Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2013

Yksityinen jakamistalous

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1076″,”attributes”:{”alt”:”Kaikki jakoon”,”class”:”media-image”,”height”:”118″,”style”:”width: 210px; height: 118px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Vesa-Matti Lahti & Jenni Selosmaa: Kaikki jakoon! Kohti uutta yhteisöllistä taloutta. Atena 2013.

Mitä on jakamistalous ja kuinka sitä voidaan harjoittaa? Näiden kysymysten avaaminen on Vesa-Matti Lahden ja Jenni Selosmaan kirjoittaman Kaikki jakoon -kirjan tavoite. Kirja luo katsauksen ”uuteen” ilmiöön, mutta ei pääse kovinkaan syvälle käsitteen yhteiskunta- ja taloustieteellisessä analyysissä.

Kirjan käytännön esimerkit jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, amerikkalaisiksi ja keskiluokkaisiksi. Tästä huolimatta kyse on hyvästä avauksesta tärkeään keskusteluun, joka ei ole ainoastaan ”ajankohtainen”, vaan pikemminkin aina yhtä epäajanmukainen. Ajatus yhteiskuluttamisesta ja ”oman” jakamisesta kun ei ole mikään uusi idea.

Mitä on jakamistalous?

Kirjan mukaan jakamistalous (sharing economy, collaborative consumption) on ”yhdistelmä ikiaikaisia yhteisöllisiä toimintatapoja sekä nykyteknologian mahdollistamia moderneja yhteydenpidon muotoja.” Jakamistalous tarkoittaa ”verkkoteknologian kehittymisen myötä syntyneitä sosiaalisia ja taloudellisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat erilaisten omistusten, resurssien ja taitojen jakamisen ja vaihtamisen sellaisilla tavoilla ja sellaisissa mittakaavoissa, jotka eivät aiemmin ole olleet mahdollisia” (s. 13).

Kirjassa jakamistalous nähdään pääasiassa rahavälitteiseksi toiminnaksi, ja jakamistalouden toivotaan synnyttävän taloudellista lisäarvoa. Muutamia aikapankkeihin liittyviä viittauksia lukuunottamatta kirjassa ei kyseenalaisteta tai pohdita tätä peruslähtökohtaa.

Jaettavana on siis yksityisomistus. Tästä johtuen kirja ei mielestäni kykene lopulta tarkastelemaan jakamista radikaalina taloudellisen toiminnan muotona, ja se käsittää talouden liian suppeasti markkinavälitteiseksi toiminnaksi. Kirjasta puuttuu historiallinen perspektiivi, ja tämän seurauksena myös syvällisempi teoreettinen oivallus.

Esimerkiksi solidaarisuustalouteen viitataan oikeastaan vasta kirjan loppuun liitetyssä suppeahkossa käsitelistassa. Siksi jakamistalous esitellään kirjassa nimenomaan jälkiteollisen yhteiskunnan nopean tietoteknisen kehityksen mahdollistamana kulutusmuotona.

Tähän sisältyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin jakamistaloutta käsitellään hyvin vähän tuotannon kannalta. Toiseksi tietotekniikka nostetaan aivan liian suureen arvoon.

Tuotantoon liittyvänä esimerkkinä voidaan nostaa esiin yksi kirjan outouksista, nimittäin se, ettei kirja käsittele lainkaan tiedon ja osaamisen jakamista vertaisverkoissa, vaikka juuri se on yksi nykyisen tietokapitalismin perusasioista. Kirja hehkuttaa 1990-luvun liberaalivihrein kaiuin ”immateriaalisen kulutuksen” ilosanomaa, mutta todella immateriaalisiin resursseihin, kuten tietoon, kieleen ja yhteiseen kokemukseen ei kirjassa silti kajota. Näiden asioiden käsittely olisi muuttanut kirjan lähtökohdiltaan aivan toisenlaiseksi.

Nyt lähdetään liikkeelle lähinnä olemassa olevan, joissain esimerkeissä jakamistaloutta varten tuotettavien, materiaalisten hyödykkeiden jakamisesta, ja siitä, kuinka näillä voidaan tehdä rahaa. Tärkeimpiä esimerkkejä ovat yksityiset asunnot ja autot.

Kun kirjan ”ontologinen” lähtökohta on siis liberaali (yksilöt ja heidän “omansa”, jotka tuottavat jotain, mikä voi olla jaettavissa toisten kanssa), se epäonnistuu näkemään, kuinka kapitalismi kääntää jatkuvasti yhteistä ja jaettua yksityisomistukseksi (peruslähtökohtana tässä toimisi tietysti John Locken Two Treatises of Government vuodelta 1689). Toisin sanoen jakamistalouden ainoa askel ei ole, tai sen ei pitäisi olla, jakaa ”omaa” toisten kanssa (etenkään maksusta), vaan kamppailla niitä talouspoliittisia ja ideologisia järjestelmiä vastaan, jotka tuottavat yksityisomistusta ja estävät jakamista lähtökohtaisesti.

Tämä on erittäin olennainen kysymys myös ”immateriaalisten” hyödykkeiden tuotannossa ja jakamisessa, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi tekijänoikeuskamppailuissa.

Jakamistalous nähdään siis kirjassa markkinatalouden uutena muotona, jolle tosin rakennetaan melkoista vastuuta ekologisen kriisin ratkaisussa. Tässä mielessä kirjan perusasenne on kapitalismimyönteinen ja vihertävä (mutta ei missään nimessä syväekologinen) liberalismi.

Vaikka kirjan tietyt lähtökohdat ovatkin kulutuskriittisiä, se ei varsinaisesti kyseenalaista nykyistä kulutuskulttuuria. Kirjan ideaalisinta kohdeyleisöä ovat ”luovissa kaupungeissa” elävät keskiluokkaiset tai jopa ylemmän keskiluokan kuluttajat, joilla on mahdollisuuksia kokeilla uusia kulutusmuotoja ja jotka haluavat elää ympäristötietoista elämää varsinaisesti kuitenkaan politisoitumatta tai radikalisoitumatta.

Tietotekniikka ja luokkaerot

SITRA:n rahoittamana hankkeena kirjan tarkoitus on mitä ilmeisimmin puhaltaa jakamistalouden start up -yrityksiin uutta ilmaa. Uudet taloudelliset oivallukset on saatava voimistumaan osana svengaavan pääkaupunkiseudun luomista. Kyynisesti ajatellen kyse on siis jälleen yhdestä avauksesta, jolla kapitalismia pyritään ulottamaan yli tehdastuotannon kriisin ja jossa raha pestään vihreäksi.

Samalla kirja toistaa muutamia viimeisten vuosikymmenten uskomuksia tietoteknisen vallankumouksen autuaaksi tekevästä voimasta. Lähtöoletuksena on, että jakamistalous kykenee ratkaisemaan ekologisia ongelmia ja tuomaan talouteen uutta voimaa – kertaakaan ei pohdita sitä, millaista ekologista taakkaa niin tietotekniikan valmistamisesta kuin omistamisestakin syntyy, kenellä sitä on mahdollisuus omistaa, kenellä ei, ja millaisia käyttövaikeuksia siihen liittyy. Kirjassa ajatellaan, että kosmopoliittisesti maailmalla liikkuva Minä voi elää rennosti ja ekologisesti osallistuen samalla uudenlaiseen taloudelliseen toimintaan. Nopea nettiyhteys, tabletti, älypuhelin, kannettava tietokone ja vähintään muutama tonni tilillä ovat edellytyksiä jakamistalouteen osallistumiseen.

Kirjassa olisi tullut ehdottomasti ottaa kantaa urbaaniin ja koulutettuun köyhyyteen, joka yhteiskunnan prekarisoitumisen seurauksena on pikemminkin lisääntymässä kuin vähentymässä. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa Noah Baumbachin elokuva Frances Ha (http://www.franceshamovie.com/), joka kertoo tarkasti suurkaupungeissa vellovan prekaarin sukupolven elämästä. Kun tähän yhdistetään muut luokka-, sukupuoli-, rotu- ja kulttuurierot, jää kirja suorastaan tunkkaisen keskiluokkaiseksi esitykseksi aiheesta, jonka ei suinkaan tulisi koskettaa vain “hipstereitä”, vaan nimenomaan työtä tekevää – myös muuta kuin palkkatyötä tekevää – väestöä kokonaisuudessaan.

Näkökulmastaan johtuen kirja jää sosiologisesti niin kapea-alaiseksi, että sen esittämät mahdollisuudet tuntuvat lopulta epäuskottavilta. Väitän, että ihmiset harjoittavat jakamista huomattavasti laajemmin kuin kirja kuvailee, mutta tämä jakaminen tapahtuu ”ei-taloudellisen” alueella – vaikka se voikin olla samalla uuden työn ja taloudellisen toiminnan perusta.

Radikaali keskiluokkainen visio?

Vaikka Kaikki jakoon -teoksesta puuttukin kriittinen pohdinta, on silti tärkeää, että edes joltain taholta ilmestyy selkokielinen yleisesitys siitä, kuinka yksityisomistukseen perustuva kulutus ei ole vain kallista ja hankalaa, vaan myös ekologisesti ja yhteiskunnallisesti kestämätöntä ja turhaa. Kirjan tärkein ajatus on kuitenkin omalla tapaa radikaali. Se seuraa tiettyjä vihreän liikkeen perusperiaatteita ja yhdistyy jopa degrowth-ajatteluun.

Kirjassa kritisoidaan aiheellisesti, joskin laimeasti, yhteiskunnassamme vallalla olevia talouden mekanismeja, jotka pakottavat meidät yksityisomistukseen, tekevät jakamisesta ja yhteisomistamisesta (tai jopa omistamattomuudesta) vaikeaa, estävät kierrätystä ja pitävät meitä kiinni teollisen yhteiskunnan massatuotannossa ja -kulutuksessa. Kirjassa myös esitetään, että jakamistalous on tulevaisuuden talouden perusta. Tai oikeastaan siinä esitetään, että näin tulisi olla, mikäli emme halua, että planeettamme hukkuu roinaan.

Kirja rakentuu kuudesta luvusta. Liikkeelle lähdetään jakamistalouden määrittelystä korostaen erityisesti kansalaisten roolia jakamistalouden keskiössä. Kirjan pohja-ajatuksena on, että jakamisen kautta yksityiset kansalaiset voivat toimia ”fiksummin” ja luoda vihreää taloutta ohi valtioiden ja suuryritysten.

Jakamalla vaikkapa oman asuntonsa rahallista korvausta vastaan yksilö voi toimia vihreästi, tienata rahaa ja ”kamppailla” suuria hotelliketjuja vastaan. Kirja toki korostaa, että jakamistalouden yritykset, kuten Airbnb (jota kirjassa käytetään esimerkkinä kyllästymiseen saakka), voivat rakentaa isojakin taloudellisia piirejä muodostamalla uusia markkinapaikkoja ja toimimalla välittäjinä niiden ihmisten välillä, jotka haluavat jakaa ja kuluttaa jaettua. Nimenomaan tästä löytyvät jakamistalouden kapitalistisen kasvun mahdollisuudet.

Jakamistalouden edellytyksiä pohtiessaan kirjoittajat korostavat, että jakamistalous perustuu luottamukseen (joka tietenkin kuuluu keskiluokan hyveisiin, mutta sulkee samalla ulos “epäluotettavat luokat”), joka muotoutuu nykyisin yhä enemmän virtuaalisesti. Oman auton vuokraaminen toiselle autonjakamispalvelun kautta edellyttää luottamusta tuntemattomiin ihmisiin. Luottamus ei siis rakennu perinteisesti kasvokkaisen kanssakäymisen kautta.

Kapitalismin yhtenä peruskivenä onkin ollut aina epäluottamus, jota varten on kehitetty mm. rahajärjestelmä. Jakamistaloudessa voidaan kamppailla rahavälitteistä vaihtoa vastaan vaihtamalla käyttöarvoja suoraan keskenään, mutta pääsääntöisesti kirjan esimerkit kertovat yhtiöistä, jotka ottavat ”oman siivunsa” tämän anonyymin luottamuksen rakentamisesta.

Jakamistalouden hienona ekologisena perusideana on kirjassa ajatus siitä, että vauraissa yhteiskunnissamme lepää käyttämättömänä huomattava määrä joutilaita resursseja, kuten asuntojemme ja varastojemme neliöitä, autojen ajotunteja ja niin edelleen. Onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi lento- ja laivayhtiöt eivät mielellään suo yhtään ”lepotuntia” koneilleen (joskus silläkin riskillä, että koneiden tekniset viat aiheuttavat vaaratilanteita), mutta henkilöautot ovat käyttämättöminä suurimman osan ajasta (n. 22–23 tuntia vuorokaudesta).

Tässähän ei tietenkään ole mitään järkeä, eikä se ole myöskään ”taloudellista”. Koneet (kuten vaikkapa pesukoneet) tulisi rakentaa niin, että ne kestävät jatkuvaa ja kovaa kulutusta. Sen jälkeen koneita tulisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mikä toteutuisi parhaiten, jos koneita käytettäisiin yhdessä jakaen. Kenenkään ei tarvitse istua auton ratissa 24 vuorokaudessa tai pestä pyykkiä 24/7.

Valitettavasti kirjassa ei kiinnitetä juurikaan huomiota siihen, että jakaminen vaatii aikaa. Jakamistalous viittaa siksi implisiittisesti myös downshiftaamiseen, joka tunnetusti on varakkaiden huvia. Jos ihminen tekee kahta työtä elääkseen, ja työssä esimerkiksi Facebookin käyttö on kielletty, on kirjan tarkoittamaan jakamistalouteen osallistuminen hankalaa. Siksi tulevaisuudessa pitäisi pohtia nimenomaan sitä, kuinka jakamisen käytännöt voitaisiin tehdä mahdollisimman helpoiksi – tai miksei suorastaan pakollisiksi, esimerkiksi taloyhtiöiden yhteisten pesukoneiden muodossa.

Jakamistalouden taustat – hippiliikkeestä uuteen yhteisöllisyyteen

Kirjan toisessa luvussa Jakamistalouden kehityskulku pyritään selittämään, kuinka jakamistalous on noussut tärkeäksi ilmiöksi – etenkin sellaisissa paikoissa kuin San Francisco. Siis sen lisäksi, että jakamistalous nähdään varsin uutena, digitalisoitumiseen ja internetiin liittyvänä ilmiönä, kuten jo edellä totesin, se nähdään myös urbaanina ilmiönä. Tämäkin on mielestäni hieman kyseenalaista.

Voisin väittää, että perinteisissä pienviljelijä- ja maatalousyhteisöissä jakaminen on monien tarvekalujen ja myöhemmin koneiden, kuten puimureiden suhteen ollut varsin tavallista. On toki selvää, että kaupungeissa tarvitaan erilaisia hyödykkeitä kuin maalla, mutta jo muutama esimerkki vaikkapa ns. kehitysmaista olisi ollut paikallaan. Näin oltaisiin voitu vähentää kirjasta syntyvää vaikutelmaa jakamistaloudesta epäpoliittisena ja epähistoriallisena kuluttamisena.

Toisaalta voi myös väittää, että huolimatta kaupunkien mahdollisuuksista, juuri kaupunkien kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on ehkäissyt jakamistaloutta. Esimerkiksi Suomessa kaupungistuminen ja vaurastuminen on hävittänyt yleiset saunat. Kaupungistuminen ei siis itsestään selvästi johda jakamiseen – yksityisomistuksen yhteiskunnassa pikemminkin päinvastoin. Kirja nimeää jakamistalouden aatteellisiksi juuriksi osuuskuntaliikkeen sekä hippiliikkeen, mutta jälleen kerran on pakko huomauttaa, että taustalle voitaisiin nimetä myös vaikkapa sosiaalikeskusliikkeet tai anarkismi ja kommunismi. Mutta ehkä nämä ovat ideologisesti vääriä taustoja svengaavalle jakamistaloudelle…?

Toinen luku listaa edelleen viimeaikaisia yhteiskunnallisia muutoksia, jotka edesauttavat jakamistalouden syntyä. Näitä ovat kulttuurinen muutos, jossa kirjoittajat korostavat 1970-luvulta lähtien tapahtunutta siirtymää kohti ”jälkimaterialistisia arvoja”. Tämä on juuri sellainen ”immateriaalisuutta” korostava muutos, jonka todellisista vaikutuksista voidaan olla montaa mieltä. Tosiasiassa samalla kun niin sanotut immateriaaliset arvot ovat nostaneet suosiotaan raakamateriaalien ja energian kulutus on noussut räjähdysmäisesti – myös alueilla, joilla väestönkasvua ei ole ollut.

CD- tai LP-levyn korvaaminen tiedostolla ei merkitse ekologisesti yhtään mitään, vielä vähemmän elokuvien lataus internetistä. Pelkästään uusien laitteiden valmistus ja niiden käytössä kuluva määrä sähköä tekee “immateriaalitaloudesta” hyvinkin materiaalista ja ympäristön kannalta raadollista toimintaa.

Kirjassa esitetään myös, että jakamistalous syntyy ja voimistuu aikakaudella, jona yleinen yksilöllistymistendenssi alkaa heikentyä ja uusi yhteisöllisyys vahvistua. Mielestäni tämä on kyseenalaista. On totta, että uusia yhteisöllisyyden muotoja on syntynyt massatyöläisyyden siirryttyä länsimaissa vähemmän merkittäväksi tuotantomuodoksi, mutta yhteisöt eivät ehkä kuitenkaan ole niin voimakkaita kuin kirja esittää.

On myös selvää, että esimerkiksi massatyöttömyys tuottaa uudenlaisia yhteisöjä. Eri kysymys on, mihin suuntaan näiden yhteisöjen kehitys lähtee. Etelä-Euroopassa äärioikeisto jakaa kansalle perunoita. Voidaanko tämä laskea osaksi jakamistaloutta? Valitettavasti kirja ei juurikaan pureudu olennaiseen kysymykseen yhteisöstä tuotantovoimana ja “koneena”, mikä olisi ollut uuden talouden kannalta merkittävää.

Myös ekologinen kriisi ja sitä myöten ekologinen kestävyys nostetaan esiin jakamistalouden kasvua vaativana seikkana. Kirjan esikuvien Rachel Botsmanin ja Roo Rogersin vuonna 2010 julkaistu What’s Mine is Yours -teos (jota ei edelleenkään kaikesta jakamishypetyksestä huolimatta löydä helpolla mainoksettomana ja ilmaisena e-versiona netistä!) ennusti jakamistaloudesta teolliseen vallankumoukseen verrattavaa ilmiötä – mikä on tietenkin täysin harhaanjohtava vertaus!

Mielestäni jakamistalouden vallankumoukselliseen ulottuvuuteen tulee suhtautua skeptisesti. Se on (parhaimmilaankin) ehkä vain keskiluokkainen poliittinen hanke. Puhuttaessa vallankumouksesta on myös oltava tarkkana. Tietotekninen “vallankumous” on teollisen “vallankumouksen” vertainen, mutta kuten kaikki materiaaliset vallankumoukset, sen poliittinen suunta on epäselvä. Toisin sanoen se voi tuottaa ja toimia monenlaisten yhteiskunnallisten ratkaisujen perustana.

Toisin kuin tietotekninen vallankumous, jakamistalous on kuitenkin lopulta poliittinen ja sosiaalinen muutos, minkä vuoksi siitä ei voi koskaan – valitettavasti – kasvaa teollisen tai tietoteknisen vallankumouksen vertaista muutosta, ellei se todella saavuta poliittista vallankumouksellista tasoa ja yhdisty muihin merkittäviin vallankumouksellisiin käytäntöihin.

Viimeiseksi, talouskriisi mainitaan yhtenä jakamistalouden kasvun taustana. Tästäkin voi tulla uutta buustia jakamistaloudessa toimiville firmoille, mutta jos katsomme yleisesti talouskriisin talouspoliittista ohjausta ja hoitoa, on selvää, että jakaminen ei näyttele siinä merkittävää roolia.

Kyynisesti voisi ennustaa, että sikäli kuin länsimainen köyhyys lisääntyy aina siihen mittaan saakka, että ihmisten on todella pakko alkaa jakaa hyödykkeitä keskenään (mikä voi valitettavasti olla ainoa todellinen muutoksen moottori ja minkä vaikutuksia nähdään jo erilaisten solidaaristen verkostojen muodossa Etelä-Euroopan maissa) nousee tätä toimintaa vastaan huomattavasti erilaisia sanktioita, sillä perimmiltään hyödykkeiden jakaminen vähentää kulutusta mikä puolestaan vähentää liikevaihtoa ja voittoja. Tämä näkyy jo nyt valtion huolena aikapankeissa tehtävän työn verotusta kohtaan.

Kirjassa valtiolta vaaditaan selkeitä määrityksiä siitä, miten aikapankeissa voidaan tehdä työtä, vaikkakin mielekkäämpi vaatimus olisi aikapankkien autonomisen aseman tunnustaminen ja niiden kommunistisen luonteen korostus – siis yksinkertaisesti sen ymmärtäminen, että aikapankit pyrkivät tuottamaan uusia hyvinvoinnin malleja aikana, jona hyvinvointivaltiota tuhotaan nopealla tahdilla.

Kirjoittajat mainitsevatkin mm. valtion säätelyn yhdeksi ongelmaksi jakamistalouden edessä. Olisi kuitenkin hyvä huomata, että kaikkien länsimaisten valtioiden lainsäädäntö keskittyy suojelemaan yksityisomistusta ja liiketoimintaa. Siksi kyse ei ole valtiosta kapitalismin tiellä, vaan pikemminkin vanhasta totuudesta, jonka mukaan valtion tehtävänä on suojella omistavan luokan etuja.

Mitä hyötyä jakamistaloudesta on ja mitä siinä tapahtuu?

Kirjan kolmas luku pohtii sitä, miksi jakamistalous on tai voisi olla tärkeää. Hyödyiksi luetellaan tietystikin ympäristöhyödyt, sillä oletuksena on, että jakamistalous vähentää kulutusta. Onkin totta, että esimerkiksi kaupunkipyörät ja vaikkapa Pariisin Velib-järjestelmä on synnyttäneet merkittävän murroksen kaupungin autoilukulttuuriin (joskaan ei vielä vähentänyt sitä merkittävästi). Yhteisautoilu on seuraava askel, joskin yksityisautoilu pitäisi tietenkin ensin kieltää kokonaisuudessaan ekologisen selkärepun keventämiseksi.

Toiseksi hyödyksi esitetään taloudelliset hyödyt. Hyötyjä syntyy erityisesti resurssien tehokkaasta käytöstä – mikä on jälleen hieman kyseenalainen asia voitontavoittelun näkökulmasta. Tehtaat, koneet ja ihmisten työ pyritään kapitalismissa aina organisoimaan mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti (ts. resurssit pyritään pitämään 100% käytössä). Kulutus kuitenkin perustuu epätehokkuuteen ja epätaloudellisuuteen, suoranaiseen tuhlaukseen. Tätä paradoksia kirjassa ei käsitellä, mikä on mielestäni suuri puute.

Vihreä usko kulutuksen muuttamiseen ”järkeväksi” ja ”kuluttaja on suvereeni” -ajattelun sudenkuopat väijyvät jatkuvasti kirjan argumenttien ympärillä. Jälleen luokkaerojen ja köyhyyden mukaan tuominen kuluttaja-analyysiin voisi osoittaa, että kuluttaja ei todellakaan ole suvereeni, vaan varsin repressoitu subjekti, joka syö paskaa siksi, että on pakko.

Kolmanneksi mainitaan sosiaaliset ja kulttuuriset hyödyt. Kirjan esimerkit hauskoista yhteisillallisista eivät jo sanotun jälkeen vaadi enempää kommentoimista.

Neljäs luku kartoittaa mitä jakamistaloudessa tapahtuu. Luku määrittelee jälleen, että ”jakamistalous on eri osapuolten välistä rajallisten yksityisten hyödykkeiden vaihtoa ja yhteiskäyttöä sekä tämän mahdollistamista erityisesti nykyteknologian avulla” (s 106).

Tämä määritelmä asettaa jakamistalouden monellakin tapaa commons-keskusteluja vastaan – vaikkakaan kirjassa ei mainitakaan tai verrata jakamistaloutta commonseihin millään tavalla.

Ensiksikin, jakaminen nähdään niukkojen hyödykkeiden vaihdoksi. Commons-teoria on korostanut, kuinka yhteisestä tehdään kapitalismissa niukkaa eli yksityisomistusta, jolloin ”arvottoman” yhteisen arvo nousee.

Jakamistalouden perusajatus, siten kun se esitellään kirjassa, lähtee siis oikeastaan juuri tästä sosiaalisesti ja poliittisesti tuotetusta niukkuudesta, mikä on mielestäni ongelmallista. Jakamistalouden periaate kun tulisi ehdottomasti ulottaa niin julkisiin hyödykkeisiin kuin myös luonnonvaroihin ja muihin yhteisiin resursseihin, sillä vain tätä kautta voidaan tuoda esiin jakamisen eli geometrian erityinen poliittinen muoto, josta politiikan teoria on ollut kiinnostunut aina antiikin Kreikan ihanteista lähtien.

Jakamisessa on aina ja ennen kaikkea kysymys politiikasta. Siksi lähtökohta, jossa jaetaan yksityistä, on varsin kummallinen. Yhteisen jakaminen on aivan eri kysymys kuin yksityisen jakaminen. Kritiikittömän näkemyksen seurauksena jakamisen muodoiksi luetellaan lahjoitukset, lainaaminen, vaihtaminen, vuokraaminen sekä myyminen ja ostaminen. Tästä listasta puuttuu täydellisesti yhteisen tuottamisen ja jakamisen perusidea eli “jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”.

Luku listaa myös jakamistalouden liiketoimintamalleja, jotka voivat toimia hyvinä esimerkkeinä alan yrittäjyyttä harkitseville. Jakamisen kolmeksi toimintamalliksi nimetään puolestaan yhteiskäyttö, kierrätys ja elämäntavat.

Jakamistalouden tulevaisuus?

Viides luku on otsikkonsa puolesta varsin mielenkiintoinen: ”Talousteoriat, raha ja omistaminen jakamistalouden aikakaudella”. Luku tarjoaakin muutamia kirjan mielekkäimpiä osuuksia uudesta talousteoreettisesta ajattelusta ja uusklassisen teorian kritiikistä. Jakamistalous nähdään ehdottomasti vaihtoehtoisena talousteoriana, ja luvussa esitetty vertaileva taulukko uusklassisesta ja ”laajennetusta näkemyksestä” on mielestäni hyvä.

Silti on syytä huomauttaa, että kirjoittajien tarjoama vaihtoehto on juurikin laajennus ja päivitys, mutta ei varsinaisesti uusklassisen teorian kumoava oppi. Luvussa kiinnitetään kirjan muuhun antiin nähden varsin radikaalisti huomiota vaihtoehtoihin, joita rahalle voidaan löytää vaihdon välineenä. Silti ajatus esimerkiksi ”mainevaluutasta” eli virtuaalisesti muokkautuvasta kuluttaja- ja käyttäjäprofiilistamme (olemmeko siis yksilöinä luotettavia vai emme) on hiukan lapsellinen.

Viimeinen varsinainen luku käsittelee jakamistalouden tulevaisuutta. Luvussa nostetaan esiin, kuinka paljon sijoituksia suuriksi paisuneet kansainväliset jakamistalousyritykset ovat saaneet (kymmeniä miljoonia dollareita). Kirjoittajat toivovat valtioilta myönteisempää suhtautumista jakamistalouteen, sillä tällä hetkellä valtioiden asettamat tiukat säädökset ja lait vaikeuttavat yrittämistä.

On tietysti selvää, että ikuisen teollisuusmaan unelmassa elävän Suomen kaltaisen valtion lainsäädäntö on kelvotonta tällaiseen kohtuullisen suurta vapautta tarvitsevaan liiketoimintaan. Mielestäni tavoitteena ei kuitenkaan voi olla ainoastaan jakamistalousyritysten toimintaympäristön rakentaminen. Pikemminkin valtion pitäisi panostaa toimintaan, joka tekee vaihtamisen, kierrättämisen, jakamisen, lainaamisen ja työn mahdolliseksi ilman rahaa.

Valtio ja kunnat voisivat siis aivan hyvin tuottaa näitä jakajien ”kohtaamispaikkoja”, sillä perimmäisenä tavoitteenahan tulisi olla ohjata ihmisten toimintaa, työtä ja kulutusta mahdollisimman nopeasti ekologisiin ja jälkikapitalistisiin muotoihin.

Kirjassa jakamistalouden tulevaisuus nähdään valoisana. Itse näen, että jakamistaloudesta voi tulla hetkellinen buumi, joka ratsastaa ympäristöystävällisyyden ja uuden sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden aallonharjalla. Tällaisessa muodossa se tulee kuitenkin jäämään etuoikeutetun kansanosan (siis ehkä juuri ”Kansalaisten”) toiminnaksi, joka tuottaa pieniä taloudellisia voittoja joillekin ja paljon hyvää mieltä omasta erinomaisuudestaan toisille.

Ilman vakavaa valtiollista ja poliittista ohjausta jakamisesta ei kuitenkaan voi tulla sellainen trendi, joka täyttäisi ekologiset lupauksensa, siis haitallisen kulutuksen merkittävän vähentymisen.

Liberaalivihreiden pitkään varjelema ajatus ”maailma muuttuu (hyvään suuntaan), jos siitä vain tehdään ihmisille helppoa ja kivaa” on yksi kirjan taustalla vaikuttavista merkittävistä ongelmista. Kapitalistiset markkinat eivät missään nimessä muuta maailmaa ekologisemmaksi eikä kapitalismin viherpesulla koskaan saavuteta tarvittavia tuloksia.

Siksi olen erittäin tyytyväinen, että kirjassa korostetaan valtioiden merkittävää roolia infrastruktuurin rakentamisessa jakamistaloudelle. Yhdistettynä ekologisesti ja työvoimavaltaisesti päivitettyyn keynesiläisyyteen, tämä voisi olla yksi tie, jolla esimerkiksi Suomi voisi siirtyä aidosti jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Tämä siirtymä voisi olla toisenlainen kuin vuonna 1917 Venäjällä tapahtunut nopea kumous, jossa porvareiden asunnot ja muu yksityisomistus jaettiin kansalle – mutta sen vähemmän radikaali sen ei tarvitsisi olla.

Kaikki jakoon on hyvä mutta vielä varsin kevyt avaus jakamistaloutta käsittelevään keskusteluun. Minusta se on kuitenkin erittäin tervetullut teksti, joka kannattaa lukea. On myös toivottavaa, että jakamistalouteen panostettaisiin tulevaisuudessa niin valtion kuin elinkeinoelämän taholta. Sitäkin tärkeämpää on, että asiasta kiinnostuneet ihmiset toimivat jakamistalouden puolesta ja innovoivat uusia ratkaisuja tukahtuneeseen talouteemme.

Mikko Jakonen

Kirjan nettisivut: http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/568

 

Vanha uusosuuskunta

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”1061″,”attributes”:{”alt”:”Kirjakahvilan logo”,”class”:”media-image”,”height”:”215″,”style”:”width: 210px; height: 215px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Turun Kirjakahvila on toiminut jo yli kolmekymmentä vuotta.
 
Kirjakahvila perustettiin vuonna 1981 vaihtoehdoksi kaupalliselle kulttuurille ja puoluepolitiikalle. Kulutusyhteiskunta kukoisti, kansalaistoiminta oli puoluepolitisoitunutta, ja puolueet olivat luutuneet poteroihinsa.
 
Osuuskunnan nykyinen puheenjohtaja Jari Pohjonen kertoo, että kirjakahvila lähti liikkeelle pienen porukan osuuskuntana. Hanketta pyöritettiin vapaaehtoisvoimin.
 
”Mallia otettiin Berliinin ja Ruotsin kirjakahviloista”, Pohjonen sanoo.
 
Eurooppalaisten kamppailujen innoittamat aktivistit halusivat Suomeenkin vapaan tilan – ja hyvää luettavaa. Hyllyihin hankittiin akateemista ja yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta, jota ei ollut saatavilla muualta.
 
Nykyisin osuuskunnassa on henkilöjäseniä pitkälti toista sataa ja yhteisöjäseniäkin muutama kymmenen. Kahvila toimii aivan Turun tuomiokirkon kupeessa.
 
Osuuskunta mahdollistaa liiketoiminnan, mutta tärkeämpää on muu toiminta.
 
Kirjakahvilassa toimii aktiivisten joukko, joka järjestää tilaan keikkoja, keskustelutilaisuuksia, brunsseja, näyttelyitä ja muita aktiviteetteja. Jari Pohjosen mukaan kuka tahansa voi tulla toimintaan mukaan.
 
”Kirjakahvilassa tapahtumia järjestävät myös muut kuin paikan oma väki. Kirjakahvilalaisuus ei ole kriteeri.”
 
Toiminnallisuutta on lisätty jälleen viime vuosina, ja kahvilan asiakasmäärät ovatkin nousussa.
 
”Ihmiset ovat vuosien varrella muokanneet kahvilasta omannäköisensä. Se on tehnyt paikasta kiinnostavan aina uusille porukoille”, Pohjonen kertoo.
 
Tuoreimman kädenjäljen ovat jättäneet eläinoikeus- ja queer-aktivistit: kahvila tarjoaa vegaaniruokaa, ja kahvilan vessat ovat unisex-mallia.
 
Jatkuvasti muuttuva kirjakahvila on juuri se yhteiskunnallinen toimitila, joksi se aikoinaan perustettiin.
 
_______________
 

Yksityisen yhteistäminen

Yksityistäminen on päivän puheenaihe. Olisi kuitenkin puhuttava myös yksityisen tekemisestä yhteiseksi.
 
Ajatellaan vaikkapa kapakoitsijoita, joiden baari on toisten olohuone. Yksityisesti tuotettu on yhteistila.
 
Uusyrittäjyydessä korostetaan monesti niin sanotun kuluttajayhteisön synnyttämistä. Kuluttajat eivät vain ”tuhoa” tuotetta, vaan osallistuvat sen kehittämiseen ja brändäämiseen. Näin myydään niin pelejä kuin kestovaippojakin.
 
Jo muinaiset roomalaiset tekivät erottelun yksityiseen, yhteiseen ja julkiseen. Moderni kapitalismi keskittyi kuitenkin yksityisen ja julkisen erotteluun, ja yhteinen syrjäytettiin. Uusyrittäjät ovat ottaneet yhteisen takaisin käyttöön.
 
Turun Kirjakahvilassa yrityksen tehtävänä on taata mahdollisuus yhteiselle tekemiselle. Yritys toimii kuin yhdistys.
 
Julkisen kriisiytymisen takia olisi tutkittava enemmän, miten yritykset voivat toimia yhteisten palvelujen ja yhteistoiminnan järjestäjinä. Sitä kutsutaan yhteiskunnalliseksi yrittäjyydeksi.
_______________
 
Jukka Peltokoski
 
Artikkeli on julkaistu aiemmin Voiman numerossa 9/2012 ja Fifissä osoitteessa http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2012/numero-9/turun-paras-vegaanibrunssi.

Liikkuvat vertaisuudet osa 2: Kulissien takana

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”1056″,”attributes”:{”alt”:”Janus-kasvot”,”class”:”media-image”,”height”:”145″,”style”:”width: 210px; height: 145px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Vertaistyöstä toivotaan usein omaehtoista vaihtoehtoa palkkatyölle. Palkkatyössä tekijän tarpeellisuus on riippuvaista palkanmaksajan tuloksesta ja rahoituksesta, kun taas vertaistyön perusajatuksen mukaan jokaisen ihmisen panos ja työn sisältö ovat tärkeitä itsessään.

Tyypillisiä positiivisia esimerkkejä vertaistyöstä ovat lakkautetut tehtaat tai palvelut, joiden käyttäjät ja työntekijät ottavat paikan yhteisomistukseen ja jatkavat toimintaa itsenäisesti organisoituen. Toisaalta monella ei nykytöissä ole tällaista yhtä, valmista työryhmää tai -paikkaa, jota ottaa omaan haltuun koska toimeentuloa ja mielekästä työtä tehdään monessa eri ryhmässä ja paikassa yhtäaikaisesti.

Tietysti on aina sitä parempi, mitä itsenäisempiä mahdollisuuksia vertaistyö ja -tuotanto tarjoavat kestävämmälle järjestelmälle. Toistaiseksi vaihtoehdot näyttävät kuitenkin kukoistavan myös kietoutuneena rahaan, instituutioihin ja ryhmäytymiseen, jopa niiden ansiosta. Esimerkkinä tällaisesta vertaistyöstä toimii kaksi harrastajateatteriryhmää, Dare ja Bridges, jotka esittelin edellisessä blogitekstissä.

Ryhmien jäsenet tekivät yhteisen “tuotteen” yhteisistä resursseista joustavalla organisaatiolla, mutta vain yhtenä projektina muun elämän ohessa. Vapaa ilmaisu ja vertaisuuden kokemukset olivat mahdollisia, koska työskentelyä rajoittivat ryhmän ulkopuoliset instituutiot ja yleisö, auktoriteettiaseman käyttö sekä ryhmän sisäiset erojen ja kuulumisen kokemukset.

Instituutiot uuden työn, ei uuden politiikan tukena

Sekä Dare että Bridges käynnistyivät ulkopuolisen rahoituksen tai tarpeen ansiosta. Bridgesin ohjaaja tarvitsi aiheen opinnäytetyölleen, ja Daren jäsenet tekivät teatteriesityksen osana opintoihinsa kuuluvaa seminaaria. Vertaistuotanto ei siis olisi tavoittanut ryhmien jäseniä itsenäisenä poliittisena liikkeenä. Sen sijaan se oli ryhmän jäsenille innostava keino kehittää valtavirran opiskelu- tai työympäristöä, jossa kukin oli jo valmiiksi mukana.

Daren seminaarista vastaavat opettajat epäilivät teatteriohjelman onnistumista. Opiskelijoiden täytyi siksi todistaa tapahtuman akateeminen uskottavuus ja he joutuivat näkemään aikaa ja vaivaa ohjelman eteen väsymiseen asti. He myös palkkasivat seminaarin rahoituksella ammattiohjaajan vastaamaan esityksen laadusta. Näyttelijöiden tavoite oli yhdistää vapaa työmuoto ja vakuuttava sisältö, mutta esityksen ohjaaja olisi halunnut tehdä vain improvisaatioharjoituksia. Ohjaajan mielestään vapaa liike olisi ollut lavalla tyylikkäämmän näköistä.

Näyttelijät eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä yksin vapaan, jaetun ilmaisun kehittämiseen. He halusivat muokata siitä käsikirjoituksen ja dramatisoinnin sekä selkeät roolit, jotta kohdeyleisö kiinnostuisi ja keskustelisi aiheesta. Vertaistyöltä ei voinut odottaa vain autonomian kokemuksia, koska ne myös estivät Daren toivomien, konkreettisten tavoitteiden saavuttamista. Työhön kuuluu siten väistämättä neuvottelua yksilöllisten ja yhteisten intressien sekä eri taustaorganisaatioiden tavoitteiden yhteensovittamiseksi, mutta parhaimmillaan vertaistuotannon muodot voivat edistää tällaista “institutionaalista joustavuutta”.[1]

Kun vapaamuotoisella kokeilulla tehdään tuloksia ulkopuolista työnantajaa varten, kuten Daren tapauksessa, tämän on toki helppo jättää riskit ja henkinen kuormitus työntekijöiden harteille, koska työtä tehdään ”omasta vilpittömästä innostuksesta”. Onnistuneesta innovaatiosta iloitsee tietysti laitos kuin laitos, ja tekee sillä usein itse tuottoa.[2] Jos kuitenkin tuottavien ja marginaalisten projektien pyrkimykset ovat samat, kaupallinen toiminta voi tukea jälkimmäisiä tuomalla rahoitusta ja varmuutta niiden tekoon.[3]

Se tunne, kun asiat vain tapahtuvat, eli joku kantaa vastuun

Myös hyvä ohjaaja voi muokata yhteistyötä siten, että työ tukee eri osallistujien kykyjen ja mahdollisuuksien sovittamista kohti yhteistä tavoitetta. Bridgesin ohjaaja pyrki siihen, että sisällön tuottamiseen sai käyttää monia eri taitoja ja menetelmiä, että kaikki ymmärsivät ainakin tärkeimmät ohjeet ja että kaikkien mielipidettä kysyttiin yhteisessä päätöksenteossa.

Oli kuitenkin hankalaa löytää tarpeeksi yhteistä harjoitusaikaa, koska teatteria tehtiin vapaa-ajalla ja osallistujat asuivat eri kaupungeissa. Ohjaaja pyrki järjestämään aikataulut joustavasti esiintyjien muiden menojen mukaan. Niinpä uusia jäseniä tuli ja toisia lähti vielä harjoitusten puolivälissä, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään muutamaan otteeseen ja esiintyjät alkoivat turhautua.

Kun aikataulu venyi, Bridgesin ohjaaja lopetti osallistavan työvaiheen muokkaamalla yhteisestä aineistosta yhtenäisen käsikirjoituksen. Roolit ja tehtävät eivät olleet yhdenvertaiset, ja ohjaaja ehdotti suurempia rooleja eniten paikalla olleille tai kielitaitoisimmille näyttelijöille. Kaikki näyttelijät kuitenkin kokivat, että heillä oli ollut osansa käsikirjoituksessa alkuvaiheen osallistavan ideoinnin ansiosta. Myös päätöksentekotilanteissa oltiin yksimielisiä siitä, että jokainen oli ainakin yrittänyt kuunnella muita sekä joustaa omasta kannastaan.

Tässä tapauksessa Bridgesin vahva, mutta ryhmäläisten työn tukemiseen keskittynyt ohjaus synnytti uuteen ryhmään toimivan yhteistyökulttuurin. Daren työssä puolestaan ohjaajan omat intressit tulivat yhteisen oppimisen tielle.

Daren palkattu ohjaaja ei edes yrittänyt kehittää osallistavaa työskentelykulttuuria ryhmään, vaan riitaantui useiden esiintyjien kanssa. Hänen mielestään akateemiset sisällöt häiritsivät esityksen estetiikkaa niin paljon, että hän kieltäytyi kuuntelemasta näyttelijöiden ehdotuksia. Ohjaaja onnistui kuitenkin yhdistämään Daren jäsenet vihollisena, jota yhdessä arvosteltiin – kunnes tämä poistui viimeisellä viikolla muihin töihin ja jätti ryhmän tekemään viimeisen neljänneksen loppuun keskenään.

Tästä eteenpäin ryhmäläiset eivät tehneet muodollista työnjakoa, vaan keskusteluja hoidettavista asioista, vastuista ja aikatauluista alkoi kiertää eri pienryhmissä harjoittelun lomassa. Periaatteessa työnjako syntyi vapaasti ryhmän sisältä, koska kukin tarttui niihin töihin, jotka itse huomasi tai koki parhaiten osaavansa. Kokemus oman työn merkityksestä ei kuitenkaan syntynyt vapaasti itsestään, koska kellään ei ollut auktoriteettia määrittää ihmisten ja töiden suhdetta kokonaisuuteen. Epävarmuus johti huomiokilpailuun, jossa jotkut ryhmäläiset päätyivät hoitamaan osaansa hyvin suurieleisesti ja loukkaantumaan, jos heidän asialleen ei annettu aikaa.

Bridgesin loppuviikolla ohjaajan ehdotuksia sen sijaan kunnioitettiin. Hän sai työn valmiiksi, mutta piti sopivasti keskustelua yllä näyttelijöiden kanssa loppuun asti. Tämän perusteella ohjaukselle on sitä enemmän tarvetta, mitä vähemmän työntekijät tuntevat toistensa työtapoja tai tekemäänsä asiaa.

Yhteistä luottamusta nauttiva auktoriteetti voi myös varmistaa, että taidoiltaan ja yhteistyösuhteiltaan epävarmat jäsenet saavat paikan ryhmässä ja että kenenkään osallistumismahdollisuus ei esimerkiksi kaadu hengailuajan puutteeseen. Toiseksi vastakkainasettelu, johon poliittiset identiteetit usein perustuvat, ei ainakaan Daren tapauksessa ollut kestävä lähtökohta ryhmän sisäisen jatkuvuuden kannalta.

Ei se työ niinkään, vaan yhteiset vitsit!

Daressa ohjaajan jättämä vastuutyhjiö täyttyi nopeasti muutaman aktiivisimman jäsenen toimesta. Yhdellä heistä oli selkeästi eniten esiintymiskokemusta, kun taas toisen auktoriteetti perustui hänen sanavalmiuteensa, aktiiviseen tilanottoon ja vahvaan sosiaaliseen rooliin ryhmässä. Heidän ja muutaman muun teatterista innostuneen jäsenen välille muodostui kaveriporukka, joka vietti paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla. He sanoivat sekä rohkaistuneensa itse että tutustuneensa toisiinsa paljon aiempaa paremmin juuri teatterin kautta.

Ajanpuutteesta kärsi puolestaan eniten kahden pienen lapsen äiti, joka sairastui viimeisellä viikolla. Kun hän monen päivän poissaolon jälkeen pääsi paikalle lääketokkurassa, harjoitusten alku venyi, koska samana aamuna kaikki kymmenen näyttelijää keskustelivat sekä rooliasujen valinnasta että päätöksenteosta yleensä. Turhautuminen leimahti riidaksi, eikä sairastunut näyttelijä tullut loppuaikana paikalla muuten kuin pakollisina harjoituskertoina.

Vertaisryhmistä sanotaan usein, että ne eivät perustu identiteettiin, mutta pitkäjänteinen yhteistyö tietyn asian ympärillä vakiinnuttaa joka tapauksessa tiettyä tapakulttuuria ja rajattuja jakamisen kokemuksia työntekijöiden välille.[4,5] Sitoutuminen ryhmän tapakulttuuriin ei toki ole vain paha asia, koska se edistää intuitiivista ja joustavaa päätöksentekoa sekä jaettua autonomian kokemusta.[6] Tällaisen ryhmän jatkuvuus tai avoimuus uusille ihmisille ja ideoille ei kuitenkaan kehity itsestään ilman tietoista työtä ja vastuunjakoa.

Lopuksi riittämättömyydestä

Sosiologi Hilary Wainwright puhuu yhteisestä työstä luovuutena, jolloin työn jakaminen lisää kenen tahansa tekijän kykyjä ja mahdollisuuksia. Toisaalta yhteistä pitäisi olla myös hoiva, johon kuuluu olennaisesti toisten palveleminen myös silloin, kun työ on tiettyyn paikkaan sitovaa ja ottaa tekijältään enemmän kuin antaa.

Yhteiskuntatutkija Silvia Federici löytää puolestaan yhteisiä hoivatyön instituutioita paikkaan ja kulttuuriin sidotuista, pitkäaikaisista yhteisöistä.[7] Hänen mukaansa instituutioita täytyy rakentaa ruohonjuuritason käytännöistä, ei yhdestä kattokäsitteestä, kuten luovuudesta käsin, jotta yhteinen ideaali ei peitä ihmisten erilaisia työskentelyn mahdollisuuksia näkyvistä. Vaikka Federichin käsitys yhteisestä on kirjava ja muuttuva, se ei ole spontaania, määrittämätöntä tapahtumista, vaan edellyttää tekijöiltään viisaasti kuulumista, sitoutumista ja velvollisuudentuntoa.

Federicin kirjaa arvioinut Eetu Viren tosin kritisoi työläisten välisten erojen korostamista siitä, että se saattaa hänen mukaansa hajottaa yhteisiä kamppailuja.[8]  Mutta mistä nämä ”ystävät” ja ”viholliset” muodostuvat, ketä yhteisten nimissä pitäisi vastustaa? Vasemmistolaisessa keskusteluissa hyökätään mielellään valtiota ja markkinoita vastaan, koska nykyjärjestelmässä työtä täytyy tehdä korvausta vastaan ja palkanmaksajaa varten, ei suoraan arvona itsessään.[7,9] Mutta nämä hierarkkisten riippuvuussuhteiden ongelmat eivät poistu järjestelmiä kaatamalla, vaan ne valuvat valtion tasolta yhteiseen, ihmisten keskelle, kun työn korvaus, velvoitteet ja ehdot tulevat naapurilta työnantajan tai valtion sijaan.

Toiseksi yhteisen puolesta ei vain kamppailla, vaan esimerkiksi palveluita pidetään yllä ja tehdään uusiksi jatkuvasti myös valtion sisällä sekä kompromisseina sen kanssa. Sitä työtä tuskin kannattaa ohittaa sen takia, ettei se ole alleviivaavan poliittista, koska kyse on yhtä lailla kestävän autonomian tavoittelusta arkisen hoivatyön sallimissa rajoissa.

Sunna Kovanen

Kirjoitus on osa sarjaa, jonka aiempi osa on julkaistu otsikolla Teatteri vertaistyönä.

Viitteet:

  1. Wainwright, H. (2012). From Labour as Commodity to Labour as a Common. P2P-foundation. Luettu 10.7.2013 http://p2pfoundation.net/From_Labour_as_Commodity_to_Labour_as_a_Common
  2. Pongratz, H. J. & Voss, G. (2003). From employee to 'entreployee'. Towards 'self-entrepreneurial' work force? Concepts and Transformations, 8:3, s. 239-254.
  3. Loacker, B. (2008): "Doing Creativity": Practices of performing and organizing work within an independent theatre. Teoksessa: Gstraunthaler, T. & Messner, M. (toim.): Performance in context: Perspectives from management research. Innsbruck University Press, Innsbruck (pp. 105-126).
  4. Federici, S. (2012). Feminism and the politics of commons. Teoksessa Bollier, D. & Helfrich, S. (toim.). The wealth of the commons. A world beyond market & state. The Commons Strategy Group. Amherst: Levellers Press. http://wealthofthecommons.org/essay/feminism-and-politics-commons
  5. Helfrich, S. & Santiesteban, G. S. (2012). El buen vivir and the commons: a conversation between Gustavo Soto Santiesteban and Silke Helfrich. Teoksessa Bollier, D. & Helfrich, S. (toim.). The wealth of the commons. A world beyond market & state. The commons strategy group. http://wealthofthecommons.org/essay/el-buen-vivir-and-commons-conversation-between-gustavo-soto-santiesteban-and-silke-helfrich
  6. Loacker, B. (2008) s.13 (ks. viite 3)
  7. Wainwright, H. (2012). Co-creative Labor, Productive Democracy and the Partner State. P2P-foundation. Luettu 10.7.2013 http://p2pfoundation.net/Co-Creative_Labor,_Productive_Democracy_and_the_Partner_Stat
  8. Viren, E. (2013). Poliittinen näkökulma tulonmuodostukseen ja “yhteiseen”. Revalvaatio. Luettu 11.8.2013 http://www.revalvaatio.org/wp/poliittinen-nakokulma-tulonmuodostukseen-ja-yhteiseen-2/
  9. Kasamaproject (2013). Permanent reproductive crisis. An interview with Silvia Federici. Kasamaproject. Luettu 10.7.2013. http://kasamaproject.org/threads/entry/permanent-reproductive-crisis-an-interview-with-silvia-federic

Kuva: http://www.123rf.com/photo_15569322_community.html