Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2013

Elämää yhtiöiden armoilla

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”591″,”attributes”:{”alt”:””,”class”:”media-image”,”height”:”144″,”style”:”font-family: Arial, Verdana, sans-serif; width: 200px; height: 144px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”200″}}]]

Sijoiltaan menneet: Kulutuksen häätämä elämä, toimittanut Kati Pietarinen – Siemenpuu-säätiö ja Into Kustannus 2012, 187 sivua, ovh 25€

Jos kaikki on suhteellista, katsontakantaa muuttamalla myös saastuttaminen on yksinkertaisesti ympäristön muuttamista. Ympäristönmuutoksia, jotka pakottavat ihmiset muuttamaan pois kotoaan ja jättämään taakseen merkityksen, toimeentulon ja koko elämän perustan, tapahtuu tänä päivänä kaikkialla. On erinomaista, että Kati Pietarisen toimittamassa kirjassa ylikehittyneen pohjolan ja globaalin etelän kokemukset ihmisten ja paikkojen uhraamisesta esitellään yksissä kansissa. Kirja valottaa vahvaa yhteyttä maailmaa piinaavan häätöaallon ja jatkuvasti kasvavan kulutuksen välillä. Tutkittua tietoa maailman resurssien haltuunoton kiihtyneestä vauhdista on runsaasti, ja yhä useampi tutkija nimeää ongelman yhteiseksi nimittäjäksi globaalin kapitalistisen talouden. Sijoiltaan menneet esittelee näitä asioita selkeällä suomen kielellä.

Voidaan puhua jo maailmaanlaajuisesta häätöjen aallosta, vaikka globaaliin ylikulutuksen vuosikymmeniä kestäneeseen ”aaltoon” verrattuna ilmiön olemassaoloa ja sen tuhoisuutta ei vielä olla samalla tavalla tiedostettu. Kirjan mukaan tällä vuosikymmenellä häädetään vielä ainakin 150 miljoonaa ihmistä. Häätöjen takana on monia tekijöitä, mutta niiden yleistyminen täytyy yhdistää suurten yritysten viime vuosina kiihtyneisiin maanvaltauksiin ja yksityistämisiin, joista hyötyvät myös jotkut suomalaiset. Häviäjät, joiden joukossa on myös suomalaisia, joutuvat yhä useammin toteamaan, että heidän ainoa rikoksensa on heidän kotinsa sijainti jonkin voitoksi käännettävissä olevan raaka-aineen läheisyydessä; että heidän ei kannattaisi elää alueella, jota muu maailma katselee ahneiden silmiensä läpi yksinomaan raaka-ainevarantona – metallin, raakaöljyn tai vaikkapa biopolttoaineiden tuottajana.

Pietarisen kirjoittamat alkusanat kehystävät viestiä kauniisti. Hän kuvaa kuinka hän ollessaan pieni meni kerran isänsä kanssa Helsingissä autiotaloon. Jo talon tyhjyys itsessään kertoi lapselle jotain oleellista häädön epäoikeudenmukaisuudesta, mutta varsinkin näkyvät jäljet lähdön suunnittelemattomuudesta – paikoilleen jääneet vaatteet ja astiat – jäivät kaivelemaan.

Sijoiltaan menneet käy neljäntoista suomalaisen ja ulkomaisen kirjoittajan opastuksella kymmenessä kohteessa, joissa asukkaat ovat joutuneet näkemään kotiseutunsa muuttuvan ulkopuolisten toimijoiden tuotantoketjun alkupääksi, ja muutamassa muussa kohteessa, joissa ylikulutukselle etsitään vaihtoehtoja. Esimerkit ovat Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Aasiasta sekä Suomesta. Monien hyvin henkilökohtaisten tekstien lomassa on myös neljä taustoittavaa artikkelia. Kirjan tapaukset kertovat eittämättä jotain tärkeää ja vääjäämätöntä yhteisen planeetan aineellisista kriiseistä, mutta ennen kaikkea ne valaisevat hienosti kotinsa menettäneiden ihmisten ja yhteisöjen kärsimyksiä, joissa on erilaisuudestaan huolimatta aina paljon samaa. Ennen muutosten alkua ihmisille luvataan kaikenlaista myönteistä, ja kielteisistä vaikutuksista vaietaan. Maan riistäjät yleensä rikkovat olemassa olevia lakeja mutta välttyvät rangaistuksilta, ja vaikka ongelman muotoja on monia, kodittomuuden aiheuttama kipu on aina valtaisa.

Kirja on rakennettu kolmen teeman – ruoan, tavaran ja energian – ympärille. Kaikissa tapauksissa ei kyse ole suoranaisesta pakkosiirrosta (häädöstä) tai edes joutumista pakolaiseksi, vaan myös jatkuvasta tai hiljalleen pahenevasta ahdingosta, jossa ihmiset joutuvat jatkamaan elämäänsä korporaatioiden levittäessä myrkkyjä ja tuhoa – terveyden romuttavia lannoitteita tai sosiaalisesti sietämättömiä elämisen muotoja. Perinteisen elinkeinon menetys on osa monia tarinoita varsinkin siellä, missä riisto kohdistuu sosiaalisesti syrjittyihin ja usein taloudellisesti haavoittuviin, niin sanottuihin alkuperäiskansoihin.

Kirja pyrkii hyvin tietoisesti sitomaan nämä lukuisat tarinat yhteisen ongelman toiseen puoleen, kuluttamiseen. Esimerkillisiin omavaraisiin ruoan tuotantotapoihin keskittyvät vaihtoehdot jäävät kuitenkin hieman orvoiksi kirjan kokonaisuudessa. Ne ovat kaunista lukemista, ja voi ajatella, että niiden esittämät omavaraistalouden käytännöt joskus skaalautuvat niin, että ne muuttaisivat jotain oleellista. Silti, verrattuna niihin skaalautuviin ongelmiin, joita hegemoninen taloudellinen käytös niin rutiininomaisesti mutta traagisesti tuottaa, ne tuntuvat jotenkin heiveröisiltä.

Melkein kaikki tekstit on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Tämä elävöittää tarinoita, ja henkilökohtainen kerronta havainnollistaa myös jotain tärkeää globaalien kriisien todellisuudesta. Nimittäin kun puhutaan maailmanlaajuisista muutoksista keskiarvojen perusteella, peitetään paljon oleellista.

Ympäristönmuutos, olipa kyseessä sitten sosiaalisten siteiden tai ekosysteemin romahdus, tuntuu ja maksaa (kaikin tavoin) ääripäissä moninkertaisesti verrattuna keskiarvoihin. Toki maailman ympäristöpakolaisten lukumäärä kokonaisuudessaan kasvaa hälyttävää vauhtia ja planeetan lämpötilan kohoaminen pitkällä aikavälillä toisinaan tunnistetaan. Jos näitä muutoksia kuvaillaan ainoastaan abstraktien keskiarvojen kautta, pahimmat todelliset vaikutukset jäävät pimentoon. Paikallisten vaikutusten katastrofaaliset seuraukset ovat kuitenkin olleet lähinnä vain niiden tiedossa, joita ne koskevat. New Orleans tai New York yltää uutiskynnyksen yli, mutta paikat, joissa kärsimys on suurinta, jäävat yleensä aivan liian helposti pimentoon; Oaxaca, jossa perhe asuu kadulla kaksi vuotta, kuten Merino Lópezin luvusta selviää, tai indonesialainen kylä, jossa aseistettu lainvalvoja tuhoaa kotisi, kuten Rivani Noor kuvailee.

Ehkä hätkähdyttävintä antia kirjassa ovat kuitenkin Talvivaaraa (Ari Kananen) ja Lappia (Pekka Aikio) koskevat väkevät luvut, ainakin sellaiselle, jolle raportointi köyhien maiden asukkaiden pahenevasta ahdingosta on tuttua vuosikymmenten ajalta. Tunnetasolla vaikuttaa varmaankin se, että tarina sijoittuu tuttuun luonnonympäristöön, mutta uskon että näiden lukujen voima piilee myös siinä, miten ne osoittavat – yhtä aikaa analyyttisellä ja emotionaalisella tasolla – kulutuksen häätämän elämän mahdottomuuden. Jatkuvasti kasvavan kulutuksen levittämä tuho leviää pikkuhiljaa kaikkialle, siis ihan kaikkialle. Jos tämä tuho voidaan esittää harmittomalta kuulostavana muutoksena ja väittää kaiken olevan suhteellista, se on itsepetosta.

Talvivaaran, Porttipahdan ja Lokan kokemuksista tietoisina me ylikuluttajatkin saamme pikkuhiljaa pelätä elämämme menevän sijoiltaan. (Tässä mielessä olisi ollut ehkä kiinnostavaa vielä kuulla esimerkkejä Pohjois-Amerikasta, missä esimerkiksi kaivosalan runtelemat maisemat ovat viime vuosina haastaneet oikeustajua monilla paikkakunnilla.)

Alkuperäiskansojen oikeudet nousevat kirjassa esiin paikoitellen, esimerkiksi Pekka Aikion Lapin tekoaltaita ja porotaloutta koskevassa tekstissä. Tämä on tärkeä aihe ottaen huomioon miten huonosti Suomessa ollaan osattu puolustaa saamelaisten kuten muidenkin vähemmistöjen oikeuksia. Muualla kirjassa alkuperäisyyden ja muuttumattomuuden korostaminen hiukan häiritsee, sillä se ei välttämättä aja aitoa ymmärrystä, ei käytännön tasolla eikä ihmisten välisen solidaarisuuden rakentajanakaan. Alkuperäiskansoiksi nimitetyt ihmiset eivät nimittäin elä jossain muuttumattomassa, ikuisesti innovaatiovapaassa epätodellisuudessa. Poliittisista syistä joidenkin ihmisten on edelleenkin korostettava kulttuuriperintöään, mutta olisi jo aika irrottautua vastakkainasettelusta, joka niputtaa yhteen luonnon, alkuperäisyyden ja hyvän asettaakseen ne vastakkain teknologian, moderniuden ja pahan kanssa.

Vaikka alkuperäisyyden käsite eittämättä usein tukee edistyksellistä politiikkaa, se kannattelee myös sitkeitä eurooppakeskeistä väärinkäsityksiä. Yksi näistä on ajatus kansoista, joiden yksinkertainen elämä olisi säilynyt vuosituhansien ajan muuttumattomana. Todellisuudessa näiden ihmisten yksinkertainen elämä johtuu usein köyhyydestä, jonka globalisaatio tai sen edeltäjä, kolonialismi, ovat aiheuttaneet. Muillakin kuin moderneiksi kutsutuilla yhteisöillä on historiansa samoin kuin innovaationsa.

Kirjassa on esimerkkejä myönteisistä aloitteista, esimerkiksi Siemenpuu-säätiön omasta toiminnasta, jotka pyrkivät hidastamaan tuhon vauhtia. Liittäessään maailman häätöaallon kulutukseen kirjaa antaa paljon aineksia eettisemmän elämäntavan ja vähemmän kuluttavan kulttuurin kehittämiseksi. Maailmaa kierrellessään kirjan päällimmäinen viesti on kuitenkin, että kapitalistinen ja yksityiseen voitton tavoitteluun tähtäävä taloushegemonia jyrää ja saastuttaa edelleen, sananmukaisesti ja kiihtyvällä vauhdilla.

Loppu

Eeva Berglund, Helsinki

Katso myös:

Into Kustannuksen esittely kirjasta

Siemenpuu-säätiö

Commons-taltioinnit Mikkelin #Kantu13-päiviltä

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”586″,”attributes”:{”alt”:”Matti Vesa Volanen Presents”,”class”:”media-image”,”height”:”290″,”style”:”width: 200px; height: 113px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”513″}}]]Commons.fi osallistui Mikkelin Kansalaisyhteiskunnan tutkimus- ja kehityspäiville kahden päivän seminaarilla Commonsit ja solidaarisuustalous. Seminaarissa oli kahdeksan esitelmää.

Ohjelman ja siihen linkitetyt videot löydät alta sekä osoitteesta http://bambuser.com/channel/Commons.fi

Alustusten abstraktit löydät täältä: lataa työryhmän abstraktit (pdf-muodossa)

Henrik Hausenin ottamia kuvia päiviltä löydät täältä: https://plus.google.com/photos/113563153335832047338/albums/5845230926254827857

"Commonsit ja solidaarisuustalous"

Commonsit ovat yhteisresursseja ja yhteistekemisen muotoja, kuten vapaita ohjelmistoja, avointa dataa, luonnonresursseja, yhteisviljelmiä, osuuskuntia, vallattuja tiloja ja katutaidetta. Commonsit voidaan nähdä niin uusyritysten kilpailuvalttina kuin kapitalismin ylittävänä solumuotona, joka avaa vision uudesta yhteiskunnasta.

Solidaarisuustalous on aloite kapitalistisen, kansallisen ja valtiokeskeisen talouden ylittämiseksi. Sillä tarkoitetaan paikallislähtöisesti organisoitua taloutta ja yhteisöjä aikapankeista ja vaihtopiireistä ekokyliin ja yhteiskunnallisiin yrityksiin.

Sessio järjestetän yhteistyössä Commons.fi -verkkolehden kanssa ja lähetetään livenä Bambuser-kanavalla http://bambuser.com/channel/Commons.fi

Työryhmän ohjelma:

Videoinnit aukeavat Bambuser-kanavallamme.

Torstai 14.2. 

15:15 – 18:15 Työryhmän I sessio

Jukka Peltokoski & Tero Toivanen: Commonsit ja solidaarisuustalous – Miksi nyt? (Johdatus työryhmään)

Mikko Jakonen: The Precarity of Commons – The Question of Commons and Basic Income in the Age of Precarity

Elina Turunen: Yhteisen tuotanto ja globaali poliittinen tila

Tero Toivanen: Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen ja kaksi debattia kapitalismin synnystä

Juhana Venäläinen: Pirstaloitu kaupunki ja kamppailu yhteisestä. Varallisuusoikeudellisia huomioita Joensuun Uuden kulman talonvaltauksesta

Henry Björklid: Verkon vapaaehtoispankki

Perjantai 15.2.

09:00 – 11:00 Työryhmän II sessio

Jukka Peltokoski: Osuuskuntahypoteesi 
– slaidit: http://www.slideshare.net/jukpelto/osuuskuntahypoteesi-mikkeli-1522013

Matti Vesa Volanen: Prolet, prekat ja kommonderit

Oscar Fresán: Solidaarisuustalouden kartoitus

Työryhmän vetäjät:

Jukka Peltokoski, Kansan Sivistystyön Liitto, jukka.peltokoski [at] ksl.fi

Tero Toivanen, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto, tero.tapio.toivanen [at] gmail.com.

Ikiomat tiedon valtatiet

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”321″,”attributes”:{”alt”:”Rautavaaran vaakuna”,”class”:”media-image”,”height”:”229″,”style”:”width: 200px; height: 229px; float: right; margin: 5px;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”200″}}]]Kun palvelut keskittyvät ja karkaavat kyliltä, ratkaisuksi on ehdotettu sähköistä palvelua. Visioissa joka mökin asukki voi internetissä hankkia junaliput, hoitaa pankkiasiat ja rupatella kilometrien päässä vastaanottoa pitävän lääkärin kanssa. Edellytyksenä on toimiva nettiyhteys.

Vanhasen hallituksen lanseeraama laajakaistahanke lupaa syrjäisempien seutujen verkkojen rakentamiseen jopa 66 prosenttia julkista tukea. Silti suuret operaattorit eivät ole innostuneet tietoliikenneyhteyksien rakentamisesta maaseudulle.

Rautavaaralla, 2 000 asukkaan kunnassa Pohjois-Savossa päätettiin hoitaa palvelut kuntoon omalla mallilla.

Asukkaat järkeilivät, että vaikka jokin yhtiö sitoutuisikin rakentamaan toimivat nettiyhteydet kuntaan, palvelu tulisi kalliiksi.

”Päätimme rakentaa oman verkon pidemmällä maksuajalla. Jäsenet maksavat liittymästä muutaman kymmenen euroa kuukaudessa kuuden vuoden ajan. Näin liittymän hankinta- ja käyttöhinnat pysyvät kohtuullisina kaikille”, Rautavaaran talous- ja kehittämisjohtaja Janne Tervo sanoo.

Kuntamaailmassa on sitkeästi elänyt käsitys, että osuuskuntien lainojen takaaminen olisi kilpailulainsäädännön vastaista.

Liikenne- ja viestintäministeriö kertoi keväällä 2011, että kunnan myöntämä takuu osuuskuntien lainoille ei uhkaa kilpailuneutraliteettia.

Kunta ei voi myydä asukkaiden omistamaa verkkoa suhteellisen pienen joukon päätöksellä. Myöskään operaattori ei voi tulla purkamaan yhteyksiä pois yksipuolisella ilmoituksella.

”Yhteisöomistus on yksityisyrittäjyyttä neutraalimpaa. Useimmat ymmärtävät, että osuuskuntamallilla rakennetaan yhteistä hyvää”, Tervo tiivistää.

Hanna Moilanen

Artikkeli on julkaistu Voiman numerossa 2/2012 sekä Fifissä. Se on osa laajempaa osuuskuntajuttujen sarjaa, joka uudelleen julkaistaan Commons.fissä.

Kuva: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rautavaara.vaakuna.svg

Uusi koalitio

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”546″,”attributes”:{”alt”:”Vertaisverkosto”,”class”:”media-image”,”height”:”158″,”style”:”width: 210px; height: 158px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Entä jos commonsit eivät olisikaan vain “vaihtoehto”? Hilary Wainwright tutkii artikkelissaan Unleashing the creativity of labour Stuttgartissa avautunutta ikkunaa uuteen yhteiskunnalliseen muutosrintamaan. Wainwrightin kuvauksessa hallintokoneisto palvelisi uusien commonsien ja ekologisen talouden toteutumista.

Wainwrightin artikkeli käsittelee siirtymää luovaan ja ekologiseen talouteen, mutta poikkeuksena visioivista katsauksista, se ei keskustele siitä, mitä pitäisi tapahtua. Se kertoo, mitä jo tapahtuu. Stuttgartissa erilaiset uudet ja vanhat “edistykselliset” poliittiset voimat ovat löytäneet toisensa ja muodostaneet laaja-alaisen liittouman ottaakseen haltuunsa alueellisen kehityksen.

Wainwrightin mukaan Stuttgartin rintamaan kuuluu niin perinteisempiä kuin uudempiakin yhteiskunnallisia voimia. Osa tavoittelee valtaa virallisissa päätöksentekoelimissä, osa rakentaa suoraan uutta tuotantoa ja elämisen tilaa vertaistuotannon keinoin.

Vasemmistolaisten, vihreiden ja “vaihtoehtoisten” voimien lisäksi liittoumaan kuuluu yhteiskunnallisia yrittäjiä ja hakkereita sekä vapaan tiedon ja kulttuurin aktiivisia tehtailijoita. Eri liikkeet ovat löytäneet riittävän yhteisen näkökulman haastaakseen vakiintuneen vallan uutta luovalla ja aloitteellisella otteella.

Esimerkiksi radikaalit ay-aktivistit ovat irtautuneet perinteisistä ay-liikkeen täystyöllisyysvaatimuksista ja alkaneet vaatia työn jakamista sekä tuotannon valjastamista palvelemaan ekologista rakennemuutosta. Stuttgartin alue on aiemmin tullut tunnetuksi työnantajien ja työläisten “yhteishallinnosta”, mutta se on tarkoittanut lähinnä yhteistä kriisihoitoa, jossa työväen etujärjestöt ovat osallistuneet palkkamalttiin ja työajan pidennyksiin.

Samalla kun työväen itsehallinnolliset vaatimukset ovat radikalisoituneet Stuttgartissa, on alettu vaatia myös yksityistettyjen kunnallisten palvelujen muuttamista takaisin julkisiksi – missä on myös osin onnistuttu. Myös osuustoiminta on virkistynyt, sosiaalikeskukset pitävät yllä vapaata ja yhteisöllistä kaupunkitilaa. Avoimen koodin ja vapaan tiedon kulttuuri on nosteessa.

Mikäli Wainwrightin kuvaus ei ole liioiteltu, Stuttgartissa on kehittymässä yhteiskunnallisten voimien rintama, joka sisältää yhtä aikaa sekä uusien commonsien ja ekologisen elämänmuodon rakentamista “alhaalta” että tätä myötäilevän institutionaalisen tilan avaamista “ylhäältä”. Konkreettisten commonsien ja avoimen innovaation kokeilujen lisäksi kysymys on julkista valtaa ja ammattiliittojen autonomiaa koskevista haasteista. Stuttgartista on tulossa jonkinlainen Linz 2.0. Ei ole nimittäin kauaa siitä kun itävaltalainen Linz julistautui avointen commonsien alueeksi (http://opencommons.public1.linz.at/) tarkoittaen tällä kuitenkin lähinnä avointa tietoa koskevan arkkitehtuurin rakentamista ilman kummempaa sosiaalista ulottuvuutta.

Jos Stuttgartin prosessi etenee, kyseessä voi olla ensimmäinen sellainen laaja-alainen alueellinen haaste yhteiskunnallisten valtasuhteiden muuttamiseksi, missä on toimijoita ruohonjuuritasolta ammatillisiin liittoihin ja puoluepoliittisiin päättäjiin. Tuloksena voi olla jotain sellaista, mitä Michel Bauwens on pyrkinyt kuvaamaan kumppanuusvaltion käsitteellä. Ehkäpä juuri tämän vuoksi Bauwensin luotsaama P2P Foundation valitsikin Wainwrightin kirjoituksen “vuoden artikkeliksi”.

Asiaa kannattaa pohtia Suomessakin. Radikaali näkökulma commonseihin haastaa valtiovallan juuria myöten, mutta muutosprosessien aikaansaamiseksi on ehkä välttämätöntä rakentaa “epäpyhää allianssia” eri tasojen välillä. Tarvitaan ehkä myös commonseja mahdollistavia ja niitä suojaavia institutionaalisia muutoksia, kuten työajan lyhentämistä sekä perustulon ja yhteisöllisten kaupunki- ja toimitilojen kaltaisia uusia palveluja.

Toisaalta mikäli Stuttgartin prosessi lässähtää, niin siitäkin on vedettävä johtopäätökset. Verkostomainen yhteistoiminta eri tason yhteiskunnallisten toimijoiden välillä voi olla liian helppo unelma.

Jukka Peltokoski

 

Lue koko artikkeli:

Hilary Wainwright: Unleashing the creativity of labour, Transnational Institute 27.9.2012.

Artikkelista on myös lyhennelmä Commons.fin Diigo-ryhmässä.