäärä. Tämä konkreetti päämäärä näyttäisi kuitenkin vaativan taustalleen näkemyksen siitä, millaista yhteiskuntaa pidetään haluttavana tai toivottavana. Tähän tarvitaan itse asiassa myös abstraktia utopiaa. Se motivoi ja perustelee toiminnan, tuo konkreetit poliittiset projektit suuren kertomuksen puitteisiin.
 
Jos kommunismi on kaukoennakointimme kohde, ovat tietyt konkreetit projektit tämän lopullisen päämäärän lähiennakointia.

Marxilainen utopia

Marxista ja kommunismista puhuttaessa on hyvä muistaa, että Marx harvoin kuvaa suoraan kommunistista yhteiskuntaa. Hän pikemminkin tyytyy esittämään kommunismista hyvin yleisiä huomioita. Tämä ei olekaan ihme, sillä kommunismi ei Marxille merkitse niinkään tiettyä tilaa kuin ”todellista liikettä” (Marx & Engels 1970, 30). Se on historiallisesti avautuva horisontti, jonka keskiössä on proletariaatin (ja sorrettujen yleensä) vapautuminen.
 
Kuten Engels (1970, 70) sanoi: kommunismi on oppi proletariaatin vapautumisen ehdoista. Tämän vuoksi ei ole mielekästä kuvailla kovinkaan yksityiskohtaisesti kommunistista yhteiskuntaa. 
 
Kommunistisen utopian on jäätävä abstraktiksi, koska olennaisempaa on historiallisten olosuhteiden sekä niistä avautuvien mahdollisuushorisonttien konkreetit utopiat. Erityisesti yhteiskunnalliset kriisit tekevät mahdolliseksi konkreettien utopioiden visioinnin. Kuten Terry Eagleton (2012, 86) erinomaisessa johdantoteoksessaan Marxin ajatteluun kirjoittaa: ”Realismi ja visiointi kulkevatkin nyt käsi kädessä: kun näkee nykyisyyden sellaisena kuin se todella on, sen näkee mahdollisen muuttumisen valossa […] Kapitalismi on synnyttänyt poikkeuksellisia voimia ja mahdollisuuksia, joiden toimintaa se samanaikaisesti vaikeuttaa.”
 
Darko Suvin (1997) on erottanut kaksi utopiamallia toisistaan. Ensimmäistä Suvin kutsuu avoimeksi ja toista suljetuksi utopiaksi. Vaikka utopiat nähdään usein muuttumattomina ja staattisina, ei Suvinin mukaan ole teoreettisia perusteita ajatella näin. Miksei utopia muka voisi olla myös dynaaminen, muuttuva ja avoin? Kyse on pelkästä utopioihin kohdistuvasta ennakkoluulosta. 
 
Utopian avoimuudelle voidaan löytää teoreettinen perusta mieltämällä utopia ensisijaisesti epistemologiseksi eikä ontologiseksi kategoriaksi. Suvin kehottaakin meitä tulkitsemaan utopiaa ajatuskokeena.
 
Tästä avautuu kaksi tärkeää näkökulmaa. Utopia voidaan nähdä paitsi locuksena, eli paikkana tai tilana, myös historiallisesta hetkestä avautuvana horisonttina. Tietyssä horisontaalisessa mielessä marxilaisesta utopiasta voidaan siis kyllä puhua. Kommunismi koskee vapautumisen mahdollisuuksia – se koskee historiallisesti määrittynyttä vapautumisen horisonttia. Tämä horisontti ei ole vakio, vaan muuttuu jatkuvasti historiallisten olosuhteiden myötä. Tässä mielessä kommunismi on avoin, horisontaalinen utopia. Vaikka Marx kuvailee kommunismia lopulta hyvin vähän, ovat sen suuntaviivat hänelle kuitenkin selvät: kommunismi on yhteisomistukseen perustuvaa, yhä lisääntyvään vapaa-aikaan tähtävää inhimillisten potentiaalien mahdollisimman suurta aktualisoitumista. 
 
David McLellanin (1980, 80) korostaakin, että aika on kaikkein olennaisimpia käsitteitä Marxin utopiasta puhuttaessa, sillä yksilön potentiaalien mahdollisimman laaja toteutuminen vaatii yhä enemmän vapaa-aikaa. Pääoman kolmannessa osassa Marx asettaa kaikkein ensimmäiseksi tehtäväksi työpäivän lyhentämisen edettäessä välttämättömyyden valtakunnasta kohti vapauden valtakuntaa (Marx 1991, 959).
 
Horisonttia määrittää vapaa-ajan, toisin sanoen työn autonomian lisääntyminen. Ihmiskunnan potentiaalien vapautuminen merkitsee palkkatyöstä irtautumista.

Kuinka utopiaa ennakoidaan?

Viimeaikaisissa kommunismia koskevissa määrittelyissä on nostettu esiin kommunismiin liittyvä yhteisyys (common). Tällä halutaan korostaa kommunistista ideaa yhteisomistuksesta, joka eroaa paitsi yksityisomistuksesta myös valtio-omistuksesta.
 
Amerikkalainen sosiologi Erik Olin Wright onkin kirjoittanut mielenkiintoisesti aiheesta erityisesti tämän ”yhteisyyden” tai, kuten hän asian ilmaisee, ”sosiaalisen omistuksen” näkökulmasta. Vaikka Wright puhuu sosialismista, on commons-keskusteluissa käytetty kommunismin käsite hyvin lähellä Wrightin sosiaalista voimaantumista ja sosiaalista omistusta korostavan sosialismikonseption kanssa.
 
Wrightille sosiaalinen omistus merkitsee tuotantovälineiden ja niiden tuottaman tulon yhteistä omistusta yhteiskunnan sisällä. Jokaisella on tällöin kollektiivinen oikeus tuotantovälineiden nettotuottoon sekä kollektiivinen oikeus päättää omaisuuden kohtalosta. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että nettotulo on tasaisesti jaettu kaikkien kesken, vaikka tämä voikin olla yksi yhteisen omistuksen ilmentymä. Yhteinen omistus merkitsee Wrightille sitä, että ihmisillä on kollektiivinen oikeus päättää siitä, mitä tarkoitusta varten tuotantovälineet toimivat ja kuinka tuotantovälineiden tuottama sosiaalinen lisäarvo jakautuu. 
 
Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, ettei Wright tarkoita ”yhteiskunnalla” kansallisvaltiota tai maata, vaan pikemminkin mitä tahansa sosiaalista yksikköä, jossa ihmiset harjoittavat tuotantovälineitä käyttävää taloudellista toimintaa keskinäisessä riippuvuudessa. Esimerkiksi israelilainen kibbutsi voisi toimia esimerkkinä sosiaalisesta omistuksesta: kaikki tuotantovälineet kibbutsissa oli omistettu yhteisön kaikkien jäsenten kesken yhteisesti ja niiden tuottamaa sosiaalista lisäarvoa kontrolloitiin kollektiivisesti. Myös osuuskuntia voidaan pitää esimerkkinä sosiaalisesta omistuksesta. 
 
Wrightin mukaan sosiaalista omistusta ei tarvitse tarkastella puhtaana ja abstraktina mallina, vaan se voi esiintyä rinnan yksityisomistuksen ja valtio-omistuksen kanssa. Sosiaalisen omistuksen teoretisointia helpottaakseen Wright erittelee sosiaalisen omistuksen syvyyden, alan ja kattavuuden. Sosiaalisen omistuksen syvyys viittaa tällöin siihen, kuinka pitkälti tietyt tuotantovälineet ovat menestyksellisesti sosiaalisen kontrollin alaisuudessa. Ala viittaa puolestaan sellaisten taloudellisten toimintojen valikoimaan, joita luonnehtii sosiaalinen omistus. Kattavuudella Wright viittaa niihin ihmisiin, joita sosiaalinen omistus koskee. Tämä voidaan rajoittaa varsin ahtaasti tuotantovälineiden käyttäjiin tai laajemmin kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämään tuotantovälineiden käyttö tavalla tai toisella vaikuttaa. Tällä tavoin sosialismi erottuu etatismista (valtio-omistuksesta) ja yksityisomistuksesta (kapitalismista). (Wright 2010b, 76.)
 
Yksi tapa ajatella aktuaalisia tai tulevia talousrakenteita on ajatella tapoja, joilla talouteen, valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan juurtunut valta muokkaa taloudellisten resurssien käyttöä ja jakautumista. Kapitalismi, etatismi ja sosialismi eroavat toisistaan tuotantovälineiden omistusmuodon ja taloudelliseen toimintaan liittyvän valtatyypin suhteen. Kapitalismi on talousrakenne, jossa tuotantovälineet ovat yksityisessä omistuksessa ja jossa resurssit jakautuvat erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin taloudellisen vallankäytön kautta. Investoinnit ja tuotannon kontrollointi ovat pääomanhaltijoiden harjoittaman taloudellisen vallan tulosta. 
 
Etatismi on talousrakenne, jossa valtiovalta omistaa tuotantovälineet ja resurssien jakautuminen erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin toteutuu valtiollisen vallan kautta. Valtion virkamiehet kontrolloivat investointiprosessia ja tuotantoa jonkinlaisen valtiollisen hallintomekanismin avulla. Sosialismi merkitsee sellaista talousjärjestelmää, jonka puitteissa tuotantovälineet ovat sosiaalisesti omistettuja ja resurssien jakautuminen ja käyttö erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin syntyy sellaisen valtatyypin välityksellä, jota voimme kutsua ”sosiaaliseksi vallaksi”.
 
”Sosiaalinen valta” on valtaa, joka on juurtunut ihmisten kykyyn mobilisoida toisia ihmisiä yhteistoiminnalliseen ja vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan kansalaisyhteiskunnan alueella. Kansalaisyhteiskuntaa ei tule käsittää pelkkänä seurallisuuden, aktiivisuuden ja kommunikaation, vaan myös reaalisen vallan alueena. Kansalaisyhteiskunta on sosiaalisen voimaantumisen areena. Kun yhteiskunnan taloudellinen ulottuvuus alistetaan kansalaisyhteiskunnalle, tullaan lähelle Wrightin kannattamaa sosialismia. (Wright 2010b, 79.)
 
Sosialismin määritteleminen sellaiseksi talousstruktuuriksi, jossa talouden kontrolli pohjautuu sosiaaliseen valtaan, jättää vielä auki sen, millaiset sosiaaliset yhteenliittymät ovat keskeisiä sosiaalisen voimaantumisen kannalta. Perinteiset sosialistit, jotka usein ankkuroituvat marxilaiseen traditioon, ovat ymmärtäneet tämän ongelman kokonaan luokkapohjaisesti keskittyen erityisesti työväenluokan yhteenliittymien merkitykseen sosialismin saavuttamiseksi. 
 
Vaikka Wrightin mukaan onkin totta, että työväenluokkaisella organisaatiolla on keskeinen merkitys sosiaalisen voimaantumisen kannalta suhteessa talouteen – koska luokka liittyy niin keskeisesti tapoihin, joilla ihmiset ovat osallisia tuotantoprosessista – on todettava työväenluokan voimaantumisen olevan kuitenkin liian kapea lähestysmistapa sosiaalisen voimaantumisen kokonaisuuteen. On otettava huomioon myös sellaiset kollektiiviset toimijat ja yhteenlittymät, joita ei voida määritellä pelkästään heidän luokka-asemansa kannalta. Wrightin kannattama sosialismi ei siis tarkoita samaa kuin että työväenluokka omistaisi tuotantovälineet kollektiivisten yhteenliittymiensä kautta. Pikemminkin sosiaalinen voimaantuminen suhteessa talouteen on Wrightin mukaan ymmärrettävä laaja-alaiseksi taloudelliseksi demokratiaksi. (Wright 2010b, 80–81.)
 
Wrightin määritelmää voidaan pitää utopian kaukoennakointina. Sosialismia ei voida toteuttaa tässä-ja-nyt, vaan matka utopiaan tarvitsee konkreettisia välietappeja. Vaikka selkeää institutionaalista mallia sosialismille ei olisikaan, voidaan sosialismi nähdä kompassina, jonka avulla suunnistamme konkreettisissa historiallisissa olosuhteissa kohti parempaa yhteiskuntaa. Sosialistista kompassia voidaan pitää utooppisena horisonttina. 
 
Kuten Wright (2010a, 75) kirjoittaa:
 
Uskon että on yhä mielekästä puhua sosialistisesta haasteesta kapitalismille, vaikkei selvää, tarkasti artikuloitua mallia sosialististen instituutioiden järjestämisestä olisikaan. Vaikka meiltä puuttuisikin tarkka kuva määränpäästä, voimme kuitenkin yrittää tuoda julki joukon antikapitalistisia, sosialistisia periaatteita ja käyttää niitä tienviittoina, jotka johtavat poispäin kapitalismista, kohti sosialistista suuntaa. Aivan kuin lähtisimme matkaan oppaanamme vain kompassi, mutta ilman karttaa: tiedämme kyllä suunnan johon kuljemme, mutta emme koko reittiä lähtöpisteestä määränpäähän. Tässä on tietenkin riskinsä: tiellemme voi osua rotkoja, joita emme voi ylittää tai ennalta-arvaamattomia esteitä, jotka pakottavat meidät hakemaan uutta suuntaa.
 
Keskeinen sosialistisen kompassin avaama horisontti koskee Wrightin mukaan perustuloa. Parhaimmillaan se edesauttaa palkkatyömarkkinoilta vetäytymistä ja voimistaa siten työväenluokan sosiaalista valtaa kapitalistien yli. 
 
Perustulolla on vaikutusta luokkasuhteisiin kolmella tavalla. Ensiksi, perustulo antaa työvoimalle neuvotteluvaltaa, koska se mahdollistaa tarjotusta työstä kieltäytymisen. Jos työ ei puitteiltaan, palkkaukseltaan tai etuuksiltaan miellytä, voi työläinen kieltäytyä kaupasta ja etsiä parempaa tuotetta. Tällöin vastuun työn mielekkyydestä siirtyy entistä voimakkaammin työnantajan (tai työnostajan) taholle. Toiseksi, edellisestä seuraten, työvoima saa perustulon myötä kollektiivisesti vahvemman aseman yhteiskunnassa. Kolmanneksi, perustulo voidaan tulkita eräänlaiseksi lakkokassaksi ”vailla varauksia ja loppuun kulumisen vaaraa” (Wright 2010a, 82). 
 
Perustulolla olisi siis koko työväenliikettä vahvistava vaikutus. Näemme tässä myös yhteyden marxilaisen utopian ydinkäsitteeseen, aikaan. Perustulo lisää vapaa-aikaa ja siten työläisten autonomiaa. Perustulo mahdollistaa erilaisten osuuskuntien ja vaihtoehtoisten tuotantomuotojen kokeilemisen ja on sitä kautta omiaan toteuttamaan Wrightin sosialismikonseption sisältämää sosiaalista voimaantumista laajassa mielessä. Perustulo voidaan siis hyvällä syyllä tulkita sosialistisen utopian lähiennakoinniksi.

Sosialismin ydin

Kuten olen tässä tekstissä pyrkinyt osoittamaan, sosialismi ei automaattisesti tarkoita tuotannon valtiollistamista, vaikka sosialism sellaiseen usein liitetäänkin. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan tärkeysjärjestys on muutenkin olennaista sosialismista keskusteltaessa. Valtion asettaminen määräävään rooliin yhteiskunnan suhteen on ongelmallista, eikä se missään tapauksessa ole sosialismin ydin. 
 
DDR:ssä aikoinaan vaikuttanut marxilainen kommunistiteoreetikko Rudolf Bahro kirjoitti kiistanalaisessa teoksessaan Vaihtoehto – Reaalisesti olemassaolevan sosialismin kritiikkiä (1979) valtiovallan ja kansalaisyhteiskunnan välisistä suhteista valtiollisen byrokratian ohjaamaa valtakoneistoa vastaan hyvin samaan tapaan kuin Wright. DDR:ssä oli tietenkin kapitalistien ja työläisten välinen vastakkaisuus ylitetty, mutta tilalle oli syntynyt vähintään yhtä hankala ruumiillisen ja älyllisen työn, työläisten ja byrokraattien välinen vastakohta.
 
Bahron mukaan kommunistien liiton onkin astuttava valtiokoneiston jatkuvuuden ulkopuolella ja vietävä byrokraattien ja työläisten välinen ristiriita päätökseensä ja ratkaistava se sosiaalisesti (Bahro 1979, 376). Tämä merkitsee tiedon ja älyn byrokraattisen hierarkisoinnin (jossa puolue on korkeimpana tietävänä instanssina ja työläiset tämän tiedon passiivisia omaksujia ja toteuttajia) kieltämistä.
 
Bahro (1979, 377) kirjoittaa: ”Valtiokoneiston alistaminen yhteiskunnalle on ydin siirryttäessä ihmisten hallitsemisesta asioiden hoitamiseen. Jos byrokratia, jota ei valvota alhaalta, on syynä siihen, että puolueen on tähän asti täytynyt esittää valvomattoman byrokratian, valtion yläpuolella olevan koneiston osaa, silloin on olemassa vain yksi ratkaisu: itse puolueen tulee politiikassaan asettaa pääpaino yhteiskunnallisten voimien harjoittamalle byrokratian ja valtiokoneen valvonnalle”. Kansalaisyhteiskunta asetetaan siis valtion yläpuolelle analogisesti wrightilaiselle sosiaalisen voimaantumisen idealle. 
 
Vaikka Bahron konteksti onkin täysin meidän tilanteestamme poikkeava, antaa se tärkeän opetuksen sosiaalisen vallan sekä yhteisyyden roolista kommunistisessa teoriassa. Tiedon hierarkkinen järjestäminen ei toteuta kommunismia, vaan pikemminkin estää sen toteutumisen. Yleinen tiedotus- ja päätöksentekoprosessi tulee Bahron mukaan yhteiskunnallistaa eli demokratisoida (Bahro 1979, 384). Sosialismissa olennaista ei ole valtio vaan sosiaalinen voimaantuminen, ”yhteinen”. Sosiaalisen vallan ulottaminen sekä talouteen että valtioon on sosialismin ydin.
 
Keijo Lakkala

Kirjallisuus:

Bahro, Rudolf (1979): Vaihtoehto. Reaalisesti olemassaolevan sosialismin kritiikkiä. Suom. Ilkka Tervonen. Helsinki: Otava.
 
Eagleton, Terry (2012): Miksi Marx oli oikeassa. Suom. Petri Stenman. Helsinki: Like.
 
Engels, Friedrich (1970): ”Kommunismin periaatteet”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. 70–84.
 
Engels, Friedrich (1973): ”Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 3. Moskova: Kustannusliike Edistys. 84–136.
 
Fukuyama, Francis (1992): Historian loppu ja viimeinen ihminen. Suom. Heikki Eskelinen. Juva: WSOY.
 
Gunn, Richard (1985): ”‘The only real phoenix’: Notes on apocalyptic and utopian thought”. Edinburgh: Richard Gunn.
 
Habermas, Jürgen (1987): ”Uusi yleiskatsauksettomuus”. Suom. Jussi Kotkavirta. Teoksessa Jürgen Habermas, Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981–1985. Toim. Jussi Kotkavirta. Helsinki: Gaudeamus. 190–209.
 
Lahtinen, Mikko (2002): ”Matkoja mahdolliseen”. Teoksessa Matkoja Utopiaan. Toim. Mikko Lahtinen. Helsinki: Vastapaino. 169–247.
 
Marx, Karl (1991): Capital. A Critique of Political Economy. Volume 3. Englanniksi kääntänyt: David Fernbach. London: Pelican Books.
 
Marx, Karl & Friedrich Engels (1970a): ”Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus (”Saksalaisen ideologian” I luku)”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. 10–69.
 
Marx, Karl & Friedrich Engels (1970b): ”Kommunistisen puolueen manifesti”. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. 85–120.
 
McLellan, David (1980): The Thought Of Karl Marx. Second Edition. London & Basingstoke: The Macmillan Press Ltd.
 
More, Thomas (1998): Utopia. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Juva: WSOY.
 
Suvin, Darko (1997): ”Locus, Horizon, and Orientation: The Concept of Possible Worlds as a Key to Utopian Studies”. Teoksessa Not Yet: Reconsidering Ernst Bloch. Toim. Jamie Owen & Tom Moylan. London/New York: Verso. 122–137.
 
Wright, Erik Olin (2010a): ”Perustulo sosialistisena projektina”. Julkaisussa Peruste 1/2010. Omistus. Toim. Ruurik Holm & Laura Tuominen. Helsinki: Vasemmistofoorumi. 72–85.
 
Wright, Erik Olin (2010b): Envisioning Real Utopias. London: Verso.
 
Žižek, Slavoj (2009): Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa. Toim. Kimmo Jylhämö & Hanna Kuusela. Helsinki: Like.
 

Toisenlainen tuotanto on välttämätön

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”536″,”attributes”:{”alt”:”Vertaistuotannon tagipilvi”,”class”:”media-image”,”height”:”61″,”style”:”width: 210px; height: 61px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Kapitalismi aiheuttaa yhä pahenevia kriisejä. Elämme maailmassa, jota ravistelee niin ilmastomuutos kuin ruoka- ja vesikriisi. Öljyn loppuminen asettaa vakavia haasteita energiataloudelle. Kaiken lisäksi todistamme vakavinta talouskriisiä sitten 1930-luvun. Olemme tilanteessa, jossa ”on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”.[1]

Kaikki riippuu perunoista ja tietokoneista.
– Midnight Notes Collective

Vasemmisto ei ole kyennyt tarjoamaan vaihtoehtoa kapitalismille.[2]

Asetamme tilannetta vastaan niin sanotun commons-ajattelun. Commonseilla viittaamme vertaistuotantoon ja yhteisresursseihin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi verkosta vapaasti saatavilla olevat tieteelliset julkaisut, kimppakyydit, vertaistukiverkostot tai vaikkapa kalastajayhteisön yhteiset pyydykset ja kalavedet.

Tarkastelemme vertaistuotannosta käytävää keskustelua ja asetamme vertaistuotannon tavaratuotannon vastakohdaksi. Taustoitamme vertaistuotantoa yksityisomistusta ja erityisesti Karl Marxin tavaratuotantoa koskevilla teorioilla, että voisimme ymmärtää sen syvällisyyden, jolla vertaistuotanto haastaa nykyisen maailman.

Tyypittelemme yhteisresursseja ja esitämme kriittisiä huomioita uusista kapitalistisista hierarkioista. Nostamme esiin näkökulmia vasemmistolaisen politiikan uudistamiseksi. Haluamme avata lyhyesti uutta keskustelua aiheesta, joka kattaa perimmiltään koko yhteiskunnallisen elämän. Artikkelin lopussa esitämme huomioita vasemmistolaisen politiikan uudistamiseksi talous- ja ympäristökriisin aikana.

Ehkä helpoin tapa ymmärtää, mistä commonseissa on kyse, on viitata pohjoismaisiin jokamiehenoikeuksiin. Puhtaimmillaan commonsit eivät ole ainoastaan kulutettavia, vaan kasvavat samalla kun niitä käytetään, kuten Wikipedia ja internetin avoimet sanakirjat täydentyvät käyttäjiensä työpanosten myötä. Vertaistuotanto on eri asia kuin julkiset palvelut, mutta suhde on läheinen ja niiden erottaminen voi olla joskus mahdotonta. Osuuskuntaliike lähtee vertaistuotannon lähtökohdista siinä missä talkootyökin.

Viime aikoina commons-ajattelun yleistä kiinnostavuutta on lisännyt se, että vuoden 2009 taloustieteen Nobel myönnettiin Elinor Ostromille, jonka tutkimukset käsittelevät yhteisen omaisuuden kuten luonnonvarojen hallintaa. Ostrom kyseenalaistaa käsityksen, että ainoa tapa hallita omaisuutta on joko yksityisomistus tai julkinen hallinta.

Keskustelu vertaistuotannosta tekee mahdolliseksi paluun yhteisomistusta koskeviin poliittisiin tavoitteisiin. Nick Dyer-Witheford (2006) onkin määritellyt vertaistuotteet tavaran vastakohdaksi:

Jos tavara on kapitalismin solumuoto, kommunismin solumuoto on vertaistuote. Tavara on hyödyke, joka on tuotettu vaihdettavaksi. Vertaistuote on hyödyke, joka on tuotettu jaettavaksi käytössä. Kapitalismi tarkoittaa valtavaa tavaroiden kasaumaa. Kommunismi tarkoittaa vertaistuotteiden monistumista.

Internet tarjoaa tehokkaan alustan itseorganisoituvien vertaisverkostojen synnylle. Ajatus vertaistuotannosta onkin radikalisoitunut nyky-yhteiskunnassa. Kevin Kellyn (2009) mukaan kyse ei ole vähemmästä kuin ”sosialismista viritettynä verkottuneen maailman taajuudelle” ja ”sosialismista ilman valtiota”:

Kun ihmismassat omistavat tuotantovälineet ja työskentelevät yhteisen päämäärän eteen ja jakavat työnsä tulokset, kun he tekevät työtä ilman palkkaa ja nauttivat sen hedelmät ilmaiseksi, ei ole liioiteltua puhua sosialismista.

”Kansallisen tuotannon sijasta meillä on vertaistuotanto”, Kelly jatkaa.

Tällainen sosialismi ei perustu jäykkään oppiin, vaan: kyse on asenteiden kirjosta, tekniikoista ja välineistä, jotka tukevat yhteistyötä, jakamista, koostamista, koordinaatiota, ad hoc -tyyliä ja suurta joukkoa muita vastikään mahdolliseksi tulleita sosiaalisen vuorovaikutuksen tyyppejä.

Niin hauskalta kuin ”notkea sosialismi” kuulostaakin, voi Kellyä arvostella naiivista uskosta informaation jakamisen kaikkivoipaisuuteen ja kotitietokoneen tuotannolliseen voimaan. Liioittelu kuitenkin haastaa kiinnittämään huomiota uusiin mahdollisuuksiin.

Perinteisesti vasemmistossa ajateltiin, että yhteisomistus voidaan toteuttaa vasta valtiovallan haltuunoton jälkeen. Commonseja voidaan kuitenkin synnyttää jo kapitalismin sisällä, ja osaltaan kapitalismi myös perustuu niille.

”Kommonistisen” ajattelun mukaan vertaistuotannosta voi kuitenkin tulla uuden yhteiskunnan alkusolu, jos se kykenee tuottamaan oman perustansa itsenäisesti rahan, markkinoiden ja valtion ulkopuolella (ks. Meretz 2008).

Esitämme, ettei inspiroivasta avauksesta seuraa kuitenkaan kuin puuhastelua, ellei se kytkeydy laajempiin antagonistisiin muutosprosesseihin. Valtion roolikaan ei ole niin merkityksetön kuin ”dot-kommunismin” ja ”digi-sosialismin” visioissa joskus annetaan ymmärtää. Kapitalismi käyttää aina hyväkseen sitä, mikä on yhteistä, etenkin jos näin kyetään laskemaan tuotantokustannuksia esimerkiksi ilmaista yhteistyötä hyödyntämällä.

Tiedon vapautta ei ole ilman juridista suojelua. Avoimet ja vapaat ohjelmistot ovat murtuma tavaramuodossa, mutta on todellisuuspakoista ajatella kapitalismin kaatuvan Linuxiin.

Ihmiset ovat aina rakentaneet yhteisöjään ilman palkkaa nauttiakseen yhteistyöstä, täyttääkseen velvollisuuksiaan ja taatakseen omien tarpeidensa tyydytyksen. Nykyteknologia antaa tähän koko ajan uusia mahdollisuuksia.

Vertaisajattelu onkin saanut protestiliikkeen muotoja, ja sen yleistymiseen ladataan muutostoiveita, jotka koskevat niin tiedon vapautta kuin ekologisia ja sosiaalisiakin kysymyksiä.

Toteutuakseen nämä odotukset tarvitsevat selkeää poliittista tukea ja uudenlaisen talousjärjestelmän. Vertaistuotanto kehittyy ristiriitaisessa, muttei riippumattomassa suhteessa markkinoihin ja valtioon.

Yhteismaasta vertaisverkkoihin

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”541″,”attributes”:{”alt”:”Commons brändejä”,”class”:”media-image”,”height”:”143″,”style”:”width: 210px; height: 143px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Historiallisesti commonsien käsite on viitannut yhteisöllisesti hallittuihin maa-alueisiin. Maiden yhteiskäyttö luonnehti varsinkin 1600-luvun britti-imperiumia, jossa avoimet oikeudet käsittelivät sellaisia asioita kuin kalastusta, paimentamista sekä puun ja maa-aineksen keräämistä.

Yhteismaat kutistuivat merkittävästi jo seuraavan vuosisadan aikana kapitalistisen kehityksen myötä. Agraariväestön ajaminen pois vuosisatoja jaetuilta mailta oli eräs edellytys sille, että kaupunkeihin muodostui halpatyövoiman reservi, ”vapaa” proletariaatti, joka tarjosi työvoimaa kasvavalle teollisuudelle.

Tänään todistamme uuden sukupolven commonsien esiinmarssia, ja pyrkimyksiä niiden aitaamiseksi. Julkiset palvelut eivät ole ainoita 2000-luvun yksityistämisen kohteita. Sama tendenssi uhkaa paitsi erilaisia rajallisia ekologisia commonseja myös uusien verkostoteknologioiden puitteissa syntynyttä avointa tuotantoa ja jakamista. Uuden commons-keskustelun lähtökohdat voidaan löytää esimerkiksi hakkerikulttuurin tiedon vapauden eetoksesta, digitaalisen formaatin helposta kopioitavuudesta sekä internetin mahdollistamasta vertaisverkostoitumisesta.

Kyse ei kuitenkaan ole vain internetistä tai tiedon vapaudesta. Michael Hellerin (1998) artikkeli Tragedy of the Anticommons tarkastelee postsosialistista vaihetta elävän Moskovan kioskeja ja kauppoja, jotka seisovat tyhjillään, koska erilaiset ristiriitaiset oikeusvaateet estävät tilojen käytön.

Hellerin teksti on vastine Garrett Hardinin (1968) klassikkoartikkelille The Tragedy of Commons, joka kuvaa tilanteen, jossa yhteismaa tuhoutuu siellä laiduntavien paimenten itsekkääseen voitontavoitteluun. Hardinin mukaan ”rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan voittonsa”, jolloin tuloksena on laitumen tuhoutuminen liikakäyttöön. ”Commonsien vapaus tuottaa turmion kaikille.”

Commonsien historia kuitenkin osoittaa, että ihmiset ovat onnistuneet useinkin kehittämään kestäviä ratkaisuja, kuten yhteinen kastelujärjestelmä Balin riisiviljelmillä sekä lukuisat kalastus- ja äyriäsenpyyntiyhteisöt ympäri maailmaa kertovat. Olennaista on kyetä sopimaan yhteisresurssien hallinnasta kestävällä tavalla. Ostrom (1991) on määritellyt perusteiksi esimerkiksi selkeästi määritetyt käyttöoikeudet, avoimen päätöksenteon, käytön valvonnan, tilivelvollisuuden, toimivan sanktiointijärjestelmän sekä halpahintaisen mekanismin konfliktien ratkaisemiseksi.

Onnistuessaan vertaistuotannon järjestelmä rakentaa vuorovaikutusta, jossa ihmiset ovat sekä taipuvaisia pitämään huolta yhteisresursseista että tuntevat lisääntyvää yhteenkuuluvuutta ja luottamusta toisiaan kohtaan. (Hildyard ym. 1995; Hickman & Bartlett 2001; Alrøe 2005; Rowe 2008; Dyer-Witheford 2006.)

Yhteisresurssit asettuvat erityisesti ”biokapitalismia” vastaan. Jo tällä hetkellä ihmisen geeniperimästä kolme neljäsosaa on patentoitu ja yritysten kiinnostus perinteisten siemenlajikkeiden ja alkuperäisyhteisöjen luonnontuntemuksen omimiseen on hyvin tiedossa. Biodiversiteetin aitaaminen toimii pääoman kasaamisen uutena välineenä. Tällaista kehitystä vastaan on syntynyt esimerkiksi ”biolinuxin” käsite. Sen puitteissa tutkitaan mahdollisuutta siirtää avoimen koodin lähestymistapa siementen tuotantoon. (Bollier 2008; Hepburn 2005; Kloppenburg 2008; Srinivas 2006.)

Keskusteluista on hahmotettavissa kaksi ääripäätä. Midnight Notes -kollektiivi (2009, 11-12) puhuu kriisiytyvän kapitalismin (ekologinen kriisi, öljykriisi, ruokakriisi, talouskriisi, hyvinvointivaltion kriisi, demokratian kriisi jne.) synnyttämästä rajatilakokemuksesta, jossa yhä useammat ajattelevat, että jotain radikaalia täytyy tapahtua ”tai muuten”. Kollektiivi peräänkuuluttaa tietoista ja aloitteellista työtä, ”konstitutiivista politiikkaa”, yhteisresurssien perustamiseksi. Stefan Meretzin (2008) ”kommonistiset teesit” puolestaan maalaavat apokalyptista maisemaa, jossa ”maailma tulee olemaan kommonistinen tai maailmaa tulee katoamaan”.

Toisessa valossa vertaistuotantoa esittelee Charles Leadbeater (2008), joka korostaa internetin mahdollisuuksia. Hänen mukaansa internet tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yhä useammat jakavat ideoita yhä useammilla eri tavoilla. Leadbeater näkee internetin itseorganisoitumisen ja massaluovuuden alustaksi, jota käyttämällä ihmiset voivat kehittää toimintojaan sekä tuottaa aineettomia hyödykkeitä.

Silke Helfrich (2009) onkin määritellyt yhteisresurssit ja vertaistuotannon 2000-luvun uudeksi suureksi kertomukseksi. Tero Heiskanen on puhunut siirtymästä ”yhteistietokuntaan”, jossa rahan rinnalla tai jopa sen sijaan arvoa mitataan ”sosiaalisilla vastineilla” eli ihmisten kanssakäymiseen liittyvillä julkisen arvostuksen osoittamisen tavoilla.[3]

Lawrence Lessig (2001, 9-10) on argumentoinut, että internet ja digitaaliteknologiat mahdollistavat täysin uudenlaisen kulttuurituotannon synnyn. Lessigin mukaan kysymys on markkinatalouden uudesta muodosta, joka ei kuitenkaan pääse kehittymään, koska lainsäädäntö pitää huolen, ettei käyttäjillä ole avointa oikeutta tuotteiden muokkaamiseen ja jalostamiseen. Lessig uskoo, että olemme nähneet uusista potentiaaleista vasta häivähdyksen. Internet on hänen mukaansa ”innovaatiocommons”, jonka tragedia on siinä, että se ollaan menettämässä vallanpitäjien lyhytnäköisyyden ja ahdasmielisyyden takia (emt., 21).

Myös Kari A. Hintikan (2008, 9) mukaan internetissä on syntymässä kokonaan uudenlainen tapa tuottaa hyödykkeitä ja markkinoida niitä. Tämä uusi ”osallistumistalous” viittaa ”toimintamalleihin, jotka perustuvat avoimuuteen, aajan ihmisjoukon yhteistoimintaan ja rahallisten korvausten toisarvoisuuteen”. Hintikka korostaa, että malli on omaksuttavissa myös hallinnon ja kansalaistoiminnan kulttuuriin. Hän myös ennakoi, että tulevaisuudessa internet ei vain vahvista yhteiskunnallista toimintaa, vaan muodostaa sille uuden perustan.

Hierarkiaton yhteiskunta ei verkostoyhteiskuntakaan välittömästi ole. Michel Bauwensin (2005) mukaan olemme päinvastoin siirtymässä tietokapitalismiin, jossa syntyy sekä uusi tietotyöläisten luokka että uusi hallitseva luokka. ”Netarkiassa” valta perustuu erilaisten internetissä, mobiililaitteissa, tietokoneissa ja muissa älyteknologioissa toimivien sovellusalustojen ja toimintaympäristöjen hallintaan. Netarkinen luokka suosii vertaistuotannon mallia, mutta sen intressit liittyvät taloudelliseen hyötyyn, eivät vertaistuotannon poliittisesti mullistuksellisiin mahdollisuuksiin.

Netarkiassa monopoliasemasta kilpailevat erilaiset informaatioteknologiset alustat, jotka muodostavat uuden toiminta-, työskentely- ja markkinointiympäristön vertaisverkostojen toiminnalle ja mikroyrittäjyydelle. Bauwens viittaa esimerkiksi EBay:hin, joka ei itsessään tee mitään, vaan ainoastaan välittää tavaroiden vaihtoa. Erilaisista alustoista Google olisi vain yksi hakukone muiden joukossa ilman sen nerokasta luokittelujärjestelmää, joka arvottaa sivustot netin käyttäjien itsensä luomien viittausten perusteella.

Monet avoimen koodin ohjelmistot ovat vapaasti jaossa ja niitä käyttävät ihmiset osallistuvat myös niiden kehittämiseen. Brändiä hallitseva yritys voi keskittyä myymään esimerkiksi palveluja. Facebook on yksi maailman suosituimmista mainospaikoista.[4]

Bauwensin mukaan vertaistuotannon ympäristöjen hallinnassa on kysymys tuotantovälineiden omistuksesta eli luokkajaon uudenlaisesta lähtökohdasta. Massaluovuutta ei tukahduteta, vaan sitä käytetään rikkauksien kasaamiseen epäsuoralla tavalla. Työväki luo ja keksii edellytyksiä ja sovelluksia yhä uusille tuotteille myös palkkatyön ulkopuolella, vapaa-ajalla, arkipäivän askareissa ja harrastuksissa. Commonsit suojelevat näitä tuotteistamiselta ja joutumiselta kapitalistisen voitontavoittelun piiriin.

Tavaramaailman lyhyt historia

Vertaistuotanto ja yhteisresurssit ovat vastakkaisia tavaratuotannolle ja yksityisomistukselle, eikä niiden antagonistista luonnetta voida kehittää ymmärtämättä tämän vastakohtaisuuden perusteita ja perustavuutta. On siis kartoitettava lyhyesti yksityisomistuksen historiaa, että voisimme ymmärtää yhteisomistuksen mahdollisuuksia.

Yhteisen ja yksityisen etymologiaa

Romaanisissa tai romaanista lainaa käyttävissä eurooppalaisissa kielissä sana ”yhteinen” (engl. common, ransk. commun, commune, ital. comune, esp. común) on peräisin latinan sanasta communis, joka tarkoittaa ”yhteistä, julkista, yleistä, kaikkien tai monien jakamaa ja kansanomaista”.

Samasta kreikan koinos-sanan johdannaisesta seuraa myös germaanisissa kielissä esiintyvät gemein-alkuiset sanat, kuten saksalainen Gemeinde, Gemeinschaft ja ruotsalainen gemensam. Nämä juontuvat sanoista gamainiz, gamæne, joka on ”yhteinen, julkinen, yleinen” (ge-meinas vastaa sanaa com-munis). Communis asettuukin vastakkaiseen suhteeseen sanan immunis kanssa, joka merkitsee vapautta velvollisuuksista, sitoumuksista ja veroista.

Sana communitas viittaa yhteiseen myös poliittisessa mielessä. Aristoteleen koinonia politike käännetään yleensä latinaksi sanoilla communitas tai societas. Kuitenkaan viittaus poliittiseen yhteisöön ei välttämättä ole positiivinen. Roberto Esposito (2000) ehdottaakin, että sana communis voisi viitata ”siihen, joka jakaa vastuun”.[5]

Poliittisen yhteisön muodostavat ihmiset, joilla on siihen tarve, eivät ihmiset, joilla on yhteiset ”ominaisuudet”. Communitasiin liittyy siis aina taakka ja velvollisuus, joka on kannettava, kun taas vastatermi immunitas viittaa hyötymiseen. Hyödyke saakin seuraavat ilmenemistavat (Meretz, 2009, soveltaen):

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”496″,”attributes”:{”alt”:”Hyödykemuodot Meretzin mukaan”,”class”:”media-image”,”height”:”407″,”style”:”width: 600px; height: 407px;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”600″}}]]

Modernia maailmaa tarkasteltaessa huomaamme, että commonin vastakohdaksi asetettuvat ”oma” ja ”omistus” kytkeytyvät tavaratuotannon muotoon, joka perustuu kertakäyttöisyyteen, yksipuoliseen käyttöarvoon ja hetkellisyyteen. Historiallisessa kamppailussa commonin käsite on jäänyt alisteiseksi oman ja omistuksen käsitteille. Sanan omistus (engl. property, ransk. propriété) etymologiset juuret löytyvät latinan sanasta proprietas, joka viittaa omistajuuteen, mutta vielä alkuperäisemmin sanoihin ominaisuus tai (jonkun kappaleen) laatu tai erityispiirre.

Toisin kuin proprietasta communia ei määrittele niinkään omaisuus tai ominaisuus, vaan sopimattomuus – tarkemmin sanottuna toinen. Yhteinen ja yhteisö ei siis anna jaettua kollektiivista identiteettiä, vaan ainoastaan jaetun tilan, jossa voidaan harjoittaa kommunikaatiota toisten kanssa. Jaetun ominaisuuden tai omaisuuden sijasta yhdistävänä tekijänä on satunnaisuus ja ”sopimattomuus” – toisin kuin ”kansalla”, jonka jäsenet olettavat jakavansa yhteisen alkuperän, perustan ja maa-alueen.

Yhteisö ei ole vastavuoroista, yhteiselle nimittäjälle perustuvaa ”tunnustamista” (reconnaissance, recognition), vaan kommunikaation välityksellä tapahtuvaa tarpeiden ja velvollisuuksien määrittelyä. Tämän vuoksi Esposito esittää, että yhteisöä on vaikea ajatella yhtenä ruumiina tai ruumiillistumana (body politic), eikä se ole samankaltainen kuin res publica (valtio, valtiovalta, julkinen etu, julkinen hyöty, valtion liiketoimi).

Se, mikä luo yhteisen, on yhteisen nimittäjän ja annetun alkuperän puuttuminen. Tämä pakottaa ihmiset puhumaan asioista, eikä ottamaan niitä annettuina.

Yksityisomistuksen alkuperästä

Jos katsomme kapitalismin historiaa, on palattava renessanssiin ja 1500- ja 1600 -lukujen poliittiseen ajatteluun. Mielenkiintoisella tavalla kapitalismin myöhemmin mahdollistaneet teoriat alkavat muovautua osittaisena kritiikkinä nousevaa kapitalistiluokkaa kohtaan.

Esimerkiksi Thomas Hobbesin (1588-1679) poliittisessa filosofiassa perimmäinen ongelma on kysymys yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Englannin sisällissota, joka vaikutti huomattavasti Hobbesin ajatteluun, on merkittävä vaihe yksityisomistuksen ja pääoman kehityksen historiassa. Se merkitsi taitekohtaa feodaalisen valtion ja kapitalistisen valtion välillä. Silloin nouseva kapitalisti- tai porvariluokka osoitti ensimmäistä kertaa voimansa tavoittelemalla tasavaltalaista valtiota absoluuttisen monarkian sijaan. Tämän seurauksena syntyi politiikan teoriaa, jossa valtion ja yksityisomistuksen suhteita alettiin ensimmäistä kertaa tarkastella modernissa kontekstissa.

Hobbesin mukaan poliittisen kokonaisuuden oikeutus toimintaan syntyy niin sanotussa yhteiskuntasopimuksessa, jossa jokainen luovuttaa suvereenille ”luonnonoikeutensa”, siis oikeuden hankkia varallisuutta sekä puolustaa omaa elämää ja omaisuutta keinolla millä hyvänsä. Näistä oikeuksista luopumisen kautta voidaan luoda poliittinen järjestys, joka tekee mahdolliseksi niin yksityisomistuksen kuin oikeudenkin. Oikeuden käsite seuraa yksityisomistuksen käsitteestä.

Luonnontilan metafora voidaan lukea myös täysin avoimen ja rajoittamattoman kaupankäynnin kritiikkinä. Ainoastaan valtiossa on mahdollista luoda pysyvät ja vakaat olosuhteet, joissa yksityisomistus on mahdollista ja ihmisten työ kantaa hedelmää. Yhteiskunta (commonwealth, lat. civitas) muodostetaan oman edun tavoittelun, ei yhteisen hyvän vuoksi. Yhteiskunnassa yksityiset ihmiset voivat omien toimiensa ja työnsä avulla parantaa omaa asemaansa, kunhan maksavat valtiolle veroa, jolla ”vakaa toimintaympäristö” taataan. Hobbes kuitenkin vastustaa yrityskorporaatioiden liiallista kasvua, sillä hän näkee ne uhkana suvereenille.

Thomas Hobbesin teoria luo poliittisen ja juridisen kehyksen säännellylle ja turvatulle yksityisomaisuuden kasvattamiselle, mutta se ei vielä yllä sille tasolle, jonka hänen aikalaisensa John Locke (1632-1704) muotoili.[6]

Sekä Hobbesin että Locken mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus itsensä säilyttämiseen yhteisesti jaetun maan perustalta. Lockelle kysymys on siitä, millä keinoin omaisuutta voidaan kerätä.

Locken mukaan yhteisestä voidaan tehdä yksityistä työn välityksellä. Hänen mukaansa kaikki, minkä ihminen siirtää pois luonnontilasta, sekoittuu hänen työhönsä ja tulee hänen omaisuudekseen. Siten työ luo eron yhteisen ja yksityisen välille; työ luo oikeuden yksityisomistukseen. Luonnonvaroja saa Locken mukaan omistaa kuitenkin vain niin paljon kuin niitä voi käyttää.

Sama koskee maata. Yksilö aitaa työllään yhteistä maata, ja siksi maan tuottama sato on hänen omaansa. Ihminen siis työstää elämässään luonnon antamia materiaaleja ja tämä prosessi luo yksityisomaisuutta ja -omistusta.

Locke yhdistää yhteisen maan hukkamaahan. Yksityisomaisuudeksi rajattu, viljelty maa tuottaa hyvää koko ihmiskunnalle kun taas joutilaana seisova yhteismaa on tuottamatonta. Siksi maa, joka on annettu ihmisille yhteiseksi, ei sellaisenaan ole juuri minkään arvoista. Arvo syntyy työstä ja erottaa työn tuotteet luonnonantimista.

Rahatalous kehittyy yksityisomistuksesta. Rahan avulla ihmiset voivat hankkia omistukseensa suuria maa-aloja, viljellä ja työstää maata ja sen tuotteita ja vaihtaa näin pilaantuvat hyödykkeet pilaantumattomiin. Rahan todellinen etu on kuitenkin se, että se mahdollistaa kaupankäynnin. Ilman kaupankäyntiä ihmisillä ei olisi käytössään niitä hyödykkeitä, joita he tarvitsevat sivistyneeseen elämään. Lockella siis työ ja yksityisomistus ovat yhteiskunnan perustavat elementit ja markkinat sosiaalisen vuorovaikutuksen foorumi, jonka välityksellä yhteiskunta rakentuu ihmisten välisen kaupankäynnin tuloksena. Hobbesin ja Locken tapaan myös Adam Smith tekee kahtiajaon sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välille.[7]

Suurin ongelma hänen mukaansa luonnontilassa eläville yhteisöille on se, että niissä ei esiinny työnjakoa. Peruselinhyödykkeiden kerääminen ja metsästäminen vie mittavan osan ajasta. Alkukantaisissa yhteisöissä ei ole vaihdannan menetelmiä, joiden avulla yksilöt voivat erikoistua parhaiten taitamaansa elinkeinoon. Köyhyys ja alkukantaisuus johtuu siis työnjaon ja vaihdantajärjestelmän puutteesta, ja siksi myös yksilöiden taidot ja tiedot pysyvät matalalla tasolla. Mitä kehittyneempi työnjaon järjestelmä on, sitä kehittyneempi ja sivistyneempi myös yhteiskunta on.

Työnjaon perusesimerkiksi Smith esittää kuuluisan vertauksen nuppineulatehtaaseen. Kun käsityöläinen suorittaa itse kaikki työvaiheet työpajassa, pysyvät tuotantomäärät alhaalla. Tuotantoa voidaan tehostaa ja teollistaa hajottamalla ja koneistamalla työprosessi osiin, jolloin yhtä nuppineulaa voi valmistaa esimerkiksi kymmenen työntekijää kahdeksassatoista eri vaiheessa. Lopputuloksena on nuppineulojen tuotantomäärän eksponentiaalinen kasvu.

Työnjako ja koneet tarkoittavat työn sisällön köyhtymistä ja käsityöläisyyden häviämistä, mutta myös kansakunnan varallisuuden kasvua. Varallisuus ei kuitenkaan voi kasvaa ilman markkinoilla tapahtuvaa rahavälitteistä tuotteiden vaihtoa. Vain rahan avulla voidaan taata, että työläiset voivat keskittyä yksitoikkoisiin, erikoistuneisiin töihinsä. Sisämarkkinoiden lisäksi tarvitaan ulkomarkkinoita ja kansainvälisiä suhteita. Valtion tehtävänä on turvata vakaa toimintaympäristö niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Smith luottaa muita teoreetikkoja enemmän markkinaperustaiseen yhteiskuntaan ja siihen, että markkinoiden ”näkymätön käsi” järjestää yhteiskunnallisen työnjaon siten, että kaikilla on mahdollisuus ansaita ja kohentaa elantoaan työn kautta. Jokainen ihminen on siis eräänlainen kauppias, joka myy omaa työtään – yksityisomistuksen perustaa – työmarkkinoilla rahaa vastaan.

Rahalla hän kykenee edelleen ostamaan muiden valmistamia hyödykkeitä. Vaikka Smith korostaa työtä hyvinvoinnin ja arvon lähteenä, perustuu hänen hahmottelmaansa erotteluun pääoman ja työvoiman välillä. Tämä perustava jako seuraa työnjaosta. Joidenkin on erikoistuttava rahan tuotantoon ja jakeluun.

Smithin esitys johtaa myös fyysisen ja henkisen työn erotteluun: pääomaa ja tietoa omistavien yhteiskunnallisten kerrostumien erikoisena tehtävänä on ohjata työläisten ja koko yhteiskunnan kehitystä. Silti myös työläisen tulee kehittyä ja opiskella, sillä se lisää tuotantoa ja kansakunnan varallisuutta. Ja varallisuus nostaa ihmiskunnan pois barbarian ja sivistymättömyyden tilasta.

Tavara kapitalismin soluna

Commonsien tavoitteellisen luomisen ehtona nyky-yhteiskunnassa on niiden kytkeminen analyysiin kapitalismin ristiriidoista. Karl Marx hahmotteli näitä poliittisen taloustieteen kritiikissään (esim. Pääoma). Käymme tässä läpi muutamia Marxin peruskäsitteitä.

Pääoma ei ole Marxille perimmiltään kasa rahaa tai muuta omaisuutta, vaan ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde. Toiset se asettaa myymään työvoimaansa elääkseen kun taas toisista se tekee ryhmän, joka omistaa tuotannon edellytykset ja kykenee investoinneillaan kasaamaan taloudellisia voittoja itselleen. Pääoman sisältämää poliittista jännitettä ei kuitenkaan ole aina helppoa tunnistaa. Näkyvimmillään pääoma ilmenee erilaisten taloudellisten objektien, kuten rahan ja tavaroiden välisenä suhteena – tai pikemminkin epäsuhtana. Tavarapaljoutta vastaa ostovoiman niukkuus. ”Ken ei palkkatyötä tee, sen ei syömänkään pidä”.

Palkkatyön ja pääoman suhteiden kokonaisuutta ja keskinäistä liikettä Marx nimittää pääoman kiertokuluksi. Kapitalismissa yhteiskunnallisen pääoman kiertokulku toteutuu yksittäisten pääomien kiertokulun välityksellä eli kapitalistien kilpailuna markkinoilla. Erilaiset taloudellisen säätelyn historialliset muodot, valtio ja sen instituutiot asettavat puitteet pääoman kierrolle ja kilpailulle.

Tavarat eroavat toisistaan laadullisesti käyttöarvoina: kirja ei ole lapio, eikä siivouspalvelu mediatiedosto. Käyttöarvoina tavarat ovat siten työnjaon järjestelmän erilaisten konkreettisten töiden tuotteita. Tavaroiden vaihto markkinoilla edellyttää kuitenkin vaihdettavien tavaroiden laadullista samankaltaisuutta. Koska Marx tarkastelee tavaran arvoa sen tuottamiseen vaadittavan ”yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan” ilmauksena, hänen on kehiteltävä arvon käsitteensä työnjaon järjestelmän eroja välittävänä tekijänä. Hän ratkaisee ongelman esittelemällä kapitalismissa vallitsevan työn yhteiskunnallisen muodon eli abstraktin työn käsitteen.

Kapitalismissa tavaroiden arvo luodaan tuotannossa mutta osoitetaan yhteiskunnallisesti todelliseksi vasta markkinoilla, jossa ne esiintyvät abstraktin työn määräosina. Tätä ilmentää se, että kapitalismissa vallitseva tuotannon, tarpeentyydytyksen sekä rikkauden kiertokulun yhteiskunnallinen muoto on voittopuolisesti markkinavälitteistä.

Pääoma on muodollisesti arvon itselisäyksen prosessi. Marxin lisäarvoteoriassa pääomana sijoitettu raha poikii lisää rahaa palkkatyön välityksellä. Pääoman kierron perustekijöitä voidaan havainnollistaa seuraavalla rautalankakuviolla (ks. Marx 1974b).

R —T(V, Tv)….Tu…..T' —R'

Kaavassa kuvataan sitä, miten kapitalisti hankkii investoidulla rahalla (R) markkinoilta tavaramuotoiset tuotannon edellytykset (T). Ne jakautuvat kahteen osaan: työvoimaan (V) ja tuotantovälineisiin tai laajemmin tuotannon kaikkiin edellytyksiin (Tv), jotka hankitaan markkinoilta täyttä korvausta vastaan. Tavarat vaihdetaan toistensa vastikkeina. Missä pääoman arvonlisäys siis tapahtuu?

Työvoiman kapitalistinen käyttö, palkkatyö, on jokaisen pääoman tuotantoprosessin aktiivinen osa. Juuri työläisten myymä työvoima – elävä työ – on viime kädessä myös ainut lisäarvon lähde, jolle kapitalistien voitot perustuvat. Tuotantovälineet laajasti ymmärrettynä ovat se materiaali, jota työstetään.

Marx esittää, että investoinneista vain työvoimaan eli palkkoihin sijoitettu vaihteleva pääomanosa (V) lisää arvoaan tuotantoprosessin välityksellä. Lisäarvo perustuu pohjimmiltaan sille, että työläinen kykenee tuottamaan enemmän arvoa kuin mitä hänen uusintamiskustannuksensa (palkka) ovat. Muiden tuotantopääoman tekijöiden arvot, niin välttämättömiä kuin ne lisäarvon tuotannon ehtoina ovatkin, merkitsevät investointeina kapitalistille kulueriä, jotka kasvattavat tavaran tuotantohintaa.

Tuotetun tavarapääoman arvo (T') muodostuu tuotannon aloittamiseen sijoitetusta pääomasta ja työprosessin välityksellä tuotetusta arvosta. Osa tuotetusta uudesta arvosta esiintyy työläisten palkkojen vastikkeena, yli jäävä osa lisäarvona. Kapitalistin voitoiksi, siis suuremmaksi rahasummaksi (R') kuin toisenlainen tuotanto on välttämätön mitä prosessin tekijöihin sijoitettiin, tavarapääoman arvo realisoituu vasta kun tavara onnistutaan myymään markkinoilla sen arvoa vastaavaan hintaan.

Markkinahintojen poikkeamat ylös tai alaspäin tavaran arvosta ovat yleisiä ja vaikuttavat kapitalistin voittoasteeseen. Marx korostaa pääoman kiertokulun kehämäisyyttä. Jokaisen syklin tulokset ovat seuraavan ja olettavasti laajamittaisemman pääoman kierron edellytyksiä. Näin pääoma ”kolonialisoi” vaiheittain yhä uusia elämänalueita. Vastaavasti suurempi määrä pääomaa (R < R') mahdollistaa edellytykset suurempiin investointeihin. Toisaalta Marx korostaa, että vain voittojen uusi sijoittaminen tuottavaksi pääomaksi takaa voittamisen liikkeen jatkuvuuden ja pääomien säilymisen.

Tavaramaailmasta vertaismaailmaan

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”546″,”attributes”:{”alt”:”P2P-noodeja”,”class”:”media-image”,”height”:”158″,”style”:”width: 210px; height: 158px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Jos kapitalismille keskeistä on tavaramuoto, on yhteisomistukselle puolestaan keskeistä vertaismuoto. Yksilöidyn työn sijasta keskiössä on nyt rajoiltaan epämääräinen yhteistyö, joka ei typisty valtiollisesti rajattuun alueeseen.

Siirrymme ”omaksi tekemisestä” jakamiseen, kasaamisesta kierrättämiseen. Keskitetty suunnittelu korvautuu itseorganisoituvalla ja polveilevalla verkostolla, joka voi aina tarvittaessa haarautua kehittämään kahta tai useampaa samasta juuresta syntynyttä tuotetta ilman kiistoja omistusoikeudesta. Esimerkiksi Linuxista on olemassa useita versioita, joita kuka tahansa voi lisäksi muokata omanlaisikseen.

Vaihtoarvon sijasta vertaistuotannon tarkoituksena on tyydyttää tarpeita. Keskiössä ovat työpanokset ja osallistuminen, eivätkä vaihto ja markkinat. Silti työnjako voi olla laajempaa ja monipuolisempaa jopa siten, että yksityisomistuksen logiikka kyseenalaistuu.

Vertaismuodon logiikkaa

Perinteisesti commonsit ovat olleet sidottuja paikallisyhteisöihin, mutta tietoverkot mahdollistavat erilaisia ajasta ja paikasta riippumattomia vertaistuotannon tapoja. Bauwensin (2005) mukaan vertaistuotanto voidaan kiteyttää kolmeen periaatteeseen. Vertaismuodossa:

  1.  tuotetaan käyttöarvoa vapaassa vuorovaikutuksessa sellaisten toimijoiden välityksellä, joilla on pääsy jaettuun pääomaan; tuotetta ei vaihdeta markkinoilla, vaan sillä on yhteisön jäsenten eli käyttäjien jakama käyttöarvo;
  2. toimintatavat ja päätöksenteko ovat yhteisön itsensä hallinnassa (“kolmas hallinnan malli”);
  3. käyttöarvo on kenen tahansa vapaasti käytettävissä uuden omistusjärjestelmän perustalta (”kolmas omistusmuoto”).

Tällaisessa sosiaalisen vuorovaikutuksen muodossa vertaistuotteet ovat perimmiltään olemassa vain ”käytettynä”. Vertaistuote syntyy ja kehittyy kun sitä käytetään yhdessä muiden kanssa. Tällainen sosiaalisuuden muoto on päinvastainen pääoman kasaantumiselle, jossa raha tuottaa lisää rahaa ja kasautuu harvojen omaisuudeksi.

”Vapaa vuorovaikutus” ei vertaistuotannossa tarkoita välttämättä kaikkien yhtäläistä vapautta jonkin määrätyn käyttöarvon tuottamiseen. Esimerkiksi avoimen ja vapaan koodin ohjelmilla on aina kehittäjätiiminsä, joka kantaa vastuun ohjelman virallisten versioiden julkaisemisesta. Ohjelman virheitä voi kuitenkin korjata kuka tahansa ja kuka tahansa voi kehittää ohjelmaan lisäosia ja saada työstään näkyvän maininnan. Kuka tahansa voi myös kehittää rinnakkaisversion, kunhan kunnioittaa avointa lisenssiä.Vertaistuotanto toteutuu vain tietyin yhteiskunnallisin edellytyksin. Bauwens määrittelee näitä neljä:

  1. teknologinen infrastruktuuri, käytännössä internet ja mobiiliteknologiat, jotka mahdollistavat ihmisten välisen suoran verkostoitumisen;
  2. kommunikaatiojärjestelmä, joka mahdollistaa autonomisen kommunikoinnin yhteistyötä tekevien toimijoiden välilllä;
  3. yhteistyökalut, kuten ohjelmistot, jotka tekevät mahdolliseksi globaalien verkostojen muodostamisen. Näin käyttöarvojen tuotantoa tai jakelua ei tarvitse organisoida voittoa tavoittelevien organisaatioiden kautta;
  4. oikeudellinen järjestely, joka suojelee käyttöarvoja yksityisomistukselta, kuten on esimerkiksi General Public License, jolla suojattuja aineistoja voi käyttää ja jalostaa vain, mikäli myös johdannaiset suojataan samalla lisenssillä.

Vertaistuotanto siis edellyttää, että on olemassa arkielämän verkostoihin hajautunutta tuotantovälineistöä sekä informaatioteknologioita (tietokoneet, mobiililaitteet, liittymät, käyttöjärjestelmät ja muut ohjelmistot), joiden välityksellä ihmiset voivat kommunikoida vaivattomasti toistensa kanssa riippumatta paikasta ja tarvitsematta ulkopuolista suunnittelua.

Puhtaassa muodossaan vertaistuotanto ylittää kapitalistisen talouden ehdot ja luo uudenlaista yhteiskunnallista järjestystä, jossa kukin antaa panoksensa kykyjensä mukaan ja myös käyttää tarpeidensa mukaan.

Kapitalistisesti toimivat yritykset ovat erityisesti viime aikoina omaksuneet vertaistuotannon lähtökohtia. Näissä tavara jaetaan kuluttajalle lahjana, että tämä sitoutuisi tuotteeseen ja yritykseen. Anderson (2009) on esitellyt neljä tapaa, jolla tämä toteutuu.

Kytkykaupassa ilmaistuote tulee maksetun tuotteen rinnalla ja on sisällytetty hintaan, kuten ilmaiskännyköissä, jotka tulevat liittymän päälle. Kolmen kaupassa jokin kolmas taho kustantaa tuotteen saadakseen kontaktin kuluttajaan, kuten mainosrahoitteisten ilmaisjakelulehtien tapauksessa. Freemiummallissa perustuote on maksuton, mutta siihen on saatavilla maksullisia palveluja ja laajennuksia. Rahattomassa vaihdossa kuluttaja ”maksaa” antamallaan huomiolla, kuten silloin kun tuote jaetaan ilmaiseksi tarkoituksena luoda markkinat myöhemmin tulevalle maksulliselle tuotteelle.

Lahjataloudessa tuotteet siis tuotetaan jakoon, mutta kuluttajan odotetaan korvaavan tuotteen arvon muilla tavoin. Vastavuoroisuuden odotus ei purkaudu. Silti voidaan ajatella, että yritysten omaksuma lahjatalous ilmentää osaltaan vertaistuotannon kehittymistä.

Selvimpiä vertaistuotannon mahdollisuudet ovat aineettomien ja rajattomien hyödykkeiden tuotannossa. Rajallisten resurssien materiaaliseen talouteen se ei vielä anna välittömiä ratkaisuja, ei ainakaan laajassa mittakaavassa.

Bauwens esittää kuitenkin huomionarvoisan vastaväitteen kaikille, jotka epäilevät vertaistuotannon laajentumista. Jo nykyisellään vertaistuotanto on monille sellainen inspiroiva ja elämän merkityksellisyyttä tuottava tekijä, jonka puitteissa kehittyy aivan uudenlainen, entistä rikkaampi kokemus yhteiskunnallisesta olemisesta sekä työn tekemisen etiikasta. Bauwens pitää kehitystä yhtä merkittävänä kuin oli teollisen palkkatyöläisluokan muodostuminen kapitalismin alkuaikoina.

Todistamme siis ehkä kokonaan uuden yhteiskunnallisen muutosvoiman syntyä. Tämä syntyy uusien tuotantovälineiden ja tietoteknologisen kehityksen kautta ja vaatii uutta työn järjestystä. Tavoitteena on työ, joka purkaa työn ja elämän välistä erottelua ja ylittää mitattavuuden raamit, siis työ, jonka tarkoituksena on yhteisten käyttöarvojen tuotanto vaihtoarvon sijaan (vrt. Libcom.org 2009, 35).

Vertaistuotannon kolme tyyppiä

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”551″,”attributes”:{”alt”:”Commons-talous”,”class”:”media-image”,”height”:”128″,”style”:”width: 210px; height: 128px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Slavoj Žižek (2009) on kehottanut tarttumaan kapitalismin välittömästi tuottamiin antagonismeihin uuden poliittisen projektin rakentamiseksi. Nämä antagonismit voidaan paikantaa ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeisiin yhteisresursseihin, joista voidaan tunnistaa kolme ulottuvuutta.

Kapitalismi ajaa maailmaa kohti ekologista katastrofia yksityistämällä ja asettamalla voitontavoittelun välineiksi ekologisia resursseja kuten ilmaa, vettä, ruokaa, valtameriä, mineraaleja ja metsiä aina siemeniin, geeneihin ja alkuaineisiin saakka. Se myös tuottaa uusia, etenkin eteläisen pallonpuoliskon ekologisia ja yhteisresursseja uhkaavia muotoja. Esimerkiksi palmuöljyn tuotanto Kolumbiassa ja koboltin louhinta Kongossa pakottavat alkuperäisväestöä pois kotiseudultaan.[8] Maailmanpankki ja IMF investoivat etelässä mittaviin, ekologisesti kestämättömiin agraaripolttoaineisiin. Toiminta on kolmannen maailman pakkolunastusta ja uudenaikaista yhteismaiden aitaamista. (Rowe 2008; Avendaño & Toloza 2009; Midnight Notes Collective 2009.)

Talouskriisiä pyritään ratkomaan vihreän kapitalismin keinoin. Niin sanottu Green New Deal tarkoittaa valtiollisesti tuettuja investointeja vihreisiin teknologioihin, ja se tulee kasvattamaan kaupankäyntiä päästöillä ja päästöttömällä energialla. Ydinvoiman lisäksi energiakauppa tarvitsee sijoituksia aurinko-, tuuli- ja vesivoimaan.

Toiseksi, myös julkisia rakenteita ollaan yksityistämässä. Sosiaali- ja hyvinvointipalvelut, viestintä- ja liikenneverkostot, ylipäätään kaikki julkisen alueet, ovat joutuneet yksityistämisen kohteeksi. Julkisen tuotannon ja vertaistuotannon välillä on kuitenkin ero, eikä julkisen puolustaminen ole täysin ongelmatonta vertaistuotannon lähtökohdista. Jaottelu ”julkisomistukseen” ja ”yhteisomistukseen” auttaa hahmottamaan vertaistuotannon edistämiseksi tarvittavia toimenpiteitä. Hallitukset hallinnoivat ”julkisomaisuutta”, jonka ylläpito rahoitetaan pääasiassa verorahalla.

”Yhteisomistus” on julkisomistusta vaikeampi määritellä, sillä se ei ole perinteisessä mielessä kenenkään omistamaa. Julkisomaisuuden suojelemiseksi ei välttämättä tarvita lainsäädännöllistä uudelleenjärjestelyä vaan ainoastaan parempaa hallintaa ja selkeämpää poliittista tahtoa. Yhteisomistus sen sijaan tarvitsee uutta lainsäädäntöä, kuten myös uusista sosiaalisista normeista ja käytännöistä sopimista. (Bollier 2003, 178-179.)

Silti voidaan sanoa, että julkiset yhteisresurssit ovat työväen yhteisten kamppailujen tulosta. Julkiset palvelut ovat vaatineet mittaamattomia demokraattisia investointeja ja lukemattomien ihmisten elämänmittaista työtä. Myös ne voidaan nähdä olemassaolevina yhteisresurssina, joiden yksityistäminen tuhoaa yhteisten kamppailujen perintöä.

Yksityistämällä ja yritysmuotoistamalla julkinen hajotetaan ja alistetaan kilpailulle. Yksityistämisten myötä ihmisten perustarpeiden tyydytys ja perusturva tulevat lisäarvon tuotannon piiriin. Kapitalistinen kasautuminen kiristää otettaan jälleen yhdellä elämänalueella.

Kolmanneksi, tietokapitalismi uhkaa uuden sukupolven internet-perustaisia verkostoresursseja. Vaakalaudalla on vapaa tiedon ja kulttuurin tuotanto sekä jakaminen. Keskiössä ovat usein viihdeteollisuutta koskevat kysymykset, vaikka kyse on myös tieteellis-teknologisen kehityksen suunnasta ohjelmistoista siementen jalostukseen.

Internetin historiaa tutkinut David Bollier (2008) onkin todennut, että kapitalismin kohtalokas paradoksi on siinä, että niukkoja resursseja, kuten ilmaa, maata, vettä tai fossiilisia polttoaineita ja mineraaleja hyödynnetään aivan kuin ne olisivat rajattomia, mutta rajattomista resursseista – kuten luovasta aineettomasta työstä – pyritään tekemään niukkoja. Jotta tiedosta voidaan tehdä kauppatavara, on siitä tehtävä niukkaa ja rajallista. Siksi tarvitaan suljettuja tekijänoikeuksia, tuotemerkkejä, patentteja, ohjelmistoja, tietokantoja ja uusia yliopistolakeja.

Teknologiset ja lainsäädännölliset rajoitukset kuitenkin vain hidastavat tuottavuutta rajoittaessaan ihmisten pääsyä tiedon ja kulttuurin lähteille. Silti murros on jo tapahtunut. Tiedon vapaata jakamista ei voida enää estää kuin oikeuslaitoksen avulla. Taktiikkana näyttääkin olevan pelottelu esimerkiksi kohtuuttoman suurilla korvausvaatimuksilla. Erään arvion mukaan Iso-Britanniassa käytetään enemmän rahaa internet-piratismin estämiseen kuin mitä itse latailusta koituu tappioita.[9]

Kulttuuriteollisuuden saralla vertaisverkkojen käyttäminen hajottaa musiikkiteollisuuden monopoleja. Maailman neljä suurinta levy-yhtiötä, Universal Music Group, Warner Music Group, EMI ja Sony Music Entertainment omistavat yli 80% kaikista historian aikana levytetyn musiikin tekijänoikeuksista. Lisäksi esimerkiksi EU-maissa tekijänoikeudet kestävät 70 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen. Voidaan kysyä, miksi kukaan tarvitsee tekijänoikeuksia jopa pitempään kuin elää, vaikkei esimerkiksi viihdeteollisuuden tuotto-odotuksia lasketa enää nykyään kuin muutamien vuosien tähtäimellä.[10]

Kapitalismin sisältämien vastakkainasettelujen kautta päädytään näin kolmeen eri resurssityyppiin: ekologisiin, sosiaalisiin ja verkostoresursseihin. Jaottelulle löytyy perustelu myös kapitalismin historiasta; eräänlainen antagonistinen kierre, jossa yhteisen alueet käyvät jatkuvaa kamppailua kapitalismin muutosten kanssa – ja päinvastoin. Tähän kierteeseen pääsemme käsiksi tarkastelemmalla pääoman historiallisia muotoja.

Yhteisresurssien kierto

Marx jäljitti kolme eri pääoman muotoa: merkantilistisen, teollisen ja finanssipääoman, jotka nousivat esiin historiallisesti eri aikoina. Kutakin vastaan voidaan asettaa oma yhteisresurssi: ekologiset, sosiaaliset ja verkostoresurssit.

Dyer-Withefordin (2006) mukaan hallitseva pääoman muoto on suhteessa kulloinkin strategisesti merkittävimmässä asemassa olevaan yhteisresurssiin. Merkantilistinen kapitalismi aitasi ”primitiiviset” ekologiset resurssit, kuten yhteisomistuksessa olleet maa-, metsä- ja vesialueet. Yhteismaiden aitauksilla luotiin pohja teolliselle kapitalismille, jonka vastareaktiona syntyivät julkiset ”suunnitelmaresurssit”, kuten reaalisosialismi ja pohjoismainen hyvinvointivaltio. Näiden lyhytaikainen menestys alkoi purkautua 1970-luvulla finanssipääoman noustessa keskiöön.

Antagonistinen kierre kuitenkin jatkuu: finanssikapitalismi edellyttää maailmanlaajuista kommunikaatiota ja sen välittäjää, internetiä. Maailmanlaajuinen verkko on siten luonut puitteet uusille verkostoresursseille.

Jokaisella mainitulla pääoman muodolla on yhä edelleen tärkeä tehtävänsä kapitalismissa – mutta finanssipääoma on tärkein. Niinpä verkostoresurssit tarjoavat eräänlaisen aikamme kertomuksen, hienostuneen kokemuksen digitaalisesta maailmasta ja moraalisen kokemuksen uudenlaisesta vapaudesta (vrt. Bollier 2008).

2000-luvun politiikassa aineeton omistaminen sekä internet-perustaisten yhteisresurssien ja vertaistuotannon luominen ovat keskeisiä kysymyksiä. Samalla näyttäisi kuitenkin siltä, että myös sosiaaliset ja ekologiset resurssit ovat vahvasti politiikan asialistalla. Niinpä ennakoimme, että yhden strategisen painopisteen sijasta todistamme ennennäkemättömän kapitalismin vastaisen yhteisrintaman muodostumista.

Toisenlainen työ on mahdollista

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”556″,”attributes”:{”alt”:”Hardware ja wetware”,”class”:”media-image”,”height”:”140″,”style”:”width: 210px; height: 140px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Keskusteluissa prekaarista työstä ja toimeentulosta on argumentoitu työstä kieltäytymisen puolesta palkkatyötä vastaan. Toisenlaisen tuotantotavan välttämättömyyttä ei ole kuitenkaan juuri käsitelty. Vertaistuotannon näkökulma on tällaisen ongelman rakentavaa kritiikkiä. Vertaistuotannon yhteiskunnassa teemme ehkä vähemmän vaihtoarvoa tuottavaa palkkatyötä, mutta enemmän työtä yhteisten käyttöarvojen eteen.

Teollisen maailman kamppailuissa muotoutuneella työsuhdelaisäädännöllä ja toimintatavoilla ei pystytä vastaamaan prekaarin työelämän tarpeisiin. Toimeentulo on taattava (palkka)työn ja perustulon kautta. On rakennettava uusi toimeentulolainsäädäntö, jonka eri elementit ovat säädeltävissä kunkin elämäntilanteen mukaan.

Kyse on siitä, että muotoillaan poliittinen vastaus tuotantovoimissa jo tapahtuneelle murrokselle. Kun muistetaan miten valtava ja sofistikoitunut tietokonejärjestelmä jo nykyään ohjaa globaaleja finanssimarkkinoita, ei ole niin utopistista ajatella, että myös tuotantoa ja kysyntää sekä näiden kohtaamista voitaisiin organisoida täysin uudelta perustalta.

Christian Siefkes (2008; ks. myös 2009) kysyy, onko sellainen yhteiskunta mahdollinen, jossa vertaistuotanto on pääasiallinen tapa tehdä työtä. Hän ehdottaa siirtymistä työvoiman ja tavaroiden vaihdosta työpanoksiin. Siefkes luettelee muun muassa seuraavat periaatteet:

  • Jokainen antaa työhön sen, mitä katsoo parhaaksi.
  • Vertaistuotteen hankinta tarkoittaa sen saamista hallintaan, ei omaksi.
  • Jokainen voi saada vertaistuotteen hallintaansa vain, jos se ei ole pois joltakulta toiselta.
  • Jos hyödykkeen hallinta merkitsee, että se on pois toiselta, paras tapa ratkaista ongelma on tuottaa hyödykettä riittävästi kaikkien toiveiden mukaisesti. Jos tämä ei ole mahdollista, on rajallisten hyödykkeiden jako organisoitava reilulla tavalla.
  • Koska kaikki työt ja hankkeet eivät ole yhtä kiinnostavia tai haluttavia, on tämä huomioitava kunkin panostuksen määrässä (aika). Työresurssien jakaminen ei tapahdu työmarkkinoiden kautta työvoiman hinnan määräämänä, vaan eräänlaisessa huutokaupassa, jossa työhön kuluva aika suhteutetaan sen suosioon. Mitä epämiellyttävämpi työ, sitä suuremman aikaresurssin siitä saa omaan käyttöön. Pienellä aikapanostuksella saa paljon aikaa omiin suosikkitöihin.

Siefkesin hahmotelmaa on ehkä ajateltava ennen kaikkea ehdotuksena, jonka soveltamista on kokeiltava käytännön projekteissa. Ajatus huutokaupasta myöntää, ettei vertaistalous voi välttämättä olla täysin puhdasta arvojen vertaamisesta, mutta tällöinkin arvot voidaan mitata suoraan ihmisten omista painotuksista ja panostuksista lähtien.

Siefkes ehdottaa, että meidän tulisi kaikin voimin perustaa erilaisia hankkeita, joissa vertaistuotantoa voidaan kokeilla ja kehittää. Erityisesti hän toivoo, että syntyisi avoimen tuotannon hankkeita, joissa softamaailmassa saadut hyvät kokemukset siirrettäisiin ”hardwaren” puolelle.

Vasemmistolle vertaistuotanto asettaa kahtalaisen haasteen. Liikkeille ja kansalaisille tehtäväksi asettuu organisoida erilaisia vertaistuotannon muotoja ja osoittaa kollektiivista tahtoa vertaistuotannon yhteiskunnan kehittämiseksi. Puoluepoliittiselle vasemmistolle tehtäväksi asettuu vertaistuotannon juridisten ja taloudellisten kehitysmahdollisuuksien kehittäminen. Vertaistuotannon laajentaminen on paljolti itseorganisoituvan kansalaistoiminnan tehtävä, mutta ilman julkisen vallan tukea sen kehitysmahdollisuudet ovat kituliaat.

Vertaistuotannon kehittäminen on asetettava ohjelmallisesti kapitalistiluokkaa vastaan. Lähtökohdat ovat kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa vaikka vertaistuotanto viittaakin yhteisöön ja prosesseihin, jotka ylittävät kaikki kollektiiviset identiteetit, kuten artikkelin alkupuolella toimme esille. Ilman tällaisen ristiriitaisen prosessin päämäärätietoista kohtaamista vertaistuotanto uhkaa jäädä sinisilmäiseksi ”yhteisen hyvän” puolustamiseksi, joka perimmiltään tarjoaa vain uusia resursseja, ilmaistyötä ja innovaatioita kapitalismin säilyttämiseksi. Sen sijaan on keskityttävä luomaan sellaisia yhteisresursseja, jotka kohottavat työväen ja vähävaraisten elämänhallintaa, antavat vapautta palkkatyön pakoista sekä luovat turvaa ekologista katastrofia vastaan.

Taloudellisten realiteettien puitteissa vertaistuotannon koetinkivi on, voidaanko se osoittaa kustannustehokkaammaksi kuin pääomamuotoinen taloudellinen toiminta. Yochai Benkler (2002) asettaa kaksi kysymystä, joihin minkä tahansa yrityksen on vastattava: Kannattaako tuote valmistaa itse vai hankkia markkinoilta? Onko edullisempaa käyttää julkisia hyödykkeitä vai pyrkiä yksityistämään tuote? Kun näin hahmotetut transaktiokustannukset ja omistusoikeuksien hankintakustannukset haarukoidaan, saadaan soveltaen seuraavanlainen kenttä (vrt. Benkler 2002):

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”501″,”attributes”:{”alt”:”Commons-tyypittely”,”class”:”media-image”,”height”:”216″,”style”:”width: 600px; height: 216px;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”600″}}]]

Vertaistuotannon kautta säästetään tuotteen yksityisomistuksellisen statuksen määrittämiseen liittyvät kustannukset. Toisaalta yksityiseen tuotantoon verrattuna vertaistuotanto liittää verkon kautta yhteen pieninä yksikköinä tietämystä ja kokemusta tuhansilta, jopa sadoilta tuhansilta ihmisiltä. Potentiaalinen tuottavuus ja uuden keksimisen mahdollisuudet ovat korkeat. Benklerin sanoma on yksinkertaisesti, että vertaistuotannosta on tulossa jopa edullisin tapa hoitaa monia tuotantotehtäviä. Tavoite on kuitenkin voitava hajottaa riittävän pieniin osiin, jolloin jokainen voi itse määrittää osallistumisensa asteen.

Vertaistuotantoa voi ajatella sellaisena työn järjestyksenä, jota kolmas sektori olisi parhaimmillaan, ellei sitä kehitettäisi suuntaan, jossa sen tehtävänä on vain halventaa työvoimaa ulkoistamalla sen piiriin julkisen sektorin tehtäviä. Vastaliike kehitykselle voisi löytyä vaikkapa uudesta osuuskuntaliikkeestä. Prekaarissa taloudessa yleistyvän itsensä työllistävän työvoiman asemaan se tarjoaisi myös mahdollisuuksia vaihtaa yrittäjyys jaettuihin resursseihin, tuottavaan yhteistyöhön ja kollektiiviseen suojaan.

Kysymys itsensä työllistävien asemasta on vertaistuotannon kannalta sikälikin kiinnostava, että itsensä työllistäjä on riippuvainen vertaisverkostoista samoin kuin vertaisverkostojen kehittyminen on riippuvaista siitä, että niissä toimivat kykenevät turvaamaan toimeentulonsa. Vertaistuotannon ja itsensä työllistämisen välillä voidaan nähdä symbioottinen suhde.

Vaikka uudet verkostoteknologiat hajauttavat tuotantopääomaa, eivät tuotannon edellytykset ole edelleenkään työvoiman hallussa. Vertaistuotanto uhkaa kehittyä vain prekaarina yksityisyrittäjyytenä ja vähävaraisten sitäkin prekaarimpana oma-aputoimintana. Julkiset palvelut ja elintarpeiden taloudellinen tukeminen ovat olennainen yhteiskunnallinen rakenne, että vertaistuotanto voi kehittyä taloudellisena vaihtoehtona. Tämän rinnalla voidaan ottaa tavoitteeksi, että kriisiytyviä julkisia palveluja aletaan korvata yksityistämisen sijaan vertaistuotannon keinoin.

Julkisen vallan roolia voidaan hahmotella edelleen kysymällä, mitä on mahdollisuuksien tasa-arvo verkostoteknologioiden aikana. Eikö se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että julkinen valta takaa kaikille avoimen pääsyn tietoverkkoon ja huolehtii laitteistojen alhaisesta hinnasta ja ohjelmistojen avoimuudesta? Julkinen valta voi myös osallistua suoraan yhteisresurssien organisointiin. Esimerkiksi Ruotsin vasemmistopuolue on tehnyt aloitteen kirjastojen toimenkuvan laajentamisesta laillisiksi tiedostonjakelukeskuksiksi.[11]

Kirjastojen palvelimilta ladattavista äänitteistä ja elokuvista maksettaisiin vuosittain noin 30 miljoonan euron suuruinen kirjastokorvaus kulttuurin tekijöille. Kirjastot voisivat välittää tietoa, kirjoja, elokuvia ja musiikkia myös tiedostomuodossa, mikä käytännössä legitimoisi vertaisverkkojen käyttämisen sekä vapaan tiedon ja kulttuurin leviämisen. Samalla ratkaisu parantaisi kulttuurityölle annettua tukea.

Vastaavia aloitteita tulisi tehdä myös yliopistojen suhteen. Kaiken julkisin varoin tuotetun tiedon tulisi olla avoimesti saatavilla (ns. public domain -ratkaisu) ja kaikilla tulisi olla pääsy yliopistoverkkoihin ja niiden sisältämiin tietokantoihin ja julkaisuihin. Yliopistoja tulisi kehittää yhteisresurssina, ja koulujärjestelmä ylipäätään tulisi muuttaa verkostoresurssien lähteeksi. Tietoyhteiskunnassa työn vaihtoehdon pitäisi olla opiskelu, ei työttömyys.

Perustulo ei tällöin tarkoita toimettomuutta tai yhteisöllisten velvollisuuksien täyttämättä jättämistä, vaan mahdollisuutta kohdentaa ja ajoittaa oma työpanos omia kykyjä vastaavalla tavalla. Perustulo olisi harppaus kohti yhteiskuntaa, jossa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.

Vertaistuotannon verkostot ovat joukkoälyn muotoja, joiden kukoistus ilmentää yhteiskunnan itseorganisoituvaa muutosvoimaa. Erilaiset yhteisresurssit ja vertaistuotannon muodot tulee siis ymmärtää tulevaisuuden poliittiseksi ohjelmaksi.

On alettava rakentaa päämäärätietoisesti vaihtoehtoa nykyisille markkinamekanismeille ja porvarilliselle yhteiskunnalle.

Mikko Jakonen, Joel Kaitila, Lauri Lahikainen, Jukka Peltokoski, Antti Ronkainen, Tero Toivanen, Matti Vesa Volanen

Julkaistu alunperin Vasemmistofoorumin Perusteen teemanumerossa “Omistus” 1/2010. URL: http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/stuff/tiedostot/omistus_valmis.pdf

Viitteet:

 1. “Vihervoitelua kapitalistiseen koneistoon”, http://lavastekaupunki.wordpress.com/2009/08/13/ vihervoitelua-kapitalistiseen-koneistoon/, katsottu 11.9.2009.

 2. Vasemmistolla emme tarkoita vain vasemmistopuoluetta. Puhumme vasemmistosta yleiskäsitteenä, joka määrittyy oikeistoa ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Vasemmisto voi olla vihreää, (sosiali)demokraattista, sosialistista, kommunistista, autonomista, radikaalia, kansanvaltaista, arvoliberaalia ja paljon muuta.

 3. Ks. Tero Heiskasen tekstit sosiaalisesta vastineesta. URL: http://teroheiskanen.net/tag/sosiaalinenvastine, katsottu 5.11.2009.

 4. Ks. P2P-Foundationin wikikirjoitus ”Netarchical Capitalism.” http://p2pfoundation.net/Netarchical_Capitalism, katsottu 22.9.2009.

 5. Roberto Esposito: Communitas. Origine et destin de la commonauté. Traduit de l’italien parr Nadine le Lirzin. Collège international de philosophie. Paris, PUF 2000.

 6. Tässä yhteydessä käsitellään erityisesti Two Treatises of Goverment -teoksen toisen kirjan Of Civil Government viidettä lukua Of Property. John Locke: Two Treatises of Government. Digireads, (2005. s. 79-87).

 7. Adam Smith: The Wealth of Nations. Bantam Classics, New York (2003).

 8. Kobolttia käytetään tietokapitalismin symbolin laptopin ja vihreän kapitalismin symbolin hybridiauton akkujen valmistukseen. Mielenkiintoista on se, että vuoden 2007 aikana koboltin hinta nousi yli 60 prosenttia: ”Koboltin yksi suurimmista tuottajista on sisällissodan repimä Kongon tasavalta.” Ks. ”Raakaöljyn hintapaineet ovat pienet kobolttiin verrattuna”, Tekniikka ja Talous, 2.1.2008. http://www.tekniikkatalous.fi/metalli/article52954.ece, katsottu 5.11.2009.

 9. Ks. ”UK Anti-Piracy Plans Cost More Than Music Industry ‘Losses’”, http://torrentfreak.com/uk-antipiracy-plans-cost-more-than-music-industry-losses-090922, katsottu 20.10.2009.

 10. Ks. ”Rick Falkvinge kuumensi tunteita Manchesterissa: ”Jos olisi keskiaika, polttaisin sinut roviolla!”, http://www.piraattiliitto.org/uutiset/2009/10/rick-falkvinge-kuumensi-tunteita-manchesterissa-josolisi-keskiaika-polttaisin-sinut, katsottu 20.10.2009.

 11. Ks. Ruotsin vasemmistopuolue: ”Kirjastot musiikin ja elokuvien tiedostonjakokeskuksiksi!”, http:// piraattiliitto.org/uutiset/2009/09/ruotsin-vasemmistopuolue-kirjastot-musiikin-ja-elokuvientiedostonjakokeskuksiksi, luettu 26.10.2009.

Kirjallisuus:

Alrøe, Hugo Fjelsted (2005): The Challenge of Ecological Justice in a Globalising World. Paperi konferenssissa Researching Sustainable Systems – International Scientific Conference on Organic Agriculture, Adelaide, Australia, September 21-23. URL: http://orgprints.org/4307/4/4307-Alroe_4p_revised-ed.pdf, katsottu 17.9.2009.

Avendaño, Tatiana Roa & Toloza, Jessica (2009): Dynamics of a Songful Resistance. Commoner 13. URL: http://www.commoner.org.uk/N13/13-Roa_Avendano_Toloza.pdf, katsottu 23.10.2009.

Anderson, Chris (2009): Free. The Future of a Radical Price. New York: Hyperion.

Bauwens, Michel (2009): The Political Economy of Peer Production. CTheory, onlinejulkaisu 12.1.2005. URL: http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499, katsottu 18.9.2009.

Benkler, Yochai (2002): Coase’s Penguin, or, Linux and The Nature of the Firm. The Yale Law Journal 112(3), 369-446.

Bollier, David (2003): Silent Theft. The Private Plunder of Our Common Wealth. New York: Routledge.

Bollier, David (2008): Commoners as Emerging Political Force. OnTheCommons.org, online-julkaisu 17.8.2008. URL: http://www.onthecommons.org/content.php?id=2162, katsottu 18.9.2009.

Dyer-Witheford, Nick (1999): Cyber-Marx. Cycles and Circuits of Struggle in High Technology Capitalism. Urbana: University of Illnois Press.

Dyer-Witheford, Nick (2006): The Circulation of the Common. Paperi konferenssissa Immaterial Labour, Multitudes and New Social Subjects: Class Composition in Cognitive Capitalism, University of Cambridge, 29.-30.4.2006. URL: http://www.geocities.com/immateriallabour/withefordpaper2006.html, katsottu 15.9.2009.

Esposito, Roberto (2000): Communitas. Origine et destin de la commonauté. Traduit de l’italien parr Nadine le Lirzin. Collège international de philosophie. Pariisi: PUF.

Hardin, Garret (1968): The Tragedy of the Commons. Science 162 (3859), 1243-1248. URL: http://www.sciencemag.org/cgi/content/full/162/3859/1243, katsottu 15.9.2009.

Heller, Michael (1998): The Tragedy of the Anticommons. Property in the Transition from Marx to Markets. Harvard Law Review 111, 621–688. URL: http://www.wdi.umich.edu/files/Publications/WorkingPapers/wp40.pdf, katsottu 15.9.2009.

Helfrich, Silke (2009): The Commons as a new narrative for the 21 century. URL: http://commonsblog.wordpress.com/2009/10/01/the-commons-as-a-new-narrativefor-the-21-century, katsottu 23.10.2009.

Hepburn, John (2005): Reclaiming Commons – Old and New. Paperi konferenssissa Other World’s, University of Technology, Sydney, huhtikuu 2005. URL: http://www.mercury.org.au/PDFs/Reclaiming%20Commons%20-%20John%20Hepburn.pdf, katsottu 18.9.2009.

Hickman, John & Sarah Bartlett (2001): Global Tragedy of the Commons at COP 6. Synthesis/Regeneration 24. URL: http://www.greens.org/s-r/24/24-26.html, katsottu 17.9.2009.

Hildyard, Nicholas, Lohmann, Larry, Sexton, Sarah & Fairlie, Simon (1995): Reclaiming the Commons. Paperi konferenssissa 1995 annual Conference of the Political Studies Association of the United Kingdom, York. URL: http://www.thecornerhouse.org.uk/item.shtml?x=52004, katsottu 17.9.2009.

Hintikka, Kari A. (2008): Johdatus osallistumistalouteen – internetin uusia taloudellisia toimintaympäristöjä. Helsinki: Tieke 32. URL: http://www.tieke.fi/mp/db/file_library/x/IMG/24123/file/julkaisu_32.pdf, katsottu 15.9.2009.

Hobbes, Thomas (2004): Leviathan. Oxford: Oxford University Press.

Kloppenburg, Jack (2008): Seeds, Sovereignty, and the Vía Campesina: Plants, Property, and the Promise of Open Source Biology. Paperi konferenssissa Food Sovereignty: Theory, Praxis and Power, University of Saskatchewan, 17-18.11.2008. URL: http://www.ukabc.org/seeds&sovereignty.pdf, katsottu 5.11.2009.

Kelly, Kevin (2009): The New Socialism: Global Collectivist Society Is Coming Online. Wired Magazine 17.06.2009. URL: http://www.wired.com/culture/culturereviews/magazine/17-06/nep_newsocialism, katsottu 14.9.2009.

Leadbeater, Charles (2008): We-think. The Power of Mass Creativity. Lontoo: Profile Books.

Lessig, Lawrence (2001): The Future of Ideas. The Fate of the Commons in a Connected World. New York: Random House. URL: http://thefutureofideas.s3.amazonaws.com/lessig_FOI.pdf, katsottu 15.9.2009.

Libcom.org (2009): A Participatory Society or Libertarian Communism?. URL:http://libcom.org/library/participatory-society-or-libertarian-communism, katsottu 29.9.2009.

Locke, John (2005): Two Treatises of Goverment. Digireads.

Marx, Karl (1974a): Pääoma osa I. Moskova: Progress.

Marx, Karl (1974b): Pääoma osa II. Moskova: Progress.

Meretz, Stefan (2008): Seven Hypotheses About Commonism. Keimform.de, online-julkaisu 8.11.2008. URL: http://www.keimform.de/2008/11/08/seven-hypothesesabout-commonism, katsottu 14.9.2009.

Meretz, Stefan (2009): Commons in einer Systematik von Gütern. URL: http://www.keimform.de/2009/09/13/commons-in-einer-systematik-von-guetern, katsottu 17.09.2009.

Midnight Notes Collective (2009): Promissory Notes. From Crisis to Commons. URL: http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf, katsottu 23.9.2009.

Ostrom, Elinor (1991): Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge: Cambridge University Press.

Rowe, Jonathan (2008): The Parallel Economy of the Commons. State of the World 2008: Innovations for a Sustainable Economy. The Worldwatch Institute. URL: http://www.worldwatch.org/files/pdf/SOW08_chapter_10.pdf, katsottu 23.10.2009.

Srinivas, Krishna Ravi (2006): Intellectual property rights and biocommons: open source and beyond. International Social Science Journal (ISSJ), 58(188), 319-334.

Siefkes, Christian (2008): From Exchange to Contributions. Generalizing Peer Production into the Physical Word. Berlin: Edition C. Siefkes.

Siefkes, Christian (2009): The Commons of the Future. The Commoner, online-julkaisu 19.3.2009. URL: http://www.commoner.org.uk/?p=78, katsottu 12.06.2009.

Smith, Adam (2003): The Wealth of Nations. New York: Bantam Classics.

Žižek, Slavoj (2009): First as Tragedy Then as Farce. Lontoo: Verso.

Kuvat:

http://p2p-fusion.org/project/news/economies-of-the-commons-conference-april-2008/image_mini