Toisenlainen tuotanto on välttämätön

Kapitalismi aiheuttaa yhä pahenevia kriisejä. Elämme maailmassa, jota ravistelee niin ilmastomuutos kuin ruoka- ja vesikriisi. Öljyn loppuminen asettaa vakavia haasteita energiataloudelle. Kaiken lisäksi todistamme vakavinta talouskriisiä sitten 1930-luvun. Olemme tilanteessa, jossa ”on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”.[1]

Kaikki riippuu perunoista ja tietokoneista.
– Midnight Notes Collective

Vasemmisto ei ole kyennyt tarjoamaan vaihtoehtoa kapitalismille.[2]

Asetamme tilannetta vastaan niin sanotun commons-ajattelun. Commonseilla viittaamme vertaistuotantoon ja yhteisresursseihin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi verkosta vapaasti saatavilla olevat tieteelliset julkaisut, kimppakyydit, vertaistukiverkostot tai vaikkapa kalastajayhteisön yhteiset pyydykset ja kalavedet.

Tarkastelemme vertaistuotannosta käytävää keskustelua ja asetamme vertaistuotannon tavaratuotannon vastakohdaksi. Taustoitamme vertaistuotantoa yksityisomistusta ja erityisesti Karl Marxin tavaratuotantoa koskevilla teorioilla, että voisimme ymmärtää sen syvällisyyden, jolla vertaistuotanto haastaa nykyisen maailman.

Tyypittelemme yhteisresursseja ja esitämme kriittisiä huomioita uusista kapitalistisista hierarkioista. Nostamme esiin näkökulmia vasemmistolaisen politiikan uudistamiseksi. Haluamme avata lyhyesti uutta keskustelua aiheesta, joka kattaa perimmiltään koko yhteiskunnallisen elämän. Artikkelin lopussa esitämme huomioita vasemmistolaisen politiikan uudistamiseksi talous- ja ympäristökriisin aikana.

Ehkä helpoin tapa ymmärtää, mistä commonseissa on kyse, on viitata pohjoismaisiin jokamiehenoikeuksiin. Puhtaimmillaan commonsit eivät ole ainoastaan kulutettavia, vaan kasvavat samalla kun niitä käytetään, kuten Wikipedia ja internetin avoimet sanakirjat täydentyvät käyttäjiensä työpanosten myötä. Vertaistuotanto on eri asia kuin julkiset palvelut, mutta suhde on läheinen ja niiden erottaminen voi olla joskus mahdotonta. Osuuskuntaliike lähtee vertaistuotannon lähtökohdista siinä missä talkootyökin.

Viime aikoina commons-ajattelun yleistä kiinnostavuutta on lisännyt se, että vuoden 2009 taloustieteen Nobel myönnettiin Elinor Ostromille, jonka tutkimukset käsittelevät yhteisen omaisuuden kuten luonnonvarojen hallintaa. Ostrom kyseenalaistaa käsityksen, että ainoa tapa hallita omaisuutta on joko yksityisomistus tai julkinen hallinta.

Keskustelu vertaistuotannosta tekee mahdolliseksi paluun yhteisomistusta koskeviin poliittisiin tavoitteisiin. Nick Dyer-Witheford (2006) onkin määritellyt vertaistuotteet tavaran vastakohdaksi:

Jos tavara on kapitalismin solumuoto, kommunismin solumuoto on vertaistuote. Tavara on hyödyke, joka on tuotettu vaihdettavaksi. Vertaistuote on hyödyke, joka on tuotettu jaettavaksi käytössä. Kapitalismi tarkoittaa valtavaa tavaroiden kasaumaa. Kommunismi tarkoittaa vertaistuotteiden monistumista.

Internet tarjoaa tehokkaan alustan itseorganisoituvien vertaisverkostojen synnylle. Ajatus vertaistuotannosta onkin radikalisoitunut nyky-yhteiskunnassa. Kevin Kellyn (2009) mukaan kyse ei ole vähemmästä kuin ”sosialismista viritettynä verkottuneen maailman taajuudelle” ja ”sosialismista ilman valtiota”:

Kun ihmismassat omistavat tuotantovälineet ja työskentelevät yhteisen päämäärän eteen ja jakavat työnsä tulokset, kun he tekevät työtä ilman palkkaa ja nauttivat sen hedelmät ilmaiseksi, ei ole liioiteltua puhua sosialismista.

”Kansallisen tuotannon sijasta meillä on vertaistuotanto”, Kelly jatkaa.

Tällainen sosialismi ei perustu jäykkään oppiin, vaan: kyse on asenteiden kirjosta, tekniikoista ja välineistä, jotka tukevat yhteistyötä, jakamista, koostamista, koordinaatiota, ad hoc -tyyliä ja suurta joukkoa muita vastikään mahdolliseksi tulleita sosiaalisen vuorovaikutuksen tyyppejä.

Niin hauskalta kuin ”notkea sosialismi” kuulostaakin, voi Kellyä arvostella naiivista uskosta informaation jakamisen kaikkivoipaisuuteen ja kotitietokoneen tuotannolliseen voimaan. Liioittelu kuitenkin haastaa kiinnittämään huomiota uusiin mahdollisuuksiin.

Perinteisesti vasemmistossa ajateltiin, että yhteisomistus voidaan toteuttaa vasta valtiovallan haltuunoton jälkeen. Commonseja voidaan kuitenkin synnyttää jo kapitalismin sisällä, ja osaltaan kapitalismi myös perustuu niille.

”Kommonistisen” ajattelun mukaan vertaistuotannosta voi kuitenkin tulla uuden yhteiskunnan alkusolu, jos se kykenee tuottamaan oman perustansa itsenäisesti rahan, markkinoiden ja valtion ulkopuolella (ks. Meretz 2008).

Esitämme, ettei inspiroivasta avauksesta seuraa kuitenkaan kuin puuhastelua, ellei se kytkeydy laajempiin antagonistisiin muutosprosesseihin. Valtion roolikaan ei ole niin merkityksetön kuin ”dot-kommunismin” ja ”digi-sosialismin” visioissa joskus annetaan ymmärtää. Kapitalismi käyttää aina hyväkseen sitä, mikä on yhteistä, etenkin jos näin kyetään laskemaan tuotantokustannuksia esimerkiksi ilmaista yhteistyötä hyödyntämällä.

Tiedon vapautta ei ole ilman juridista suojelua. Avoimet ja vapaat ohjelmistot ovat murtuma tavaramuodossa, mutta on todellisuuspakoista ajatella kapitalismin kaatuvan Linuxiin.

Ihmiset ovat aina rakentaneet yhteisöjään ilman palkkaa nauttiakseen yhteistyöstä, täyttääkseen velvollisuuksiaan ja taatakseen omien tarpeidensa tyydytyksen. Nykyteknologia antaa tähän koko ajan uusia mahdollisuuksia.

Vertaisajattelu onkin saanut protestiliikkeen muotoja, ja sen yleistymiseen ladataan muutostoiveita, jotka koskevat niin tiedon vapautta kuin ekologisia ja sosiaalisiakin kysymyksiä.

Toteutuakseen nämä odotukset tarvitsevat selkeää poliittista tukea ja uudenlaisen talousjärjestelmän. Vertaistuotanto kehittyy ristiriitaisessa, muttei riippumattomassa suhteessa markkinoihin ja valtioon.

Yhteismaasta vertaisverkkoihin

Historiallisesti commonsien käsite on viitannut yhteisöllisesti hallittuihin maa-alueisiin. Maiden yhteiskäyttö luonnehti varsinkin 1600-luvun britti-imperiumia, jossa avoimet oikeudet käsittelivät sellaisia asioita kuin kalastusta, paimentamista sekä puun ja maa-aineksen keräämistä.

Yhteismaat kutistuivat merkittävästi jo seuraavan vuosisadan aikana kapitalistisen kehityksen myötä. Agraariväestön ajaminen pois vuosisatoja jaetuilta mailta oli eräs edellytys sille, että kaupunkeihin muodostui halpatyövoiman reservi, ”vapaa” proletariaatti, joka tarjosi työvoimaa kasvavalle teollisuudelle.

Tänään todistamme uuden sukupolven commonsien esiinmarssia, ja pyrkimyksiä niiden aitaamiseksi. Julkiset palvelut eivät ole ainoita 2000-luvun yksityistämisen kohteita. Sama tendenssi uhkaa paitsi erilaisia rajallisia ekologisia commonseja myös uusien verkostoteknologioiden puitteissa syntynyttä avointa tuotantoa ja jakamista. Uuden commons-keskustelun lähtökohdat voidaan löytää esimerkiksi hakkerikulttuurin tiedon vapauden eetoksesta, digitaalisen formaatin helposta kopioitavuudesta sekä internetin mahdollistamasta vertaisverkostoitumisesta.

Kyse ei kuitenkaan ole vain internetistä tai tiedon vapaudesta. Michael Hellerin (1998) artikkeli Tragedy of the Anticommons tarkastelee postsosialistista vaihetta elävän Moskovan kioskeja ja kauppoja, jotka seisovat tyhjillään, koska erilaiset ristiriitaiset oikeusvaateet estävät tilojen käytön.

Hellerin teksti on vastine Garrett Hardinin (1968) klassikkoartikkelille The Tragedy of Commons, joka kuvaa tilanteen, jossa yhteismaa tuhoutuu siellä laiduntavien paimenten itsekkääseen voitontavoitteluun. Hardinin mukaan ”rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan voittonsa”, jolloin tuloksena on laitumen tuhoutuminen liikakäyttöön. ”Commonsien vapaus tuottaa turmion kaikille.”

Commonsien historia kuitenkin osoittaa, että ihmiset ovat onnistuneet useinkin kehittämään kestäviä ratkaisuja, kuten yhteinen kastelujärjestelmä Balin riisiviljelmillä sekä lukuisat kalastus- ja äyriäsenpyyntiyhteisöt ympäri maailmaa kertovat. Olennaista on kyetä sopimaan yhteisresurssien hallinnasta kestävällä tavalla. Ostrom (1991) on määritellyt perusteiksi esimerkiksi selkeästi määritetyt käyttöoikeudet, avoimen päätöksenteon, käytön valvonnan, tilivelvollisuuden, toimivan sanktiointijärjestelmän sekä halpahintaisen mekanismin konfliktien ratkaisemiseksi.

Onnistuessaan vertaistuotannon järjestelmä rakentaa vuorovaikutusta, jossa ihmiset ovat sekä taipuvaisia pitämään huolta yhteisresursseista että tuntevat lisääntyvää yhteenkuuluvuutta ja luottamusta toisiaan kohtaan. (Hildyard ym. 1995; Hickman & Bartlett 2001; Alrøe 2005; Rowe 2008; Dyer-Witheford 2006.)

Yhteisresurssit asettuvat erityisesti ”biokapitalismia” vastaan. Jo tällä hetkellä ihmisen geeniperimästä kolme neljäsosaa on patentoitu ja yritysten kiinnostus perinteisten siemenlajikkeiden ja alkuperäisyhteisöjen luonnontuntemuksen omimiseen on hyvin tiedossa. Biodiversiteetin aitaaminen toimii pääoman kasaamisen uutena välineenä. Tällaista kehitystä vastaan on syntynyt esimerkiksi ”biolinuxin” käsite. Sen puitteissa tutkitaan mahdollisuutta siirtää avoimen koodin lähestymistapa siementen tuotantoon. (Bollier 2008; Hepburn 2005; Kloppenburg 2008; Srinivas 2006.)

Keskusteluista on hahmotettavissa kaksi ääripäätä. Midnight Notes -kollektiivi (2009, 11-12) puhuu kriisiytyvän kapitalismin (ekologinen kriisi, öljykriisi, ruokakriisi, talouskriisi, hyvinvointivaltion kriisi, demokratian kriisi jne.) synnyttämästä rajatilakokemuksesta, jossa yhä useammat ajattelevat, että jotain radikaalia täytyy tapahtua ”tai muuten”. Kollektiivi peräänkuuluttaa tietoista ja aloitteellista työtä, ”konstitutiivista politiikkaa”, yhteisresurssien perustamiseksi. Stefan Meretzin (2008) ”kommonistiset teesit” puolestaan maalaavat apokalyptista maisemaa, jossa ”maailma tulee olemaan kommonistinen tai maailmaa tulee katoamaan”.

Toisessa valossa vertaistuotantoa esittelee Charles Leadbeater (2008), joka korostaa internetin mahdollisuuksia. Hänen mukaansa internet tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yhä useammat jakavat ideoita yhä useammilla eri tavoilla. Leadbeater näkee internetin itseorganisoitumisen ja massaluovuuden alustaksi, jota käyttämällä ihmiset voivat kehittää toimintojaan sekä tuottaa aineettomia hyödykkeitä.

Silke Helfrich (2009) onkin määritellyt yhteisresurssit ja vertaistuotannon 2000-luvun uudeksi suureksi kertomukseksi. Tero Heiskanen on puhunut siirtymästä ”yhteistietokuntaan”, jossa rahan rinnalla tai jopa sen sijaan arvoa mitataan ”sosiaalisilla vastineilla” eli ihmisten kanssakäymiseen liittyvillä julkisen arvostuksen osoittamisen tavoilla.[3]

Lawrence Lessig (2001, 9-10) on argumentoinut, että internet ja digitaaliteknologiat mahdollistavat täysin uudenlaisen kulttuurituotannon synnyn. Lessigin mukaan kysymys on markkinatalouden uudesta muodosta, joka ei kuitenkaan pääse kehittymään, koska lainsäädäntö pitää huolen, ettei käyttäjillä ole avointa oikeutta tuotteiden muokkaamiseen ja jalostamiseen. Lessig uskoo, että olemme nähneet uusista potentiaaleista vasta häivähdyksen. Internet on hänen mukaansa ”innovaatiocommons”, jonka tragedia on siinä, että se ollaan menettämässä vallanpitäjien lyhytnäköisyyden ja ahdasmielisyyden takia (emt., 21).

Myös Kari A. Hintikan (2008, 9) mukaan internetissä on syntymässä kokonaan uudenlainen tapa tuottaa hyödykkeitä ja markkinoida niitä. Tämä uusi ”osallistumistalous” viittaa ”toimintamalleihin, jotka perustuvat avoimuuteen, aajan ihmisjoukon yhteistoimintaan ja rahallisten korvausten toisarvoisuuteen”. Hintikka korostaa, että malli on omaksuttavissa myös hallinnon ja kansalaistoiminnan kulttuuriin. Hän myös ennakoi, että tulevaisuudessa internet ei vain vahvista yhteiskunnallista toimintaa, vaan muodostaa sille uuden perustan.

Hierarkiaton yhteiskunta ei verkostoyhteiskuntakaan välittömästi ole. Michel Bauwensin (2005) mukaan olemme päinvastoin siirtymässä tietokapitalismiin, jossa syntyy sekä uusi tietotyöläisten luokka että uusi hallitseva luokka. ”Netarkiassa” valta perustuu erilaisten internetissä, mobiililaitteissa, tietokoneissa ja muissa älyteknologioissa toimivien sovellusalustojen ja toimintaympäristöjen hallintaan. Netarkinen luokka suosii vertaistuotannon mallia, mutta sen intressit liittyvät taloudelliseen hyötyyn, eivät vertaistuotannon poliittisesti mullistuksellisiin mahdollisuuksiin.

Netarkiassa monopoliasemasta kilpailevat erilaiset informaatioteknologiset alustat, jotka muodostavat uuden toiminta-, työskentely- ja markkinointiympäristön vertaisverkostojen toiminnalle ja mikroyrittäjyydelle. Bauwens viittaa esimerkiksi EBay:hin, joka ei itsessään tee mitään, vaan ainoastaan välittää tavaroiden vaihtoa. Erilaisista alustoista Google olisi vain yksi hakukone muiden joukossa ilman sen nerokasta luokittelujärjestelmää, joka arvottaa sivustot netin käyttäjien itsensä luomien viittausten perusteella.

Monet avoimen koodin ohjelmistot ovat vapaasti jaossa ja niitä käyttävät ihmiset osallistuvat myös niiden kehittämiseen. Brändiä hallitseva yritys voi keskittyä myymään esimerkiksi palveluja. Facebook on yksi maailman suosituimmista mainospaikoista.[4]

Bauwensin mukaan vertaistuotannon ympäristöjen hallinnassa on kysymys tuotantovälineiden omistuksesta eli luokkajaon uudenlaisesta lähtökohdasta. Massaluovuutta ei tukahduteta, vaan sitä käytetään rikkauksien kasaamiseen epäsuoralla tavalla. Työväki luo ja keksii edellytyksiä ja sovelluksia yhä uusille tuotteille myös palkkatyön ulkopuolella, vapaa-ajalla, arkipäivän askareissa ja harrastuksissa. Commonsit suojelevat näitä tuotteistamiselta ja joutumiselta kapitalistisen voitontavoittelun piiriin.

Tavaramaailman lyhyt historia

Vertaistuotanto ja yhteisresurssit ovat vastakkaisia tavaratuotannolle ja yksityisomistukselle, eikä niiden antagonistista luonnetta voida kehittää ymmärtämättä tämän vastakohtaisuuden perusteita ja perustavuutta. On siis kartoitettava lyhyesti yksityisomistuksen historiaa, että voisimme ymmärtää yhteisomistuksen mahdollisuuksia.

Yhteisen ja yksityisen etymologiaa

Romaanisissa tai romaanista lainaa käyttävissä eurooppalaisissa kielissä sana ”yhteinen” (engl. common, ransk. commun, commune, ital. comune, esp. común) on peräisin latinan sanasta communis, joka tarkoittaa ”yhteistä, julkista, yleistä, kaikkien tai monien jakamaa ja kansanomaista”.

Samasta kreikan koinos-sanan johdannaisesta seuraa myös germaanisissa kielissä esiintyvät gemein-alkuiset sanat, kuten saksalainen Gemeinde, Gemeinschaft ja ruotsalainen gemensam. Nämä juontuvat sanoista gamainiz, gamæne, joka on ”yhteinen, julkinen, yleinen” (ge-meinas vastaa sanaa com-munis). Communis asettuukin vastakkaiseen suhteeseen sanan immunis kanssa, joka merkitsee vapautta velvollisuuksista, sitoumuksista ja veroista.

Sana communitas viittaa yhteiseen myös poliittisessa mielessä. Aristoteleen koinonia politike käännetään yleensä latinaksi sanoilla communitas tai societas. Kuitenkaan viittaus poliittiseen yhteisöön ei välttämättä ole positiivinen. Roberto Esposito (2000) ehdottaakin, että sana communis voisi viitata ”siihen, joka jakaa vastuun”.[5]

Poliittisen yhteisön muodostavat ihmiset, joilla on siihen tarve, eivät ihmiset, joilla on yhteiset ”ominaisuudet”. Communitasiin liittyy siis aina taakka ja velvollisuus, joka on kannettava, kun taas vastatermi immunitas viittaa hyötymiseen. Hyödyke saakin seuraavat ilmenemistavat (Meretz, 2009, soveltaen).

[kuva puuttuu]

Modernia maailmaa tarkasteltaessa huomaamme, että commonin vastakohdaksi asetettuvat ”oma” ja ”omistus” kytkeytyvät tavaratuotannon muotoon, joka perustuu kertakäyttöisyyteen, yksipuoliseen käyttöarvoon ja hetkellisyyteen. Historiallisessa kamppailussa commonin käsite on jäänyt alisteiseksi oman ja omistuksen käsitteille. Sanan omistus (engl. property, ransk. propriété) etymologiset juuret löytyvät latinan sanasta proprietas, joka viittaa omistajuuteen, mutta vielä alkuperäisemmin sanoihin ominaisuus tai (jonkun kappaleen) laatu tai erityispiirre.

Toisin kuin proprietasta communia ei määrittele niinkään omaisuus tai ominaisuus, vaan sopimattomuus – tarkemmin sanottuna toinen. Yhteinen ja yhteisö ei siis anna jaettua kollektiivista identiteettiä, vaan ainoastaan jaetun tilan, jossa voidaan harjoittaa kommunikaatiota toisten kanssa. Jaetun ominaisuuden tai omaisuuden sijasta yhdistävänä tekijänä on satunnaisuus ja ”sopimattomuus” – toisin kuin ”kansalla”, jonka jäsenet olettavat jakavansa yhteisen alkuperän, perustan ja maa-alueen.

Yhteisö ei ole vastavuoroista, yhteiselle nimittäjälle perustuvaa ”tunnustamista” (reconnaissance, recognition), vaan kommunikaation välityksellä tapahtuvaa tarpeiden ja velvollisuuksien määrittelyä. Tämän vuoksi Esposito esittää, että yhteisöä on vaikea ajatella yhtenä ruumiina tai ruumiillistumana (body politic), eikä se ole samankaltainen kuin res publica (valtio, valtiovalta, julkinen etu, julkinen hyöty, valtion liiketoimi).

Se, mikä luo yhteisen, on yhteisen nimittäjän ja annetun alkuperän puuttuminen. Tämä pakottaa ihmiset puhumaan asioista, eikä ottamaan niitä annettuina.

Yksityisomistuksen alkuperästä

Jos katsomme kapitalismin historiaa, on palattava renessanssiin ja 1500- ja 1600 -lukujen poliittiseen ajatteluun. Mielenkiintoisella tavalla kapitalismin myöhemmin mahdollistaneet teoriat alkavat muovautua osittaisena kritiikkinä nousevaa kapitalistiluokkaa kohtaan.

Esimerkiksi Thomas Hobbesin (1588-1679) poliittisessa filosofiassa perimmäinen ongelma on kysymys yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Englannin sisällissota, joka vaikutti huomattavasti Hobbesin ajatteluun, on merkittävä vaihe yksityisomistuksen ja pääoman kehityksen historiassa. Se merkitsi taitekohtaa feodaalisen valtion ja kapitalistisen valtion välillä. Silloin nouseva kapitalisti- tai porvariluokka osoitti ensimmäistä kertaa voimansa tavoittelemalla tasavaltalaista valtiota absoluuttisen monarkian sijaan. Tämän seurauksena syntyi politiikan teoriaa, jossa valtion ja yksityisomistuksen suhteita alettiin ensimmäistä kertaa tarkastella modernissa kontekstissa.

Hobbesin mukaan poliittisen kokonaisuuden oikeutus toimintaan syntyy niin sanotussa yhteiskuntasopimuksessa, jossa jokainen luovuttaa suvereenille ”luonnonoikeutensa”, siis oikeuden hankkia varallisuutta sekä puolustaa omaa elämää ja omaisuutta keinolla millä hyvänsä. Näistä oikeuksista luopumisen kautta voidaan luoda poliittinen järjestys, joka tekee mahdolliseksi niin yksityisomistuksen kuin oikeudenkin. Oikeuden käsite seuraa yksityisomistuksen käsitteestä.

Luonnontilan metafora voidaan lukea myös täysin avoimen ja rajoittamattoman kaupankäynnin kritiikkinä. Ainoastaan valtiossa on mahdollista luoda pysyvät ja vakaat olosuhteet, joissa yksityisomistus on mahdollista ja ihmisten työ kantaa hedelmää. Yhteiskunta (commonwealth, lat. civitas) muodostetaan oman edun tavoittelun, ei yhteisen hyvän vuoksi. Yhteiskunnassa yksityiset ihmiset voivat omien toimiensa ja työnsä avulla parantaa omaa asemaansa, kunhan maksavat valtiolle veroa, jolla ”vakaa toimintaympäristö” taataan. Hobbes kuitenkin vastustaa yrityskorporaatioiden liiallista kasvua, sillä hän näkee ne uhkana suvereenille.

Thomas Hobbesin teoria luo poliittisen ja juridisen kehyksen säännellylle ja turvatulle yksityisomaisuuden kasvattamiselle, mutta se ei vielä yllä sille tasolle, jonka hänen aikalaisensa John Locke (1632-1704) muotoili.[6]

Sekä Hobbesin että Locken mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus itsensä säilyttämiseen yhteisesti jaetun maan perustalta. Lockelle kysymys on siitä, millä keinoin omaisuutta voidaan kerätä.

Locken mukaan yhteisestä voidaan tehdä yksityistä työn välityksellä. Hänen mukaansa kaikki, minkä ihminen siirtää pois luonnontilasta, sekoittuu hänen työhönsä ja tulee hänen omaisuudekseen. Siten työ luo eron yhteisen ja yksityisen välille; työ luo oikeuden yksityisomistukseen. Luonnonvaroja saa Locken mukaan omistaa kuitenkin vain niin paljon kuin niitä voi käyttää.

Sama koskee maata. Yksilö aitaa työllään yhteistä maata, ja siksi maan tuottama sato on hänen omaansa. Ihminen siis työstää elämässään luonnon antamia materiaaleja ja tämä prosessi luo yksityisomaisuutta ja -omistusta.

Locke yhdistää yhteisen maan hukkamaahan. Yksityisomaisuudeksi rajattu, viljelty maa tuottaa hyvää koko ihmiskunnalle kun taas joutilaana seisova yhteismaa on tuottamatonta. Siksi maa, joka on annettu ihmisille yhteiseksi, ei sellaisenaan ole juuri minkään arvoista. Arvo syntyy työstä ja erottaa työn tuotteet luonnonantimista.

Rahatalous kehittyy yksityisomistuksesta. Rahan avulla ihmiset voivat hankkia omistukseensa suuria maa-aloja, viljellä ja työstää maata ja sen tuotteita ja vaihtaa näin pilaantuvat hyödykkeet pilaantumattomiin. Rahan todellinen etu on kuitenkin se, että se mahdollistaa kaupankäynnin. Ilman kaupankäyntiä ihmisillä ei olisi käytössään niitä hyödykkeitä, joita he tarvitsevat sivistyneeseen elämään. Lockella siis työ ja yksityisomistus ovat yhteiskunnan perustavat elementit ja markkinat sosiaalisen vuorovaikutuksen foorumi, jonka välityksellä yhteiskunta rakentuu ihmisten välisen kaupankäynnin tuloksena. Hobbesin ja Locken tapaan myös Adam Smith tekee kahtiajaon sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välille.[7]

Suurin ongelma hänen mukaansa luonnontilassa eläville yhteisöille on se, että niissä ei esiinny työnjakoa. Peruselinhyödykkeiden kerääminen ja metsästäminen vie mittavan osan ajasta. Alkukantaisissa yhteisöissä ei ole vaihdannan menetelmiä, joiden avulla yksilöt voivat erikoistua parhaiten taitamaansa elinkeinoon. Köyhyys ja alkukantaisuus johtuu siis työnjaon ja vaihdantajärjestelmän puutteesta, ja siksi myös yksilöiden taidot ja tiedot pysyvät matalalla tasolla. Mitä kehittyneempi työnjaon järjestelmä on, sitä kehittyneempi ja sivistyneempi myös yhteiskunta on.

Työnjaon perusesimerkiksi Smith esittää kuuluisan vertauksen nuppineulatehtaaseen. Kun käsityöläinen suorittaa itse kaikki työvaiheet työpajassa, pysyvät tuotantomäärät alhaalla. Tuotantoa voidaan tehostaa ja teollistaa hajottamalla ja koneistamalla työprosessi osiin, jolloin yhtä nuppineulaa voi valmistaa esimerkiksi kymmenen työntekijää kahdeksassatoista eri vaiheessa. Lopputuloksena on nuppineulojen tuotantomäärän eksponentiaalinen kasvu.

Työnjako ja koneet tarkoittavat työn sisällön köyhtymistä ja käsityöläisyyden häviämistä, mutta myös kansakunnan varallisuuden kasvua. Varallisuus ei kuitenkaan voi kasvaa ilman markkinoilla tapahtuvaa rahavälitteistä tuotteiden vaihtoa. Vain rahan avulla voidaan taata, että työläiset voivat keskittyä yksitoikkoisiin, erikoistuneisiin töihinsä. Sisämarkkinoiden lisäksi tarvitaan ulkomarkkinoita ja kansainvälisiä suhteita. Valtion tehtävänä on turvata vakaa toimintaympäristö niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Smith luottaa muita teoreetikkoja enemmän markkinaperustaiseen yhteiskuntaan ja siihen, että markkinoiden ”näkymätön käsi” järjestää yhteiskunnallisen työnjaon siten, että kaikilla on mahdollisuus ansaita ja kohentaa elantoaan työn kautta. Jokainen ihminen on siis eräänlainen kauppias, joka myy omaa työtään – yksityisomistuksen perustaa – työmarkkinoilla rahaa vastaan.

Rahalla hän kykenee edelleen ostamaan muiden valmistamia hyödykkeitä. Vaikka Smith korostaa työtä hyvinvoinnin ja arvon lähteenä, perustuu hänen hahmottelmaansa erotteluun pääoman ja työvoiman välillä. Tämä perustava jako seuraa työnjaosta. Joidenkin on erikoistuttava rahan tuotantoon ja jakeluun.

Smithin esitys johtaa myös fyysisen ja henkisen työn erotteluun: pääomaa ja tietoa omistavien yhteiskunnallisten kerrostumien erikoisena tehtävänä on ohjata työläisten ja koko yhteiskunnan kehitystä. Silti myös työläisen tulee kehittyä ja opiskella, sillä se lisää tuotantoa ja kansakunnan varallisuutta. Ja varallisuus nostaa ihmiskunnan pois barbarian ja sivistymättömyyden tilasta.

Tavara kapitalismin soluna

Commonsien tavoitteellisen luomisen ehtona nyky-yhteiskunnassa on niiden kytkeminen analyysiin kapitalismin ristiriidoista. Karl Marx hahmotteli näitä poliittisen taloustieteen kritiikissään (esim. Pääoma). Käymme tässä läpi muutamia Marxin peruskäsitteitä.

Pääoma ei ole Marxille perimmiltään kasa rahaa tai muuta omaisuutta, vaan ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde. Toiset se asettaa myymään työvoimaansa elääkseen kun taas toisista se tekee ryhmän, joka omistaa tuotannon edellytykset ja kykenee investoinneillaan kasaamaan taloudellisia voittoja itselleen. Pääoman sisältämää poliittista jännitettä ei kuitenkaan ole aina helppoa tunnistaa. Näkyvimmillään pääoma ilmenee erilaisten taloudellisten objektien, kuten rahan ja tavaroiden välisenä suhteena – tai pikemminkin epäsuhtana. Tavarapaljoutta vastaa ostovoiman niukkuus. ”Ken ei palkkatyötä tee, sen ei syömänkään pidä”.

Palkkatyön ja pääoman suhteiden kokonaisuutta ja keskinäistä liikettä Marx nimittää pääoman kiertokuluksi. Kapitalismissa yhteiskunnallisen pääoman kiertokulku toteutuu yksittäisten pääomien kiertokulun välityksellä eli kapitalistien kilpailuna markkinoilla. Erilaiset taloudellisen säätelyn historialliset muodot, valtio ja sen instituutiot asettavat puitteet pääoman kierrolle ja kilpailulle.

Tavarat eroavat toisistaan laadullisesti käyttöarvoina: kirja ei ole lapio, eikä siivouspalvelu mediatiedosto. Käyttöarvoina tavarat ovat siten työnjaon järjestelmän erilaisten konkreettisten töiden tuotteita. Tavaroiden vaihto markkinoilla edellyttää kuitenkin vaihdettavien tavaroiden laadullista samankaltaisuutta. Koska Marx tarkastelee tavaran arvoa sen tuottamiseen vaadittavan ”yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan” ilmauksena, hänen on kehiteltävä arvon käsitteensä työnjaon järjestelmän eroja välittävänä tekijänä. Hän ratkaisee ongelman esittelemällä kapitalismissa vallitsevan työn yhteiskunnallisen muodon eli abstraktin työn käsitteen.

Kapitalismissa tavaroiden arvo luodaan tuotannossa mutta osoitetaan yhteiskunnallisesti todelliseksi vasta markkinoilla, jossa ne esiintyvät abstraktin työn määräosina. Tätä ilmentää se, että kapitalismissa vallitseva tuotannon, tarpeentyydytyksen sekä rikkauden kiertokulun yhteiskunnallinen muoto on voittopuolisesti markkinavälitteistä.

Pääoma on muodollisesti arvon itselisäyksen prosessi. Marxin lisäarvoteoriassa pääomana sijoitettu raha poikii lisää rahaa palkkatyön välityksellä. Pääoman kierron perustekijöitä voidaan havainnollistaa seuraavalla rautalankakuviolla (ks. Marx 1974b).

R —T(V, Tv)….Tu…..T’ —R’

Kaavassa kuvataan sitä, miten kapitalisti hankkii investoidulla rahalla (R) markkinoilta tavaramuotoiset tuotannon edellytykset (T). Ne jakautuvat kahteen osaan: työvoimaan (V) ja tuotantovälineisiin tai laajemmin tuotannon kaikkiin edellytyksiin (Tv), jotka hankitaan markkinoilta täyttä korvausta vastaan. Tavarat vaihdetaan toistensa vastikkeina. Missä pääoman arvonlisäys siis tapahtuu?

Työvoiman kapitalistinen käyttö, palkkatyö, on jokaisen pääoman tuotantoprosessin aktiivinen osa. Juuri työläisten myymä työvoima – elävä työ – on viime kädessä myös ainut lisäarvon lähde, jolle kapitalistien voitot perustuvat. Tuotantovälineet laajasti ymmärrettynä ovat se materiaali, jota työstetään.

Marx esittää, että investoinneista vain työvoimaan eli palkkoihin sijoitettu vaihteleva pääomanosa (V) lisää arvoaan tuotantoprosessin välityksellä. Lisäarvo perustuu pohjimmiltaan sille, että työläinen kykenee tuottamaan enemmän arvoa kuin mitä hänen uusintamiskustannuksensa (palkka) ovat. Muiden tuotantopääoman tekijöiden arvot, niin välttämättömiä kuin ne lisäarvon tuotannon ehtoina ovatkin, merkitsevät investointeina kapitalistille kulueriä, jotka kasvattavat tavaran tuotantohintaa.

Tuotetun tavarapääoman arvo (T’) muodostuu tuotannon aloittamiseen sijoitetusta pääomasta ja työprosessin välityksellä tuotetusta arvosta. Osa tuotetusta uudesta arvosta esiintyy työläisten palkkojen vastikkeena, yli jäävä osa lisäarvona. Kapitalistin voitoiksi, siis suuremmaksi rahasummaksi (R’) kuin toisenlainen tuotanto on välttämätön mitä prosessin tekijöihin sijoitettiin, tavarapääoman arvo realisoituu vasta kun tavara onnistutaan myymään markkinoilla sen arvoa vastaavaan hintaan.

Markkinahintojen poikkeamat ylös tai alaspäin tavaran arvosta ovat yleisiä ja vaikuttavat kapitalistin voittoasteeseen. Marx korostaa pääoman kiertokulun kehämäisyyttä. Jokaisen syklin tulokset ovat seuraavan ja olettavasti laajamittaisemman pääoman kierron edellytyksiä. Näin pääoma ”kolonialisoi” vaiheittain yhä uusia elämänalueita. Vastaavasti suurempi määrä pääomaa (R < R’) mahdollistaa edellytykset suurempiin investointeihin. Toisaalta Marx korostaa, että vain voittojen uusi sijoittaminen tuottavaksi pääomaksi takaa voittamisen liikkeen jatkuvuuden ja pääomien säilymisen.

Tavaramaailmasta vertaismaailmaan

Jos kapitalismille keskeistä on tavaramuoto, on yhteisomistukselle puolestaan keskeistä vertaismuoto. Yksilöidyn työn sijasta keskiössä on nyt rajoiltaan epämääräinen yhteistyö, joka ei typisty valtiollisesti rajattuun alueeseen.

Siirrymme ”omaksi tekemisestä” jakamiseen, kasaamisesta kierrättämiseen. Keskitetty suunnittelu korvautuu itseorganisoituvalla ja polveilevalla verkostolla, joka voi aina tarvittaessa haarautua kehittämään kahta tai useampaa samasta juuresta syntynyttä tuotetta ilman kiistoja omistusoikeudesta. Esimerkiksi Linuxista on olemassa useita versioita, joita kuka tahansa voi lisäksi muokata omanlaisikseen.

Vaihtoarvon sijasta vertaistuotannon tarkoituksena on tyydyttää tarpeita. Keskiössä ovat työpanokset ja osallistuminen, eivätkä vaihto ja markkinat. Silti työnjako voi olla laajempaa ja monipuolisempaa jopa siten, että yksityisomistuksen logiikka kyseenalaistuu.

Vertaismuodon logiikkaa

Perinteisesti commonsit ovat olleet sidottuja paikallisyhteisöihin, mutta tietoverkot mahdollistavat erilaisia ajasta ja paikasta riippumattomia vertaistuotannon tapoja. Bauwensin (2005) mukaan vertaistuotanto voidaan kiteyttää kolmeen periaatteeseen. Vertaismuodossa:

1.  tuotetaan käyttöarvoa vapaassa vuorovaikutuksessa sellaisten toimijoiden välityksellä, joilla on pääsy jaettuun pääomaan; tuotetta ei vaihdeta markkinoilla, vaan sillä on yhteisön jäsenten eli käyttäjien jakama käyttöarvo;
2. toimintatavat ja päätöksenteko ovat yhteisön itsensä hallinnassa (“kolmas hallinnan malli”);
3. käyttöarvo on kenen tahansa vapaasti käytettävissä uuden omistusjärjestelmän perustalta (”kolmas omistusmuoto”).

Tällaisessa sosiaalisen vuorovaikutuksen muodossa vertaistuotteet ovat perimmiltään olemassa vain ”käytettynä”. Vertaistuote syntyy ja kehittyy kun sitä käytetään yhdessä muiden kanssa. Tällainen sosiaalisuuden muoto on päinvastainen pääoman kasaantumiselle, jossa raha tuottaa lisää rahaa ja kasautuu harvojen omaisuudeksi.

”Vapaa vuorovaikutus” ei vertaistuotannossa tarkoita välttämättä kaikkien yhtäläistä vapautta jonkin määrätyn käyttöarvon tuottamiseen. Esimerkiksi avoimen ja vapaan koodin ohjelmilla on aina kehittäjätiiminsä, joka kantaa vastuun ohjelman virallisten versioiden julkaisemisesta. Ohjelman virheitä voi kuitenkin korjata kuka tahansa ja kuka tahansa voi kehittää ohjelmaan lisäosia ja saada työstään näkyvän maininnan. Kuka tahansa voi myös kehittää rinnakkaisversion, kunhan kunnioittaa avointa lisenssiä.Vertaistuotanto toteutuu vain tietyin yhteiskunnallisin edellytyksin. Bauwens määrittelee näitä neljä:

1. teknologinen infrastruktuuri, käytännössä internet ja mobiiliteknologiat, jotka mahdollistavat ihmisten välisen suoran verkostoitumisen;
2. kommunikaatiojärjestelmä, joka mahdollistaa autonomisen kommunikoinnin yhteistyötä tekevien toimijoiden välilllä;
3. yhteistyökalut, kuten ohjelmistot, jotka tekevät mahdolliseksi globaalien verkostojen muodostamisen. Näin käyttöarvojen tuotantoa tai jakelua ei tarvitse organisoida voittoa tavoittelevien organisaatioiden kautta;
4. oikeudellinen järjestely, joka suojelee käyttöarvoja yksityisomistukselta, kuten on esimerkiksi General Public License, jolla suojattuja aineistoja voi käyttää ja jalostaa vain, mikäli myös johdannaiset suojataan samalla lisenssillä.

Vertaistuotanto siis edellyttää, että on olemassa arkielämän verkostoihin hajautunutta tuotantovälineistöä sekä informaatioteknologioita (tietokoneet, mobiililaitteet, liittymät, käyttöjärjestelmät ja muut ohjelmistot), joiden välityksellä ihmiset voivat kommunikoida vaivattomasti toistensa kanssa riippumatta paikasta ja tarvitsematta ulkopuolista suunnittelua.

Puhtaassa muodossaan vertaistuotanto ylittää kapitalistisen talouden ehdot ja luo uudenlaista yhteiskunnallista järjestystä, jossa kukin antaa panoksensa kykyjensä mukaan ja myös käyttää tarpeidensa mukaan.

Kapitalistisesti toimivat yritykset ovat erityisesti viime aikoina omaksuneet vertaistuotannon lähtökohtia. Näissä tavara jaetaan kuluttajalle lahjana, että tämä sitoutuisi tuotteeseen ja yritykseen. Anderson (2009) on esitellyt neljä tapaa, jolla tämä toteutuu.

Kytkykaupassa ilmaistuote tulee maksetun tuotteen rinnalla ja on sisällytetty hintaan, kuten ilmaiskännyköissä, jotka tulevat liittymän päälle. Kolmen kaupassa jokin kolmas taho kustantaa tuotteen saadakseen kontaktin kuluttajaan, kuten mainosrahoitteisten ilmaisjakelulehtien tapauksessa. Freemiummallissa perustuote on maksuton, mutta siihen on saatavilla maksullisia palveluja ja laajennuksia. Rahattomassa vaihdossa kuluttaja ”maksaa” antamallaan huomiolla, kuten silloin kun tuote jaetaan ilmaiseksi tarkoituksena luoda markkinat myöhemmin tulevalle maksulliselle tuotteelle.

Lahjataloudessa tuotteet siis tuotetaan jakoon, mutta kuluttajan odotetaan korvaavan tuotteen arvon muilla tavoin. Vastavuoroisuuden odotus ei purkaudu. Silti voidaan ajatella, että yritysten omaksuma lahjatalous ilmentää osaltaan vertaistuotannon kehittymistä.

Selvimpiä vertaistuotannon mahdollisuudet ovat aineettomien ja rajattomien hyödykkeiden tuotannossa. Rajallisten resurssien materiaaliseen talouteen se ei vielä anna välittömiä ratkaisuja, ei ainakaan laajassa mittakaavassa.

Bauwens esittää kuitenkin huomionarvoisan vastaväitteen kaikille, jotka epäilevät vertaistuotannon laajentumista. Jo nykyisellään vertaistuotanto on monille sellainen inspiroiva ja elämän merkityksellisyyttä tuottava tekijä, jonka puitteissa kehittyy aivan uudenlainen, entistä rikkaampi kokemus yhteiskunnallisesta olemisesta sekä työn tekemisen etiikasta. Bauwens pitää kehitystä yhtä merkittävänä kuin oli teollisen palkkatyöläisluokan muodostuminen kapitalismin alkuaikoina.

Todistamme siis ehkä kokonaan uuden yhteiskunnallisen muutosvoiman syntyä. Tämä syntyy uusien tuotantovälineiden ja tietoteknologisen kehityksen kautta ja vaatii uutta työn järjestystä. Tavoitteena on työ, joka purkaa työn ja elämän välistä erottelua ja ylittää mitattavuuden raamit, siis työ, jonka tarkoituksena on yhteisten käyttöarvojen tuotanto vaihtoarvon sijaan (vrt. Libcom.org 2009, 35).

Vertaistuotannon kolme tyyppiä

Slavoj Žižek (2009) on kehottanut tarttumaan kapitalismin välittömästi tuottamiin antagonismeihin uuden poliittisen projektin rakentamiseksi. Nämä antagonismit voidaan paikantaa ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeisiin yhteisresursseihin, joista voidaan tunnistaa kolme ulottuvuutta.

Kapitalismi ajaa maailmaa kohti ekologista katastrofia yksityistämällä ja asettamalla voitontavoittelun välineiksi ekologisia resursseja kuten ilmaa, vettä, ruokaa, valtameriä, mineraaleja ja metsiä aina siemeniin, geeneihin ja alkuaineisiin saakka. Se myös tuottaa uusia, etenkin eteläisen pallonpuoliskon ekologisia ja yhteisresursseja uhkaavia muotoja. Esimerkiksi palmuöljyn tuotanto Kolumbiassa ja koboltin louhinta Kongossa pakottavat alkuperäisväestöä pois kotiseudultaan.[8] Maailmanpankki ja IMF investoivat etelässä mittaviin, ekologisesti kestämättömiin agraaripolttoaineisiin. Toiminta on kolmannen maailman pakkolunastusta ja uudenaikaista yhteismaiden aitaamista. (Rowe 2008; Avendaño & Toloza 2009; Midnight Notes Collective 2009.)

Talouskriisiä pyritään ratkomaan vihreän kapitalismin keinoin. Niin sanottu Green New Deal tarkoittaa valtiollisesti tuettuja investointeja vihreisiin teknologioihin, ja se tulee kasvattamaan kaupankäyntiä päästöillä ja päästöttömällä energialla. Ydinvoiman lisäksi energiakauppa tarvitsee sijoituksia aurinko-, tuuli- ja vesivoimaan.

Toiseksi, myös julkisia rakenteita ollaan yksityistämässä. Sosiaali- ja hyvinvointipalvelut, viestintä- ja liikenneverkostot, ylipäätään kaikki julkisen alueet, ovat joutuneet yksityistämisen kohteeksi. Julkisen tuotannon ja vertaistuotannon välillä on kuitenkin ero, eikä julkisen puolustaminen ole täysin ongelmatonta vertaistuotannon lähtökohdista. Jaottelu ”julkisomistukseen” ja ”yhteisomistukseen” auttaa hahmottamaan vertaistuotannon edistämiseksi tarvittavia toimenpiteitä. Hallitukset hallinnoivat ”julkisomaisuutta”, jonka ylläpito rahoitetaan pääasiassa verorahalla.

”Yhteisomistus” on julkisomistusta vaikeampi määritellä, sillä se ei ole perinteisessä mielessä kenenkään omistamaa. Julkisomaisuuden suojelemiseksi ei välttämättä tarvita lainsäädännöllistä uudelleenjärjestelyä vaan ainoastaan parempaa hallintaa ja selkeämpää poliittista tahtoa. Yhteisomistus sen sijaan tarvitsee uutta lainsäädäntöä, kuten myös uusista sosiaalisista normeista ja käytännöistä sopimista. (Bollier 2003, 178-179.)

Silti voidaan sanoa, että julkiset yhteisresurssit ovat työväen yhteisten kamppailujen tulosta. Julkiset palvelut ovat vaatineet mittaamattomia demokraattisia investointeja ja lukemattomien ihmisten elämänmittaista työtä. Myös ne voidaan nähdä olemassaolevina yhteisresurssina, joiden yksityistäminen tuhoaa yhteisten kamppailujen perintöä.

Yksityistämällä ja yritysmuotoistamalla julkinen hajotetaan ja alistetaan kilpailulle. Yksityistämisten myötä ihmisten perustarpeiden tyydytys ja perusturva tulevat lisäarvon tuotannon piiriin. Kapitalistinen kasautuminen kiristää otettaan jälleen yhdellä elämänalueella.

Kolmanneksi, tietokapitalismi uhkaa uuden sukupolven internet-perustaisia verkostoresursseja. Vaakalaudalla on vapaa tiedon ja kulttuurin tuotanto sekä jakaminen. Keskiössä ovat usein viihdeteollisuutta koskevat kysymykset, vaikka kyse on myös tieteellis-teknologisen kehityksen suunnasta ohjelmistoista siementen jalostukseen.

Internetin historiaa tutkinut David Bollier (2008) onkin todennut, että kapitalismin kohtalokas paradoksi on siinä, että niukkoja resursseja, kuten ilmaa, maata, vettä tai fossiilisia polttoaineita ja mineraaleja hyödynnetään aivan kuin ne olisivat rajattomia, mutta rajattomista resursseista – kuten luovasta aineettomasta työstä – pyritään tekemään niukkoja. Jotta tiedosta voidaan tehdä kauppatavara, on siitä tehtävä niukkaa ja rajallista. Siksi tarvitaan suljettuja tekijänoikeuksia, tuotemerkkejä, patentteja, ohjelmistoja, tietokantoja ja uusia yliopistolakeja.

Teknologiset ja lainsäädännölliset rajoitukset kuitenkin vain hidastavat tuottavuutta rajoittaessaan ihmisten pääsyä tiedon ja kulttuurin lähteille. Silti murros on jo tapahtunut. Tiedon vapaata jakamista ei voida enää estää kuin oikeuslaitoksen avulla. Taktiikkana näyttääkin olevan pelottelu esimerkiksi kohtuuttoman suurilla korvausvaatimuksilla. Erään arvion mukaan Iso-Britanniassa käytetään enemmän rahaa internet-piratismin estämiseen kuin mitä itse latailusta koituu tappioita.[9]

Kulttuuriteollisuuden saralla vertaisverkkojen käyttäminen hajottaa musiikkiteollisuuden monopoleja. Maailman neljä suurinta levy-yhtiötä, Universal Music Group, Warner Music Group, EMI ja Sony Music Entertainment omistavat yli 80% kaikista historian aikana levytetyn musiikin tekijänoikeuksista. Lisäksi esimerkiksi EU-maissa tekijänoikeudet kestävät 70 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen. Voidaan kysyä, miksi kukaan tarvitsee tekijänoikeuksia jopa pitempään kuin elää, vaikkei esimerkiksi viihdeteollisuuden tuotto-odotuksia lasketa enää nykyään kuin muutamien vuosien tähtäimellä.[10]

Kapitalismin sisältämien vastakkainasettelujen kautta päädytään näin kolmeen eri resurssityyppiin: ekologisiin, sosiaalisiin ja verkostoresursseihin. Jaottelulle löytyy perustelu myös kapitalismin historiasta; eräänlainen antagonistinen kierre, jossa yhteisen alueet käyvät jatkuvaa kamppailua kapitalismin muutosten kanssa – ja päinvastoin. Tähän kierteeseen pääsemme käsiksi tarkastelemmalla pääoman historiallisia muotoja.

Yhteisresurssien kierto

Marx jäljitti kolme eri pääoman muotoa: merkantilistisen, teollisen ja finanssipääoman, jotka nousivat esiin historiallisesti eri aikoina. Kutakin vastaan voidaan asettaa oma yhteisresurssi: ekologiset, sosiaaliset ja verkostoresurssit.

Dyer-Withefordin (2006) mukaan hallitseva pääoman muoto on suhteessa kulloinkin strategisesti merkittävimmässä asemassa olevaan yhteisresurssiin. Merkantilistinen kapitalismi aitasi ”primitiiviset” ekologiset resurssit, kuten yhteisomistuksessa olleet maa-, metsä- ja vesialueet. Yhteismaiden aitauksilla luotiin pohja teolliselle kapitalismille, jonka vastareaktiona syntyivät julkiset ”suunnitelmaresurssit”, kuten reaalisosialismi ja pohjoismainen hyvinvointivaltio. Näiden lyhytaikainen menestys alkoi purkautua 1970-luvulla finanssipääoman noustessa keskiöön.

Antagonistinen kierre kuitenkin jatkuu: finanssikapitalismi edellyttää maailmanlaajuista kommunikaatiota ja sen välittäjää, internetiä. Maailmanlaajuinen verkko on siten luonut puitteet uusille verkostoresursseille.

Jokaisella mainitulla pääoman muodolla on yhä edelleen tärkeä tehtävänsä kapitalismissa – mutta finanssipääoma on tärkein. Niinpä verkostoresurssit tarjoavat eräänlaisen aikamme kertomuksen, hienostuneen kokemuksen digitaalisesta maailmasta ja moraalisen kokemuksen uudenlaisesta vapaudesta (vrt. Bollier 2008).

2000-luvun politiikassa aineeton omistaminen sekä internet-perustaisten yhteisresurssien ja vertaistuotannon luominen ovat keskeisiä kysymyksiä. Samalla näyttäisi kuitenkin siltä, että myös sosiaaliset ja ekologiset resurssit ovat vahvasti politiikan asialistalla. Niinpä ennakoimme, että yhden strategisen painopisteen sijasta todistamme ennennäkemättömän kapitalismin vastaisen yhteisrintaman muodostumista.

Toisenlainen työ on mahdollista

Keskusteluissa prekaarista työstä ja toimeentulosta on argumentoitu työstä kieltäytymisen puolesta palkkatyötä vastaan. Toisenlaisen tuotantotavan välttämättömyyttä ei ole kuitenkaan juuri käsitelty. Vertaistuotannon näkökulma on tällaisen ongelman rakentavaa kritiikkiä. Vertaistuotannon yhteiskunnassa teemme ehkä vähemmän vaihtoarvoa tuottavaa palkkatyötä, mutta enemmän työtä yhteisten käyttöarvojen eteen.

Teollisen maailman kamppailuissa muotoutuneella työsuhdelaisäädännöllä ja toimintatavoilla ei pystytä vastaamaan prekaarin työelämän tarpeisiin. Toimeentulo on taattava (palkka)työn ja perustulon kautta. On rakennettava uusi toimeentulolainsäädäntö, jonka eri elementit ovat säädeltävissä kunkin elämäntilanteen mukaan.

Kyse on siitä, että muotoillaan poliittinen vastaus tuotantovoimissa jo tapahtuneelle murrokselle. Kun muistetaan miten valtava ja sofistikoitunut tietokonejärjestelmä jo nykyään ohjaa globaaleja finanssimarkkinoita, ei ole niin utopistista ajatella, että myös tuotantoa ja kysyntää sekä näiden kohtaamista voitaisiin organisoida täysin uudelta perustalta.

Christian Siefkes (2008; ks. myös 2009) kysyy, onko sellainen yhteiskunta mahdollinen, jossa vertaistuotanto on pääasiallinen tapa tehdä työtä. Hän ehdottaa siirtymistä työvoiman ja tavaroiden vaihdosta työpanoksiin. Siefkes luettelee muun muassa seuraavat periaatteet:

• Jokainen antaa työhön sen, mitä katsoo parhaaksi.
• Vertaistuotteen hankinta tarkoittaa sen saamista hallintaan, ei omaksi.
• Jokainen voi saada vertaistuotteen hallintaansa vain, jos se ei ole pois joltakulta toiselta.
• Jos hyödykkeen hallinta merkitsee, että se on pois toiselta, paras tapa ratkaista ongelma on tuottaa hyödykettä riittävästi kaikkien toiveiden mukaisesti. Jos tämä ei ole mahdollista, on rajallisten hyödykkeiden jako organisoitava reilulla tavalla.
• Koska kaikki työt ja hankkeet eivät ole yhtä kiinnostavia tai haluttavia, on tämä huomioitava kunkin panostuksen määrässä (aika). Työresurssien jakaminen ei tapahdu työmarkkinoiden kautta työvoiman hinnan määräämänä, vaan eräänlaisessa huutokaupassa, jossa työhön kuluva aika suhteutetaan sen suosioon. Mitä epämiellyttävämpi työ, sitä suuremman aikaresurssin siitä saa omaan käyttöön. Pienellä aikapanostuksella saa paljon aikaa omiin suosikkitöihin.

Siefkesin hahmotelmaa on ehkä ajateltava ennen kaikkea ehdotuksena, jonka soveltamista on kokeiltava käytännön projekteissa. Ajatus huutokaupasta myöntää, ettei vertaistalous voi välttämättä olla täysin puhdasta arvojen vertaamisesta, mutta tällöinkin arvot voidaan mitata suoraan ihmisten omista painotuksista ja panostuksista lähtien.

Siefkes ehdottaa, että meidän tulisi kaikin voimin perustaa erilaisia hankkeita, joissa vertaistuotantoa voidaan kokeilla ja kehittää. Erityisesti hän toivoo, että syntyisi avoimen tuotannon hankkeita, joissa softamaailmassa saadut hyvät kokemukset siirrettäisiin ”hardwaren” puolelle.

Vasemmistolle vertaistuotanto asettaa kahtalaisen haasteen. Liikkeille ja kansalaisille tehtäväksi asettuu organisoida erilaisia vertaistuotannon muotoja ja osoittaa kollektiivista tahtoa vertaistuotannon yhteiskunnan kehittämiseksi. Puoluepoliittiselle vasemmistolle tehtäväksi asettuu vertaistuotannon juridisten ja taloudellisten kehitysmahdollisuuksien kehittäminen. Vertaistuotannon laajentaminen on paljolti itseorganisoituvan kansalaistoiminnan tehtävä, mutta ilman julkisen vallan tukea sen kehitysmahdollisuudet ovat kituliaat.

Vertaistuotannon kehittäminen on asetettava ohjelmallisesti kapitalistiluokkaa vastaan. Lähtökohdat ovat kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa vaikka vertaistuotanto viittaakin yhteisöön ja prosesseihin, jotka ylittävät kaikki kollektiiviset identiteetit, kuten artikkelin alkupuolella toimme esille. Ilman tällaisen ristiriitaisen prosessin päämäärätietoista kohtaamista vertaistuotanto uhkaa jäädä sinisilmäiseksi ”yhteisen hyvän” puolustamiseksi, joka perimmiltään tarjoaa vain uusia resursseja, ilmaistyötä ja innovaatioita kapitalismin säilyttämiseksi. Sen sijaan on keskityttävä luomaan sellaisia yhteisresursseja, jotka kohottavat työväen ja vähävaraisten elämänhallintaa, antavat vapautta palkkatyön pakoista sekä luovat turvaa ekologista katastrofia vastaan.

Taloudellisten realiteettien puitteissa vertaistuotannon koetinkivi on, voidaanko se osoittaa kustannustehokkaammaksi kuin pääomamuotoinen taloudellinen toiminta. Yochai Benkler (2002) asettaa kaksi kysymystä, joihin minkä tahansa yrityksen on vastattava: Kannattaako tuote valmistaa itse vai hankkia markkinoilta? Onko edullisempaa käyttää julkisia hyödykkeitä vai pyrkiä yksityistämään tuote? Kun näin hahmotetut transaktiokustannukset ja omistusoikeuksien hankintakustannukset haarukoidaan, saadaan soveltaen seuraavanlainen kenttä (vrt. Benkler 2002):

[kuva puuttuu]

Vertaistuotannon kautta säästetään tuotteen yksityisomistuksellisen statuksen määrittämiseen liittyvät kustannukset. Toisaalta yksityiseen tuotantoon verrattuna vertaistuotanto liittää verkon kautta yhteen pieninä yksikköinä tietämystä ja kokemusta tuhansilta, jopa sadoilta tuhansilta ihmisiltä. Potentiaalinen tuottavuus ja uuden keksimisen mahdollisuudet ovat korkeat. Benklerin sanoma on yksinkertaisesti, että vertaistuotannosta on tulossa jopa edullisin tapa hoitaa monia tuotantotehtäviä. Tavoite on kuitenkin voitava hajottaa riittävän pieniin osiin, jolloin jokainen voi itse määrittää osallistumisensa asteen.

Vertaistuotantoa voi ajatella sellaisena työn järjestyksenä, jota kolmas sektori olisi parhaimmillaan, ellei sitä kehitettäisi suuntaan, jossa sen tehtävänä on vain halventaa työvoimaa ulkoistamalla sen piiriin julkisen sektorin tehtäviä. Vastaliike kehitykselle voisi löytyä vaikkapa uudesta osuuskuntaliikkeestä. Prekaarissa taloudessa yleistyvän itsensä työllistävän työvoiman asemaan se tarjoaisi myös mahdollisuuksia vaihtaa yrittäjyys jaettuihin resursseihin, tuottavaan yhteistyöhön ja kollektiiviseen suojaan.

Kysymys itsensä työllistävien asemasta on vertaistuotannon kannalta sikälikin kiinnostava, että itsensä työllistäjä on riippuvainen vertaisverkostoista samoin kuin vertaisverkostojen kehittyminen on riippuvaista siitä, että niissä toimivat kykenevät turvaamaan toimeentulonsa. Vertaistuotannon ja itsensä työllistämisen välillä voidaan nähdä symbioottinen suhde.

Vaikka uudet verkostoteknologiat hajauttavat tuotantopääomaa, eivät tuotannon edellytykset ole edelleenkään työvoiman hallussa. Vertaistuotanto uhkaa kehittyä vain prekaarina yksityisyrittäjyytenä ja vähävaraisten sitäkin prekaarimpana oma-aputoimintana. Julkiset palvelut ja elintarpeiden taloudellinen tukeminen ovat olennainen yhteiskunnallinen rakenne, että vertaistuotanto voi kehittyä taloudellisena vaihtoehtona. Tämän rinnalla voidaan ottaa tavoitteeksi, että kriisiytyviä julkisia palveluja aletaan korvata yksityistämisen sijaan vertaistuotannon keinoin.

Julkisen vallan roolia voidaan hahmotella edelleen kysymällä, mitä on mahdollisuuksien tasa-arvo verkostoteknologioiden aikana. Eikö se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että julkinen valta takaa kaikille avoimen pääsyn tietoverkkoon ja huolehtii laitteistojen alhaisesta hinnasta ja ohjelmistojen avoimuudesta? Julkinen valta voi myös osallistua suoraan yhteisresurssien organisointiin. Esimerkiksi Ruotsin vasemmistopuolue on tehnyt aloitteen kirjastojen toimenkuvan laajentamisesta laillisiksi tiedostonjakelukeskuksiksi.[11]

Kirjastojen palvelimilta ladattavista äänitteistä ja elokuvista maksettaisiin vuosittain noin 30 miljoonan euron suuruinen kirjastokorvaus kulttuurin tekijöille. Kirjastot voisivat välittää tietoa, kirjoja, elokuvia ja musiikkia myös tiedostomuodossa, mikä käytännössä legitimoisi vertaisverkkojen käyttämisen sekä vapaan tiedon ja kulttuurin leviämisen. Samalla ratkaisu parantaisi kulttuurityölle annettua tukea.

Vastaavia aloitteita tulisi tehdä myös yliopistojen suhteen. Kaiken julkisin varoin tuotetun tiedon tulisi olla avoimesti saatavilla (ns. public domain -ratkaisu) ja kaikilla tulisi olla pääsy yliopistoverkkoihin ja niiden sisältämiin tietokantoihin ja julkaisuihin. Yliopistoja tulisi kehittää yhteisresurssina, ja koulujärjestelmä ylipäätään tulisi muuttaa verkostoresurssien lähteeksi. Tietoyhteiskunnassa työn vaihtoehdon pitäisi olla opiskelu, ei työttömyys.

Perustulo ei tällöin tarkoita toimettomuutta tai yhteisöllisten velvollisuuksien täyttämättä jättämistä, vaan mahdollisuutta kohdentaa ja ajoittaa oma työpanos omia kykyjä vastaavalla tavalla. Perustulo olisi harppaus kohti yhteiskuntaa, jossa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.

Vertaistuotannon verkostot ovat joukkoälyn muotoja, joiden kukoistus ilmentää yhteiskunnan itseorganisoituvaa muutosvoimaa. Erilaiset yhteisresurssit ja vertaistuotannon muodot tulee siis ymmärtää tulevaisuuden poliittiseksi ohjelmaksi.

On alettava rakentaa päämäärätietoisesti vaihtoehtoa nykyisille markkinamekanismeille ja porvarilliselle yhteiskunnalle.

Mikko Jakonen, Joel Kaitila, Lauri Lahikainen, Jukka Peltokoski, Antti Ronkainen, Tero Toivanen, Matti Vesa Volanen

Julkaistu alunperin Vasemmistofoorumin Perusteen teemanumerossa “Omistus” 1/2010. URL: http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/stuff/tiedostot/omistus_valmis.pdf

Viitteet:

1. “Vihervoitelua kapitalistiseen koneistoon”, http://lavastekaupunki.wordpress.com/2009/08/13/ vihervoitelua-kapitalistiseen-koneistoon/, katsottu 11.9.2009.

2. Vasemmistolla emme tarkoita vain vasemmistopuoluetta. Puhumme vasemmistosta yleiskäsitteenä, joka määrittyy oikeistoa ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Vasemmisto voi olla vihreää, (sosiali)demokraattista, sosialistista, kommunistista, autonomista, radikaalia, kansanvaltaista, arvoliberaalia ja paljon muuta.

3. Ks. Tero Heiskasen tekstit sosiaalisesta vastineesta. URL: http://teroheiskanen.net/tag/sosiaalinenvastine, katsottu 5.11.2009.

4. Ks. P2P-Foundationin wikikirjoitus ”Netarchical Capitalism.” http://p2pfoundation.net/Netarchical_Capitalism, katsottu 22.9.2009.

5. Roberto Esposito: Communitas. Origine et destin de la commonauté. Traduit de l’italien parr Nadine le Lirzin. Collège international de philosophie. Paris, PUF 2000.

6. Tässä yhteydessä käsitellään erityisesti Two Treatises of Goverment -teoksen toisen kirjan Of Civil Government viidettä lukua Of Property. John Locke: Two Treatises of Government. Digireads, (2005. s. 79-87).

7. Adam Smith: The Wealth of Nations. Bantam Classics, New York (2003).

8. Kobolttia käytetään tietokapitalismin symbolin laptopin ja vihreän kapitalismin symbolin hybridiauton akkujen valmistukseen. Mielenkiintoista on se, että vuoden 2007 aikana koboltin hinta nousi yli 60 prosenttia: ”Koboltin yksi suurimmista tuottajista on sisällissodan repimä Kongon tasavalta.” Ks. ”Raakaöljyn hintapaineet ovat pienet kobolttiin verrattuna”, Tekniikka ja Talous, 2.1.2008. http://www.tekniikkatalous.fi/metalli/article52954.ece, katsottu 5.11.2009.

9. Ks. ”UK Anti-Piracy Plans Cost More Than Music Industry ‘Losses’”, http://torrentfreak.com/uk-antipiracy-plans-cost-more-than-music-industry-losses-090922, katsottu 20.10.2009.

10. Ks. ”Rick Falkvinge kuumensi tunteita Manchesterissa: ”Jos olisi keskiaika, polttaisin sinut roviolla!”, http://www.piraattiliitto.org/uutiset/2009/10/rick-falkvinge-kuumensi-tunteita-manchesterissa-josolisi-keskiaika-polttaisin-sinut, katsottu 20.10.2009.

11. Ks. Ruotsin vasemmistopuolue: ”Kirjastot musiikin ja elokuvien tiedostonjakokeskuksiksi!”, http:// piraattiliitto.org/uutiset/2009/09/ruotsin-vasemmistopuolue-kirjastot-musiikin-ja-elokuvientiedostonjakokeskuksiksi, luettu 26.10.2009.

Kirjallisuus:

Alrøe, Hugo Fjelsted (2005): The Challenge of Ecological Justice in a Globalising World. Paperi konferenssissa Researching Sustainable Systems – International Scientific Conference on Organic Agriculture, Adelaide, Australia, September 21-23. URL: http://orgprints.org/4307/4/4307-Alroe_4p_revised-ed.pdf, katsottu 17.9.2009.

Avendaño, Tatiana Roa & Toloza, Jessica (2009): Dynamics of a Songful Resistance. Commoner 13. URL: http://www.commoner.org.uk/N13/13-Roa_Avendano_Toloza.pdf, katsottu 23.10.2009.

Anderson, Chris (2009): Free. The Future of a Radical Price. New York: Hyperion.

Bauwens, Michel (2009): The Political Economy of Peer Production. CTheory, onlinejulkaisu 12.1.2005. URL: http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499, katsottu 18.9.2009.

Benkler, Yochai (2002): Coase’s Penguin, or, Linux and The Nature of the Firm. The Yale Law Journal 112(3), 369-446.

Bollier, David (2003): Silent Theft. The Private Plunder of Our Common Wealth. New York: Routledge.

Bollier, David (2008): Commoners as Emerging Political Force. OnTheCommons.org, online-julkaisu 17.8.2008. URL: http://www.onthecommons.org/content.php?id=2162, katsottu 18.9.2009.

Dyer-Witheford, Nick (1999): Cyber-Marx. Cycles and Circuits of Struggle in High Technology Capitalism. Urbana: University of Illnois Press.

Dyer-Witheford, Nick (2006): The Circulation of the Common. Paperi konferenssissa Immaterial Labour, Multitudes and New Social Subjects: Class Composition in Cognitive Capitalism, University of Cambridge, 29.-30.4.2006. URL: http://www.geocities.com/immateriallabour/withefordpaper2006.html, katsottu 15.9.2009.

Esposito, Roberto (2000): Communitas. Origine et destin de la commonauté. Traduit de l’italien parr Nadine le Lirzin. Collège international de philosophie. Pariisi: PUF.

Hardin, Garret (1968): The Tragedy of the Commons. Science 162 (3859), 1243-1248. URL: http://www.sciencemag.org/cgi/content/full/162/3859/1243, katsottu 15.9.2009.

Heller, Michael (1998): The Tragedy of the Anticommons. Property in the Transition from Marx to Markets. Harvard Law Review 111, 621–688. URL: http://www.wdi.umich.edu/files/Publications/WorkingPapers/wp40.pdf, katsottu 15.9.2009.

Helfrich, Silke (2009): The Commons as a new narrative for the 21 century. URL: http://commonsblog.wordpress.com/2009/10/01/the-commons-as-a-new-narrativefor-the-21-century, katsottu 23.10.2009.

Hepburn, John (2005): Reclaiming Commons – Old and New. Paperi konferenssissa Other World’s, University of Technology, Sydney, huhtikuu 2005. URL: http://www.mercury.org.au/PDFs/Reclaiming%20Commons%20-%20John%20Hepburn.pdf, katsottu 18.9.2009.

Hickman, John & Sarah Bartlett (2001): Global Tragedy of the Commons at COP 6. Synthesis/Regeneration 24. URL: http://www.greens.org/s-r/24/24-26.html, katsottu 17.9.2009.

Hildyard, Nicholas, Lohmann, Larry, Sexton, Sarah & Fairlie, Simon (1995): Reclaiming the Commons. Paperi konferenssissa 1995 annual Conference of the Political Studies Association of the United Kingdom, York. URL: http://www.thecornerhouse.org.uk/item.shtml?x=52004, katsottu 17.9.2009.

Hintikka, Kari A. (2008): Johdatus osallistumistalouteen – internetin uusia taloudellisia toimintaympäristöjä. Helsinki: Tieke 32. URL: http://www.tieke.fi/mp/db/file_library/x/IMG/24123/file/julkaisu_32.pdf, katsottu 15.9.2009.

Hobbes, Thomas (2004): Leviathan. Oxford: Oxford University Press.

Kloppenburg, Jack (2008): Seeds, Sovereignty, and the Vía Campesina: Plants, Property, and the Promise of Open Source Biology. Paperi konferenssissa Food Sovereignty: Theory, Praxis and Power, University of Saskatchewan, 17-18.11.2008. URL: http://www.ukabc.org/seeds&sovereignty.pdf, katsottu 5.11.2009.

Kelly, Kevin (2009): The New Socialism: Global Collectivist Society Is Coming Online. Wired Magazine 17.06.2009. URL: http://www.wired.com/culture/culturereviews/magazine/17-06/nep_newsocialism, katsottu 14.9.2009.

Leadbeater, Charles (2008): We-think. The Power of Mass Creativity. Lontoo: Profile Books.

Lessig, Lawrence (2001): The Future of Ideas. The Fate of the Commons in a Connected World. New York: Random House. URL: http://thefutureofideas.s3.amazonaws.com/lessig_FOI.pdf, katsottu 15.9.2009.

Libcom.org (2009): A Participatory Society or Libertarian Communism?. URL:http://libcom.org/library/participatory-society-or-libertarian-communism, katsottu 29.9.2009.

Locke, John (2005): Two Treatises of Goverment. Digireads.

Marx, Karl (1974a): Pääoma osa I. Moskova: Progress.

Marx, Karl (1974b): Pääoma osa II. Moskova: Progress.

Meretz, Stefan (2008): Seven Hypotheses About Commonism. Keimform.de, online-julkaisu 8.11.2008. URL: http://www.keimform.de/2008/11/08/seven-hypothesesabout-commonism, katsottu 14.9.2009.

Meretz, Stefan (2009): Commons in einer Systematik von Gütern. URL: http://www.keimform.de/2009/09/13/commons-in-einer-systematik-von-guetern, katsottu 17.09.2009.

Midnight Notes Collective (2009): Promissory Notes. From Crisis to Commons. URL: http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf, katsottu 23.9.2009.

Ostrom, Elinor (1991): Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge: Cambridge University Press.

Rowe, Jonathan (2008): The Parallel Economy of the Commons. State of the World 2008: Innovations for a Sustainable Economy. The Worldwatch Institute. URL: http://www.worldwatch.org/files/pdf/SOW08_chapter_10.pdf, katsottu 23.10.2009.

Srinivas, Krishna Ravi (2006): Intellectual property rights and biocommons: open source and beyond. International Social Science Journal (ISSJ), 58(188), 319-334.

Siefkes, Christian (2008): From Exchange to Contributions. Generalizing Peer Production into the Physical Word. Berlin: Edition C. Siefkes.

Siefkes, Christian (2009): The Commons of the Future. The Commoner, online-julkaisu 19.3.2009. URL: http://www.commoner.org.uk/?p=78, katsottu 12.06.2009.

Smith, Adam (2003): The Wealth of Nations. New York: Bantam Classics.

Žižek, Slavoj (2009): First as Tragedy Then as Farce. Lontoo: Verso.

Kuvat: