Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2013

Mukana Suomen Sosiaalifoorumissa

Time for Alternative EconomiesSuomen Sosiaalifoorumi järjestetään jälleen 20.-21.4.2013 Arbiksella (Dagmarinkatu 3, Helsinki). Commons.fi ja solidaarisuustalousverkosto ovat mukana järjestelyissä. 

Tule keskustelemaan solidaarisuustaloudesta, aikapolitiikasta ja vaihtoehtoisista talouksista. Työryhmäkuvaukset alla. 

Paul Eluard (1895-1952): "Il y a un autre monde mais il est dans celui-ci!" (Another world is possible, but it is within this one!)

 

Solidaarisuustalouden käytäntöjä ja kartoitusta

Lauantaina 20.4 klo 12-14, luokka 41

Solidaarisuustalous tarkoittaa kutsua ajatella talous uusiksi omasta arjesta lähtien. Ympärillämme on jo tänään paljon elinvoimaisia yhteisöllisiä käytäntöjä – aikapankkeja, vaihtopiirejä, ekokyliä, yhteiskunnallisia yrityksiä… Näitä yhdistää tiettyjen arvojen, kuten moniarvoisuuden, autonomian, tasa-arvoisuuden, demokratian ja ekologisuuden toteuttaminen.

Solidaarisuustalouden toimijat haluavat ylittää omassa toiminnassaan kapitalismin, kuten myös kansa- ja valtiokeskeisen talousajattelun. Yhteisresurssit, commonsit, ovat tärkeä osa solidaarisuustaloutta, kuten järvet, metsät, jokaihmisenoikeudet, kielet, perinteet, avoin tieto ja niin edelleen.

Työpajassa kysymme, miten voimme vahvistaa näitä toimijoita ja käytäntöjä ja antaa niille suuremman tilan yhteiskunnassamme? Solidaarisuustalouden tehtävänä on kartoittaa jo olemassa olevia toimijoita heidän verkostoimiseksi ja toiminnan kehittämiseksi.

Solidaarisuustalousverkostossa on valmisteltu käytännön ehdotus tavoitteista, menetelmistä, päätöksenteosta, kartoitustyökalusta ym., jolla voimme kehittää vaihtoehtoisia talouksia myös Suomessa. Työpajassa keskustelemme mm. niistä kriteereistä, jotka taloudellisen toiminnan tulee täyttää ollakseen osa solidaarisuustaloutta. Kehitämme yhdessä luonnosta solidaarisuustalouden prosessiksi ja otamme askeleita kohti parempia talouksia!

Tietoa solidaarisuustalousverkoston toiminnasta löytyy sivustolta www.solidaarisuustalous.fi.

Järjestää: Solidaarisuustalousverkosto, Commons.fi, Siemenpuu, Stadin aikapankki, Merkur pankki, Kepa ja Oma Maa.

 

Aikapolitiikan mahdollisuudet

Sunnuntaina 21.4 klo 11-13, luokka 33

Aika on yhteisvaurautta, jota käytetään vaihdon välineenä aikapankeissa. Aikavaluutta perustuu tasa-arvoon, jossa kaikilla ihmisillä on yhtä paljon aikaa – toisin kuin käytännön elämässä, jossa ajankäyttö jakautuu eriarvoisesti siten, että toisilla on ajasta pulaa kun taas toisilla aikaa tuntuu olevan liikaa. Kiireet myös kasaantuvat eri elämänvaiheisiin.

Aikapolitiikalla voidaan vaikuttaa siihen, miten ajankäyttö jakautuu ja miten ajankäyttö tukee parhaiten hyvinvointia esimerkiksi lisäämällä yksilöiden omaehtoisia valintoja, että he voivat käyttää aikaansa arvokkaina pitämiinsä asioihin. Aikapolitiikka voi avata uudenlaisen näkökulman yhteiskunnallisen vaurauden jakautumiseen esimerkiksi ajan vaihtoon perustuvia aikapankkeja hyödyntämällä. Tule pohtimaan yhdessä, millainen ajankäyttö tukee hyvinvointia ja millaista aikapolitiikkaa tarvitaan.

Mukana keskustelemassa ajankäytön tutkija Minna Ylikännö (Kelan tutkimusosasto), Stadin aikapankin aktiiveja, Aika parantaa -verkosto, Commons.fi ja Solidaarisuustalousverkosto.

 

Mitä kasvutalouden jälkeen?

Sunnuntaina klo 13-15, luokka 23

Euroopan ja Suomen heikentyneet talouden kasvunäkymät ja globaalin ilmastokriisin torjuminen pakottavat yhteiskunnallisiin muutoksiin, joilla hyvinvointi turvataan kasvutalouden jälkeisissä yhteiskunnissa. Samaan haasteeseen nivoutuu myös oikeudenmukaisen kansainvälisen talousjärjestelmän rakentaminen.

Valtavirrassa esiintyvä yhteiskunnallinen keskustelu on jumittunut kilpailukyvyn, työllisyysasteen ja tuottavuuden kaltaisiin ratkaisuihin. Pinnan alla kuitenkin kuohuu kasvukritiikkiä ja erilaisten verkostojen kehittämiä ratkaisuja uudenlaisen talouden rakentamiseksi ja hyvinvoinnin turvaamiseksi talouskasvusta ja globaalista kilpailukyvystä riippumatta. Vaihtoehtoina esitellään esimerkiksi degrowth-visioita, keynesiläistä sääntelyä, osallisuustaloutta, solidaarisuustaloutta ja globaalia kestävää taloutta.

Eri puolilla Suomea on perustettu osuuskuntia, yhteiskunnallisia yrityksiä, luomuruokapiirejä ja aikapankkeja, jotka raivaavat tilaa nykyistä kestävämmälle taloudelle. Toistaiseksi ideat, aloitteet ja verkostot ovat kuitenkin toimineet Suomessa melko erillään toisistaan. Vastavoimaa rakentavalla liikkeellä ei ole ollut tarjota yhteisiä vastauksia ajankohtaisiin haasteisiin. Vastavoima on myös hajautunut ja vaikutus kestämättömiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin on jäänyt vähäiseksi.

Työpaja kokoaa uuden talouden toimijoita tuomaan esille erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ja hahmottelemaan, mitä on hyvinvointi talouskasvun jälkeen ja miten sitä edistetään Suomessa ja muualla maailmassa.

Järjestää: Uuden talouden verkostot

 

Suomen Sosiaalifoorumin koko ohjelma: http://www.sosiaalifoorumi.fi/

Kuva: http://www.artandthecommons.org/

Prekaari elämä -taltioinnit Sosiologipäiviltä 2013

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”746″,”attributes”:{”alt”:”Turun Sosiologipäivät”,”class”:”media-image”,”height”:”297″,”style”:”width: 210px; height: 297px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Commons.fi bambuseroi Eeva Jokisen ja Mikko Jakosen Prekaari elämä -työryhmän Turun Sosiologipäivillä 21.-22.3.2013.

Työryhmässä keskusteltiin prekariaatista ja prekarisaatiosta eri näkökulmista. Eräänä huomiona oli prekariaattikeskustelun uusi tuleminen.

Linkit taltiointeihin alla. 

Ohjelma:

Torstai 21.3.2013 kello 15.00 – 18.00

Mikko Jakonen: Työryhmän avaus

Iiris Lehto: ”Olin ihan tyytyväinen näin, mutta TE-toimisto pelkäsi että syrjäydyn” – Prekaarit palkkatukityöllistetyt, työllisyysprojektit ja vanhustahtinen hoiva

Heidi Meriläinen: Prekaari väki ja kontrollien tuotanto

Jukka Peltokoski: Uusi osuuskunta

Lauri Lahikainen: Itsen riisto ja inhimillinen pääoma

Perjantai 22.3.2013 kello 9.00 – 11.00

Juhana Venäläinen: ”Hajoa ja hallitse” – Prekaarin elämän levottomuus ja sen taloudellistaminen

Jukka Könönen: Luvanvarainen elämä: Siirtolaisuus ja prekarisaatio

Tero Toivanen: Ylösalaisin käännetty maailma – Niin sanotun alkuperäisen kasautumisen merkitys prekarisaatiokeskustelulle

. . .

Työryhmäkutsu:

Prekaari elämä -työryhmä Turun Sosiologipäivillä 2013

Koordinaattorit: Mikko Jakonen & Eeva Jokinen

Prekariaatista, prekarisaatiosta ja prekaareista subjekteista on puhuttu paljon viimeisten vuosien aikana. Prekarisaatiota koskeva tutkimus on yhä tärkeämpää erityisesti talouskriisin jälkeen. Etelä- Euroopan maissa prekarisaatio eli yhteiskunnan, työn ja elämän epävakaistuminen on ollut jo pitkään tunnustettu lähtökohta. Erityisesti prekarisaatio koskee nuoria, jotka kamppailevat paikoin 50 % työttömyyden kanssa, mutta yleinen epävarmuus ja suunnan puuttuminen leimaavat kaikkia talouskriisin ja talouskurin vaivaamia maita.

Prekarisaatio ei siis ole vain Etelä-Euroopan ilmiö. Vaikka Saksan taloudellinen tilanne on säilynyt verrattain hyvänä ja työttömyys kurissa, laskee Saksan tilastokeskus prekaaria työvoimaa (epäsäännöllisissä työsuhteissa, pätkätöissä, vuokratöissä jne.) olevan jo yksi neljäsosa työvoimasta. Työttömyys pysyy kurissa heikentämällä työehtoja ja luomalla aivan uudenlaista pätkätyöjärjestelmää työmarkkinoille ja suuri osa uusista työpaikoista syntyy nimenomaan prekaariin työhön.

Sama kehitys voidaan nähdä myös muissa Euroopan maissa. Prekarisaation ja prekariaatin käsitteet ovat murtautuneet myös angloamerikkalaiseen yhteiskuntatieteeseen, ei vähiten huiman suosion saaneen Guy Standingin ‖vaarallista‖ prekariaattia käsittelevän teoksen myötä. Myös esimerkiksi Japanissa prekariaatti-keskustelu on voimistunut yhteiskuntatieteilijöiden parissa ja Kiinassa kysymys ‖muurahaiskansasta‖ on akuutti ja arkipäiväinen. USA:ssa prekarisaatiolla on aivan erityinen luonne, joka liittyy voimakkaaseen workfare -politiikkaan.

Lyhyesti sanottuna, prekarisaatio koskettaa kaikkia maailman merkittäviä talousjättejä ja se tullee leimaamaan arkipäivän elämää 2000 -luvun alkupuolella. Kuinka suureksi ilmiö muodostuu, jää nähtäväksi. Varmaa on kuitenkin vain epävarmuus, jonka myöntävät jo poliitikotkin.

Tässä työryhmässä haluamme tarkastella prekaaria elämää yleensä ja erityisesti uusliberalistisessa yhteiskunnassa. Uusliberalismi on epäselvästä ja käsitteen poliittisesta luonteesta huolimatta tärkeä taustatekijä, joka leimaa siirtymää hyvinvointiyhteiskunnasta työkyvyn (workfare) yhteiskuntaan.

Työkyvyn yhteiskunnassa hyvinvointi rakentuu yhä enemmän yksilön ja hänen ‖turvaverkostonsa‖ kyvystä tehdä palkkatyötä epävarmoilla työmarkkinoilla. Siksi olemme kiinnostuneet niistä varsin arkipäiväisistä ilmiöistä ja asioista, jotka liittyvät kamppailuun työn hakemisessa, sen tekemisessä ja työsuhteen ylläpitämisessä. Millaisia vaikutuksia prekaarilla työelämällä on ihmisten arkipäiväiseen toimintaan, heidän tunne-elämäänsä, sosiaalisiin suhteisiin, perhe-elämään, koulutukseen, taloudelliseen tilanteeseen ja niin edelleen. Millaisia toiveita ja pelkoja prekaariin arkeen liittyy? Millaista on jokapäiväinen selviytyminen prekarisoituvassa yhteiskunnassa?

Entä kuinka yhteiskunnalliset instituutiot reagoivat prekarisaatioon? Kuinka esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmä, terveydenhoito ja koulutus -instituutiot kykenevät vastaamaan prekaarin yhteiskunnan vaatimuksiin? Millaista yhteiskuntapoliittista ohjausta prekaari yhteiskunta voisi tarvita: onko esimerkiksi puhe syrjäytymisestä ymmärrettävä juuri prekaarin yhteiskunnan kontekstissa?

Tämän lisäksi olemme kiinnostuneita prekarisaation ja työelämän prekarisoitumisen vaikutuksista politiikkaan, ammattiyhdistystoimintaan ja kolmannen sektorin toimintaan. Työryhmässä voidaan käsitellä niin suomalaisia kuin globaaleja esimerkkitapauksia elämästä prekaarissa yhteiskunnassa, sekä teoreettisia katsauksia prekarisaation teoriaan.

Lue abstraktit (pdf): http://westermarck.fi/sosiologipaivat/wp-content/uploads/Abstraktikooste14.pdf

Kuvat: http://westermarck.fi/sosiologipaivat/?page_id=12

Palauttakaa korvaamattomat yhteisresurssit

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”691″,”attributes”:{”alt”:”Ugo Mattei”,”class”:”media-image”,”height”:”158″,”style”:”width: 210px; height: 158px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Kuinka suojella yhteistä omaisuutta, kun hallitukset myyvät pilkkahintaan julkiset palvelut tai tuhlaavat luonnonvarat budjettiensa ”tasapainottamiseksi”? ”Commonsien” eli yhteisresurssien käsite pyrkii ylittämään julkisen ja yksityisen omaisuuden vastakkainasettelun.

Kun valtio yksityistää rautatien, lentoliikenteen tai sairaalan, kun se luopuu juomaveden jakelusta tai myy yliopistoja, se pakkolunastaa yhteisöltä osan sille kuuluvasta omaisuudesta. Pakkokeinoista on kyse myös silloin, kun valtio lunastaa yksityisen omaisuuden käyttöönsä maantietä tai muuta julkista hanketta varten. Yksityistämisessä päättäjät myyvät jotain sellaista, joka ei ole heidän, vaan kuuluu jokaiselle yhteisön jäsenelle. Sama pätee tilanteeseen, jossa he kaappaavat pellon tienrakennusalustaksi.

Julkisen viranomaisen harjoittama yksityistäminen riistää siis jokaiselta kansalaiselta hänen osuutensa yhteisistä voimavaroista. Tämä koskee myös yksityisen omaisuuden takavarikoimista, tosin yhdellä merkittävällä erolla. Liberaali perustuslaillinen traditio suojelee yksityistä omistajaa ja suo tälle hyvityksen omaisuuden pakkolunastamisesta. Sen sijaan mikään oikeudellinen järjestely perustuslaista puhumattakaan ei suojaa uusliberalistiselta valtiolta, kun se muuntaa yhteisön omaisuutta yksityisiksi hyödykkeiksi.

Valtioiden ja suurten ylikansallisten yhtiöiden välisten valtasuhteiden kehityttyä nykytilaansa tämä epäsuhta kielii juridisesta ja poliittisesta jälkeenjääneisyydestä. Sama perustuslain takaama vastuuttomuus antaa hallituksille oikeuden myydä vapaasti kaikkien yhteistä omaisuutta kansantalouksiensa rahoittamiseksi.

Kantaakseen vastuunsa ”palvelijan” (hallitus) pitää osata hoitaa niiden omaisuutta, joilta se on saanut valtuutuksensa (kansalaiset). Sen tehtävänä on ylläpitää luottamusta eikä toimia isäntänä, joka voi vapaasti käyttää hyväksi julkista omaisuutta. Kerran pois luovutetut, pilatut tai tuhotut yhteisresurssit eivät enää ole yhteisön – ei nykyisen sukupolven sen enempää kuin tulevienkaan – käytettävissä. Vaikka kansalaiset havahtuisivat siihen, että he ovat valinneet rikollisen palvelijan, menetettyä on vaikea saada takaisin. Tulevia sukupolvia taas ei voi syyttää valinnasta, josta ne eivät ole vastuussa. Yhteisresursseja koskevat ongelmat on ratkaistava ennen kaikkea perustuslain tasolla, koska juuri perustuslaissa yhteiskunnat määrittelevät pitkän aikavälin valinnat, jotka suojelevat niitä tulevien hallitsijoiden mielivallalta.[1]

Uusliberaali valtio aisoihin

Yhteisresursseja puolustavan aktivismin rinnalla on tärkeää kehittää teoreettista välineistöä, jonka avulla niitä voidaan kohdella juridisesti autonomisena ja vaihtoehtoisena niin yksityiselle kuin julkiselle omaisuudelle.[2] Nykyään tämä tehtävä on tullut yhä tärkeämmäksi, kun hallitukset rahoittavat toimintojaan verotulojen sijasta yhä enemmän lainarahalla, mikä suistaa ne huomattavasti voimakkaampien koronkiskurien käsiin.

Ylivoimaisesti suurimmassa osassa maailman maista hallitukset ovat alisteisia kansainvälisten finanssiryhmittymien eduille. Niiden painostamina hallitukset siirtävät yhteisresurssit kaiken julkisen valvonnan ulkopuolelle ja perustelevat tekoaan velkojenmaksulla. Asioiden tila esitetään luonnollisena ja pakollisena, vaikka se on todellisuudessa seurausta jatkuvasta ja huolellisesta poliittisesta harkinnasta.

Yhteisresurssit tyydyttävät yhteisön perustarpeita ja suojaavat perusoikeuksia. Niiden perimmäinen olemus muodostuu kamppailuissa, joita käydään eri puolilla maailmaa yhteisresurssien puolustamiseksi.[3] Nämä kamppailut hävitään usein, mutta ne ovat aina luonteeltaan vapauttavia.

Monissa tapauksissa yhteisresurssien todellisia vihollisia ovat valtiot, joiden pitäisi olla niiden uskollisia vartijoita. Kun yhteistä omaisuutta pakkolunastetaan yksityisten intressien, esimerkiksi ylikansallisten yhtiöiden palvelemiseksi, vastuussa ovat yhä useammin yrityksistä riippuvaiset (ja siten suhteelliset heikot) valtiot, joille yritykset sanelevat yksityistämisen, kuluttamisen ja riiston politiikat. Kreikan ja Irlannin tilanteet ovat tästä malliesimerkkejä.

Moderni länsimainen traditio on kehittynyt dialektisessa vuorovaikutuksessa valtion ja yksityisen omaisuuden välillä sellaisessa historian vaiheessa, jossa vain näistä jälkimmäinen näytti tarvitsevan suojelua autoritäärisiä ja kaikkivoipia vallanpitäjiä vastaan. Tältä ajalta ovat peräisin tietyt perustuslakiin kirjatut vakuudet, kuten yleisen edun käsite, vahingonkorvausvelvollisuus ja lainsäädännön erityisasema yhteiskunnassa (lainsäätäjällä on monopoli tiettyihin kysymyksiin, jota muut yhteiskunnallista valtaa käyttävät instituutiot eivät voi horjuttaa).

Mutta nyt kun voimasuhteet valtion ja yksityisen sektorin välillä ovat muuttuneet, myös julkisella omaisuudella on tarve pitkän aikavälin suojaan ja takuisiin. Niitä on kuitenkin vaikea luoda perinteisen järjestelmän sisällä, joka rajaa oikeuden yhteisten asioiden hoitamiseen yksinomaan valtiolle. Siksi klassisen liberalismin mukainen asetelma, jossa yksityisomaisuus on suojattu valtiolta, on riittämätön.

Meneillään olevissa yhteisresursseja koskevissa kamppailuissa (jotka on suunnattu esimerkiksi veden, valtion yliopistojen tai ruoantuotannon puolustamiseksi ja ympäristöä tuhoavia infrastruktuurihankkeita vastaan) ongelma ymmärretään useilla eri tavoilla. Sen kehystämisessä ei välttämättä hyödynnetä uusia teoreettisia välineitä, jotka voivat auttaa selventämään asian luonnetta ja näkemään, että erilaisilla liikehdinnöillä on yhteinen suunta. Yhteisresurssien käsite pyrkii täyttämään tämän uuden perustuslaillisen tehtävän julkisen omaisuuden suojelemiseksi uusliberalistista valtiota ja yksityisiä intressejä vastaan.

Teoria yhteismaan tragediasta

Yhteisresurssien käsite sai runsaasti nostetta vuonna 2009, kun pohjoisamerikkalainen taloustieteilijä Elinor Ostrom sai Nobelin palkinnon commonseja käsittelevästä työstään, erityisesti kirjastaan Governing the Commons.[4] Yhteisresursseista tuli kansainvälisen keskustelun avainsana. Teoksen kriittinen potentiaali jäi kuitenkin sen saaman ylistyksen varjoon. Tiedeyhteisö ei tunnustanut Ostromin työn vallankumouksellisuutta politiikan ja oikeuden alalla.

Pohjoisamerikkalaisen biologi Garrett Hardinin teoretisoima ”yhteismaan tragedia” – yksilöiden vapaa pääsy jaettuun resurssiin johtaa sen ylikulutukseen ja tuhoutumiseen – sai tiedeyhteisön valtavirran näkemään ”yhteisen” malliesimerkkinä lainsuojattomasta tilasta.[5] Useat talous- ja yhteiskuntatieteilijät käsittelivät teorioissaan ihmistä olentona, joka tullessaan kutsutuksi juhliin hyökkäisi saman tien ruokatarjoilun kimppuun maksimoidakseen saamansa kalorimäärän muiden kustannuksella. Kyltymätön homo economicus pyrkisi siis kuluttamaan mahdollisimman suuren määrän ravintoa mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Ostrom näytti, että tällainen käyttäytymismalli kuvaa huonosti ihmisten välisiä suhteita todellisessa maailmassa. Hän ei kuitenkaan vetänyt asiasta minkäänlaisia poliittisia johtopäätöksiä, koska malli kuvaa melko hyvin kahden tärkeimmän maailmaamme hallitsevan instituution toimintaa. Yritys ja valtio toimivat itse asiassa molemmat yhteisresursseja kohtaan täsmälleen samoin kuin ahne kutsuvieras noutopöydän ääressä: ne pyrkivät haalimaan itselleen maksimimäärän resursseja muiden kustannuksella. Yhtäällä yritysjohtajien ja osakkeenomistajien, toisaalla kansakunnan ja sen hallitsijoiden painostamina ne omaksuvat lyhytnäköisen ja itsekkään toimintatavan, jota ne suojaavat useimmiten sankalla ideologisella sumuverholla.

Ajattelutavan muutos

Tultuaan kerran osaksi hallitsevaa akateemista ja tieteellistä keskustelua ”yhteistä” koskeva puhe uhkaa vesittyä samanlaiseksi kriisinjälkeiseksi sanahelinäksi kuin ”kestävyyttä” ja ”vihreää taloutta” koskevat puheet. Tieteellistä vallankumousta seuranneet sukupolvet löysivät keinon maapallon uumenissa piilevän aarrearkun avaamiseen. Sinne on säilötty valtavat rikkaudet, joita aikaisemmat sukupolvet eivät olleet tienneet omistavansa ja joiden hyödyntämiseen heillä ei ollut välineitä.[6]

”Ensimmäisen modernisaation” (1500–1700-luku) aikana kehittyi lain, tekniikan ja talouden yhteisvaikutuksesta tieteellinen maailmankuva, joka mahdollisti tähän arkkuun kätkettyjen luonnonrikkauksien (kivihiili, öljy, maakaasu ja pohjavesi) hävittämisen, joita emme pysty itse tuottamaan ja jotka eivät uusiudu edes miljoonien vuosien kuluessa. Tämän uuden ymmärryksen varaan rakennettiin nopea ja tehokas riiston ja hyväksikäytön oppi, jota olemme tottuneet viimeiset kolmesataa vuotta kutsumaan taloudeksi.

Modernissa ajattelussa yhteisresurssien hyväksikäyttö – joka johtaa väistämättä niiden yksityistämiseen ja suosii tahoja, jotka pystyvät ottamaan ne haltuunsa ja repimään niistä irti voittoa kaikkein tehokkaimmin – näyttäytyy täysin luonnollisena. Pääoman kasautuminen vaatii kaiken kaupallistamista, minkä edellytyksiä ovat raha, maan yksityisomistus ja palkkatyö – nuo inhimilliset keksinnöt, jotka muuttavat taloudellisiksi hyödykkeiksi ainutlaatuiset, itseisarvoiset ja korvaamattomat asiat, kuten maan, ajan ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen.

Karl Marx kuvasi pääoman alkuperäisen kasautumisen prosessin – käyttäen esimerkkinä Englannin yhteismaiden ryöstämistä 1500-luvulla – ensimmäisenä askeleena kapitalismin kehityksessä: se auttoi synnyttämään riittävän pääoman teollisen vallankumouksen käynnistämiseksi. Määritelmää voisi kuitenkin laajentaa sisällyttämällä pääoman alkuperäiseen kasautumiseen myös kaikkien niiden asioiden yksityistämisen, jotka on rakennettu verovaroin ja jotka siis ovat yhteisen työn hedelmiä. Näihin kuuluvat muiden muassa liikenneväylät, julkiset palvelut, tietoliikenneyhteydet, kaupunkisuunnittelu, kulttuuriset ja maisemalliset hyödykkeet, sairaalat ja koulut (sekä laajemmin ymmärtäen kaikki, mikä koskee kulttuuria ja tietoa) – siis toisin sanoen kaikki rakenteet, jotka säätelevät yhteiskunnallista elämää aina puolustuslaitokseen ja vankiloihin saakka.[7]

Jotta voidaan käynnistää mullistus teknis-oikeudellisessa järjestelmässä, tarvitaan yleinen ajattelutavan muutos, jossa ”yhteinen” nostetaan yhteiskuntaa jäsentäväksi keskeiseksi näkökulmaksi. Sen tarkoituksena on tuoda näkyviin ja ylittää liberaalista perustuslaillisesta traditiosta periytyvä paradoksi: yksityisomaisuuden parempi suoja yhteiseen omaisuuteen nähden.

Ugo Mattei

Suomennos: Mauno Särkkä

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Le Monde Diplomatiquessa 4/2012.

Ugo Mattei on vertailevan kansainvälisen oikeuden professori Kalifornian yliopiston Hastings College of the Law'ssa. Hän on kirjoittanut muun muassa kirjan Beni comuni. Un manifesto, Laterza, Bari-Rooma, 2011.

Suomen kielessä englannin kielen käsitteestä ”commons” (ranskaksi ”biens communs”) käytetään asiayhteydestä riippuen ilmaisuja yhteisresurssi, yhteishyödyke, yhteisvarallisuus ja yhteismaa sekä vertaishyödyke, vertaisresurssi, vertaistuotanto, yhteinen ja yhteishyvä. Katso Tero Toivanen: http://www.revalvaatio.org/wp/vertaistaloutta-rakentamaan-lahtokohtia-commons-perustaiseen-yhteiskuntaan/.

Kuva: Punto Cuneo: Ugo Mattei e l'Alleanza per i Beni Comuni, http://www.youtube.com/watch?v=JJvY8SVyrhM

Viitteet:

1. Tämä suoja on kaikesta huolimatta säilynyt heikkona. Ranskassa julkiset palvelut saivat perustuslaissa monopoliaseman vuonna 1946, mutta se ei ole estänyt asetelman purkamista jälkikäteen.
2. Michael Hardt ja Antonio Negri, Commonwealth, Harward University Press, Cambridge, 2009.
3. Ugo Mattei ja Laura Nader, Plunder: When the Rule of Law Is Illegal, Blackwell, Oxford, 2008.
4. Elinor Ostrom, Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action, Cambridge University Press, 1990.
5. Garrett Hardin, ”The tragedy of the commons”, Science 162, nro 3859, Washington, joulukuu 1968. Suom. "Yhteislaidunten tragedia", teoksessa Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. Toim. Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Koponen & Markku Oksanen. s. 41-60.
6. Carlo M. Cipolla, The Economic History of World Population, Penguin, Lontoo, 1962.
7. Elisabetta Grande, Il Terzo strike. La prigione in America, Sellerio, Palerme, 2007. Lue myös David Harveyn ajatuksia ”kasautumisesta pakkolunastamalla” [accumulation by dispossession] teoksessa New Imperialism, Oxford University Press, 2003.

 

CFP: The Political Economy of the Commons – Helsinki 25th May 2013

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”636″,”attributes”:{”alt”:”Political Economy Cut”,”class”:”media-image”,”height”:”237″,”style”:”width: 210px; height: 208px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”239″}}]]Call For Papers: The Political Economy of the Commons (Seminar at the University of Helsinki 25th May 2013). FYI!

In the past two decades the commons has become a widely debated concept within various academic disciplines, such as environmental studies, social sciences, law and political economy. The commons has also become a central part of the vocabulary of contemporary social movements.

The commons is often seen as an alternative to ”the market economy”, as well as the capitalist mode of production and its core element, the commodity form. The abundant logics of network commons, apparent for instance in open code and varieties of peer-to-peer production, would thus stand in an antagonistic relationship to commodification of knowledge by means of copyrights and patents. It has also been argued, for example, that new commons can be identified when non-commodified social relations are strengthened through arrangements such as collaborative consumption and participatory budgeting.

On the other hand, it can be argued that the future of capitalist societies will depend on the appropriation of the production of the commons. In this case the commons is not seen so much as an alternative to but more as a consolidation of capitalism. For example the post-Fordist organisation of work can embrace autonomy, democracy and commons-based production, but it is also constantly coming up with new ways to capture and commodify the value produced from the commons.

We welcome papers that aim to engage with these already existing divergent debates on the commons, as well as ones proposing new critical perspectives on the political economy of the commons. We are also interested in questions on the relationships between the commons and democracy, social movements, nation states and world politics. Possible themes could include, but are not limited to, the following theoretical questions:

  • What is / how to define the common/s?
  • What is the relationship between enclosure and the commons?
  • How are the concepts of value and the commons related?
  • What distinguishes the commons from the public and the private?
  • What are the historical specificities of commons-based production and how does it differ from the capitalist mode of production?
  • How are the commons produced within networks, communities, metropolises or social movements?
  • What is the meaning of the commons for the future of world politics?
  • What is the role of the commons in building sustainable futures?

The event will take place as a part of Professor Teivo Teivainen’s research seminar on Global Capitalism on the 25th of May 2013. The keynote speech will be given by Professor Tere Vadén from Aalto University.

Abstracts of no more than 200 words should be sent to Tero Toivanen (tero.toivanen@helsinki.fi). The deadline for the abstracts is 18th of April 2013.

The seminar is co-organised by the Department of Political and Economic Studies of the University of Helsinki and the Commons.fi online journal.

Kuva: Political Economy Now! The struggle for alternative economics at the University of Sydney, http://purl.library.usyd.edu.au/sup/9781921364051

 

Miten yhteistä organisoidaan?

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”621″,”attributes”:{”alt”:”Totuusradion logo”,”class”:”media-image”,”height”:”83″,”style”:”width: 210px; height: 83px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Alussa oli yhteinen. Sitten tuli yksilö. Sitten tuli yhteisen ongelma.

Me kysymme, miten yhteistä tehdään ja organisoidaan? Mitä ovat yhteistekemisen liikkeet? Miten Euroopan kevät liittyy yhteiseen?

Commons.fi Totuusradiossa 4.2.2013 klo 22-24.

Totuusradiossa yhteistä tekemässä kommonerit Jaana Pirkkalainen, Elina Turunen, Jukka Peltokoski ja Lotta Tenhunen. Intergalaktisten yhteyksien välityksellä mukana myös kommonereita Tampereen ulkoavaruudesta.

Keskustelua organisoi verkkolehti Commons.fi ja tietenkin Totuusradio.fi.

Lähetys on jatkoa 14.1.2013 alkaneelle Totuusradion commons-keskustelujen sarjalle.

Yhdisty lähetykseen: http://totuusradio.fi

Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

Internet-kuuntelu 1: http://tunein.com/radio/Radio-Moreeni-984-s14869/

Internet-kuuntelu 2: http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

Lue lisää: http://www.commons.fi/commonsit-kommonerit-ja-uusi-yhteinen

 

Ylä-Savo ja commonsit – vähän niin kuin lihapulla ja Chanel 5 – vaiko sittenkään?

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”596″,”attributes”:{”alt”:”Meijerin valtaus”,”class”:”media-image”,”height”:”140″,”style”:”width: 210px; height: 140px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Olemme Lapinlahdella oikeastaan tekemässä itseämme tarpeettomiksi. Kaiken epämääräisen kansalaisliikehdinnän ja ameebamaisen sosiaalifoorumi- ja keskushaahuilun jälkeen kunnantalomme on muodostumassa melkeinpä kansalaistaloksi.

Ilmapiiri on toden totta muuttumassa. Olemme saamassa ajatustilaa. Sitä toivoimmekin.

Keväällä 2008 lueskelimme netistä, että 10. huhtikuuta oli kansainvälinen talonvaltauspäivä. Emme kuitenkaan ehtineet vallata Meijerin seisaketta teemapäivänä, vaan lykkäsimme valtauksen toukokuuksi.

Tilasimme valtaukselle myös kauniin sään. Valtaus alkoi sillä, että vedimme vanhan meijerirakennuksen lipputankoon punalipun.

Saimme melkein mukaan oikeistominarkisti ja kansalaisaktivisti Kauko Kokkosen, sillä tämä pyöräili ohitseni, kun olin niittaamassa valtaukseen innostavia pahvibanderolleja Meijerirakennuksen seinään.

Kauko Kokkonen huusi vastaukseksi, ettei nyt ehdi – ja ehkä joku toinen päivä. Eikä kuulostanut lainkaan ennakkoluuloiselta tai punalipustamme loukkaantuneelta. Myöhemmin Kauko Kokkosesta tuli jonkinlainen kyläpoliisi ja sotilaallisesti pyöräilevien vapaaehtoispyöräilijöiden, pyörisläisten, kapteeni.

Talonvaltauspäivää varten olivat vasemmisto- sekä anarkistimiehet ommelleet sulassa sovussa pari komeaa punalippua sekä piirtäneet hitsarin vakaalla kädellä maapallon valkeaan lakanakankaaseen.

Meillä maalla tiloja on tarjolla vaikka kuinka. Puute on niiden sisällöstä. Sen vuoksi järjestimme Ajatustilan valtauksen – karnevalistis-laughtivismin hengessä. Paikallislehdessä oli puffi, jossa sanottiin, että valtaus sopii kaikille, jotka ovat aina halunneet osallistua niihin, mutta myöhästyivät Koijärveltä tai ovat olleen liian vanhoja Smash ASEM -liikehdintään.

Eihän se kovin kovaa tavaraa ehkä ollut, mutta huomasimmepahan, että SPR:n vapaaehtoiskeskuksen Hoijakan mummot ovat taatusti yhtä vallankumouksellisia kuin me valtaajatkin.

Katsoimme valtaajien kanssa seuraavan kesän aikana muun muassa dokumentin Boliviasta sekä lapinlahtelaisen vallankumousnuorison yhteisresurssiperiaatteella kääntämän zeitgeist-filmin. Kirjailija Matti Pulkkinen kertoi nuorille perhetuttavastaan Pentti Linkolasta ja söimme yhteisesti keittämämme sopat. Maalasimme kylttejä ja teimme ite-taidetta.

Hoijakan mummojen kanssa järjestimme kansan kirpputorin.

Havaitsimme, että toden totta, kaikki nuoret eivät haaveilekaan globaalissa markkinataloudessa surffailusta, Suomen kilpailukyvyn kasvattamisesta, kapitalismin tai uusliberalismin hengen ylläpidosta puhumattakaan.

Ainakin lapinlahtelaisen vallankumousnuorison unelmat vaikuttivat liittyvän pienyhteisöllisyyteen ja ystäviin.

Keskustelimme myös siitä, mitä tarkoittaa olla minarkisti. Minarkistihan on anarkismin muoto, jossa tahdotaan valtiolla olevan mahdollisimman pieni rooli ihmisten elämässä. Emme ehtineet problematisoida sitä, edistimmekö valtauksella ehkä kuitenkin uusliberalismia tai valtion alasajoa.

Toimimme epähierarkkisesti. Meillä ei ollut porukan johtajaa eikä paikallista suurhippiä. Tokkopa jäännöshippejä Lapinlahdella edes on. Olimme epämääräinen, vähän muodoton ameeba, joka herätti pahennusta esimerkiksi Meijerin virallisessa toimintakeskus ry:ssä.

Anarkistinen liikehdintä hyytyi hallitusjäsenyyteen

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”601″,”attributes”:{”alt”:”Talonvaltausvalmisteluja”,”class”:”media-image”,”height”:”140″,”style”:”width: 210px; height: 140px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Meistä ei pidetty sen vuoksi, ettei porukastamme saanut oikein otetta ja houkuttelimme mukaan yllättäviä ihmisiä. Nyt on mielenkiintoista selata Vallankumous.org -sivua sekä siellä vellonutta talonvaltauskeskustelua.

Jyväskylän maalaiskunnan takanurkasta helsinkiläistynyt vallankumouksellinen kirjoittaa:

”…kaupungissa on anonyymia, epäpersoonallista, voi liukua kaupunginosasta ja työpaikasta (jne.) toiseen, jos mokaa yhden ihmisen tai yhteisön kanssa voi siirtyä seuraavaan ilman että tulee täysin leimatuksi, voi tehdä asioita vapaasti ilman että joku ”tuttu” havainnoi ja kontrolloi koko ajan, jne.”

Ilmoitimme tavoitteeksemme sen, että Meijerin seisakkeesta muotoutuu jatkossakin avoin, autonominen ja eurooppalaistyyppinen sosiaalikeskus. Sen lisäksi, että Meijerin virallinen taho ei lainkaan ollut kartalla mistään kansalaislähtöisestä ruohonjuuritason liikehdinnästä, se alkoi vieroksua meitä.

Meistä alkoi tuntua siltä, että koska emme tuo mukanamme kymmenien tuhansien eurojen projektirahaa, ei meidän kanssamme kannattanut tehdä yhteistyötä. Meijerin toimintakeskus ry:n hallituksen jäsenet olivat institutionalisoituneet ja hieman myös laitostuneet. Toisin sanoen eivät liikauttaisi eväänsäkään, ellei taustalla olisi jokin rahakas projekti.

Tarjouduin valtauskesän jälkeen oma-aloitteisesti toimintakeskuksen hallitukseen. Pyysin mukaan parin vuoden päästä samanhenkisen Ulla Hannulan. Sehän oli skandaalimaista.

Sääntö numero yksi on se, että hallituksiin tullaan näillä leveysasteilla pyydettynä. Sääntö numero kaksi on se, että suostumuksen antamisen jälkeen on vahvasti korostettava sitä, että suostui vain ja ainoastaan, koska pyydetään.

Sääntö numero kolme on, että on katsottava tarkkaan, kenen varpaille astuu. Kieltämättä aina välillä on tullut kaupungin anonymiteettiä ikävä.

Meijerin toimintakeskus ry on kristilliseltä pohjalta toimivan Sininauhaliiton alainen. Hallitus jahnasi pitkään ja perusteellisesti sitä, kenelle seisakkeen avain voidaan antaa.

Kun lopulta olimme pari kertaa maanitellen saaneet tilaan avaimen, kävi ilmi, että meidän toimintamme ei ole Sininauhaliiton periaatteiden mukaista.

Ehdotimme, että voisimme tulla seuraavaan hallitukseen Ehyt ry:n lähettäminä; olihan meillä siinä vaiheessa jo perustettuna Ylä-Savon työväen raittiusyhdistys.

Ehyt ry on vasemmistolaisten raittiusjärjestöjen kattojärjestö. Tai ainakin näin kuvittelin ennen kuin luin Ehyt ry:n uusia kotisivuja. Vasemmistolaisuuden voi kotisivuilta aavistaa valtuustojäsenten kokoonpanon perusteella. Muussa se ei juuri näy.

Perinnevasemmiston kanssa saman tien törmäyskurssille

Suoraan Ajatustilan valtauksen jälkeen ryntäsimme Lapinlahden vasemmisto ry:n kokoukseen työväentalolle. Työviksellä kokoontui uskollinen vasemmistoporukka, joka ei ole juuri muuttunut sitten SKDL:n aikojen.

Tietty perinnehenkisyys voi olla myös hyvä asia. Lapinlahden vasemmisto ry:tä eivät sellaiset uusliberalistiset luomukset, kuten Vasemmistoliitto, ole juuri päässeet pilaamaan. Yhdistyksellä on lisäksi Suomen nuorin työväentalo – vuonna 1984 rakennettu. Siinä vaiheessa, kun demarit kilvan pyrkivät yhteisestä omaisuudestaan eroon, Lapinlahden vassarit rakentaa pykäsivät oman pikku talosensa.

Olimme Pasi Tervon Lapinlahden vasemmisto ry:n nuoriso-osaston edustajia. Olimme innoissamme. Olimme valtauksessa tavanneet oikeita nuoria.

”Ne haluaa tänne Asan tai Palefacen!” ilmoitimme kokouksessa ylpeinä.

Koska Lapinlahden vasemmistolla on edelleen Lampiinsalmen tanssilava ja Lapinlahden demareilla Alapitkän pirtti, arvelimme, että äkkiäkös sitä saamme puolueen aikuisjärjestöt innostumaan räppäreiden kutsumisesta paikkakunnalle.

Pöly ja hämähäkinverkot siirtyivät hieman syrjään erään keski-ikäisen vasemmistotoimijan päältä, kun tämä tiuskaisi: ”Keräätte sitten itse rahat sellaiseen!”

Minä jäin vielä nieleskelemään pölyä Lapinlahden vasemmiston riveihin, mutta nuoriso-osastolainen Pasi Tervo loikkasi SKP:hen.

Ylä-Savon työväen raittiusyhdistys työväenaatteen peitejärjestönä

Aloitimme iisalmelaisen anarkistin Aaro Heikkisen ja lapinlahtelaisen SKP-toveri Viljo Heikkisen kanssa kummallisen liikehdinnän Ylä-Savon poliittisten tuultenhaistelijoiden nimellä.

Tuulenhaistelijat oli transmoderni verkosto. Verkostoitumisemme alkoi siitä, kun kuiskasin ujosti Viljo Heikkiselle Lapinlahden Venäjä-seuran elokuvatilaisuudessa, jotta pykättäisiinkö Lapinlahdelle marxilainen opintopiiri.

Viljo Heikkinen sanoi, että niinhän se Tiedonantajan Marko Korvela näyttää lehdessään ilmoittelevan. Että marxilaisia opintopiirejä on syntymässä eri puolille Suomea. Otin yhteyttä Marko Korvelaan.

Joensuulaiset olivat kuitenkin houkutelleet Korvelan Köyhyys-seminaariinsa. Ajattelimme, että meidän on helpompi kasata yläsavolaiset vallankumoukselliset yhteen autoon ja viedä heidät Joensuuhun kuin toisin päin.

Joensuun-matka oli käänteentekevä. Tuultenhaistelijoiden jälkeen meistä tuli Ajatustilan valtaajia ja jossain vaiheessa tuntui siltä, että tarvitsemme ikään kuin jotain tukevampaa systeemiä.

Savon Sanomien pääkirjoittaja Vesa Kärkkäinen kirjoitti yliöartikkelissaan uusraittiustyön tarpeesta. Kiitin pääkirjoituksesta sähköpostilla ja mainitsin jotain sellaista, että raittiusjärjestöä sitä olemme täällä vähän niin kuin miettineet.

Pääkirjoittaja oli välittömästi lähettämässä toimittajaa tekemään meistä juttua. Toimittajan tuloa varten piti pikaisesti perustaman raittiusyhdistys. Asko Julkunen työväenliikkeen historiaan perehtyneenä ja Moskovassa puoluekoulutettuna huomasi, että työväen aate on tullut 1800-luvun lopulla Suomeen raittiusyhdistysten siivellä. Sehän meille passasi hyvin.

Pääsimme sekä Savon Sanomiin että Iisalmen Sanomiin.

Ytry ry pyörittää nyt opintokerhoa sekä järjestää kalanpäiviä sekä makkarantekotalkoita. Heikkisen Aaro on alustanut Adam Smithin Kansojen varallisuudesta sekä Julkusen Asko Marxin Palkkatyöstä ja pääomasta.

Ytryn vieraana Iisalmessa on käynyt muun muassa Reko Ravela puhumassa Afganistanin sodasta. Ravelan vierailu oli jo ennen kuin tiedettiin Ylä-Savon kuntien vastaanottavan afganistanilaisia pakolaisia.

Vapaus valita toisin ja Kansantaloutta tasan kaikille

Lähdimme kesällä 2009 pienellä joukolla Helsinkiin Kulttuuritalolle ensimmäiselle Vapaus valita toisin -foorumille. Siitä innovoituneena kasasimme Ylä-Savossa samantyyppisen rahoittajajoukon ja järjestimme peräkkäisinä vuosina kolme Kansantaloutta tasan kaikille -tapahtumaa Iisalmeen.

KTK-liikkeen alkuitu oli ollut alkutalvesta Lapinlahdella Ärräpää-seminaarin nimellä. Ärräpäät on Venäjä-tutkija ja kansalaisaktivisti Pentti Straniuksen ympärillä vellova puolisuljettu, mutta toisaalta täysin avoin, sähköpostilista.

Ärräpäät ottaa mukaan ketä haluaa ja kun sisään on päässyt, on sana vapaa.

Muistan, kuinka Ärräpäiden toisen seminaaripäivän yhteenvedossa kysyin, pitäisikö meidän soluttautua vaikkapa eri vasemmistopuolueiden puoluekokoukseen, tuli vastaus kuin mölisevältä mullilaumalta. Soluttautuminen, desantoituminen tai puolueosastoksi muuttuminen ei saanut kannatusta.

Ärräpäiden voima on juuri järjestäytymättömyydessä. Lisäksi se on turvallinen yhteisö, jossa saa esittää keskeneräisiäkin ja vielä hyvin muodottomia ajatuksia. Jos joku ampuu toisen alas, löytyy joukosta aina puolustajia ja kyyneleiden pyyhkijöitä.

Kolme Kansantaloutta tasan kaikille on nyt takana. KTK kaipaa uudistamista tai oikeastaan se pitää viedä juurilleen. Palautamme Kansantaloutta tasan kaikille siksi, millaiseksi sen alun perin ajattelimme.

Sosiaalifoorumista innoittuneina meillä ei Heikkisen Aaron kanssa ollut tarkoitus, että KTK:sta tulee asiantuntija-alustuskeskeinen seminaarikimara, jossa takapuolet puutuvat.

Tarkoituksenamme oli purkaa alustaja-yleisö -hierarkia, mutta kun rahoittajina ovat olleet puolueosastot, emme vielä ole päässeet edes kokeilemaan sosiaalifoorumimallia.

Tosin pitää vähän vetää henkeä. Heikkisen Aaro on kuluttanut sosiaalisuutensa vähäksi aikaa minimiin kuvatessaan Iisalmen kansalaisaktiivisen Hannu Hyvösen kanssa independent-dokumentteja sekä soutaessaan sinne tänne Talvivaara-liikkeen kanssa.

Jotain kuitenkin Ylä-Savossa on tapahtunut. Ei ehkä meidän vaikutuksestamme, mutta joka tapauksessa ilmapiiri on alkanut raikastua.

Eräänä lauantaina Lapinlahden kunnantalon aulassa olivat myyjäiset ja samaan aikaan kokoushuone Ainossa pidettiin SPR:n ja kansalaisopiston pakolaiskoulutus. Kun kohta Lapinlahden vammaisneuvostokin kokoontuu kunnantalolla, alkaa meillä ikään kuin olla kansalaistalo.

Resurssipohjaisen talouden kuvioilta kuulostavat lukuisat yläsavolaiset pientilat, joista ruokapiirit voivat hankkia lihaa, kananmunia ja juureksia. Lisäksi Varpaisjärvelle on syntynyt Tekstiilinkierrättäjät ry, joka tekee esimerkiksi vanhasta villatakista lemmikkieläimen pedin, ja suunnittelee yhdistysten yhteistä työllistämispajaa.

Yläsavolaiset resurssipohjaiset viritelmät eivät ole täysin irrottautuneet rahataloudesta eivätkä vielä luoneet omaa paikallisvaluuttaa, mutta jollain lailla ne ovat kiinni ajattelussa, jonka mukaan talouden perusta tulisi olla Maan resurssit eikä raha – tai ainakaan finanssikapitalismi.

Jatkamme liikehdintää, käymme edelleen sosiaalifoorumeissa, varomme liian tiivistä kiinnittäytymistä institutionalistisiin puolueisiin ja kivettyneisiin yhdistyksiin. Lupaamme olla kurittomia ja epämääräisiä.

Pia Valkonen

Lapinlahtelainen monitoimikone ja Suomen toiseksi vanhin prekaari

 

Lue myös juttuun liittyvä kainalo Kylätoimintaa Lapinlahden tyyliin!

 

Kylätoimintaa Lapinlahden tyyliin

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”606″,”attributes”:{”alt”:”Talonvaltausilmoitus”,”class”:”media-image”,”height”:”530″,”style”:”width: 210px; height: 530px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Meijerin toimintakeskus Seisake ry on toiminut Lapinlahdella vuodesta 1992. Yhdistys pyrkii vähentämään päihteiden ongelmakäyttöä ja ehkäisemään syrjäytymistä.

Seisakkeen taustalla oleva Sininauhaliitto luonnehtii itseään sillanrakentajaksi järjestöjen, seurakuntayhteisöjen ja julkisen sektorin välisessä päihdetyössä. Ylä-Savon poliittisten tuultenhaistelijoiden nimellä kulkenut epämääräinen poppoo valtasi Lapinlahden Meijerin toukokuussa 2008.

Poppoo kysyi lapinlahtelaisilta, myöhästyivätkö he Koijärveltä, olivatko he liian vanhoja osallistumaan Talaskankaan metsäaktioihin tai oliko paikkakunnalla ylipäätänsä ketään, joka koskaan olisi vallannut talon.

Tuultenhaistelijat mainosti valtaustilaisuutta ainutlaatuisena kokemuksena. Myös valtauksen organisaattoreille se olisi uusi juttu.

Valtausta puffattiin paikallislehdessä seuraavasti:

”Eri puolilla Eurooppaa vallataan koko ajan kaupunkitiloja autonomisiksi sosiaalikeskuksiksi. Autonomisissa sosiaalikeskuksissa voidaan järjestää vaikkapa ei-kaupallisia elokuvaesityksiä, saumuriralleja, pullanpaistotalkoita tai punkbileitä. Olkaamme eurooppalaisia!”

Valtaus onnistui mainiosti. Ensimmäisenä valtaajat nostivat punalipun Meijerirakennuksen lipputankoon. Koko seuraavan kesän ajan valtaajat kokoontuivat Meijerillä milloin katsomaan amerikkalaista ja alkuperäistä Zeitgeist-dokumenttia, milloin dokumenttia Bolivian vallankumouksesta.

Myös nyt jo edesmennyt kirjailija Matti Pulkkinen osallistui kokoontumisiin. Hän kertoi nuorille syväekologeille siitä, mitä oli olla Pentti Linkolan perheystävä.

Ryhmä kävi kesän aikana tutustumassa SKP-toveri Viljo Heikkisen luonnonmukaiseen pientilaan sekä tämän aurinkoenergialla toimivaan sähköjärjestelmään Lapinlahden Nerkoolla. Lähetimme myös edustajamme anarkistien Tampereen kokoukseen.

Seuraavana syksynä valtaajien edustaja pyrki ja pääsi Meijerin toimintakeskus Seisake ry:n hallitukseen. Aktiivinen ja tuore ote katosi.

Seisakkeen senhetkiset hallituksen jäsenet kokivat valtaajien puheet antiautoritaarisuudesta ja autonomisuudesta vieraiksi. Hallituksessa vaikuttava luterilaisen seurakunnan diakonissa ei tuntenut Paulo Freireä eikä ollut vapautuksen teologiasta koskaan kuullutkaan.

Hallituksessa tuli esiin, että valtaajien touhut eivät olleet Sininauhaliiton sääntöjen mukaisia. Hallituksen jäsenet kontrolloivat valtaajia muun muassa sillä, että avaimen luovuttamisesta kokoontujille tuli elämään suurempi kysymys.

Meijerin Seisakkeella järjestettiin vielä muutama elokuvaesitys. Lapinlahtelaisille tarjoutui mahdollisuus nähdä esimerkiksi iisalmelaisen dokumentaristin Hannu Hyvösen elokuva Viimeinen joiku Saamenmaalla dokumentaristin itse esitellessä elokuvaa ja sen tekemistä.

Nyt Meijerin Seisake on vuoden 2013 alusta ollut väliaikaisesti kiinni. Työvoimaviranomaiset tulivat siihen tulokseen, että sellainen yhdistys, jolla ei ole varaa palkata henkilökuntaa, ei saa myöskään tukityöllistettyjä.

Seisakkeen kohtalo ratkennee, kunhan Lapinlahden kunnassa saadaan kirjoitettua päihde- ja mielenterveysstrategia. On ollut puhetta siitä, että Seisakkeen ruokalaa voitaisiin käyttää tukityöllistämistyöpaikkana.

Pia Valkonen

 

Lue myös raportti Ylä-Savo ja Commonsit eli mitä sitten tapahtuikaan.

Katso myös:

Sininauhaliitto: http://www.sininauhaliitto.fi/jasenjarjestot/yhteystiedot/weppihotelli/meijerin_toimintakeskus_seisake_ry

Pia Valkosen blogi: http://www.piavalkonen.fi