Aihearkisto: 4. Teoria-artikkelit

Teoreettiset artikkelit

Ethical and practical steps to community economies


Liisa Horelli, Aalto University. Liisa is working with the commoning of gendered urban planning within a network of female planners in Europe.

Reframing the economy as a space for ethical action and decision-making is the compelling argument that J.K. Gibson-Graham and her team make at the beginning of their book Taking Back the Economy, an ethical guide for transforming our communities. Their aim is to direct people´s activities toward a more sustainable, equitable and just economy.

Economy is not seen in the traditional way as a machine to be obeyed, but as a set of diverse day-to-day processes and practices, which can be modified and consequently changed. Economy is described, like Hazel Henderson´s layered cake in the 1980´s, as an iceberg. It comprises, above the waterline, mainstream economic accounts that are visible, such as wage labour producing for a market in a capitalist firm. Below the waterline are a variety of activities that are indispensable for our daily life and well-being, such as participating in unpaid community activities or taking care of children and the household. The iceberg, besides being the symbol of diverse economies and its varying characteristics, can be used as a tool for making an inventory of the diverse economic activities that exist in the community or region.

The ethics of community economy is tied to the core questions: How do we survive well? How do we distribute surplus? How do we encounter others as we seek to survive well? What do we consume? How do we care for our commons? And, how do we invest for the future? The answer is that it is urgent to take back work, business, markets, property and finance. Each theme has been dealt with in a specific chapter with a systematic methodology, by first defining and describing the problem in context, after which tools for solutions are provided with examples from different parts of the world.

Taking back the work, surviving well

Work is what we do for a living. Thus, the key concern for community economy is to survive well individually, collectively and in terms of the planet. The authors argue that a mix of Paid work, Alternatively paid (self-employed, cooperative, in-kind) and Unpaid work can enhance the attainment of balanced well-being. The different types of well-being – material, occupational, social, community and physical – can be monitored and analyzed by a variety of tools. For example, the 24-hour clock, the well-being score-card or the balance scale indicate the proportion of time that is spent on different activities (paid work, recreation, volunteering, care etc.), with varying degrees of satisfaction. Decisions can then be made, whether to increase or decrease work or to downshift it. In addition, individual and national ecological footprints enable the monitoring of the impact of work on the planet.

Take back the business, distributing surplus

Business is about problem-solving at a profit. Businesses are organizations in which goods and services are produced and exchanged. Because many businesses cause global inequity and the new wealth is not geared towards planetary well-being, the community economy has an eye on who makes decisions about the production and distribution of the wealth. The key concern is the survival – surplus (left over, etra) nexus. How is surplus produced, who owns it and who decides how it can be used for the benefit of people and the planet? These questions can be analyzed by special tools. A prime example is the Mondragon Cooperative Corporation (MCC), which is a network of worker–owned coops in Spain, with an annual increase in job creation and educational programs.

The tools for taking back the business involve the encouragement of a wide range of enterprise types, especially those that enhance the collective and environmental well-being. In addition to the Capitalist firm, there are Alternative capitalist (socially responsible and green firms, state-run enterprises) and Noncapitalist ones (cooperatives, social enterprises, self-employed business). The surplus can be claimed as private, collective or social wealth. For example, the Homebody Industries in Los Angeles, whose core business is “gang rehab”, is producing social wealth which is composed of surplus value (keeping the youngsters out of misfit, even jail) and social surplus (services for young people). The authors list several collective actions how to distribute surplus, such as participatory forms of enterprize, worker-owned coops, ethical negotiations within capitalism, collective support for the self-employed etc.

Take back the market, encountering others

Markets are seen as the ideal system for coordinating complex transactions between producers and consumers. However, the price does not tell us about the working conditions of, for example, the children or adolescents involved in the production. The markets are just one way to connect with others to obtain things that we cannot produce ourselves. Therefore, it is a key concern for community economy to encounter (distant) others in the process of surviving well together on this earth. This means that ethics cannot be erased from the market.

The authors provide many tools, such as the Ethical shopper´s checklist, for the analysis of the transactions, which disclose the cost, utility, sensory response and connections with people and the planet. There are a variety of ways to transact goods and services, such as the Capitalist market, Alternative markets (fair and direct trade, reciprocal exchange, alternative currency, local trading systems etc.) and Nonmarkets (household flows, gift giving, gleaning etc.). Markets in which the well-being of others have been built in the encounter, can be supported by fair-trade networks, local campaigns, ethical consumer guides, coops and by bringing gleaning to the 21st century.

Take back property, commoning

Property refers to all the things we own and use in order to survive well. Private property is seen as the founding stone of democracies, as well as that of economy. Although private property provides a sense of security, it also means exclusion, by keeping people out. Thus, the authors describe diverse types of properties that comprise Private, Alternative private (state-owned, tenanted, customary, community-managed) and Open access property (atmosphere, water, ocean, ecosystem services).

The key concern of community economy deals with the commons, which cut across the different types of properties. A commons is a property, a practice or a knowledge that is shared by a community. Our survival depends on different kinds of commons: biophysical (sun light, air, rocks), cultural (language, religion, art), social (health, education, administration) and knowledge (indigenous, scientific, technological). Consequently, without a commons, there is no community and vice versa. This means that a loss of commons is a loss of community and consequent well-being, like the shutting of a village school.

The management of the commons requires that access to property must be widely shared, its use negotiated by a community, its benefits distributed to the community and beyond, and the care and responsibility for the property performed by the community members. The tools comprise identity kits that help to analyze the characteristics of different kinds of commons which enhance the individual and collective management and the practice of commoning (producing and reproducing resources) with an ethic of care. Commoning can take place with any type of property. The tragedy of the commons (Hardin,1968), such as the declining atmosphere, is an example of a globally unmanaged commons. The Commons yardstick helps to imagine and connect with seven generations forward, for example in the case of the Creative commons, open-source software Linux. Other tools for commoning comprise protecting open and accessible spaces in urban areas, human genes, new frontiers in space, commoning abandoned private land, collective private housing, as ell as natural and intellectual resources.

Take back finance. Investing in futures.

The term finance variously refers to money, savings, investment, taxation, risk management and financial instruments. The sector operates more like a giant casino than the society´s guardian of wealth. Therefore, the finance has to be reclaimed as an enabler of futures, not as an end in itself. Investing in futures means taking action now so that the descendants can survive as well or better than we. There are many forms of investments, not just money, in community economy. The diverse finances comprise, in addition to Mainstream market finance, Alternative market finance (state banks, credit unions, microfinance, friendly societies, community-based financial institutions, crowdfunding) and Nonmarket finance (sweat equity, community-supported business, rotating credit funds, family lending, donations, interest-free loans).

In community economy, the monetary and nonmonetary investments are both transparent and directed toward a better and more sustainable future. Investment stocktaking is a key concern. The pertinent question are: how is the wealth pooled, safeguarded and dispersed to worthwhile ends, and what is the social return that can be shared in a transparent and ethical manner. The tools comprise a method to tap the social return on investment (SROI) and even a CEROI, Community economy return on investment. Thus, the “growth” can be targeted at vital commons and ethical exchange relations that ensure quality of life. The CEROI can be seen as increased well-being, smaller ecological footprints, augmented ethical trade and as an expansion of the commons. Additional tools are Do-it-yourself finance, supporting community finance institutions, promoting ethical investments and redirecting government revenues toward life-sustaining activities.


The authors have painted an interesting picture with concrete examples of what is ment by the economy as a space of negotiated interdependence around everyday life practices. Although the authors do not define diverse economies as part of the broad class of sharing economy, their examples, such as the Mondragon coop, which emerge as spaces of opportunities and hope, represent participatory, peer-to-peer, civic and solidarity economies. Nevertheless, the book lacks a final chapter that would tie the different themes together from the perspective of the local community. There is no account of how the chosen themes together contribute to the transforming of our communities (cf. the subtitle of the book). In addition to economic activities, community development requires dealing with other structural issues that are the substance of expanded urban planning. This does not mean that planners, developers, activists and gender researchers would not benefit from the book, on the contrary, its message about diverse economies as a source of possibilities and hope is seminal. It is urgent that the themes of ´Taking back the economy` will be studied from a holistic perspective in different local communities, all over the world. This will hopefully lead to a new book.

Gibson-Graham, J.K. , Cameron, J. & Healy, S. (2013)Take back the economy. An ethical guide for transforming our communities. London: University of Minneapolis Press.

Yhteisvaurauden uusi aika

Yhteisvauraus on läpi ihmiskunnan historian luonut perustan elämälle ja toimeentulolle. Teollisen kapitalismin kehitys tarkoitti yhteisen alati laajenevaa yksityistämistä, jossa pääsy luonnon yhteismaihin estettiin rahapalkasta riippuvaisen työväestön luomiseksi. Koska nykytaloudessa korostuvat työvoiman sosiaalisuus, yhteistyö ja verkottuminen, yhteisestä on tullut jälleen keskeinen poliittisten kamppailujen kenttä.

Yhteiset (engl. commons) ovat jotain, minkä me jaamme yhteisesti. Tämä aluksi kehämäiseltä vaikuttava määritelmä kietoo sisälleen kolme tärkeää näkökulmaa siihen, miten ihminen ympäröivää maailmaa käyttää.

Ensiksi: mikä ”jotain”? Mitkä ovat asioita, jotka näemme tuotannon tai kulutuksen tarpeisiin käytettävinä resursseina? Commons-keskustelu syntyi modernissa muodossaan 1960-luvulla käsittelemään luonnonvarojen oikeudenmukaisen hallinnan ongelmaa. Tutkimusperinteessä analysoitiin muun muassa joillekin ihmisille jollain hetkellä käytettävissä olevien resurssien luonnetta, niiden riittävyyttä tai kuluvuutta sekä mahdollisuuksia tai mahdottomuutta estää resurssien luvatonta käyttöä. Aluksi resursseilla tarkoitettiin lähinnä luonnonvaroja, myöhemmin sellaisiksi alettiin lukea myös aineettomat hyödykkeet kuten tieto.

Toiseksi: ketkä ”me”? Yhteiset ovat resurssiyhteisöjä. Yhteisön rajat ja yhteisön rakenne määrittävät, minkälaiset käyttötavat ja -oikeudet resursseihin sallitaan. Yhteisen tutkimuksessa yhteisöjen analyysi kohdistuu tästä näkökulmasta muun muassa päätöksenteon menetelmiin ja instituutioihin, hierarkioihin, palkitsemisen järjestelmiin ja oikeudenmukaisuuden kriteereihin.

Kolmanneksi: miten yhteinen ”jaetaan”? Kyse ei ole samasta asiasta kuin kakun jakamisessa eli nollasummapelistä, jossa toisen etu on toisen haitta. Sen sijaan kyse on monille osapuolille mahdollisista yhtäaikaisista oikeuksista, joiden sisältö ja laajuus vaihtelevat tilanteesta toiseen. Näiden oikeuksien jako on harvoin kertakaikkinen, yhdellä kertaa suoritettu ja kaikki tilanteet kattava ”perustuslaki”, vaan käytännössä yhteinen elämä yhteisten asioiden kanssa vaatii jatkuvaa säätöä ja ponnistelua. Jakaminen ei ole pelkkää resurssien kuluttamista, vaan myös niiden tuottamista, kunnossapitoa ja vahvistamista.

Commons-keskustelun suomentaminen on osoittautunut haastavaksi.1 Englannin kielen sanaa ”commons” voidaan käyttää sekä yksikössä (a commons) että monikossa (commons). Lisäksi yhteisistä ja yhteisvauraudesta (the commons) tai yhteisestä (the common) voidaan puhua abstrakteina yleiskäsitteinä. Yhteisten idean monisyisyys ja sen käännökset voidaan purkaa esimerkiksi seuraavasti:

Yhteisvaranto tai yhteisresurssi (a commons, mon. commons): Yksittäinen resurssiyhteisö kuten puisto, kalastusalue tai metsä. Viitatessa jaettuihin viljely- ja laidunmaihin voidaan puhua myös ”yhteismaista”.

Yhteiset tai yhteisvauraus (the commons): Kaikkien yhteisvarantojen kokonaisuus: maailma, joka ei ole yksinoikeudellisen hallinnan piirissä; kaikki, mikä ei ole markkinoilla tai valtiollisessa hallinnassa. Laajemmassa mielessä voidaan ajatella, että myös esimerkiksi valtion tarjoamat universaalit palvelut ja sosiaalietuudet ovat perustaltaan yhteisiä.

Yhteinen (common): Analyyttinen käsite, joka vertautuu yksityiseen ja julkiseen. Englannin kielessä käytetään myös verbiä commoning, kun halutaan viitata sellaisen yhteistuotannon ja -toiminnan jatkuvuuteen, jossa käytetään hyödyksi yhteisvarantoja ja synnytetään uusia.

Yhteinen ihmiskunnan jaettuna vaurautena

Vaikka sosialismin jälkeinen maailma saattaa päällisin puolin näyttää paikalta, jossa pitkään jatkuneen yksityistämisen jälkeen yhteiselle ei ole sijaa, yhteiset ovat edelleen kaikkialla ympärillämme. Yhteisellä on usein enemmän tekemistä käytön kuin omistamisen kanssa. Ilma, jota hengitämme, ei ole kenenkään omaa, eikä sen käytöstä voi kukaan yksin päättää. Marjat ja sienet, joita poimimme, voivat olla yksityismailla tai valtion mailla, mutta niiden keruu ja käyttö on jokaisen metsässä liikkujan ikiaikainen oikeus. Turut ja torit, omistipa ne kuka hyvänsä, ovat aina olleet paikkoja, jonne väki voi kokoontua paitsi ostamaan ja myymään tavaroita, myös jakamaan haaveita ja kokoamaan yhteiskunnallista muutosta tuottavia voimia.

Yhteiset ovat ihmiskunnan jaettua vaurautta ja sukupolvien välistä perintöä. Puhe yhteisvauraudesta voi kuulostaa arkaaiselta ja romantisoivalta, mutta kysymys on samalla ajankohtaisempi ja konkreettisempi kuin koskaan aiemmin. Markkinoihin perustuvat ohjauskeinot tai valtioiden välinen yhteistyö eivät ole tuottaneet uskottavia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ja ekologisten kriisien kaltaisiin globaaleihin uhkiin.

Yhteiset ovat nousseet pintaan myös toisen, kenties vastakkaiselta vaikuttavan kehityskulun kautta. Teollinen tavaratuotanto on mullistunut, ja sen taloudellinen ja työllistävä merkitys länsimaissa on vähentynyt. Talouskasvua on alettu etsiä uusilta alueilta: tiedosta, kulttuurista, tunteista ja näille kaikille perustuvista palveluista. Talouden voi sanoa postmodernisoituneen: se välittää yhä vähemmän yksinkertaisista tavaroista, jotka on saatu aikaan muokkaamalla luonnonvaroja ihmisen työllä ja koneilla, ja yhä enemmän symbolisesta vaihdosta ja kulutuskokemuksesta itsetarkoituksena.2 Tämä muutos ei koske vain rajattua tuotannonalaa kuten ”kulttuuritaloutta”, vaan vastaavia muutoksia voidaan tunnistaa läpi koko tuotannon kirjon.

Eräänä postmodernin talouden mottona on yksinkertaisenkin tavaratuotannon ymmärtäminen palveluna, jossa tuotteen kuluttaja ei ole vain passiivinen vastaanottaja vaan palvelun tilaaja ja yhteistyökumppani, joka muun muassa ylläpitää faniyhteisöä, tuottaa oma-aloitteisesti uusia sisältöjä, välittää mieltymyksiä koskevaa informaatiota ja toimii näin ikään kuin tuotannon reaaliaikaisena kontrolloijana. Pelkkä bulkkitavara ei riitä riittävän lisäarvon tuottamiseksi, vaan arvon kannalta tärkeämpää on tavaratuotannon yhteyteen rakentuva aineeton arvoketju.

Lisäarvon mahdollisuuksien kohdistuminen yhä enemmän ”immateriaalisiin tavaroihin” nostaa esille jälkiteollisen tuotannon yhteiseen nojaavan luonteen, joka on välittömässä konfliktissa yksityiseen hyötyyn tähtäävien tuotantoprosessien kanssa. Immateriaaliset tuotannontekijät ovat periaatteessa rajattomia: tieto ei lopu tietämällä eivätkä tunteet tuntemalla. Rajattomia ne ovat myös siksi, että niiltä vaikuttaa puuttuvan mitta ja muoto: maalauksen arvoa ei voi päätellä taulua punnitsemalla, eikä kulttuurien rajoilla voi aukottomasti näyttää, missä yhdet tavat alkavat ja toiset päättyvät. Jotta immateriaalista tuotantoa voidaan pakottaa rajalliseksi, on immateriaalinen yhteinen tehtävä keinotekoisesti niukaksi esimerkiksi lain tai teknologian voimalla: tarvitaan maksumuureja, kopiosuojauksia, tekijänoikeuksia valvovia puolijulkisia organisaatioita ja muita aitaamisen instituutioita.

Kun puhutaan yhteisen rajoista ja rajattomuudesta, on selkeyden vuoksi paikallaan tehdä jaottelu luonnonyhteisiin ja luotuihin yhteisiin.3 Luonnonyhteiset kuten vanhat metsät voivat jatkaa olemassaoloaan ihmisestä riippumatta. Kysymys luonnonyhteisen kestävyydestä nousee esiin vasta kun ihminen saapuu paikalle ja ottaa sen käyttöönsä. Sen sijaan luodut yhteiset kuten vaikkapa tieteellinen tutkimustieto syntyvät ja säilyvät elinvoimaisina ainoastaan ihmisten välisessä yhteistyössä silloin kun niitä käytetään ja jaetaan.

Yhteisvaurauden idea haastaa modernin taloustieteen käsityksen yksityisomistuksesta tehokkaan tuotannon ja oikeudenmukaisen työnjaon välttämättömänä ennakkoehtona. Yhteisten tutkimuksen projekti jatkaa näin kriittisen poliittisen taloustieteen projektia osoittamalla ”taloudellisen” ja ”yhteiskunnallisen” jaetun perustan siinä, missä modernisaation suuri kertomus on perustunut väitteeseen eri elämänalueiden, kuten talouden, politiikan, uskonnon ja ydinperheen, jatkuvasta erikoistumisesta ja eriytymisestä.

Yhteiset eivät viittaa vain uuteen tapaan analysoida maailman vaurautta ja ympärillä olevia resursseja, vaan ne myös luovat tilaa teoreettiseen analyysiin tukeutuville poliittisille liikkeille. Yhteisvaurauden teema on nostettu esiin niin ehtyvien luonnonvarojen kestävämmän käytön edistämiseksi kuin myös vastustamaan ehtymättömien resurssien kuten tiedon tekemistä keinotekoisesti niukoiksi. Yhteiset ovat kuuluneet viime vuosikymmenten yhteiskunnallisten liikkeiden keskeiseen sanastoon aina 1990-luvun Chiapasin zapatistoista Brasilian maattomien kautta Occupy-liikkeeseen.

Yhteiskunnallisten liikkeiden puhe yhteisestä on vastalause elämän kasvavalle tavaramuotoistamiselle eli prosessille, jossa aiemmin kaupankäynnin ulkopuolisiksi käsitettyjä ihmiselämän muotoja aletaan tuottaa siinä tarkoituksessa, että niitä voidaan myydä markkinoilla rahaa vastaan, jolloin samalla siirretään yhteistä valtaa yksityiseksi vallaksi. Puhe yhteisestä on myös osoitus vapaudesta ja itsenäisyydestä, joita ihmiset ovat valmiita rakentamaan yhteisellä työllä ja kamppailuilla, talouden pakoista ja valtiokoneistosta välittämättä.

Yhteinen tutkimuksen kohteena

Yhteisen perustalle järjestettyä tuotantoa on läpi koko länsimaisen ajattelun historian epäilty suuresti. Kenties varhaisimman muotoilun yhteisen ongelmasta esittää Aristoteles (384–322 eaa.) Politiikka-teoksensa toisessa kirjassa:

Se, mikä on useille yhteistä, saa osakseen vähiten huolenpitoa. Ihmiset huolehtivat eniten omista asioistaan ja vähemmän yhteisistä asioista. Pikemminkin he huolehtivat vain siitä, joka koskee heitä itseään. Yhteisiä asioita lyödään muiden syiden ohella laimin myös siksi, että ajatellaan toisten huolehtivan niistä.4

Aristoteles mainitsee yksityisomistuksen eduksi sen, että kukin tuntee ponnistelevansa omaksi edukseen, mutta voi silti tahtonsa mukaan käyttää kaiken yhdessä ystävien kesken. Näin yksityisomistus kasvattaa ihmisten hyveellisyyttä. Yhteisomistuksessa ongelmaksi muodostuu oikeudenmukaisen työnjaon saavuttaminen. Siinä missä ihmisten yleensäkin on ”vaikea elää ja toimia yhdessä”, tilanteet kärjistyvät, kun osa tuottaa vähän ja kuluttaa paljon, kun taas toiset tuottavat paljon mutta tyytyvät vähään.5

Aristoteleen kuvaama ongelma nousi jälleen kerran pinnalle vuonna 1968, kun ekologi Garrett Hardin (1915–2003) julkaisi modernin commons-keskustelun alullepanijana pidetyn artikkelinsa yhteismaiden tragediasta.6 Hardinin argumentti etenee seuraavasti.

Oletetaan, että kaksi henkilöä laiduntaa karjaa samalla maa-alueella, jossa on rajallinen määrä heinää eläinten syötäväksi. Molemmat viljelijät miettivät omilla tahoillaan kysymystä siitä, kuinka monta lehmää heidän kannattaisi pitää. Koska jokainen lehmä tuo heille lisää voittoa, he päätyvät lisäämään karjansa määrää rajattomasti. Näin laidunalue ylikansoittuu, eläimet jäävät aliravituiksi ja molemmat karjankasvattajat häviävät. Sekä heidän yhteenlaskettu että yksityinen voittonsa jää pienemmäksi kuin tilanteessa, jossa karjaa olisi vähemmän. Silti karjan lisääminen on yksilöllisestä näkökulmasta rationaalista ja siksi välttämätöntä. Hardinin kuuluisan muotoilun mukaan ”vapaus yhteismailla tuo kaikille tuhon”.

Hardinin varsinainen huoli ei ollut kuvitteellisten karjankasvattajien keskinäinen sopu filosofisena ongelmana vaan akuutti ja mitä todellisin yhteiskunnallinen ongelma: rajalliseksi havaittu luonnon kantokyky. Kuvaus yhteismaiden tragediasta oli poleeminen varoitus siitä, että ihmiset eivät yksilöllisen rationaalisuuden puitteissa löydä väestönkasvuun sellaisia ratkaisuja, jotka pelastaisivat luonnon väistämättömältä tuholta. Hardinin mukaan mahdollisia ratkaisuja ongelmaan on vain kaksi: vapaa markkinatalous vahvoine omistusoikeuksineen tai vahva valtio väkivaltakoneistoineen.

Hardinin teesi aiheutti nopeasti joukon vastaväitteitä, jotka liittyvät mallin kapeasti määriteltyihin reunaehtoihin. Jos esimerkiksi maan yhteisomistuksen lisäksi tai sijaan myös karjaa olisi hallinnoitu yhteisesti, ei tragediaa olisi syntynyt. Hardinin oletukset sosiaalisesta toiminnasta ovat myös jyrkkiä: ei keskinäisiä neuvotteluita maiden käytöstä, ei luottamuksen rakenteita tai tapakulttuurisia normeja, ei muita motiiveja kuin voiton maksimointi.

Yhteismaiden tragedian sinnikkäimpänä kriitikkona voidaan pitää taloustieteen Nobelilla palkittua Elinor Ostromia (1933–2012), joka yhdessä Vincent Ostromin (1919–2012) kanssa ryhtyi 1970-luvulta lähtien selvittämään malleja, joiden puitteissa toimivaa resurssien yhteishallintaa on käytännössä toteutettu eri puolilla maailmaa.7 Ostromin tutkimukset osoittavat, että monissa todellisen maailman yhteisöissä tragedia on kyetty välttämään. Joissain tapauksissa yhteishallinnan malli on myös yksityisomistusta tehokkaampi tapa resurssien käyttöön.

Ostromin mukaan yleispätevää ratkaisua yhteismaiden tragediaan ei ole, sillä paikalliset olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten kestävä yhteishallinta on mahdollista järjestää. Joitain samankaltaisuuksia Ostromin tutkimista tapauksista kuitenkin löytyi. Olennaista on muun muassa se, että resursseja käyttävä yhteisö voi itse päättää yhteisen tuotantoa, ylläpitoa ja käyttöä koskevista säännöistä. Näiden sääntöjen on syytä myös olla täsmällisesti muotoiltuja ja niiden valvonnan kattavaa.

Ostrom puki institutionaalisen taloustieteen kielelle vuoden 1999 Seattlen aktivistien lupauksen siitä, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen”. Toisenlaisuuden mahdollisuus tarkoittaa tässä mahdollisuutta yhteiselämän, yhteisen tuotannon ja luontosuhteen muotoon, joka ei perustu pelkästään poissulkevaan yksinomistukseen tai valtion vahvaan hallintaan – kapitalismiin tai sosialismiin. Ostrom osoitti konkreettisten esimerkkien kautta, että yhteisten kestävä hallinta on mahdollista ilman markkina-, valtio- tai ekototalitarismia.

Hardinin esseen ympärillä käytävä keskustelu inspiroi yhteisten tutkimuksen kenttää aina 1990-luvulle saakka. Commons-keskusteluun oli kuitenkin jo syntymässä kokonaan uusi haara, jolle olivat luoneet pohjan halpojen kotitietokoneiden leviäminen ja erityisesti vuonna 1990 syntynsä saanut World Wide Web. Kasvavat digitaaliset tietovarannot inspiroivat uutta tutkimusta, jossa globaali ”infosfääri” nähtiin ikään kuin metaforisena laajennuksena luonnon ekologiselle sfäärille.8

Nykyisin yhteisiä koskeva keskustelu on temaattisesti varsin monipuolista. Yhteinen on osoittautunut monipuoliseksi käsitteeksi, joka inspiroi paitsi tutkijoita myös yhteiskunnallisia liikkeitä. Yhteisiin liittyviä tutkimussuuntauksia kartoittaneessa kokoomatutkimuksessaan Mapping the New Commons (2008) Charlotte Hess kykeni jo erottelemaan kahdeksan ”uusien yhteisten” muotoa: tietoyhteiset, kulttuuriyhteiset, terveysyhteiset, naapuristoyhteiset, infrastruktuuriyhteiset, perinteiset yhteiset ja markkinayhteiset.9 Viime vuosina on kukoistanut erityisesti jälkimarxilainen teoretisointi, jossa yhteinen saa vallankumouksellisen tuotantovoiman luonteen.10

Yhteinen talouden vanhana muotona

Yhteinen ei ole kuitenkaan vain talouden uusi muoto. Vuosisatoja ihmisyhteisöjen elämän ja toimeentulon perustana ovat olleet erilaiset yhteiset kuten viljelys- ja laidunmaat, vesistöt ja metsän antimet. Esikristillisestä ajasta alkaen eurooppalaisessa poliittisessa ajattelussa luonnonyhteiset, kuten maa, vedet, ilma ja aurinko, on ymmärretty ihmiskunnan yhteisesti jaettaviksi. Myös roomalainen oikeus tunnisti nämä yhteiset, esimerkiksi virtaavan veden, joka ei ikinä saattanut tulla kenenkään omistukseen tai yksinoikeudelliseen hallintaan, sillä se oli luonteeltaan res iure gentium publica, kaikkien kansalaisten yhtäläisesti käytettävissä.11

Yhteistä ei voida kuitenkaan käsitellä vain resursseina tai näiden omistusjärjestelminä. Tällä tavoin yhteiselle annettaisiin passiivinen merkitys: ikään kuin yhteinen olisi jotain, joka on annettuna yhteiskunnassa. Yhteisen juridista merkitystä tutkinut historioitsija Peter Linebaugh on korostanut, että keskiaikaiset ihmiset ymmärsivät yhteisen pikemminkin yhteiskunnallisena toimintana. Myös yhteiset oikeudet (common rights) rakentuivat yhteisresursseihin perustuvasta yhteisöllisestä taloudesta.

Yhteiset oikeudet rakentuivat neljän periaatteen varaan:

  • Yhteinen oli syvällä ihmisyhteisöjen käytännöllisessä ajattelussa. Elämää ei rakennettu esivallan tai lain määräyksestä, vaan etsimällä arkisia vastauksia siihen, kuinka yhteisön ja sen jäsenten toimeentulo voitiin turvata.
  • Yhteinen oli työtä. Oikeus yhteiseen ei siis ollut juridinen abstraktio, vaan työn kautta muodostuva käytäntö.
  • Yhteistyö yhteisen perustalta muodosti yhteisön.
  • Yhteinen ja sen pohjalta rakentuva elämä oli usein itsenäinen esivallasta ja poliittisesta hallinnosta.12

Yhteinen siis nivoi tiukasti yhteen materiaalisen maailman ja ihmisyhteisöjen elämän. Nämä neljä periaatetta ovat myös modernin ihmisoikeusajattelun edeltäjän, Magna Cartan, perustana. Täten myös modernien ihmisoikeuksien juuret löytyvät syvältä ihmiskunnan historiasta ja yhteisen käytännöstä.13

Historian saatossa resurssien omistusjärjestelmät ovat vaihdelleet merkittävästi, mutta kapitalismin synty tarkoitti kauttaaltaan yksityisomaisuuden merkityksen valtavaa kasvua. Samalla se merkitsi yhteisvarantojen aitaamista eli niiden yksityistämistä. Karl Marx (1818–1884) kutsui Pääomassa tätä kehityskulkua ”niin sanotuksi alkuperäiseksi kasautumiseksi”.

Marxia edeltänyt klassinen poliittinen taloustiede oli käsitellyt kapitalististen tuotantosuhteiden kehittymistä luonnonlainomaisena jatkumona. Marx asettui jyrkästi tätä käsitystä vastaan ja totesi pääoman tulleen maailmaan ”tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan”. Kapitalismin synty oli väkivaltainen kehityskulku, jossa maan ja muiden yhteisvarantojen yksityistäminen erotti ihmiset perinteisistä toimeentulon hankkimisen keinoista ja välineistä. Näin synnytettiin moderni, vain omaa työtään myyvä palkkatyöväestö, jonka oli hankittava toimeentulonsa muotoutumassa olleilta työmarkkinoilta ja kasvavasta teollisuudesta.14

Keskiaikaiset elämäntavat järkkyivät myös rahajärjestelmän muutoksen seurauksena. Antropologi David Graeber on osoittanut, kuinka eurooppalaisten yhteisöjen luottamukseen perustunut hyödykkeiden vaihto murentui, kun käyttöön pakotettiin velkarahajärjestelmä. Veroja täytyi alkaa maksaa valtionrahassa, ja keskinäiset luottojärjestelmät tuhoutuivat. 1700-luvun alkuun tultaessa velasta kehittyikin keskeinen yhteiskunnallinen liikevoima. Kun velkaa laskettiin liikkeelle keskimäärin viiden prosentin korolla, oli velallisen synnytettävä uutta taloudellista toimintaa vähintään viiden prosentin verran maksaakseen velka takaisin korkoineen. Samalla pääsystä rahaan tuli ihmisten toimeentulon ehto. Jotta hyödykekustannukset, verot ja velkasuhteet voitiin kuitata rahavälitteisesti, toimeentulo oli hankittava työmarkkinoilta, ei enää yhteisestä.15

Yhteisvarantojen aitaaminen muutti myös sukupuolijärjestelmää. Yhteisvauraudella oli erityisen tärkeä merkitys juuri naisille, joiden monet arkielämän edellytykset perustuivat yhteisesti käytössä olleisiin viljelysmaihin, metsiin ja vesistöihin. Niillä viljeltiin ja laidunnettiin karjaa, kerättiin poltto- ja rakennuspuita, marjoja ja yrttejä sekä kalastettiin ja pyykättiin. Juhlat, kokoontumiset ja urheilutapahtumat järjestettiin yhteismailla. Myös Magna Carta takasi naisille erityisoikeuksia yhteisvarantoihin. Näin oli esimerkiksi silloin, kun nainen jäi leskeksi.16

Esimodernien yhteisöjen elämä oli toki monilta osin hyvin patriarkaalista, eikä perinteisiä yhteisiä pidä romantisoida. Feministihistorioitsija Silvia Federici on kuitenkin korostanut, että yhteiset tarjosivat naisille myös kollektiivisen suojan ja järjestäytymisen mahdollisuuden patriarkaalista alistusta vastaan. Yhteiset olivat naisille sosiaalisen elämän keskipisteitä: paikkoja, joissa kokoonnuttiin, vaihdettiin uutisia, annettiin neuvoja ja muodostettiin yhteiskunnallisia näkemyksiä miehistä riippumatta.17

Federicin mukaan yhteisen aitaaminen olikin historiallinen tappio naisille. Kun aikaisemmin yhteisvarannot olivat hillinneet talousjärjestelmän ja miesten keinoja alistaa naisia, kapitalismissa naisista itsestään tuli yhteisresursseja, koska heidän yhteiskunnallinen toimintansa ja heidän kykynsä lisääntyä ja tuottaa uutta työvoimaa määriteltiin itsestään selvänä rahavälitteisten markkinasuhteiden ulkopuolisena, maan ja ilman kaltaisena luonnonresurssina.18

Tappioista huolimatta yhteistä ei ole missään historian vaiheessa aidattu ilman vastarintaa. Aina keskiaikaisista talonpoikaiskapinoista teollisen työväestön järjestäytymiseen yhteisiä on puolustettu ja vallattu takaisin. Reformaation kynnyksellä Keski-Euroopan talonpojat vaativat maan yhteisomistusta ja radikaalit saarnamiehet julistivat kristillistä kommunismia, jossa kaikki olisi yhteistä.19 Uuden ajan vaihteen noitavainot olivat patriarkaatin väkivaltainen reaktio siihen, että naiset eivät suostuneet uuteen alistettuun asemaansa kapitalistisessa järjestyksessä vaan pyrkivät pitämään kiinni itsenäisyydestään ja ruumiistaan.20

Englannin sisällissotien aikana Diggers-liike alkoi symbolisesti viljellä yksityistettyjä maa-alueita esivallasta huolimatta. Laajalle levinnyt liike vaati yhteisresurssien palauttamisen lisäksi velka-armahdusta ja ”toiselle työn tekemisen” lopettamista. Britannian kuninkaallisen laivaston merimiehet pakenivat laivaston raakalaismaista kuria ja ryhtyivät merirosvoiksi julistamalla kaappaamansa laivan demokraattisesti hallituksi yhteisomaisuudeksi.21

Yhteisen aitaamiseksi on aina tarvittu väkivaltaa tai sen uhkaa. Tarkoituksena ei ole koskaan ollut pelkästään yhteisvarantojen yksityistäminen sinänsä, vaan pyrkimys hallita ihmisiä ja estää heitä tukeutumasta yhteiseen. Kuten kapitalismissa ylipäänsä, kyse ei ole siis vain talouden muodosta kapeassa muodossa, vaan yhteiskunnallisen hallinnan järjestyksestä. Yhteiset ovat vuosisatojen saatossa tarkoittaneet mahdollisuutta rakentaa itsenäistä elämää kapitalistisen talouden ja hallitsijoiden pakoista välittämättä. Siksi yhteinen on myös perustava uhka kapitalistiselle järjestykselle, joka tarvitsee käyttövoimakseen yhteisiä ja ihmistyötä.

Yhteiseen perustuva tuotanto

Erään viime vuosina keskustelua herättäneen näkökulman yhteisiin on tuonut yhteisiin pohjautuvan vertaistuotannon (commons-based peer production) idea, jonka piirteitä ovat hierar­kioita välttävä työnjako, suurten ihmisjoukkojen spontaanisti koordinoitu yhteistoiminta sekä jonkinasteinen riippumattomuus markkinamekanismista.22 Vertaistuotannossa yhteinen hahmottuu projektina, jolla on tietty päämäärä sekä tietyt käytännöt ja vähimmäisnormit, joita tuotantoon osallistuvilta edellytetään. Näiden normien täyttyessä periaatteessa kuka tahansa voi vapaasti osallistua yhteisen rakentamiseen. Usein pyritään myös siihen, että lopputuloksena syntyvä yhteisvauraus on avoimesti kenen tahansa käytettävissä.

Oppikirjaesimerkki vertaistuotannolla rakennetusta yhteisvauraudesta on avoin tietosanakirja Wikipedia. Wikipediaa ylläpitää yksityinen säätiö, mutta sen muodostama tietovauraus on vapaaehtoisten kirjoittajien aikaansaamaa ja kenen tahansa käytettävissä. Jos Wikipediaa ajatellaan resurssiyhteisönä, se on näennäisesti täysin inklusiivinen: kuka tahansa, jolla on pääsy internetiin ja joka osaa ja haluaa noudattaa yhteisön perussäännöstöä, on vapaa osallistumaan yhteisen tuotantoon, hallintaan ja käyttöön. Käyttöoikeuksiensa suhteen Wikipedia on avoimen saatavuuden (open access) yhteinen, jota voivat käyttää nekin, jotka eivät osallistu tuotantoon tai hallintaan.

Yhteispohjaisen vertaistuotannon käsitettä kehitelleet Yochai Benkler ja Helen Nissenbaum väittävät, että vertaistuotanto on ensinnäkin tehokas tapa immateriaalisten tuotantoresurssien (kuten tiedon) hyödyntämiseen, mutta samalla se myös kasvattaa siihen osallistuvissa tuottajissa erityisiä yhteistyön hyveitä, joiden varaan vertaistuotantoyhteisöjen jatkuvuus rakentuu. Siinä missä Aristoteles korosti yksityisomistuksen moraalisesti kasvattavaa merkitystä, vertaistuotannon puolestapuhujat luovat kuvan yhteiseen liittyvästä ”hyveen kehästä” (virtuous circle), jossa jokainen onnistunut yhteistyön kokemus vahvistaa yhteisresurssien hallinnan positiivisia käytäntöjä.23

Vertaistuotanto edellyttää siis uudenlaisen ajatuksen ihmisluonnosta – ihmisen, joka, toisin kuin taloustieteen pääroolia näyttelevä homo economicus, ei ajattele vain itseään, vaan ennen kaikkea yhteistä: yhteisiä päämääriä, yhteisiä normeja ja yhteistä vaurautta. Pelkkä arvojen tai asenteiden muutos ei silti riitä, vaan vertaistuotantoon tarvitaan myös yhteistyöhön kannustavia teknologioita ja instituutioita.

Oikeudellisen sääntelyn tasolla vertaistuotantoon on liittynyt pyrkimys luoda vaihtoehtoisia malleja perinteisen tekijäkeskeisen immateriaalioikeusajattelun rinnalle. Perinteistä tekijänoikeusjärjestelmää leimaa niin sanottu romanttinen tekijyyskäsitys, jossa oletetaan, että luova yksilö kykenee tuottamaan uusia ideoita tyhjästä.24 Luovien prosessien konkreettinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että ideoiden tuotanto perustuu pikemminkin jo olemassa olevien ideoiden yhdistelyyn ja muunteluun, joka tulee mielekkääksi vasta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Vertaistuotannossa luovuus käsitetään kollektiivisena toimintana, jossa yksilö ja yksilöllinen työ on vain yksi solmukohta tiheässä verkostossa, joka laajimmassa mielessään ulottuu yli sukupolvien ja kulttuurien. Uudet oikeudellisen sääntelyn mallit kuten Creative Commons ja GNU General Public License vastaavat kollektiivisen luovuuden haasteeseen kiinnittämällä huomiota tiedon vapaaseen saatavuuteen, sääntelyn joustavuuteen ja tilannesidonnaisuuteen sekä tekijöiden itsensä mahdollisuuksiin kontrolloida työnsä tulosten hyödyntämistä.

Vertaistuotannon lupaus on saanut osakseen myös kritiikkiä. Esimerkiksi mediatutkija Matteo Pasquinelli toteaa, että vertaistuotannon keskusteluja leimaa digitalismin ideo­loginen sumuverho. Digitalismin utopiassa maailma hahmottuu ikään kuin tietokoneohjelman lähdekoodina: puhtaana symbolisen vaihdon tilana, jossa tieto syntyy ja liikkuu energiaa kuluttamatta. Vähemmälle huomiolle jäävät ne materiaaliset ja biologiset rakenteet, joita digitaalisen tiedon tuottamiseen käytännössä tarvitaan. Kärjistetysti voidaan väittää, että digitaalinen vertaistuotanto on mahdollista vain olosuhteissa, joissa varsinainen toimeentulo on turvattu muilla keinoin – vapaaherroille tai harrastajille. Siksi, mikäli vertaistuotannon alaa ei laajenneta koskemaan myös elämän perusedellytyksiä, sen yhteiskunnallinen merkitys jää varsin rajatuksi.25

Yhteinen uusien aitaamisten kohteena

Vaikka viime vuosikymmenten kapitalismin kehitys on tarkoittanut tehdasyhteiskunnan osittaista purkautumista ja eräänlaista työvoiman yksilöitymistä uudelleen, nykytaloudessa korostuvat juuri työvoiman sosiaalisuus, yhteistyö ja verkottuminen. Samalla immateriaalisen tuotannon kasvu on tarkoittanut uusien yhteisresurssien laajenevaa käyttöönottoa. Esimerkiksi Michael Hardt ja Antonio Negri väittävät, että kapitalistinen järjestelmä perustuu jo lähes täysin yhteisen varaan, koska tuotannon lähtökohtana ovat luonteeltaan yhteiset resurssit, niitä käyttää yhteisöllisesti organisoitunut työvoima ja tuotannon lopputuloksena on uusia yhteisvarantoja edelleen käytettäväksi.26

Samaan aikaan kun yhteisen merkitys taloudelliselle kasvulle korostuu, syntyy uusia yhteisen aitaamisen muotoja. Yhteisen aitaaminen ei suinkaan ollut pelkkä historiallinen vaihe, joka olisi saatettu kerralla loppuun. Vaikka aitaaminen muuttaa muotoaan kulloinkin vallitsevaa tuotantotapaa ja teknologisia välineitä vastaavasti, kapitalistinen talouskasvu perustuu edelleen yhteisen vaurauden sysäämiseen markkinoille tekemällä toimeentulon välineistä kaupankäynnin välineitä ja uusia tavaroita. Rahasta riippuvainen toimeentulo muodostaa rakenteellisen velan, jonka välittäjänä toimii palkkatyöinstituutio.

Uudet aitaamisen muodot ovat tunnuspiirteiltään jossain määrin erilaisia kuin luonnon yhteismaiden historialliset aitaamisprosessit. Erityisesti niin sanotussa kognitiivisen kapitalismin teoriassa on korostettu, että immateriaalisten yhteisten aitaamisella ei yleensä pyritä vaikuttamaan suoraan työprosessin järjestämiseen, vaan ainoastaan tarjoamaan tuotannolle otolliset olosuhteet ja varaamaan tapa ulosmitata arvoa tuotantoprosessin sivusta tai sen ulkopuolelta.27 Tämä johtuu siitä, että immateriaaliset yhteiset ovat herkkähipiäisempiä kuin vanhat luonnonyhteiset. Ulkopuoliset kontrollit, jotka häiritsevät ihmisten vapaata ja luovaa yhteistyötä, saattavat helposti tukahduttaa sen runsaudensarven, joksi immateriaalista taloutta on viime vuosikymmeninä povattu.

Immateriaalisen yhteisen aitaamisen tapojen muutosta voidaan seurata esimerkiksi tarkastelemalla äänite­teollisuuden – tai laajemmin koko kaupallisen musiikkialan – käytäntöjen muutoksia. Ääniteteollisuuden ansaintalogiikka perustui vanhastaan siihen, että äänilevy kyettiin massavalmistettavuudestaan huolimatta esittämään uniikkina tuotteena, johon sen sisältämää musiikkia koskeva moraalinen ja laillinen käyttöoikeus ikään kuin ruumiillistui. 1980-luvulla julkaistujen vinyylilevyjen suojapusseja koristaa usein pääkalloa muistuttava logo, joka varoittaa: home taping is killing music – and it’s illegal. Teollisuudenalan huolena oli, että ihmisten kyky kopioida musiikkia radiosta tai äänilevyiltä halvoilla kasettisoittimilla romuttaisi äänilevyjen kysynnän ja sitä kautta levy-yhtiöiden tulovirran. Sota kopioimista vastaan on vaatinut koko joukon uusia aitaamisen käytäntöjä, jotka hyödyntävät keinovarannoissaan niin mediaa, tiedon salaamisteknologioita kuin asianajotoimistojen palveluitakin.

Vaikka vielä 2000-luvulla on nähty raivokkaita musiikkipiratismin vastaisia kampanjoita, tuuli saattaa olla jo kääntynyt. Esimerkiksi YouTuben edustamassa jakamistaloudessa oikeudenomistajat vaikuttavat enemmän tai vähemmän tietoisesti sallivan tekijänoikeuden suojaamien sisältöjen luvattoman levittämisen, jos sen nähdään edustavan käyttäjien oma-aloitteista aktiivisuutta tuotteen markkinoinnissa. Huoli tekijänoikeuksien muodollisesta noudattamisesta on lopulta pienempi kuin huoli tuotteen unohtumisesta, ja siksi yhteisen aitaamisessa pyritään välttämään sellaisia käytäntöjä, jotka vain lannistaisivat yhteisen arvonmuodostuksen kannalta ratkaisevia ”kuluttaja-tuottajia” (prosumer).

Yhteisiin perustuvan talouden poliittinen jännite kristallisoituu siis sopivan ja liiallisen aitaamisen huojuvalle rajalle. Jotta yhteisellä voisi olla markkina-arvo, se on aidattava, eristettävä, rajattava, määrällistettävä ja hinnallistettava. Toisin sanoen yhteisestä on tehtävä yksityistä. Kuitenkin juuri nämä samat toimenpiteet uhkaavat yhteisen jatkuvuutta vapaaehtoiseen työhön, kollektiiviseen luovuuteen ja vapaaseen resurssien jakamiseen perustuvana tuotantojärjestelmänä.

Yhteistäminen ja yhteisen ristiriidat

Keskustelu yhteisestä on monella tavalla jännitteinen ja johtaa yhteiskuntapoliittisesti kiinnostaviin asetelmiin. Yhteisen käsite selvästi problematisoi useita nykykapitalismin perusehtoja. Commons-tutkija David Bollier on todennut, että vaikka resurssien yhteishallinta on käytännössä yleistä, nämä talouden muodot jäävät usein huomaamatta tai ne ymmärretään poikkeustapauksina, koska vallitseva taloudellinen ajattelu korostaa niin vahvasti modernin taloustieteen käsitystä taloudesta yksilöiden itsenäiseen ja rationaaliseen toimintaan sekä markkinavaihtoon perustuvana toiminnan kenttänä.28 Michael Hardtin sanoin meistä on tullut ”sokeita yhteiselle”.29

Toisaalta yhteisiä saatetaan ajatella uutena heijastumana utopiasosialistisista kuvitelmista, jotka antavat liioitellun kuvan ihmisten kyvystä tehdä keskenään sopuisaa yhteistyötä. Commons-keskustelun yleistyessä onkin tärkeää välttää yhteisten romantisoimista ja idealisoimista. Yhteiset eivät esitä mallia paratiisista vaan toimintakentän, joka on aina liikkeessä ja altis konflikteille.

Esimerkiksi Wikipedia vaikuttaa päällisin puolin hyvin toimivan ja hyvin hallinnoidun yhteisvarannon ihannetapaukselta: se on ihmisten vapaaehtoinen yhteenliittymä sellaisen yhteisen tavoitteen (systemaattisesti järjestetyn tiedon vapaan saatavuuden) edistämiseksi, jonka hyödynsaajana on periaatteessa koko ihmiskunta. Tämä esimerkillisyys kätkee yhteistoiminnan jännitteiset puolet, joiden kuitenkin pitäisi olla yhteiskuntatieteellisen analyysin ytimessä: vallan keskittymät ja jähmettymät, hyödylliset ja hyödyttömät aggressiot (kuten niin sanotuissa muokkaussodissa), hiljaiseen tietoon pohjautuvat hierarkiat ja läpinäkymättömät palkitsemiskäytännöt.

Yhteisvaurauden merkitystä pohtiessa on myös syytä muistaa, että yhteiset eivät sinällään rakenna ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin kaltaisten haasteiden edessä olisi naiivia luottaa vain ihmisten paikalliseen yhteistoimintaan.30 Paikallisten ja omaehtoisten käytäntöjen lisäksi tarvitaan myös kansallisen ja globaalin tason nopeita ratkaisuja. Tällöin avainasemassa ovat edelleen valtiolliset ja valtioidenväliset ratkaisut.

Myös julkisen ja yhteisen välinen yhteiskuntapoliittinen jännite on ristiriitainen. Jotkut jälkimarxilaiset teoreetikot pitävät julkista omistusta ja valtiota lähes yhtä sortavina instituutioina kuin yksityisomistusta ja pääomaa.31 Voidaan kuitenkin esittää, että esimerkiksi pohjoismaiset julkiset palvelut ovat eräänlaisia historiallisia yhteisiä. Julkisen pohjana on yhteisestä työstä synnytetty yhteisvauraus, jota valtio organisoi. Kun siis uusliberalistinen politiikka tavaramuotoistaa ja tuo markkinavaihdon piiriin esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa, se yksityistää palvelun organisointimuodon ja samalla palvelun perustana olevan yhteisvaurauden.32

Uusliberalismi luottaa juuri siihen, että julkista yksityistettäessä ihmiset organisoivat elämäänsä pelkästään yhteisten varaan, ja siksi yhteisestä ei pitäisi tieten tahtoen luoda keppihevosta universaalien hyvinvointipalveluiden leikkauksille.33 Julkisen purkautuminen tarkoittaisi mitä todennäköisemmin valtavaa eriarvoistumista ja syvenevää luokkajakoa, kun vain varakkaimmilla olisi valmiuksia organisoida omia ”aidattuja yhteisiään” naapurustonsa yksityisen päivähoidon, koulun, terveysaseman ja turvallisuuspalvelun puitteissa.

Vastareaktio uusliberalistiselle tavaramuotoistamiselle (commodification) voisi olla julkisen yhteistäminen (commonification). Tämä tarkoittaisi julkisten varantojen valjastamista vastaamaan paremmin nykytyöläisten tarpeita. Esimerkiksi kaikille yhtäläisesti maksettava riittävä perustulo voisi olla eräänlainen ”kansantalouden commons”. Toisaalta tarvitaan laajenevaa julkista tilaa, jossa luoda yhteisen käytäntöjä.

Julkisen palvelutuotannon osalta yhteistäminen tarkoittaisi, että palvelun käyttäjät otettaisiin mukaan yhteisvaurauden järjestämisen tavoitteenasetteluun, suunnitteluun, organisointiin ja tarjoamiseen. Yhteistäminen olisi myös konkreettista työn demokratisoimista siten, että julkisten palveluiden työntekijöiden työehtoja, palkkausta ja osallisuutta työhönsä parannettaisiin merkittävästi.

Kun nykykapitalismin oravanpyörästä heittäytyy hetkeksi syrjään ja katsoo ympärilleen, on vaikea olla huomaamatta, että yhteinen todella on kaikkialla. Vallitsevan kapitalistisen järjestelmän toiminnan edellytykset perustuvat yhteiselle työlle, vuorovaikutukselle ja luovuudelle. Kapitalismi vain organisoi yhteisen epätasa-arvoisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestämättömästi – ja usein tehottomasti. Sai uusi, tulevaisuuden talous millaisen muodon tahansa, selvää on, että se perustuu yhteiselle, ihmisten yhteiselle toiminnalle ja yhteisvarannoille. On pitkälti tutkimuksen ja poliittisten kamppailujen kysymys, kuinka vapaa ja kestävä tällainen yhteinen yhteiskunta tulee olemaan.

Tero Toivanen & Juhana Venäläinen

Artikkeli on julkaistu aiemmin osana Talouden uudet muodot -kirjaa (toim. Mikko Jakonen & Tiina Silvasti, Into Kustannus 2015).

Kirja kustantajan sivuilla:

Kuva: US Library of Congress Prints and Photographs / Wikimedia Commons


1.    Suomenkielisestä määrittelystä katso esimerkiksi Mikko Jakonen, Joel Kaitila, Lauri Lahikainen, Jukka Peltokoski, Antti Ronkainen, Tero Toivanen & Matti Vesa Volanen, ”Toisenlainen tuotanto on välttämätön”, Peruste, nro 1: Omistus (2010), 42–71; Simo Kyllönen, Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka (Tampere: niin & näin, 2011).

2.    Michael Hardt, ”Affective Labor”, boundary 2 26, nro 2 (1999): 89–100.

3.    Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth. Cambridge, Mass.: Belknap Press of Harvard University Press, 2009, 138–141.

4.    Aristoteles, Politiikka, suom. A. M. Anttila. Helsinki: Gaudeamus, 1991, II.3, 1261b34–39.

5.    Aristoteles, Politiikka, II. 5. Aristotelestä ei silti voida pitää modernin yksityisomistuksen isänä, vaan pikemminkin hänen käsityksensä kuuluvat siihen communio-oikeuden traditioon, jota vastaan modernin ajan poliittiset filosofit hyökkäsivät. Erityisen penseästi Aristoteles suhtautui rahan taikka omaisuuden keräämiseen itsetarkoituksena.

6.    Garrett Hardin, ”The Tragedy of the Commons”, Science 162, nro 3859 (13. 12. 1968): 1243–48, doi:10.1126/science.162.3859.1243, 1243–1248. Hardinin klassikkoartikkeli on myös suomennettu teoksessa Simo Kyllönen, Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. Tampere: niin & näin, 2011.

7.    Ensimmäisiä muotoiluja tästä tutkimuslinjasta oli Vincent Ostrom & Elinor Ostrom, ”Public Goods and Public Choices”, teoksessa Alternatives for Delivering Public Services: Towards Improved Performance, toim. Emanuel S. Savas. Boulder: Westview Press, 1977, 7–49.

8.    Ensimmäiset laajempaa huomiota saaneet informaatioyhteisiä koskevat tutkimukset tulivat yhdysvaltalaisilta oikeustieteilijöiltä vuosituhannen taitteessa: James Boylen Shamans, Software and Spleens vuonna 1996 (Cambridge: Harvard University Press), Lawrence Lessigin Code and Other Laws of Cyberspace vuonna 1999 (New York: Basic Books) ja Jessica Litmanin Digital Copyright vuonna 2001 (New York: Prometheus Books). Toisessa aallossa informaatioyhteisten keskusteluun tulivat kirjasto- ja informaatiotieteilijät, joille tiedon jaettavuuteen ja saavuuteen liittyvä näkökulma sopi luontevasti. Kirjastoista demokratiayhteisinä on kirjoittanut etenkin Amerikan kirjastoyhdistyksen puheenjohtajanakin toiminut Nancy Kranich. Katso esimerkiksi Nancy Kranich, ”Countering Enclosure: Reclaiming the Knowledge Commons”, teoksessa Understanding Knowledge as a Commons. From Theory to Practice, toim. Charlotte Hess ja Elinor Ostrom. Cambridge, Mass.: MIT Press, 2011, 85–122.

9.    Charlotte Hess, ”Mapping the New Commons” (esitetty tilaisuudessa The Twelfth Biennial Conference of the International Study of the Commons, Cheltenham, UK, 14. heinäkuu 2008). Käsikirjoitus:

10. Ks. esim. Hardt & Negri, Commonwealth; Silvia Federici, Caliban and the Witch. New York: Autonomedia, 2004; David Harvey, Rebel Cities: From the Right to the City to the Urban Revolution. Verso, 2013; George Caffentzis, In Letters of Blood and Fire: Work, Machines, and the Crisis of Capitalism.Oakland, Calif.: PM Press, 2013; Costas Douzinas & Slavoj Žižek, toim., The Idea of Communism. London: Verso, 2010; Slavoj Žižek, toim., The Idea of Communism Volume 2. London: Verso, 2013; Pierre Dardot & Christian Laval, Commun. Paris: La Découverte, 2014.

11. Yhtäläisen käyttöoikeuden takaaminen tosin edellytti, että valtio valvoi ja tarvittaessa rajoitti oikeutta veden käyttöön. Katso Heidi Andersson, Veden saatavuus – oikeustieteellinen tutkimus.Helsinki: Helsingin yliopisto, 2010, 60–61.

12. Peter Linebaugh, The Magna Carta Manifesto. Liberties and Commons for All. Berkeley: University of California Press, 2008, 44–45.

13. Mt., 79. Havainnollistavaa on, että vielä pitkään uudella ajalla englannin kielen sanaa common käytettiin verbinä, ei niinkään substantiivina. Esimerkiksi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa tunnettu englantilainen juristi Edward Coke puolusti Magna Cartan todellista henkeä, eli ihmisten perinteistä tapaoikeutta yhteisvarantoihin, Englannin parlamentin aitaamispäätöksiä vastaan: ”Generally a man may common in forest.”

14. Karl Marx, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. I osa. Moskova: Kustannusliike Edistys, 1974, 640–683.

15. David Graeber, Debt: The First 5,000 Years. Brooklyn, N.Y: Melville House, 2011, 307–360.

16. Federici, Caliban and the Witch, 71–72; Linebaugh, The Magna Carta Manifesto, 14, 52, 258.

17. Federici, Caliban and the Witch, 71.

18. Mt., 97.

19. Tunnetuin muotoilu tästä kristillisestä protokommunismista on Raamatussa Apostolien tekojen 2. kirjassa: ”Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi.” (Ap. t. 2:44–45.)

20. Talonpoikaiskapinoista katso Graeber, Debt: The First 5,000 Years, 320–323; protokommunismista ja kristillisistä liikkeistä katso esimerkiksi Christopher Hill, The World Turned Upside Down: Radical Ideas During the English Revolution (London: Temple Smith, 1972); noitavainoista katso Federici, Caliban and the Witch. Suomalaisesta maakysymyksestä ja talonpoikaiskapinoista katso Kimmo Katajala, Suomalainen kapina: talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.

21. Diggerseistä katso Hill, The World Turned Upside Down, 107–149; merirosvoista katso Peter Linebaugh & Marcus Rediker, The Many-Headed Hydra: Sailors, Slaves, Commoners, and the Hidden History of the Revolutionary Atlantic. Boston: Beacon Press, 2001, 143–173.

22. Yochai Benkler, The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven [Conn.]: Yale University Press, 2006.

23. Yochai Benkler & Helen Nissenbaum, ”Commons-based Peer Production and Virtue”, Journal of Political Philosophy 14, nro 4 (2006): 394–419.

24. Katso esimerkiksi Peter Jaszi, ”On the Author Effect: Contemporary Copyright and Collective Creativity”, teoksessa The Construction of Authorship: Textual Appropriation in Law and Literature, toim. Martha Woodmansee ja Peter Jaszi. Durham; London: Duke University Press, 1994, 29–56.

25. Matteo Pasquinelli, Animal Spirits: A Bestiary of the Commons. Rotterdam: NAi Publishers / Institute of Network Cultures, 2008, 72–90.

26. Hardt & Negri, Commonwealth.

27. Ks. esim. Yann Moulier Boutang, Cognitive Capitalism. Cambridge: Polity Press, 2011.

28. David Bollier, ”The Growth of the Commons Paradigm”, teoksessa Understanding Knowledge as a Commons. From Theory to Practice, toim. Charlotte Hess & Elinor Ostrom, 1st MIT Press pbk. ed. Cambridge Mass.: MIT Press, 2007, 27–40.

29. Michael Hardt, ”Meistä on tullut sokeita yhteiselle”, Megafoni nro 1: Liike (2011)., katsottu 14.8.2014.

30. Harvey, Rebel Cities, 67–88.

31. Antonio Negri, ”Communism: Some Thoughts on the Concept and Practice”, teoksessa The Idea of Communism, toim. Costas Douzinas ja Slavoj Žižek (London; New York: Verso, 2010), 155–66; Michael Hardt, ”The Common in Communism”, teoksessa The Idea of Communism, toim. Costas Douzinas ja Slavoj Žižek. London; New York: Verso, 2010, 131–44.

32. Tero Toivanen, ”Commons against Capitalism”, teoksessa The Politics of Ecosocialism: Transforming Welfare, toim. Kajsa Borgnäs, Teppo Eskelinen, Johanna Perkiö & Rikard Warlenius. London: Routledge, 2015, tulossa.

33. Katso esimerkiksi Massimo De Angelis, ”Crises, Capital and Co-optation: Does Capital Need a Commons Fix?”, teoksessa The Wealth of the Commons. A World Beyond Market and State, toim. David Bollier ja Silke Helfrich (Massachusetts: Levellers Press, 2012). Myös, tarkistettu 14.8.2014.


Solidaarisuustalouden pedagogiikkaa

Kasvatustieteilijä Moacir Gadotti kirjoittaa Brasiliassa ilmestyneessä pienessä kirjasessaan ”Solidaarisuustalous pedagogisena praksiksena”, että tarvitsisimme erityistä solidaarisuustalouden pedagogiikkaa. Hänen mukaansa vallitsevalle talousjärjestelmälle vaihtoehtoisten, kaikinpuoliseen kestävyyteen pyrkivien taloudellisen toiminnan muotojen vahvistuminen ja vakiintuminen vaativat myös kasvatuksellista ymmärrystä ja tukea. Hän myös toteaa, että yliopistojen tulisi ottaa tässä aktiivinen rooli niin menetelmien kehittäjinä kuin kasvatustyön toteuttajina.

Mutta mitä ja millaista on se solidaarisuustalouden pedagogiikka, jota Gadotti meiltä peräänkuuluttaa?

Aloitetaan solidaarisuustaloudesta. Solidaarisuustalous on eräänlainen sateenvarjokäsite rihmastolle taloudellisen toiminnan muotoja, joita yhdistää yhteistyö, itsehallinnollisuus ja radikaalisti demokraattinen päätöksenteko sekä joukko toiminnan luonnetta kuvaavia arvoja, kuten solidaarisuus, monimuotoisuuden vaaliminen, vastavuoroisuus, tasa-arvo, ekologinen kestävyys sekä ihmisen ja koko muun luonnon arvon tiedostaminen ja kunnioittaminen. Solidaarisuustaloutta ovat esimerkiksi työ- ja tuottajaosuuskunnat, yhteisövaluutat (kuten aikapankit), kuluttajaosuuskunnat, vaihtopiirit, osallistuva budjetointi ja yhteisviljelmät. Myös commons-käsitteellä kuvatut moninaiset ”yhteiset” eli yhteisresurssit ja yhteistekemisen muodot sijoitetaan erityisesti latinalaisamerikkalaisissa määrittelyissä usein solidaarisuustaloussateenvarjon alle. (Esim. Jaramillo & Carreon 2014, 402; Miller 2010; ks. myös Alhojärvi, Ryynänen, Toivakainen & van der Wekken, tulossa.)

Solidaarisuustalouskäsitteen määritelmän näennäisen selkeyden ei tule häivyttää sitä, että solidaarisuustalouden kuvauksissa todellinen yksimielisyys vallitsee lopulta vain käsitteen yksiselitteisen määritelmän puutteesta (esim. Cruz 2002). Sen ei tule myöskään antaa peittää alleen sitä, että solidaarisuustalouden luonteeseen kuuluu aivan olennaisesti määritelmän pitäminen avoimena myös siitä käytäville yhteisille neuvotteluille (esim. Alhojärvi ym., tulossa).

Erilaisista määritelmistä ja  niiden avoimuudesta riippumatta selvää ja selkeää on ainakin tämä: solidaarisuustalous on talouden haltuunottamisen liike. Se on kutsu tehdä ”toisenlaista taloutta” ja rakentaa vaihtoehtoa kapitalismille. Tästä näkökulmasta sitä on kutsuttu esimerkiksi talouden ”järjestäytyneeksi vastarinnaksi” (Jaramillo & Carreon 2014, 394).

Solidaarisuustalous voi olla myös talouden hyvin käytännönläheistä haltuun ottamista ilman, että toiminnan ensisijaisena käyntiinsaattajana olisi laajamittaisen yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelu. Taloustieteen professori Antônio Cruz antoi tästä esimerkkejä Brasilian solidaarisuustaloutta käsitelleessä puheenvuorossaan Tampereen Talvifoorumissa 15.11.2014. Hän kertoi Brasilian maaseudun ja kaupunkien periferioiden äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten järjestäytyvän yhä useammin työ- tai tuotanto-osuuskunniksi tai etsiytyvän muuntyyppisen solidaarisuustalouden tunnusmerkit täyttävän taloudellisen toiminnan pariin. He pyrkivät näin löytämään kestävämmän keinon elämänsä perusedellytysten turvaamiseen kuin noissa olosuhteissa edelleen tyypillisimmät toimeentulon tavat, kuten kaupustelu ja muut informaalit työt, säätelemättömät, pätkittäiset tai muulla tavoin epävarmat prekaarit työsuhteet tai ajautuminen rikollisuuden, yleensä huumekaupan pariin. Solidaarisuustalouden vahvistumista Latinalaisessa Amerikassa 1980- ja 1990-luvuilla on kaikkinensa selitetty nopeasti lisääntyneellä massatyöttömyydellä ja sitä seuranneella laajojen ihmisjoukkojen syrjään sysäytymisellä (esim. Jaramillo & Carreon 2014, 402) – siis ruohonjuuritasolta kummunneella välttämättömyydellä löytää todellisia taloudellisen toiminnan vaihtoehtoja.

Kaikkien tasa-arvoon, yhteistyöhön, vastavuoroisuuteen, jaettuun päätöksentekoon, yhteisvastuuseen ja usein myös yhteisomistukseen perustuvat taloudellisen toiminnan tavat ovat Cruzin mukaan ajan myötä yleensä osoittautuneet pelkkää toimeentulon takaamista paljon laaja-alaisemmin hyvinvointia tuottaviksi ja elämänlaatua parantaviksi. Yksi näkökulma näiden vaikutusten tarkasteluun on lähestyä solidaarisuustaloutta opinnollisena ja kasvatuksellisena ajattelun ja toiminnan kaksoisliikkeenä, eli ”pedagogisena praksiksena” (Gadotti 2009).

Solidaarisuustaloudessa kasvaminen

Monet latinalaisamerikkalaiset kasvatusajattelijat ovat esittäneet, että maanosan radikaali vapaan sivistystyön perinne (educação/educación popular) ja solidaarisuustalous muodostavat luontevan jatkumon (esim. Gadotti 2009). Brasilialainen kasvatustieteilijä Paulo Freire (1921–1997) on alleviivannut tätä yhteyttä kutsumalla solidaarisuustaloutta 1960–1980-lukujen sotilasdiktatuureissa heikentyneen educação popular -perinteen tulevaisuudeksi (esim. Freire 2006, 92; myös Gadotti 2009, 20).

Rinnastus juurtuu molemmissa lähestymistavoissa olennaiseen kaikkien ihmisten, ei vain yhteiskunnan valtaeliittien subjektiuden ja toimijuuden tunnistamiseen ja tunnustamiseen sekä subjektiuden ja toimijuuden todeksi tekemiseen radikaalisti demokraattisissa käytännöissä. Tasa-arvo on tällöin jo toiminnan lähtökohta, ei ainoastaan sen tavoite. Molemmissa korostuu myös maailman lukemisen yhteinen opettelu paitsi dialogisesti keskustellen myös dialogisesti kuunnellen, eli pyrkimys oppia tiedostamaan ja hyväksymään kaikkinainen moninaisuus. (Esim. Freire 2005; ks. myös Jaramillo & Carreon 2014.)

Tämän rinnastuksen avaama näkökulma paljastaa, kuinka solidaarisuustalous on paitsi taloudellisen toiminnan järjestämisen tapa myös yhteiselon ja yhteistoiminnallisuuden oppimisen – niihin ja niissä kasvamisen – jatkuva prosessi. Keskeistä on, että oppiminen ja kasvu lähtevät tällöin omaa ja yhteistä elämää koskevien konkreettisten tilanteiden ja ongelmien ratkomisesta yhdessä. Ne juurtuvat edellä kuvattuun välttämättömyyteen vaihtoehtojen löytämiseksi, ei johonkin abstraktiin, eletyistä todellisuuksista irralliseen ja ylhäältäpäin asetettuun kasvatukselliseen ideaaliin.

Solidaarisuustalouden käytännöissä oppimista on tarkasteltu monesta näkökulmasta.  On esimerkiksi todettu, että yhteistyöhön ja vastavuoroisuuteen perustuvat työn organisoimisen tavat osoittavat käytännössä keskinäisen avun ja tuen merkityksellisyyden työn onnistumiselle ja tavoitteiden saavuttamiselle (Singer 2005, 17). Keskinäisen solidaarisuuden vahvistumisen nähdään tuottavan ja uusintavan ymmärrystä siitä, että kanssaihmiset ovat kokonaisia arvokkaita ihmisiä tietoineen, taitoineen ja uskomuksineen, eivät vain välineitä jonkin asian tai päämäärän saavuttamiseksi (Jaramillo & Carreon 2014, 399). Itsehallinnollisuuden käytännöt ja autonominen päätöksenteko harjaannuttavat esimerkiksi konkreettisia horisontaaliseen päätöksentekoon liittyviä toimintatapoja ja toisten näkökulmien huomioimista sekä ohjaavat aivan konkreettisesti perehtymään päätöksenteon onnistumisen edellyttämiin teemoihin. Arjen tilanteiden ja ongelmien laajemmat yhteiskunnalliset yhteydet alkavat vähitellen avautua työn käytäntöihin liittyvän yhteisen vastuun kautta, ja niin edelleen.

Solidaarisuustaloudelle ominainen arjessa ja arjen käytännöissä oppiminen on siis jotakin aivan muuta kuin meitä tyypillisemmin ympäröivät kilpailulliset suhteet ensin koulussa, sitten työelämässä. Nämä perustuvat kapitalismin logiikan mukaisesti pikemminkin eri lailla arvostetuille kyvyille ja taidoille, eli paremmuuden ja huonommuuden, eteenpäin ohjaavan vahvuuden ja kyydistä pois pudottavan heikkouden tunnistamiseen ja tuottamiseen (esim. Singer 2005, 16). Solidaarisuustaloutta tutkineet kasvatusteoreetikot myös muistuttavat, että se, elämmekö (ja kasvammeko) työssämme yksilöinä kilpaillen vai yhteistyötä tehden ja vastavuoroisuutta harjoittaen ei koske yksinomaan työelämää ja siellä toteutuvia suhteita vaan päätyy tavalla tai toisella suuntaamaan kaikkia yhteistoimintamme ja toisen ihmisen kohtaamisen tapoja (esim. Gadotti 2009). Solidaarisuustalouden yhteistekemisen käytäntöjen lujittumista on siten perusteltua tarkastella kokonaisvaltaisena poisoppimisena kilpailullisista, yksilön ensisijaisuutta korostavista asetelmista ja asenteista.

Solidaarisuustalouden kasvatuksellisuuden ymmärtäminen ja analyysi avaavat yhden tärkeän näkymän sen merkitysten ja vaikutusten arvioimiseksi. Nathalia E. Jaramillo ja Michelle E. Carreon (2014, 393) korostavat, että samankaltainen analyysi tulisi ulottaa kaikkiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin (muistuttaen siis samalla myös solidaarisuustalouden liikkeenomaisuudesta, ks. myös Alhojärvi ym., tulossa). Pelkkiin liikkeiden välittömiin saavutuksiin (tai niiden puutteeseen) keskittyminen ei riitä, sillä se ei tee oikeutta liikkeiden merkitykselle ihmisten yhteiselon ja -toiminnan tapojen muokkaajana. Tulee muistaa pysähtyä myös niiden pedagogisuuden äärelle.

Solidaarisuustalouden oppiminen

Erityistä solidaarisuustalouden pedagogiikkaa peräänkuuluttavalle Moacir Gadottille (2009) edellä kuvattu pedagogisuuden taso ei kuitenkaan vielä riitä. Solidaarisuustalouden pedagogiikka tarkoittaa hänelle paitsi solidaarisuustalouden pedagogisuuden näkemistä, tutkimista ja ymmärtämistä myös solidaarisuustalouden ja sen arvojen tietoista kasvatuksellista edistämistä. Tämä voi puolestaan tarkoittaa kahta asiaa: toisaalta olemassa olevien solidaarisuustalouskäytäntöjen koulutuksellista tukemista ja vahvistamista, toisaalta laaja-alaista solidaarisuustalouden toteutumisehtojen tukemista sen laajentumisen mahdollistamiseksi ja edistämiseksi. Tätä tehdään monin eri tavoin.

Taloustieteilijä Antônio Cruzin työpaikka, Pelotasin liittovaltion yliopiston (UFPEL) ”solidaarisuustaloushautomo” on yksi Brasilian yli sadasta yliopistojen yhteydessä toimivista hautomoista (ITCPs. Incubadoras tecnológicas de cooperativas populares), joiden tavoite on paitsi tuottaa tutkimustietoa solidaarisuustaloudesta myös – ja ennen kaikkea – edistää solidaarisuustaloutta erilaisin toimintatutkimuksellisin, kasvatuksellisin ja koulutuksellisin keinoin. Hautomot esimerkiksi kouluttavat osuuskuntatoimijoita tai sellaisiksi aikovia, toteuttavat pitkiä, usein monen vuoden mittaisia toimintatutkimuksellisia prosesseja alueen osuuskunnissa ja tekevät yhteistyötä koulujen kanssa. Täsmällisistä toimintatavoista sovitaan yhdessä. Työtä tekee joukko vakituisia työntekijöitä (opettajia ja tutkijoita) sekä perustutkinto- ja jatko-opiskelijoita vapaaehtoistyönä tai apurahan turvin. Pedagogisesta näkökulmasta kyse on tietojen, taitojen ja kokemusten vaihdosta, jossa kaikki osapuolet oppivat. (Cruz 2014, 72–74.)

Brasilian ensimmäiset solidaarisuustaloushautomot perusti 1990-luvun puolivälissä joukko tutkijoita, jotka halusivat löytää toisenlaisia keinoja työllisyyden ja toimentulon tukemiseen kuin vallitsevaa talousjärjestelmää pönkittävät lähestymistavat (Cruz 2014, 70). Hautomot voi nähdä osaksi Brasilian julkisissa ja katolisissa yliopistoissa yleistä toimintamallia, joka rakentaa eri tavoin siltoja ympäröivään yhteiskuntaan. Portugaliksi tästä käytetään käsitettä extenção universitária, jonka voisi suomentaa vaikkapa yliopiston jalkautumiseksi yhteiskuntaan. Käytännössä se tarkoittaa, että tietyn oppialan opettajat, tutkijat ja opiskelijat järjestäytyvät tekemään päätoimisesti tai muun akateemisen työnsä ohella erilaisia käytännön tilanteista ja ongelmista kumpuavia projekteja, hankkeita ja tutkimusta yleensä yliopiston lähiyhteisöissä.

Suomalaisten yliopistojen niin kutsuttuun kolmanteen tehtävään ja erityisesti sen toteutumisen tapoihin verrattuna toimintamalli on systemaattisempi, käytännönläheisempi ja yhteiskunnallisesti sitoutuneempi – voisi myös sanoa radikaalimpi.

Solidaarisuustalouden edistämiseen on paneuduttu myös monissa niin kutsutuissa kansanyliopistoissa. Esimerkiksi Kreikassa toimii asialle kokonaan omistautunut People’s University of Social Solidarity Economy (UnivSSE), joka määrittelee tavoitteekseen edistää tietoa, kasvatusta ja koulutusta yhteisö- ja solidaarisuustalouden, suoran demokratian ja osuuskuntien perusteista, arvoista ja toimintaperiaatteista (ks.

Suomessa vastaavalla tavalla kasvatuksellisesti ja koulutuksellisesti on edistetty lähinnä osuustoimintaa, yliopistollisen opetuksen keinoin ensimmäisen kerran jo 1800-luvun lopulla (Köppä, Troberg & Hytinkoski 2008, 142). Nykyisin vuonna 2005 perustettu Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin koordinoima yliopistoverkosto Co-op Network Studies ”tarjoaa opiskelijoille monitieteisiä osuustoiminnan ja yhteisötalouden opintoja sekä kehittää alan tutkimusta ja opetusta” ( Lisäksi esimerkiksi Yhteiskunnallinen opisto ja Kansan sivistystyön liitto järjestävät aiheesta koulutuksia ja opintopiirejä.

Varsinaista laaja-alaista solidaarisuustalouden pedagogiikkaa Gadottin tarkoittamassa mielessä meillä ei kuitenkaan vielä harjoiteta edes osuustoiminnan näkökulmasta.

Solidaarisuustalouden toteutumisehtojen pedagoginen tukeminen on yleisen tiedon lisäämistä solidaarisuustaloudesta sekä sen käytäntöihin opastamista ja niiden vahvistamista mutta ei yksinomaan sitä. Se tulee ymmärtää myös senkaltaisten kasvatuksellis-toiminnallisten käytäntöjen toteuttamiseksi ja edistämiseksi, jotka tukevat laaja-alaisesti kaikkien ihmisten arvon ja arvokkuuden näkemistä, ihmisten keskeisen sekä ihmisten ja muun luonnon välisen solidaarisuuden lujittumista, sekä kaikkinaista yhteistoiminnallisuuden ja vastavuoroisuuden lisääntymistä. (Esim. Gadotti 2009; Lopes, Singer & Justo 2005.)

Solidaarisuustalouden pedagogiikka ymmärretään tällöin kokonaisvaltaiseksi sitoutumiseksi radikaalisti demokraattiseen kasvatukseen, joka juurtuu kaikkien tasa-arvoon toteuttaen ja edistäen sitä kasvatuksen käytännöissä. Solidaarisuustalouden toteutumisehtoja vahvistetaan näin kokonaisvaltaisesti, eli raivataan tietä sille, että yhteistekemisen käytännöt muuttuisivat kaikkinensa luontevammaksi osaksi taloudellista ja muuta yhteiskunnallista toimintaa.

Solidaarisuustaloushautomoja myös Suomen yliopistoihin!

Aikana, jona talous- ja ympäristökriisi kietoutuvat ennenkokemattoman tuhoavaksi spiraaliksi “on hyödytöntä käyttää kaikki energiamme kapitalismia vastaan kohdistettuihin verbaalisiin hyökkäyksiin”, kuten Gadotti (2009, 123) toteaa. Vaihtoehtoja tulee myös tehdä, ja siihen myös esimerkiksi suomalaiset yliopistot voisivat inspiroitua brasilialaisten yliopistojen lailla, suuntautumalla vaihtoehtojen konkreettiseen tukemiseen ja tekemiseen, ei vain (satunnaiseen) niistä puhumiseen ja kirjoittamiseen.

Entä jos meilläkin jokaisella yliopistolla olisi oma solidaarisuustaloushautomo, jonka tehtävä olisi tutkia, vahvistaa ja edistää yhteistekemiseen perustuvia ja kapitalistiselle talouslogiikalle vaihtoehtoisia, sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä taloudellisen toiminnan muotoja?

Joku saattaa kysyä, eikö avoimesti kapitalismikriittisen ”vaihtoehtotalouden” aktiivinen edistäminen ole sillä tavoin ideologisesti tai poliittisesti virittynyttä, että se kuuluu ennemmin kansalaisyhteiskunnan kentille ja toimijoille kuin suomalaisten koulujen tai yliopistojen tehtäväkenttään ja opetussuunnitelmiin. Ilmeisin lähestymiskulma tämänkaltaiseen pohdintaan on muistuttaa, että kasvatuksen ja koulutuksen instituutiot ovat jo nykyisellään talousideologian läpäisemiä: markkinalogiikka on jo pitkään soluttautunut yhä tiiviimmäksi osaksi kasvatuksen ja koulutuksen hallintaa, opetussuunnitelmia ja käytäntöjä.

Talous siis jo on osa kasvatusta – mutta kenen talous? Hieman yksinkertaistaen voi todeta, että tasapainon vuoksi esimerkiksi myös ”solidaarisuustalouden täytyisi astua osaksi kasvatusta samoin kuin kapitalistinen talous on jo tehnyt” (Kruppa 2005, 27).

Brasilialaisen Sônia Kruppan solidaarisuustaloudelle esittämä vaatimus kasvatuksen osaksi astumisesta on toki mahdollista, mutta hegemonioiden horjuttaminen ei ole koskaan yksioikoista tai helppoa vaan vaatii aina eritasoista myyräntyötä ja sinnikästä vastapuhetta. Hegemonioiden horjuttamisen haastavuuden osoitukseksi sopii ajatusleikki siitä, hyväksyttäisiinkö koulujen yrittäjyyskasvatuksen nimellä kulkevan teemakokonaisuuden tilalle tai rinnalle vaikkapa solidaarisuustalouskasvatuksen tai solidaarisuustalouden pedagogiikan teemakokonaisuus yhtä sujuvasti kuin yrittäjyyskasvatus solahti aikanaan osaksi opetussuunnitelmia. Epäilen. Kasvatus- ja opetustyön tavoitteissa puhutaan kuitenkin jo nykyisellään senkaltaisista isoista teemoista kuten kansalaisuus, demokratia, ihmisoikeudet ja globaali vastuu, joiden vakavasti ottaminen tarkoittaisi väistämätöntä pysähtymistä perustavanlaatuisten kysymysten, kuten nykyisen talousjärjestelmän kiistämättömien ongelmakohtien ja sille vaihtoehtojen pohtimisen ääreen. Se tarkoittaisi siten myös nykyistä vähintäänkin paljon monipuolisempaa taloudellisen toimijuuden rakentumisen tukemista, jossa uskallettaisiin irrottautua kulutuksen ja talouskasvun ideologian yksinomaisuudesta.

Itse tutustuin solidaarisuustalouteen suorittaessani osaa jatko-opinnoistani Brasiliassa, São Paulon yliopiston kasvatustieteen laitoksella (FEUSP) vuonna 2009. Yksi kasvatustieteen maisteri- ja tohtoriopiskelijoille suunnatuista valinnaisista opintojaksoista oli ”Solidaarisuustalous ja kasvatus”. Lähes neljän kuukauden mittaisen opintojakson kuluessa perehdyttiin solidaarisuustalouteen sekä teoreettisesti että käytännön esimerkein ja tutustumiskäynnein esimerkiksi Brasilian Maattomien liikkeen (MST) leireille.

Opintojakso oli paitsi monien ajatusten ja toiminnan polkujen avaaja (ilman sitä olisin tuskin päätynyt mukaan esimerkiksi Suomen solidaarisuustalousverkoston toimintaan) myös tärkeä muistutus kasvatuksen kysymysten laveudesta ja yhteiskunnallisesta sidoksisuudesta, jotka suomalaisissa kasvatustieteissä valitettavan usein unohtuvat. Se muistutti myös, että yliopistossa on mahdollista rakentaa vallitsevaa järjestelmää kyseenalaistavaa ja sille vaihtoehtoja tarjoavaa vastapuhetta esimerkiksi valinnoilla siitä, mitä opetussuunnitelmaan sisällytetään. Käymäni yksittäinen opintojakso on siten perusteltua ymmärtää osaksi Gadottin hahmottelemaa laaja-alaista solidaarisuustalouden pedagogiikkaa.

Ajatus solidaarisuustalouden pedagogiikasta tulee siis nähdä vähintäänkin muistuttajana siitä, että kasvatamme kouluissa ja yliopistoissa aina – oppialasta riippumatta – myös taloudellisia toimijoita, joille voi ja tulee tarjota myös muunkaltaisia työkaluja kuin vallitsevassa talousjärjestelmässä toimimisen kilpailullisia eväitä. Taloutta voi ja tulee purkaa siitä mystiikasta, joka on opettanut meille talouden olevan asiantuntijoiden toimintakenttää sen sijaan, että se esitettäisiin meidän kaikkien yhteisenä asiana, yhteiselämän organisoimisen ja inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen tapana.

Toisaalta voi pohtia voiko ”Brasilian mallin” mukaisten toimintatapojen omaksuminen paitsi edistää solidaarisuustaloutta myös jollakin tavoin kahlita tai kesyttää sitä. Esimerkiksi osuustoimintaa Suomen yliopistoissa jo opetetaan, kuten edellä kuvattiin, mutta se tarjoillaan lähinnä keinona toimia vallitsevan järjestelmän sisällä, korkeintaan sen raoissa, ei niinkään mahdollisuutena tavoitella kokonaan uutta, kestävämpää taloudellisen toiminnan paradigmaa. Monet Latinalaisen Amerikan yhteiskunnallisista liikkeistä ovat tällaisen tilanteen välttääkseen päätyneet rakentamaan kokonaisia omia koulutusjärjestelmiään halutessaan rakentaa nimenomaan vaihtoehtoa vallitsevalle (talous)järjestelmälle. Tällaisia ovat esimerkiksi Brasilian maattomien liike MST:n koulut ja yliopisto Escola National Florestan Fernandes sekä zapatistien SERAZLN (Sistema Educativo Rebelde Autónomo de Liberación Nacional) (ks. esim. Ryynänen 2012).

Solidaarisuustalouden edistämistä yliopistojen toimesta, mitä siis esimerkiksi läpi tekstin siteerattu kasvatustieteilijä Moacir Gadotti toivoo, ei kuitenkaan tule tulkita tilanteeksi, jossa itse liikkeessä käytävä keskustelu syrjäytettäisiin ja siirrettäisiin yliopistojen hallittavaksi ja määriteltäväksi. Brasilian yliopistojen solidaarisuustaloushautomot ovat solidaarisuustalouden tukijoita ja edistäjiä, eräänlaisia katalysaattoreita, jotka toimivat myös itse oppien yhdessä solidaarisuustaloustoimijoiden kanssa. Ne myös sijoittuvat sillä tavoin yliopistojen reunamille, että niissä on tilaa vastapuheelle, jonka oikeutuksesta koko yliopistoinstituution ei tarvitse olla samaa mieltä – eikä niin olekaan. Samankaltainen toimintamalli olisi erityisen tervetullut myös Suomeen tilanteessa, jossa solidaarisuustalouden ituja purskahtelee siellä täällä, mutta laajempi keskustelu aiheesta vielä puuttuu (esim. Alhojärvi ym., tulossa). Tämä toisi uudenlaisia näkökulmia myös ”työelämärelevanssin” pohtimiseen, mitä esimerkiksi yhteiskuntatieteellisiltä ja humanistisilta aloilta edellytetään koko ajan enemmän. Mikä Suomen yliopisto siis ottaa solidaarisuustaloushautomohaasteen ensimmäisenä vastaan?

Gadottin peräänkuuluttama yliopistojen rooli solidaarisuustalouspedagogiikan edistäjinä ja toteuttajina kutsuu yliopistot tai vähintäänkin osia niistä julkilausutun eettisiksi, kaikille hyvää elämää edistäviksi toimijoiksi. Tällaisina ne ottaisivat kantaa yksittäisten tutkijoiden tekstien ja toiminnan kautta kaikille hyvän elämän ja ekologisen kestävyyden edellytyksiin mutta myös osallistuisivat teoillaan niiden edistämiseen esimerkiksi tietoa levittäen, ruohonjuuritason toimijoiden kanssa yhteen liittoutuen ja radikaalisti demokraattisia kasvatuksen käytäntöjä edistäen. Käytännössä yliopistoinstituution kulkusuunta on 2010-luvulla kuitenkin ollut tyystin toinen, kohti yhä tiukempikierteisiä markkinavetoisuuden spiraaleja. Tämän vuoksi erilaiset vastapuhekeskittymät, esimerkiksi hiljattain Helsingin yliopistoon perustettu AGORA-tutkimuskeskus, ovat erityisen tarpeellisia – ja niitä tarvitaan lisää, sekä yliopistoon että sen ulkopuolelle (ks. esim. Salminen, Vadén & Suoranta 2009; Vapaa yliopisto -kollektiivi 2014).

Kutsu solidaarisuustalouden pedagogiikan harjoittamiseen ja edistämiseen tulee kaikkinensa ottaa vastaan laajalti. Kimmokkeet toisin toimimiseen voivat syntyä pienistä kipinöistä, ja ihan jokainen meistä voi osaltaan edistää ja toteuttaa solidaarisuustalouden pedagogiikkaa eri tavoin. Tärkeintä on kuitenkin itse solidaarisuustalouden pedagogisuus eli se, että lopulta ”ainoa tapa oppia rakentamaan solidaarisuustaloutta on harjoittaa sitä itse” (Singer 2005, 19).

Sanna Ryynänen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin AGORA-tutkimusyhteisön blogissa,

Keskustelua julkaisusta voit jatkaa Yhteisalusta-foorumilla!

Kuva: Sanna Ryynänen


Alhojärvi, T., Ryynänen, S., Toivakainen, N. & van der Wekken, R. (tulossa). Solidaarisuustalous. Teoksessa Jakonen, M. & Silvasti, T. (toim.) Talouden uudet muodot. Helsinki: Into Kustannus (ilmestyy keväällä 2015).

Cruz, A. 2002. As condições históricas da emergência da “economia solidária” no Brasil: as tendências estruturais do mercado de trabalho. Campinas: arquivo eletrônico, http://www., luettu 15.11.2014.

Cruz, A. 2014. El encuentro de los saberes en la construcción de la economía solidaria. Las incubadoras tecnológicas de cooperativas populares en Brasil. Voces en el Fénix, 38, 69–75,, luettu 23.11.2014.

Freire, P. 2005. Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino. [Alkup. 1968/1970].

Freire, P. 2006. Pedagogy of Hope. Reliving Pedagogy of the Oppressed. London: Continuum. [Alkup. 1992].

Gadotti, M. 2009. Economia solidária como práxis pedagógica. São Paulo: Editora e Livraria Instituto Paulo Freire.

Jaramillo, N.E. & Carreon, M.E. 2014. Pedagogies of resistance and solidarity: towards revolutionary and decolonial praxis. Interface: a journal for and about social movements 6 (1), 392–411,, luettu 15.12.2014.

Kruppa, S. 2005. Uma outra economia pode acontecer na educação: para além da Teoria do Capital Humano. Teoksessa Kruppa, S.M.P.  (toim.) Economia Solidária e educação de jovens e adultos. Brasília: Inep/MEC, 21–30.

Köppä, T., Troberg, E. & Hytinkoski, P. 2008. Osuustoiminnan yliopisto-opetuksen aikamatka Suomessa. Teoksessa Kurki, S. & Kaipainen, R. (toim.) Tieteestä tekoja. Yliopisto yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tulkintoja maaseutukontekstissa. Helsinki: Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, 141–159., luettu 16.11.2014.

Lopes, M.L.A., Singer, H. & Justo, M.G. 2005. Economia Solidária e sistemas públicos: uma experiência de democracia em uma escola pública. Teoksessa Kruppa, S.M.P.  (toim.) Economia Solidária e educação de jovens e adultos. Brasília: Inep/MEC, 69–81.

Miller, E. 2010. Solidarity Economy: Key Concepts and Issues. Teoksessa Kawano, E., Masterson T. & Teller-Ellsberg, J. (toim.) Solidarity Economy I: Building Alternatives for People and Planet. Amherst, MA: Center for Popular Economics.

Ryynänen, S. 2012. Kasvatuksellista taistelua ja taistelevaa kasvatusta: yhteiskunnalliset liikkeet ja yhteiskuntakriittiset kansalaisjärjestöt kasvatuksena ja kasvattajina. Teoksessa Atjonen, P. (toim.) Oppiminen ajassa – kasvatus tulevaisuuteen. Joensuun vuoden 2011 kasvatustieteen päivien parhaat esitelmät artikkeleina. Helsinki: Suomen kasvatustieteellinen seura, Kasvatusalan tutkimuksia 61, 309–322.

Salminen, A., Vadén, T. & Suoranta, J. 2009. Tuleva yliopisto. Internet-julkaisu:, luettu 17.11.2014.

Singer, P. 2005. A Economia Solidária como ato pedagógico. Teoksessa Kruppa, S.M.P.  (toim.) Economia Solidária e educação de jovens e adultos. Brasília: Inep/MEC, 13–20.

Vapaa yliopisto -kollektiivi 2014. Vapaan yliopiston julistus. -online julkaisu 11.11.2014,, luettu 23.11.2014.

Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen

Suomentajan esipuhe

Peter Linebaugh on yhdysvaltalainen historioitsija, jonka tutkimukset ova keskittyneet erityisesti Englannin ja Irlannin työväestön historiaan. E. P. Thompsonin oppilaana hän on jatkanut radikaalin historian perinnettä, jossa tarkastelun kohteena ovat nouseva kapitalistinen järjestelmä, työväestön elämän kehitys ja työväenluokan vastarinta. Linebaughin kirjaa London Hanged – Crime and Civil Society in the Eighteenth Century (1991) voidaan huoletta pitää radikaalin sosiaalihistorian ajattomana klassikkona. Kirjassa Linebaugh tarkastelee 1700-luvun lopun englantilaisen palkkatyöyhteiskunnan väkivaltaista muokkaamista.

Parin viime vuosikymmenen aikana Linebaughin huomio on keskittynyt erityisesti yhteisvaurauden (the commons) historiallisen merkityksen tutkimiseen. Linebaugh tarkastelee kiinnostavasti yhteisvaurauden suhdetta kapitalismin peruskategorioihin (omistus, tuotantosuhteet, luokkataistelu, palkkatyö jne.) aina varhaisen uuden ajan alusta saakka. Tämän työn eräänlaisena yhteenvetona voidaan pitää kirjaa Magna Carta Manifesto – Liberties and Commons for All (2008). Linebaugh on myös vuosien saatossa vaikuttanut sellaisissa teoreettisissa kollektiiveissa ja lehdissä kuten Midnight Notes Collective, Zero Work ja Open Marxism sekä toiminut aktiivisesti erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä.ä nyt julkaistava suomennos Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen on Linebaughin tiivis prosaistinen yhteenveto yhteisvaurauden historiallisesta ja nykyisestä merkityksestä. Siinä hän käy läpi kahdeksantoista commons-keskustelun keskeistä tematiikkaa. Painopiste tekstissä on, kuten Linebaughin tutkimuksissa yleisemminkin, yhteisvauraudesta käytävissä poliittisissa kamppailuissa. Tekstikatkelma on Linebaughin tuoreesta esseekokoelmasta Stop,Thief!: The Commons, Enclosures, and Resistance (2014).

– Tero Toivanen

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2476″,”attributes”:{”alt”:”Stop, Thief -kansi”,”class”:”media-image”,”height”:”413″,”style”:”width: 250px; height: 375px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”275″}}]]Pysäyttäkää varkaat! Aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen

Olemme menettämässä olemassaolomme perustat etuoikeutetuille ja varakkaille. Eläkkeidemme, kotiemme, yliopistojemme ja maamme varastaminen on saanut ihmiset ympäri maailmaa huutamaan ”Pysäyttäkää varkaat!” sekä ajattelemaan yhteisvaurautta (the commons) ja toimimaan sen puolesta. Mutta mitä yhteisvauraus on?[1]

Sen nykymerkitys nousee menneiden vuosisatojen pimeydestä.

Aapiset olivat aikoinaan rukouskirjoja maallikoille. Yleensä ”aapinen” viittaa opukseen, jolla lapsia opetetaan lukemaan. Toisessa merkityksessään englannin kielen sana primer tarkoittaa kuitenkin laukaisinta, joka räjäytti ruudin vanhoissa vallankumouksen tuoksinassa käytetyissä piilukkoisissa kivääreissä.

Siispä tässä on aapinen yhteisvaurauteen ja yhteistekemiseen (commoning). Se ei sisällä rukouksia, mutta on toki hyvin vakava. Jos aapinen johtaa liikkeeseen, energioiden vapautumiseen tai räjähdykseen yhteisen hyvän puolesta, sitä parempi. Lyhyt aapiseni listaa kahdeksantoista ulottuvuutta, joilla keskustelua yhteisvauraudesta tällä hetkellä käydään.

Ruoka: Nyyttikestit, yhteisruokailun perinne, yhteisviljely ja -keittiö ovat perustavia ilmauksia ihmisten yhteistekemisestä. Ruokapöydän äärellä vieraanvaraisuutta ei voida erottaa ihmisyhteisön historiallisista periaatteista. Ateria on jokaisen uskonnon sydämessä. Jokapäiväinen leipämme. Valtamerilaivalla ruoka oli ”kortilla”, merirosvojen aluksilla ruoka oli merenkävijöille yhteistä.[2]

Terveys: Julkinen terveydenhuolto, kuntoilu- ja urheilumahdollisuudet, onnettomuuksien ja tautien ehkäisy sekä pääsy sairaalaan – kaikki yhä vaikeammin saatavilla. Kerran oli aika, jolloin sairaalat olivat vieraiden, muukalaisten ja matkailijoiden suojapaikkoja. Sairaalan toimintaperiaateissa ruumiillistui vieraanvaraisuus. Salus publica populi romani viittasi terveyden ja hyvinvoinnin jumalattareen, ”roomalaisten julkiseen terveyteen”. Todellakin, nykyaika vastaa historian pimeimpiä aikoja, kun lääke-, terveys- ja vakuutusyhtiöt yhteistyössä valtioiden kanssa kuristavat hyvinvoinnin jumalattaren vyyhteihinsä. Kerran luonto ja sen antimet olivat yhteinen lääkekaappi, eivät Terveysbisnes Oy Ab:n yksityisomistusta.

Turva: Militarismi ja raha eivät meitä turvaa. 9/11 osoitti, että maailman kalleimmat asevoimat eivät kyenneet suojelemaan amerikkalaisia tai edes omaa pääesikuntaansa. Sen sijaan tavalliset matkustajat, 23 minuuttia kestäneen yhteisen keskustelun ja äänestyksen jälkeen, kykenivät yhteisesti riisumaan United Airlinesin lento 93:n aseista. Uhrautuva yhteisö muodostettiin yhteisen hyvän edessä. Pentagonin johtopäätökset tapauksesta olivat tietysti ennalta arvattavat. Turvamme on vastavuoroisuutemme.

Asuminen: Squattaus, yhteisasuminen, kommuunit, hobojen viidakko[3], tarjottu yösija, kodittomien asunnot. Nämä eivät välttämättä ole aina käytännössä parhaita ratkaisuja, mutta vastaavat suoraan tarpeeseen, rakentuvat suorasta toiminnasta, ovat vastavuoroisuutta ja puhaltavat elämän kuolleisiin paikkoihin. Ne ovat kooperaatio.

Sukupuoli: Syntymä, hoiva, kasvatus, lähimmäiset ja rakkaus ovat yhteiskunnallisen elämän alku. Menneisyyden yhteisvauraus ei kuulunut vain miehille. Itse asiassa hyvin usein lasten ja naisten tarpeet tulivat ensin.[4] Eikä vain tarpeet, vaan päätöksenteko ja vastuu on kuulunut naisille aina teollisuuskaupungin ”slummeista” ja irokeesien matriarkaalisista konfederaatioista afrikkalaiseen kyläyhteisöön.

Ekologia: Katsokaa! Katsokaa Tahririn aukiolle. Katsokaa nuoria ja vanhuksia Ateenassa. Katsokaa joukkokokoontumisia Espanjassa. Ihmiset luovat urbaaneja tiloja, joissa on mahdollista heittäytyä keskusteluihin ja väittelyihin, jotka ovat elintärkeitä yhteistekemiselle. Parturia, naapuruston pikkupuotia, kirkon kellaria, jäätelöbaaria, tai paikallista osuuskuntaa ei ole enää olemassa. Kaupungintalo on mennyttä ja torista on tullut parkkipaikka. Joten ensimmäinen yhteistekemisen askel on löytää paikka tai tila, ja jos sellaista ei ole helposti saatavilla, sellainen on luotava. Tulevaisuuden uhkakuvat vaativat meitä yhteistämään tehtaitamme ja toimistojamme.

Tieto: Yhteisvauraus kasvaa ilman tekijänoikeutta. Kun sytytät kynttiläsi minun kynttilästäni, ei liekkini heikkene, saati sammu. Tai kuten Thomas Jefferson sanoi: ”Hän joka vastaanottaa ideani, saa itselleen ohjeistuksen, joka ei heikennä minun ideaani, aivan kuten se, joka sytyttää soihtunsa omastani, vastaanottaa valon himmentämättä omaani.” Keskustelu, tai vain puhe, tai miksei räppääminen, oli aikoinaan ihmisten Internet. Yhteinen ymmärrys (common sense) nousee sukusiteiden ja naapurustojen verkostoista. Mutta tarvitsemme paikan, jossa kohdata! Sopisivatko koulut? Vimmalla valon sammumista vastaan!

Semantiikka: Massiivinen Oxford English Dictionary sisältää neljästä viiteen sivua määritelmiä sanalle ”yhteinen”, alkaen määritelmällä ”kuulua yhtäläisesti enemmälle kuin yhdelle”. Useat voimakkaimmista sanoistamme yhteiskunnallisine, poliittisine ja hengellisine pohjavireineen ja tarinoineen juontuvat yhteisestä, kuten yhteisö, yhteisöllinen, yhteiskäyttö, yhteisöllisyys, yhteys tai yhteenliittymä. Etymologisesti nämä sanat ovat niin sanotusti kahden latinalaisen vanhemman jälkeläisiä: com tarkoittaa yhdessä ja munis jonkinlaista velvollisuutta. Tietenkään meidän ei tarvitse pysytellä englannissa tai latinassa. Andien vuoristoalueilla avainsana onallyus; Meksikossa ejido. Sana ”yhteinen” voi olla visainen, sillä se on avoin kaksoismerkityksille ja lipevälle kielelle.[5] Usein sitä käytetään itseään vastaan, kuten on aidattujen asuinalueiden (kaupunginosien muurit) tai aidattujen markkinoiden (ostoskeskukset) kohdalla. Ne julistavat itsensä yhteisiksi, mutta perustuvat todellisuudessa ulossulkemiseen – ellet sitten omista rutkasti pätäkkää!

Työväenluokka: Korkeimmat oikeuselimet ovat hyökänneet naistyöläisten luokkatoimintaa vastaan. Nouskaamme koko työväenluokka, palkkatyöläiset ja työttömät, naiset ja miehet, horroksestamme ja näyttäkäämme, että emme odota korkeimmalta oikeudelta lupaa toimia luokkana.

Jotkut sanovat, että prekariaatti on korvannut proletariaatin. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että elämä meille tavallisille ihmisille (common people) on tullut turvattomammaksi, epävarmemmaksi, yhdellä sanalla prekaarimmaksi. Olemmepa sitten vanhoja tai nuoria, köyhiä tai juuri ja juuri toimeentulolla kitkuttelevia, ovat instituutiot, jotka ennen auttoivat meitä kadonneet ja niiden merkitys on kääntynyt lähinnä ”hyvinvoinnin” tai ”sosiaaliturvan” kaltaisiksi kirosanoisiksi. Kuten kokemukset hurrikaani Katrinan tai asuntoluottokriisin kaltaisista katastrofeista ovat meitä opettaneet, hallituksilla tai yrityksillä ei ole kykyä hallita tällaisia asioita. Katastrofien lisääntyessä olemme yhä useammin keskenämme ja huomamme, että meidän on kaivettava maata syvemmältä. Menneisyyden unohdettujen ja nykyisten, spontaanisti organisoitujen yhteisresurssien on oltava valmiina kun tarve syntyy. Kuka ylipäätänsä pyörittää työpaikkoja?

Oleminen: Yhteisvauraus ei viittaa pelkästään resursseihin, eikä vain ihmisiin, vaan näiden keskinäisyhteyteen. Yhteisvauraus ei ole vain yhteisresursseja, eikä se ole sama asia kuin ”ihmiset”. Toisin sanoen se ei ole asia, vaan suhde. Keskiaikaisessa Euroopassa metsät, nummet, rannikot ja jokisuistot olivat kommonerien (commoner), tavallisten ihmisten yhteisiä paikkoja. Kommoneri oli henkilö, joka yhteisti (commoned) tällaisilla mailla, kyläläinen yhteisti (intercommoned) kylän ja niiden väen toisiinsa. Sen sijaan legendojen kiusankappaleet, ylhäiset lordit ja leidit, epäyhteistivät (discommoned).[6] Näissä kamppailuissa muodostettiin elintilamme sekä käsitys ”ihmisluonnosta” ja luonnosta itsestään.

Tietoisuus: Usein et tiedä yhteisvauraudesta ennen kuin menetät sen. Naapurusto ilman kävelykatuja, kuivunut suihkulähde, maa jota perheesi ennen käytti, raikas ilma joka kerran elvytti ajatuksesi – menetetty! He vievät vapauksiamme, joita pidimme itsestäänselvyytenä. Jo riittää! Pysäyttäkää varkaat!

Politiikka: Yhteisvauraus on hallituksen ulottumattomissa. Yhteisvarannot kehittävät oman turvansa. Tapa, tai tottumus ja sosialisaatio, pikemmin kuin väkivaltakoneisto, välittää ihmisten välisiä suhteita, kuten jokainen joka on organisoinut naapuruston pesäpallopelejä tai jalkapalloa kadulla hyvin tietää. Englannin historiassa politiikka alkoi aateliston ja kommonerien välisestä kiistasta. Siksi on olemassa House of Lords ja House of Commons.

Laki: Yleensä perinne, pikemminkin kuin laki, vartioi ja määrittelee yhteisvauratta. Perinne on paikallista, se pysyy muistissa, ja varttuneemmat ovat yhteisöjen muistin varjelijoita. Afrikan ja Latinalaisen Amerikan historia myös opettavat, että tämä saattaa olla jälleen yksi valeasu patriarkaatille ja syntyperäisille etuoikeuksille. Vaikka siis kunnioitamme perinnettä, emme romantisoi sitä.

Talous: Yhteisvauraus on usein ostamisen ja myymisen ulottuvuuden ulkopuolella, tai tavaramuodon ulkopuolella: se on siellä, missä elämää vaalitaan kasvokkain. Yhteisvauraus ei ole lahjataloutta eikä nyyttikestejä. Ei, kaikki ei ole ilmaista, mutta kyllä, kaikki voidaan jakaa. Kyse on vastavuoroisuuksien tilasta. Tämä talous ei perustu Martin Luther King Jr.:n nimeämään pahuuden kolmiyhteyteen, militarismiin, rasismiin ja kuluttajuuteen. Eikä perustunut teollinen vallankumouskaan. Pikemminkin päinvastoin. Englannissa mekanisaatio oli itse asiassa vastavallankumouksellinen ja tuotti, noen ja lian lisäksi, teollisuuden vastakohdan: kurjuutta työläisille ja laiskuutta hallitsijoille. Kuka puhui ristiriitaisuuksista!

Historia: Yhteysvauraus on ikivanha ja se on kaikkialla, Irakista Indianaan, Afganistanista Arizonaan. Se nivoutuu osaksi alkuperäiskansojen perinteitä ja sillä on lukuisia nykyisiä ilmenemismuotoja. Historia ei ole suoraviivaista kehitystä tai suoria hyppäyksiä portaalta toiselle. Historian tasoja on useita, ne ovat päällekkäisiä, uusiutuvia, takaisiniskeviä ja joskus harppauksenomaisia, mutta koskaan ne eivät tosiasiassa katoa. Aina on ollut lukemattomia yhteistekemiselle rakentuneita yhteisöjä. Ja sitä paitsi: mistä kehityksestä puhumme? Ja kehityksestä kenelle?

Uskonto: Laupias Samarialainen ja Kaikki yhteistä -periaate. Fransiskaanit sanovat juri divino omni sunt communia, taivaallisen lain mukaan kaikki on yhteistä. Uusi Testamentti kertoo, kuinka varhaiskrisitityt pitivät kaikkea yhteisenä. Marie Chauvet, haitilainen kirjailija ja haitilaisen voodoon todistaja, kirjoittaa: ”Joku koski kalebassipuuhun, voi herra jumala! … Joku koski kalebassipuuhun … joku koski kalebassipuuhun … Kaadatte kaikki puut, ja maata ei enää suojele kukaan. Katsokaa, luontoäiti kääntää teille selkänne, ja näyttää hampaitaan kostoksi.”

Runoilijat ja kirjailijat: runoilijamme ja teoreetikkomme, vallankumouselliset ja reformistit, kaikki ovat unelmoineet yhteisvauraudesta. Henry David Thoreau, Walt Whitman, Maya Angelou, Thomas Paine, Karl Marx, Peter Kropotkin, Claude McKay, Tom McGrath, Marge Peircy… ja lista jatkuu loputtomasti, demokraateista anarkisteihin, sosialisteista kommunitaristeihin, tuplajuulaisista punikkeihin, kansanmuusikoista rokkareihin.

Englanti: Jotkut liittävät yhteisvaurauden Englannin vihreisiin nummiin, ja siteeraavat seuraavaa vanhaa viisautta:

Laki vangitsee miehen tai naisen
joka varastaa hanhen yhteiseltä
Mutta vapauttaa suuremman konnan
Joka varastaa yhteisen hanhelta.

Vankilat ja yhteisvaurauden menettäminen kulkevat käsi kädessä Englannin historiassa, vaikkakin edellisen sukkeluuden laski suustaan irlantilainen.[7] Ketkä ovat tämän päivän hanhia? 1790-luvun Englannissa, yhteismaiden aitaamisen ja vankiloiden rakentamisen aikaan, romantiikan vallankumous tuotti kulttuurivastareaktioiden tulvan. Samuel Coleridge jätti jälkeensä joitakin suuntaviivoja, joista voimme lainata lopuksi:

Palaa, puhdas usko! Palaa, nöyrä hurskaus!
Maailman valtakunta on teidän: jokaisen sydämen
Itsehallittu, suunnaton rakkauden heimo
Yhteisellä uurastuksella, yhteisestä maasta noussut
Nauttikaa kaikille kuuluvasta vauraudesta…

Peter Linebaugh

Käännös: Tero Toivanen

Lue myös Peter Linebaughin iskevä jäähyväisluento:


1. Industrial Workers of the World -ammattiliiton “wobblyjen” (suomeksi tuplajuulaisten) tunnettu tapa oli huutaa yhtäkkiä ruuhkaisella kadulla ”Seis,  pysäyttäkää varas!”. Kun huutaja sai ihmisten huomion, hän jatkoi: ”Minut on ryöstänyt… kapitalistinen systeemi.” Ks. Peter, Linebaugh 2014: Stop, Thief! The Commons, Enclosures and Resistance. Oakland: PM Press; Tuplajuulaisista katso:, katsottu 10.6.2014. Suom. huom.

2. Tässä Linebaugh viitannee tutkimuksiinsa Atlantin merirosvoista. Merirosvouden taustalla oli kapina esimerkiksi Englannin kuninkaallisen laivaston brutaalia kuria, surkeita oloja ja luokatonta ruokapalkkaa vastaan. Piraattien kaapatessa laivoja haltuunsa, laiva julistettiin yhteisomistukseen ja sen käytännöistä ja suunnasta päätettiin demokraattisesti. Ruoka jaettiin ja aterioitiin yhdessä. Ks. Peter Linebaugh & Marcus Rediker 2006: The Many Headed-Hydra. Verso. Suom. huom.

3. Hobo oli nimitys Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen työväenluokan jäsenille, jotka matkustivat tavarajunilla pitkin yhdysvaltalaista rautatieverkostoa etsien työtä, toimeentuloa ja vapautta. Arviolta 20 000 ihmistä eli hobo-elämää, ja hobo-elämäntyyli jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Hobot kehittivät oman slanginsa ja symbolinsa helpottamaan junaradoilla liikkumista. Radan varsille syntyi vahvoja hoboyhteisöjä, joissa vallankumoukselliset aatteet ja kapitalismin pakkojen ulkopuoliset yhteiselämän tavat levisivät. Katso esimerkiksi Caffentzis, George 2013: In Letters of Blood and Fire. Common Notions; Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi 2014: Metropoli. Tutkijaliitto, tulossa; Wikipedia:, katsottu 10.2.2014. Suom. huom.

4. Silvia Federici korostaa, että yhteisten aitaaminen uuden ajan alussa merkitsi historiallista tappiota naisille. Yhteiset, maa, metsät, vedet, olivat luoneet perustan naisten elämälle ja toimeentulolle. Samalla niillä oli erityismerkitys naisille kokoontumispaikkoina. Niissä jaettiin neuvoja ja uutisia ja sovittiin yhteisöä koskevista asioista. Yhteiset tarjosivat siten myös mahdollisuuden kollektiivisen vastarinnan muodostamiseen patriarkaalista järjestystä vastaan. Aitaamisen jälkeen naiset alistettiin uusintavaan työhön. Sidottuina kotiin, uusintavaan työhön ja riippuvaisuuteen miesten rahapalkasta, naiset pakotettiin ”virallisen” rahavälitteisen yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle. Federicin mukaan naisten yhteiskunnallisesta työstä ja ruumista tuli maan, veden ja ilman kaltaisia ”luonnollisia” resursseja talouden ja miestenriistettäväksi. Ks. Federici, Silvia 2006: Caliban and the Witch. Autonomedia. Suom. huom.

5. Vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi suomalaisten porvarillisten puolueiden tavasta hyödyntää juuri yhteisestä johdettua retoriikkaa yhteisöllisyyksineen, luovine kulttuureineen ja toivotalkoineen? Suom. Huom.

6. Linebaugh korostaa usein, että keskiajalla englannin kielen sana common ei ollut niinkään substantiivi, vaan verbi, jolla kuvattiin yhteismaiden yhteiskäyttöä. Siksi yhteisvaurautta ei ole koskaan ymmärretty vain resurssina vaan ihmisen ja luonnon tai ihmisten välisenä suhteena. Ks. Linebaugh, Peter 2010: Magna Carta Manifesto.

7. Linebaughin eräänlaiseksi sosiaalihistorian klassikoksi noussut London Hanged -kirja tutkii 1700-luvun lontoolaista työväenluokkaa ja sitä, kuinka väkivaltaa käytettiin eri tavoin pakottamaan proletariaatti hyväksymään palkkatyö-instituution periaatteet. Goose-riimittely on kansanperinteen mukaan irlantilaista alkuperää. Suom.huom.


# Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!



Tarvitseeko pääoma annoksen yhteistä?

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2491″,”attributes”:{”alt”:”Rikkoutunut ikkuna”,”class”:”media-image”,”height”:”360″,”style”:”width: 251px; height: 188px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Nykyinen talouskriisi ei ole vain taantuma, vaan se on myös yhteiskunnallista vakautta koskeva kapitalismin kriisi. Jotta kapitalismi voisi palata takaisin kasvun ja kasautumisen uralle, sen on järjestettävä uudelleen luokka- ja valtasuhteet sekä kehitettävä uusia hallinnan järjestelmiä.[1]

Kaksi merkittävää murrosvaihetta pääoman hallinnassa olivat keynesiläisyyden valtakausi toisen maailmansodan jälkeen sekä siirtyminen uusliberalismiin 1970-luvulla. Niitä seurasivat kiivaat yhteiskunnallisten kamppailujen jaksot, jotka auttoivat yhteiskunnallisia liikkeitä visioimaan vaihtoehtoisia taloudellis-sosiaalisia järjestyksiä.

Pääoma pelkäsi, että “massoja otteessaan pitävät ideat” saisivat aikaan radikaalin yhteiskunnallisen muutoksen, ja se oli siksi yhtäkkiä valmis muuttamaan “hallinnan” paradigmaansa sisällyttämällä siihen tiettyjä yhteiskunnallisten liikkeiden esittämiä vaatimuksia. Samalla aiempia sopimuksia liikkeen muiden osien kanssa sanottiin irti, ja uuden paradigman kustannukset sysättiin ympäri maailman toisille yhteisöille ja toisiin ympäristöihin.

Yhteiskuntaruumiin eri osien asettaminen toisiaan vastaan on aina ollut pääoman kehittymisen strategia.[2] Tällä kertaa tilanteesta on kuitenkin tulossa hieman monimutkaisempi. Väitän ensinnäkin, että kun pääoma kohtaa juuri tämän yhteiskunnallista vakautta koskevan kriisin, se päätyy umpikujaan. "Umpikuja" tarkoittaa, että kapitalistinen järjestelmä ei enää saa toimintaympäristöstään riittävästi tukea kasvamiselleen.

Pääoma on voima, joka organisoi yhteiskunnallista toimintaa kasautumisen välineeksi kaksijakoisessa ympäristössä. Toimintaympäristön ensimmäinen puoli koostuu yhteiskunnallisista järjestelmistä, jotka uusintavat elämää eri tavoin tavaramuodon ulkopuolella. Rahan hankkiminen ei näissä järjestelmissä ole päämäärä itsessään (kuten se on pääomalle) vaan enintään keino, jolla tarpeet tyydytetään. Kun hankitut hyödykkeet siirtyvät pois markkinoiden piiristä ja astuvat osaksi sosiaalista yhteistoimintaa (kotitalouksissa, järjestöissä, verkostoissa jne.), ne päätyvät usein monimutkaiseen, kulttuurisesti ja poliittisesti moninaiseen ja kirjavaan yhteisten (commons) maailmaan. Työvoiman kulttuurinen ja fyysinen uusintaminen – tämä pääomalle ratkaisevan tärkeän arvoa tuottavan tavaran tuotanto – tapahtuu pääoman kontrollin ulkopuolella, vaikka toki pääomaan tiukasti kytkettynä.

Toisen ympäristön, josta kapitalismi on riippuvainen, muodostavat ne ekologiset järjestelmät, joiden varaan kaikki elämä ja sosiaalinen järjestys perustuu.

Kapitalismin umpikuja johtuu yhtäältä yhteiskunnallisen uusintamisen järjestelmien tuhoutumisesta palkanalennusten ja hyvinvoinnin leikkausten myötä viimeisimmän 30 vuoden aikana (kun työstä on tullut yhä pidemmälle yksilöllistettyä, joustavaa ja prekaaria). Toisaalta se johtuu taas luonnon ekosysteemien syvenevästä kyvyttömyydestä ruokkia pääomaa sen loputtomalla ryöstöretkellä, jossa se louhii luonnonvaroja kasvavaan tahtiin ja ulkoistaa kustannuksia esimerkiksi käyttämällä ilmakehää kaatopaikkanaan. Näin ymmärrettynä, kapitalismi on päätynyt umpikujaan, jonka ylittäminen kapitalismin omin keinoin tuottaa pahimmillaan yhteiskunnallisen ja ekologisen katastrofin, tai parhaimmillaan yhteiskunnallisen konfliktin kärjistymisen.

Kuinka pääoma voi selvitä tästä umpikujasta? Haaste on siinä, että kapitalistisen järjestelmän selviäminen edellyttää sen kykyä kehittää kasvustrategioitaan ja jatkaa kasautumistaan. Pääoman rakenteellinen  riippuvuus kasvusta ei johdu pelkästään sen perustavasta tarpeesta leikata ja ulkoistaa kustannuksia osana kasautumisprosessia. Kasvu on välttämätöntä myös siksi, että se on tapa sovitella voiton maksimointiin tähtäävä tuotantotapa yhteen tulonjaon hierarkkisten muotojen kanssa. Kun "nouseva aalto kannattelee kaikkia veneitä", yhteiskunnalliseen tasa-arvoon tähtäävien kamppailujen luoma paine epätasa-arvon ratkaisemiseksi ja tulojen uudelleenjakamiseksi hiipuu.

Nykyään kaikki pääoman käytettävissä olevat strategiat ja korjausliikkeet kasvun jatkamiseksi kuitenkin vain syventävät yhteiskunnallisen ja ekologisen uusintamisen kriisiä sekä voimistavat ja laajentavat vastarinnan muotoja (vaikka tällä vastarinnalla ei olisikaan ennaltamäärättyä polttopistettä).[3] Pääoma on siksi pakotettu muuttamaan yhteiskunnallisten suhteiden hallinnan tapaa tai ainakin hienosäätää uusliberalistista hallintaa, jotta se kykenisi hillitsemään yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä sekä pitämään siitä nousevien kuohuntojen valvomisesta ja suitsimisesta koituvat kulut kurissa. Joka tapauksessa pääoma tarvitsee muita järjestelmiä ja yhteisöllisyyden muotoja vahvistaakseen omaa pyrkimystään.

Tästä pääsemme toiseen väitteeseeni: päästäkseen umpikujasta pääoma tarvitsee yhteisiä, tai ainakin niiden erityisiä kesytettyjä muotoja. Se tarvitsee annoksen yhteistä. Koska uusliberalismi ei aio hellittää otettaan maailman hallinnasta, sen täytyy todennäköisesti kutsua yhteiset apuun tuhojen selvittelyyn; ja jos näitä yhteisiä ei ennestään ole, pääoman täytyy jotenkin edistää niiden syntymistä.

Toisaalta yhteiset ovat järjestelmiä, jotka voisivat toimia aivan toiseen suuntaan: ne voisivat synnyttää sosiaalisen perustan pääomasta ja sen valtaoikeuksista erillisten ja vaihtoehtoisten yhteiskunnallisten tuotannon muotojen esiin tuomiselle. On nimittäin vaikeaa kuvitella vapautumista pääomasta – tai uusien ratkaisujen keksimistä buen vivirin eli yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi – ilman että samaan aikaan rakennetaan yhteisten maaperää, ei-hyödykkeistetyn yhteiskunnallisen tuotannon järjestelmän perustalta tapahtuvaa organisoitumista. Yhteiset eivät ole vain "kolmas tie" valtion ja markkinoiden tekemien virheiden tuolla puolen; ne ovat väline vaatia omistajuutta elämään ja sen uusintamiseen tarvittaviin ehtoihin.

1970-luvulta saakka jatkuneet vaatimukset laajemmasta demokratiasta, jotka nyt nousevat yhteiskunnallista ja taloudellista kriisiä vastaan kaikkialla maailmassa, ovat tosiasiassa ruohonjuuritason demokraattisia vaatimuksia yhteiskunnallisen uusintamisen keinojen hallinnasta. Demokraattiset vapaudet tarkoittavat henkilökohtaisia panostuksia ja vastuita, ja yhteiset ovat välineitä näiden velvollisuuksien sekä niitä vastaavien sosiaalisten suhteiden ja tuotantototapojen järjestämiseen. Juuri tätä prosessia Peter Linebaugh kutsuu "yhdessätekemiseksi" (commoning).

Umpikuja on siis oikeastaan kaksinkertainen: se koskee sekä pääomaa että yhteiskunnallisia liikkeitä. Yhtäältä pääoma tarvitsee yhteisiä selvitäkseen kriisistä. Toisaalta yhteiskunnallisten liikkeiden pitää haastaa pääoman toteuttamat yhteisen aitaamiset, jotta ne voisivat rakentaa uskottavia vaihtoehtoja ja estää pääomaa kaappaamasta yhteisiä omia tarkoituksiaan varten. On siis ratkaisevan tärkeää sekä puolustaa jo olemassa olevia yhteisiä aitaamiselta että myös rakentaa uusia yhteisiä, joista on tulossa keskeisiä kamppailun kenttiä. Yhteisten potentiaali yhteiskunnallisena järjestelmänä ja voimana, joka voi kumota pääoman ylivallan, kiteytyy juuri tähän arvokamppailuun. Kuitenkin yhteisiä koskevassa kirjallisuudessa kamppailu ero kahden järjestelmän erilaisten arvontuotannon logiikoiden välillä on jäänyt riittämättömälle huomiolle.

Yhteiset ja pääoma yhteiskunnallisina järjestelminä

Yhteiset toimivat yhteiskunnallisissa tiloissa, joita pääoma ei ole vielä vallannut. Nämä tilat voivat olla yhtä hyvin pääoman organisaatioiden ulkopuolella kuin myös niiden sisäpuolella. Yhteisiä on esimerkiksi järjestöissä ja yhdistyksissä, sosiaalikeskuksissa, asukastoimikunnissa, alkuperäiskansojen käytännöissä, kotitalouksissa, kyberavaruuden vertaistuotannossa ja uskonyhteisöissä organisoidussa yhteisöllisten toimien uusintamisessa. Yhteinen ilmenee myös tehtaiden työntekijäportaassa ja toimistoruokaloissa työtoverien tukiessa toinen toisiaan, jakaessa lounashetkensä ja kehittäessään solidaarisuuden ja vertaisavun muotoja. Yhteinen ja yhdessätekeminen sijaitsevat yhteiskunnallisen työn huokosissa, joista pääoma ei vallankumouksellisista hallinnointistrategioistaan huolimatta kykene niitä kontrolloimaan.

Nämä yhteisen käytännöt ovat mahdollisia niin kauan kun ne täyttävät tilaa, jossa kapitalistiset käytännöt eivät määrää. Tästä syystä aina kun arvokamppailu kahden erilaisen ihmistoiminnan arvottamisen tavan välillä kohtaa rakenteellisen rajansa – eli kun pääomalle tai yhteiselle ei ole enää yhteiskunnallista tilaa, jossa ne voisivat kehittyä haastamatta toista – niiden väliin muodostuu rintamalinja. Tämän rintamalinjan muotoutuminen on yhteisten näkökulmasta joko mahdollisuus mobilisoitua kapitalistista logiikkaa vastaan tai sitten taipua siihen, riippuen kussakin tilanteessa vallitsevista yhteiskunnallisista voimasuhteista.

Yhteisen ja pääoman välinen rintamalinja tulee vastaan (tai ainakin saattaa tulla vastaan) siksi, että yhteiset muodostavat erityisen yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sen piirissä on mahdollista, että työnteko, organisoituminen ja sosiaalisten suhteiden muodot eivät alistu ulkoisille paineille, vaan järjestävät oman uusintamisensa itsenäisesti noudattaen sellaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden kriteerejä, jotka yhteisen tekijät (commoners) ovat itse määrittäneet. Tämä mahdollisuus on kiinni yhteisten sisäisistä sattumanvaraisista voimasuhteista, verkottuneiden yhteisten voimasta, sekä yhteisten ulkopuolisista voimista kuten pääomasta. Yhteiset edustavat siis mahdollisuuksien kenttää kamppailussa pääomaa vastaan.

Tuotannon kapitalistinen organisointi pyrkii tietenkin rajoittamaan näitä mahdollisuuksia mahdollisimman paljon sekä tietyn kapitalistisen yrityksen tasolla että myös siinä, miten nämä mahdollisuudet ilmenevät markkinoilla. Työvoiman tulee esimerkiksi alistua kapitalistisen kehityksen perustaville periaatteille, joissa ainoastaan voitto, ei yhteiskunnallisen työn varsinainen anti hyvinvoinnille tai buen vivirille, määrittelee sen, tulkitaanko tuotannossa ja uusintamisessa käytetty yhteiskunnallinen työ hyödylliseksi.

Tästä seuraa, että kamppailut pääoman sisällä parempien työ- ja elämänolojen saavuttamiseksi voivat tuoda joillekin positiivisia emansipatorisia parannuksia. Jos nämä onnistutaan kanavoimaan voittoa tavoittelevaan kapitalistiseen toimintaan, tarkoittavat niiden tavoittelemat muutokset pääoman kannalta yhteiskunnallisen uusintamisen kasvavia kustannuksia. Ne taas on siirrettävä yhteiskunnallisen tuotannon muihin solmukohtiin sekä ympäristöön, jotta pääoma järjestelmänä voisi selvitä. Kapitalistisen globalisaation viimeisin aalto on elävä esimerkki tästä dynamiikasta.

Yhteinen ja pääoma

Yhteisen ja pääoman välinen suhde on väistämättä monitulkintainen, koska näiden kahden järjestelmän keskinäisriippuvuus ja toisiinsa kytkeytynyt kehitys tekee vaikeaksi nähdä kumpi järjestelmistä käyttää toista hyödykseen. Monitulkintaisuutta voidaan parhaiten kuvata tarkastelemalla sitä paradigmaattista roolia, joka "kyläyhteisillä" on suhteessa pääomaan. Tunnetussa tutkimuksessaan Claude Meillassoux väitti, että Etelä-Afrikan kyläyhteisissä tapahtuva uusintamiseen ja toimeentuloon tähtäävä työ (josta vastasivat pääasiassa naiset) avasi miestyöntekijöille mahdollisuuden muuttaa työn perässä ja olla työmarkkinoiden käytettävissä esimerkiksi rahakasvien viljelyssä tai muissa palkkatöissä. Kyläyhteisissä tehty työ vähensi työmiesten uusintamisen kustannuksia, koska heidät palkanneiden kapitalistien ei tarvinnut maksaa kasvatuksesta tai järjestää minkäänlaista sosiaaliturvaa sairauksien, työttömyyden tai eläköitymisen varalle (Meillassoux 1981). Mutta Meillassoux havaitsi myös nykyisten kyläyhteisten monitulkintaisen luonteen. Jos toimeentuloa tuottavat yhteiset ovat liian "heikosti tuottavia", menettää pääoma niissä tehdyn työvoiman "ilmaisen lahjan". Jos ne taas ovat liian "hyvin tuottavia", haluavat yhä harvemmat työntekijät muuttaa pois kylästä, mikä puolestaan nostaa palkkatasoa (Caffentzis 2004).

Toisin sanoen yhteisten ja pääoman välisessä suhteessa on kyse kahdesta autopoieettisesta yhteiskunnallisesta tuotantojärjestelmästä, joiden keskinäistä yhteennivoutumista ja aineenvaihduntaa säätelee kummankin järjestelmän sisäinen dynamiikka.

Tämä yhteisten ja pääoman välisen suhteen ytimeen ulottuva monitulkintaisuus tarkoittaa, että kysymykset yhteiskunnallisesta vallasta (eli oikeudesta resursseihin sekä kommonerien vaistonvaraisesta vastakkainasettelusta pääoman kanssa) saattavat olla ratkaisevia. Tämän kamppailun yhteiskunnallinen ennakoimattomuus tarkoittaa, että kysymystä siitä, onko yhteisiä mahdollista kaapata niille vieraisiin käyttötarkoituksiin, ei voi käsitellä ideologisesti. Kysymys kaappaamisesta asettuu strategiseen mahdollisuuksien kenttään, joka vaatii toimintaympäristöön ja mittakaavaan perustuvia tilannekohtaisia arvioita. Voidaan esimerkiksi väittää, että yhteisten riippuvuus markkinoista joidenkin tarpeiden tyydyttämiseksi on määritelmällisesti todiste yhteisten kaappaamisesta, vaikka se voi yhtä hyvin olla myös tietoisesti valittu selviytymisstrategia ja edellytys yhteisten uusintamiselle.

Yksi avaintekijä tämän monitulkintaisuuden ja sen lopputulemien ymmärtämisessä on palkkataso – sekä sen yksityinen että yhteiskunnallinen osatekijä. Muiden vaikutustensa ohella matalampi palkkataso vähentää ihmisten kykyä käyttää aikaa ja kerätä resursseja yhteiseen – siis kykyä yhdessätekemiseen.

Muutamia ajankohtaisia esimerkkejä yhteisten kaappaamisesta

Pääoman kasvava riippuvuus yhteisistä ei hillitse sen halua aidata yhteistä, kuten olemme viimeaikaisista ja edelleen käynnissä olevista maankaappauksista eri puolella maailmaa huomanneet. [4] Pikemminkin on todennäköistä, että aitaamisten lisäksi pääoma yrittää käyttää yhteisiä korjaamaan kriisin aiheuttamia lukuisia yhteiskunnallisia ongelmia ja kesyttämään ne vaatimukset, joita yhteisestä voisi potentiaalisesti nousta pääoman hallinnalle. Aitaaminen ja yhteisten kaappaaminen vaikuttavat olevan kaksi toisiaan täydentävää osatekijää kapitalismin uudessa strategiassa.

Tämä voidaan havaita Maailmanpankin lähestymistavassa kehitykseen globaalissa etelässä. Maailmanpankki on jo vuosien ajan korostanut tiettyjä yhteisten hallinnan puolia kuten resurssien varastoimista, yhteisön osallistumista, luottamusta sosiaalisena pääomana ja niin edelleen. Siinä missä yhteisöt luovat keskinäisiä luottojärjestöjä kasatakseen säästöjä ja hallitakseen niiden jakamista itsenäisesti finanssirahayhteisten (financial money commons) kautta (Podlashuc 2009), nojaavat kehitysyhteistyötoimijat samoihin periaatteisiin sitoakseen yhteisöjä pankkeihin ja mikroluotoittajiin sekä siten vahvistaakseen yhteisöjen riippuvuutta globaaleista rahavirroista. Tällä tavalla yhteistyön ja solidaarisuuden siteet, joita yhteisissä hoivataan, muunnetaan keskinäiseksi kontrolliksi ja markkinaintressejä palvelevaksi häpeän uhaksi (Karim 2008).

Iso-Britanniassa konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallitus on toteuttanut massiivisia julkisten menojen leikkauksia vuodesta 2010 lähtien. Hallitus edistää nyt näkemystään "Big Societystä", jolla se väittää tukevansa yhteisöjen voimaantumista ja siten yhteiskunnallisten murrosten ratkaisemista. Uusliberaalin aikakauden agenda etenee vauhdilla, ikään kuin mitään kriisiä ei olisi ollutkaan, vaikka hallitseva luokkaa tietää hyvin tämän toiminnan aiheuttamat yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat. Siinä missä Margaret Thatcher totesi 1980-luvulla, että “yhteiskuntaa ei ole olemassa”, haluaa konservatiivipääministeri Cameron muuttaa yhteiskunnan "Isoksi Yhteiskunnaksi". Tämä kehityskulku jatkaa sitä yhteisöjen osallistamisen strategiaa, jota Iso-Britannian New Labour sekä Yhdysvaltain ja Kanadan hallitukset ovat jo aiemmin toteuttaneet (De Filippis ym. 2010). Cameronin mukaan hallitusten tulisi "avata julkiset palvelut uusille tuottajille kuten hyväntekeväisyysjärjestöille, yhteiskunnallisille yrityksille ja yksityisille yrityksille, jotta saisimme lisää innovaatioita, moninaisuutta ja kykenisimme paremmin vastaamaan yleisiin tarpeisiin" sekä luoda “vetovoimaisia yhteisöjä” (communities with oomph).

Ison Yhteiskunnan lähestymistapa pakottaa kuitenkin myöntämään, että kaikki resurssit eivät ole finansiaalisia, vaan resursseja lojuu myös käyttämättä myös pirstaloituneissa ja eristetyissä yhteisöissä, joissa ne tulisi aktivoida jonkinlaisen yhdessätekemisen kautta. Ison Yhteiskunnan uudistuksissa vaaditaan esimerkiksi, että ihmisten tulee ottaa asiat omiin käsiinsä kokoamalla diabetespotilaat, vanhukset ja syrjäytyneet nuoret omiin vertaisapuryhmiinsä.[5] Ajatus siitä, että yhteisöt pannaan itse siivoamaan naapurustonsa, ei toki ole mitenkään uusi. Kuitenkin se, mitä Big Societyn kaltaisissa diskursseissa tuntuu olevan kehkeytymässä, on sitoutuminen muutoksen suurempaan vauhtiin ja laajuuteen. Kuten yleisesti tiedetään, sosiaalisten innovaatioiden omaksumisessa voi kestää pitkänkin aikaa.

Toinen diskurssi, jota pääoma on edistänyt saadakseen yhteiset palvelemaan omia tarkoituksiaan, on ajatus kestävistä yhteisöistä. Tätä käsitettä on käytetty yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun piirissä esimerkiksi uusien talouskeskittymien, kauppakeskusten tai olympialaisten kaltaisten megahankkeiden yhteydessä. Kestävien yhteisöjen perusajatuksena on, että ne voivat "seistä omilla jaloillaan ja sopeutua modernin elämän muuttuviin vaatimuksiin" (Sustainable Communities 2003). Toisin sanoen kyse on siitä, että yhteisöt eivät romahda niiden meneillään meneillään olevien muutosten edessä, joita heltymättömät ja jatkuvasti vaihtelevat globaalitalouden vaatimukset asettavat. Kuitenkin tämä idea – ja sen keskittyminen koulutukseen, harjoitteluun, ympäristöön, hallintoon, osallistumiseen ja toki myös kestävyyteen – on pelkkä sisäisesti ristiriitainen utopia. Se on kuvitelma, jossa yhteisöt eivät ikinä kyllästy pelaamaan kilpailupeliä jossain muualla maailmassa sijaitsevien toisten yhteisöjen kanssa, jotta ne voisivat selvitä kilpailullisten markkinoiden aiheuttamista vaurauden ja tulojen järkkymisistä ja epätasa-arvoisuuksista. Tällä tavalla yhdessätekeminen on yhdistetty hajottavaan kilpailuprosessiin, jotta peli kokonaisuudessaan voisi jatkua. Tämä nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen oksymoroninen ontologia vaikuttaisi olevan pääoman uusintamisen avain (De Angelis 2007b).

Kaikissa näissä tapauksissa yhdessätekeminen pannaan palvelemaan jotain yhteisten ulkopuolista tarkoitusta. Tarkoituksena ei ole tarjota vaihtoehtoa pääomalle, vaan tehdä jostain pääoman solmukohdasta – kaupungista tai alueesta – kilpailukykyisempi ja ratkoa samalla jollain tavalla uusintamisen ongelmia. Meidän on muistettava, että vaikka pääoman strategioihin kuuluu yhteisten käyttäminen laastarina sen itse aiheuttamiin ongelmiin (joita se ei laastaroimalla varsinaisesti ratkaise), voisi yhteinen olla osa myös aivan erilaisia historiallisia kehityskulkuja.


Antonio Gramsci kirjoitti vankila-aikanaan fasismin valtakaudella Italiassa erään usein lainatun ajatuksen: "Vanha kuolee eikä uusi ota syntyäkseen: tässä valonhämyssä syntyvät hirviöt." (Gramsci 1971.) Hirviö on kuvitteellinen tai tarunomainen hahmo, jossa yhdistyy erilaisia ihmisten ja eläinten piirteitä. Fasismi ja natsismi olivat yksi hirviölaji, stalinismi toinen. Tällä hetkellä artikulaatio, jossa yhdistyy pääoma rajattoman kasautumisen järjestelmänä sekä pääoma järjestelmänä, jonka on pakko tunnustaa rajat (koska vain niiden puitteissa se voi uusintaa elämän, rakkauden, affektit, hoivan ja kestävyyden), voi aivan hyvin luoda tilaa uudelle hirviömäiselle luomukselle.

Paljon on kiinni meistä itsestämme. Ei ole ennalta määrätty, johtaako tie yhteisten kaappaukseen vai emansipaatioon, sillä tämä riippuu poliittisista prosesseista, jotka odottavat vielä kehittymistään. Vaikka pääoman kriittinen analyysi on välttämätöntä, se ei yksin riitä. Tarvitaan yhteistä, joka on yhteiskunnallisen voiman solumuoto. Se on vastuussa elämän luomisesta ja uusintamisesta (tai vaihtoehtoisesti siinä epäonnistumisesta – voimasuhteista riippuen), ja siksi myös kykenevä lakkauttamaan pääoman.

Solumuodolla tarkoitan yleistä yhteiskunnallista muotoa, jonka varaan liikehdintä voi rakentua – välttämätöntä ehtoa, jota ilman solujen kutominen osaksi uutta yhteiskunnallista kudosta ilman sortoa, riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta ei voi onnistua. Yhteiset ovat solumuoto, jonka sisällä yhteiskunnallinen yhteistyö elämän uusintamiseksi tuottaa toimintakykyjä (powers-to). Se on siten ainoa perusta, jonka avulla ihmiset voivat moninkertaistaa voimansa n:nteen potentenssiin. Tämä edellyttää sellaisia verkottuneita yhteisiä, jotka ylittävät paikallisuuden rajat ja haastavat pääoman erilaisten muotojen valtaotteen (power-over) yhteisistä.[6]

On ainakin kaksi asiaa, jotka on otettava huomioon, jotta toimintakyvyt voitaisiin kehittää vaikuttavaksi voimaksi. Ensinnäkään meidän ei pitäisi romantisoida yhteisiä. Tosielämän yhteiset voivat olla vinoutuneita, epäoikeudenmukaisia tai emansipatorisia. Kun astumme olemassa olevien yhteisten järjestelmien kiemuroihin, huomaamme asioita, jotka eivät vastaa mielessämme olevia arvoja, uskomuksia tai moraalikoodeja. Liian usein kuitenkin päätämme tuomita yhteiset niiden arvojen pohjalta, joita ne ilmaisevat suhteessa omiin arvoihimme. Jotkut aktivistit pyrkivät luomaan yhteisöjä poliittisen hengenheimolaisuuden pohjalta, toiset uskonnollisen uskollisuuden pohjalta.

Näissä identiteettiperustaisissa yhteisissä muodostuu selvä raja, joka estää yhteisiä laajentumasta, jollei ulkopuoli suostu omaksumaan sisäpuolen arvoja. "Kääntymys" on näissä yhteisissä keskeinen kehityksen mekanismi, mutta se ei kuitenkaan riitä, jos pääomalle halutaan rakentaa vaihtoehtoa muodostumassa olevan yhteiskunnallisen uusintamisen kriisin keskellä. Olen törmännyt sosiaalikeskuksiin, jotka eivät suostu olemaan tekemisissä paikallisyhteisön kanssa uusintamiseen liittyvissä asioissa, koska ympäröivän yhteisön kulttuuriset piirteet eivät vastaa aktivistien omia periaatteita. Sen sijaan, että pantaisiin liikkeelle prosessi, jossa nämä kulttuuriset piirteet olisi voitu tuoda käytännön maaperälle, kirjattiin yhteiseen selvä identiteettiraja, joka varmistaa sen eristäytyneisyyden ja haavoittuvuuden. Identiteettipolitiikka on este yhdessätekemiseen perustuvien uusien emansipatoristen identiteettien kehittymiselle.

Toiseksi: pääoma voidaan haastaa vain siinä määrin kuin yhteiskunnallisen ja erityisesti arkielämän uusintamisen yhteisiä kehitetään toimintakykyjen keskeisinä lähteinä (Federici 2011). Yhteiskunnallisen uusintamisen yhteiset ovat niitä yhteisiä, jotka kehittyvät osallistujiensa tarpeesta uusintaa tiettyjä elämiensä perusedellytyksiä: terveyttä, ruokaa, vettä, koulutusta, asumista, hoivaa ja energiaa. Näiden yhteisten kehitys on strategisesti ensiarvoisen tärkeää emansipatoristen ja edistyksellisten vaihtoehtojen luomisessa. Näiden yhteisten tulee vastata ihmisten perustarpeisiin ja voimaannuttaa heitä kieltäytymään pääoman vaatimuksista tarjoamalla pääsyä vaihtoehtoisiin elämänvälineisiin (means of life).

Massimo De Angelis

Suomennos: Juhana Venäläinen

Artikkeli on julkaistu alunperin kirjassa Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State. Amherst & Florence: Levellers Press. Saatavilla osoitteesta Artikkeli on uudelleenjulkaistu pääpiirteissään samanlaisena myös ephemera-lehdessä 13(3): 603–615.


1. Yhteiskunnallisen vakauden kriiseistä suhteessa muihin kriiseihin ks. De Angelis 2007a.

2. Ks. De Angelis 2000, joka kuvaa historiallisella ja teoreettisella tasolla, kuinka keynesiläisyys erityisille sopimuksille työläisväestön osien kanssa. Kapitalistisen kehityksen ja sosiaalisen eriytymisen suhteesta ja sen teoretisoinnista ks. The Commoner, nro 12 (kevät/kesä 2007). Tämän artikkelin kanssa samansuuntaisesta nykyisen kriisin analyysista ks. Midnight Notes and Friends 2009.

3. David Harvey (2007) käyttää “paikkauksen” (fix) käsitettä käsitellessään kapitalistisia strategioita kriisien hallitsemiseen. [Harveyn ajatus viittaa sekä kapitalismin vikojen korjaamiseen että myös kapitalismin riippuvuuteen sen itsensä ulkoisista järjestelmistä. Addiktiometaforaa seuraten “fix” on tässä käännöksessä suomennettuna paikoin myös (huume)annokseksi. Suom. huom.]

4. Ks. Liz Alden Wilyn artikkeli Wealth of the Commons -kirjan toisessa osassa.

5. Iso-Britanniassa tämänkaltainen lähestymistapa kytkeytyy joidenkin yhteiskunnallisten yrittäjien kuten Hilary Cottamin ja Charlesleadbeaterin toimintaan. Ks.

6. Erottelun power-to / power-over tekee alunperin John Holloway kirjassaan Change the World without Taking Power: The Meaning of Revolution Today (Pluto Press, 2002). “Power-to” on kykyä tehdä asioita, joka on periaatteessa kaikille ihmisille yhteistä, kun taas “power-over” on kykyä on kykyä saada muut tekemään asioita, joka yhteiskunnallisen aseman määrittämää. Käsitteet on tässä käännetty “toimintakyvyksi” ja “valtaotteeksi”. Suom. huom.


Caffentzis, G. 2004. “A Tale of Two Conferences. Globalization, the Crisis of Neoliberalism and Question of the Commons.” Teoksessa The Commoner,

De Angelis, M. 2000. Keynesianism, Social Conflict and Political Economy. London. Macmillan.

—————. 2007a. The Beginning of History. Value Struggles and Global Capital. London. Pluto.

—————. 2007b. “Oxymoronic Creatures along the River Thames: Reflections on ‘Sustainable Communities,’ Neoliberal Governance and Capital’s Globalisation.” The Commoner. Other articles in commons,

De Filippis, J., Fisher, R., & Shragge, E. 2010. Contesting Communities. The Limits and Potential of Local Organizing. London. RutgerUniversity Press.

Federici, S. 2011. Feminism and the Politics of the Commons. The Commoner,

Gramsci, A. 1971. Selection from The Prison Notebooks. New York. International Publishers.

Harvey, D. 2007. The Limits to Capital. London. Verso.

Karim, L. 2008. “Demystifying Micro-Credit: The Grameen Bank, NGOs, and Neoliberalism in Bangladesh. Cultural Dynamics, (20)1: 5–29.

Meillassoux, C. 1981. Maidens, Meal and Money: Capitalism and the Domestic Community. Cambridge, UK. CambridgeUniversity Press.

Midnight Notes Collective and Friends. 2009. “From Crisis to Commons.”

Podlashuc, L. 2009. “Saving Women: Saving the Commons.” Teoksessa Eco-Sufficiency and Global Justice, Ariel Salleh, ed. New York, London. Macmillan Palgrave.

“Sustainable Communities. Building for the Future.” 2003. Office of the Deputy Prime Minister, London,


#Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!



Situationistien yhtenäisen kaupunkisuunnittelun ohjelma vuodelta 1961

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”2486″,”attributes”:{”alt”:”Lucien Hervé: Unité d’habitation à Nantes-Rezé”,”class”:”media-image”,”height”:”304″,”style”:”width: 300px; height: 190px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Lucien Hervé: Unité d’habitation à Nantes-Rezé”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Kansainväliset situationistit esittivät 1960-luvulla perusteellisinta kritiikkiä kapitalististen kaupunkien tiloista ja niiden ihmisiä vieraannuttavasta arkkitehtuurista. Vaneigemin ja Kotányin teksti vallankumouksellisen kaupunkisuunnittelun sisällöistä ja mahdollisuuksista nostaa yhä tänään myös kaupunkicommons -keskustelun rimaa: mitä kaupunkiemme kehityksen yhteis-yhtenäinen ja kokonaisvaltainen haltuunotto voi tarkoittaa? Miten kaupunkien suunnitelu ja elämiemme ehtojen määrittäminen tehdään yhteiseksi asiaksi?[1]

1. Urbanismin tyhjyys ja tyhjä spektaakkeli

Urbanismia[2] ei ole olemassa; se on pelkkä ideologia sanan Marxin käyttämässä merkityksessä. Arkkitehtuuri on aidosti olemassa. Kuten Coca-Cola, se on ideologiaan pullotettua todellista tuotantoa, joka tyydyttää kierosti vääristettyä tarvetta. Urbanismia voidaan verrata Coca-Cola -mainokseen: se on pelkkää spektaakkelin ideologiaa. Kaiken sosiaalisen elämän spektaakkeliksi tyhjentävä moderni kapitalismi on kykenemätön esittämään muuta kuin oman vieraantumisemme. Urbanstinen unelma on sen mestariteos.

2. Kaupunkisuunnittelu ehdollistamisena ja valeosallistamisena

Kaupunkimiljöön kehitys on tilan kapitalistisen haltuunoton ilmentymä. Se esittää tietyn erityisen mahdollisuuden aineellistumista ja muiden vaihtoehtojen poissulkemista. Kaupunkien kehitys, kuten myös estetiikka, jonka hajoamisen mallia se seuraa, on eräs kriminologian alalla vähälle huomiolle jäänyt ilmiö. Toisin kuin arkkitehtuuri, kaupunkisuunnittelu vaatii tuekseen yleistä hyväksyntää sekä myös yksilöllistä sopeuttamista ja ehdollistamista sen byrokraattisiin käytäntöihin.

Tämä toteutetaan hyötynäkökulmaan vetoavalla kiristämisellä: väittämällä tätä arkkitehtuuria ja sen määrittämiä olemisen ehtoja hyödylliseksi peitetään se tosiasia, että ne ovat hyödyllisiä ainoastaan kapitalistisen tavaramuodon lujittajina. Nykyaikainen kapitalismi estää ihmisiä kritisoimasta arkkitehtuuria väittämällä, että he tarvitsevat katon päänsä päälle; aivan kuten televisio hyväksytään siksi, että ihmiset tarvitsevat informaatiota ja viihdettä. Katseen ei anneta ohjautua siihen tosiasiaan, että tämä informaatio, viihde ja nämä asumukset eivät ole tehty ihmisiä varten, vaan ilman ihmisiä ja heitä vastaan.

Kaupunkisuunnittelu on ymmärrettävä julkisuustemppujen ja propagandakeinojen kenttänä: osallistumisen organisointina johonkin, johon on mahdotonta osallistua.

3. Liikenne kaupunkisuunnittelun korkeimpana vaiheena

Kaupungin liikenteen pyörteet ovat universaalin eristäytymisen organisaatio ja samalla kaupunkien perusongelma. Ne ovat kohtaamisten vastakohta: ne imevät energiaa, joka voitaisiin muuten omistaa kohtaamisille ja osallistumiselle. Spektaakkeli on korvike osallistumiselle, joka ei ole enää mahdollista. Spektaakkelin yhteiskunnassa yksilön statusta määrittää tämän asuinpaikka ja kyky liikkua (henkilökohtaiset kulkuneuvot). Ihminen ei asu tietyssä kohtaa kaupunkia vaan tietyssä kohtaa hierarkiaa. Liikuntakyky määrittää arvon. Valta ilmaistaan kyvyllä olla läsnä eri paikoissa (liikelounailla). VIP on henkilö, joka näyttäytyy kolmessa eri pääkaupungissa saman päivän aikana.

4. Etääntyminen kaupunkispektaakkelista

Ihmisiä yhdistävä spektaakkelijärjestelmä esittää itsensä kaupunkien rakennejärjestyksissä ja pysyvissä informaatoverkostoissa. Se on vankka viitekehys, joka on suunniteltu säilyttämään olemassa olevat olosuhteet. Ensimmäinen tehtävämme on tukea nykyiseen ympäristöömme ja käyttätymismalleihimme identifioitumisesta luopumista. Tämä on erottamatonta siitä, että ihmiset löytävät vapaasti toisensa niissä tietyissä tiloissa, jotka on varattu ihmismäiselle toiminnalle. Ihmiset joutuvat kyllä vielä pitkään kestämään vieraantuneita tavarakaupunkeja. Mutta asenne, jolla ihmiset suhtautuvat niihin, voidaan muuttaa välittömästi. Meidän on rohkaistava ihmisten skeptisyyttä näitä värikkäitä ja tilavia lastentarhoja, yhtä lailla idän ja lännen nukkumiseen tarkoitettuja kaupunkisolukkoja kohtaan. Vain laajojen ihmisjoukkojen herääminen voi nostaa esiin kysymyksen kaupunkitilan tietoisesta rakentamisesta.

5. Jakamaton vapaus

Nykyaikaisen kaupunkisuunnittelun suurin saavutus on ihmisten sokeuttaminen siltä mahdollisuudelta, jota kutsumme yhteis-yhtenäiseksi kaupunkisuunnitteluksi (unitary urbanism): kaupunkien ja sen asukkaiden kohtaaman harhaanjohtamisen elävältä kritiikiltä, jonka sytykettä ovat jokapäiväisen elämän jännitteet. Elävä kritiikki tarkoittaa vaihtoehtoisen elämän tukikohtien rakentamist, joissa ihmiset voivat liittoutua, lyöttäytyä yhteen ja luoda elämiään tässä sille varatussa tilassa. Nämä tilat eivät saa olla varattuina vain muusta yhteiskunnallisesta elämästä erotetuille vapaa-ajan aktiviteeteille. Mikään tilallis-ajallinen alue ei ole kokonaan erillinen paikkansa. Koko yhteiskunta antaa jatkuvasti painetta jopa vapaa-ajan reservaateissaan. Situationistiset tukikohdat sen sijaan luovat painetta vastakkaiseen suuntaan. Ne toimivat jokapäiväisen elämän kokonaisuuden valtaamisen tiloina. Yhtenäinen kaupunkisuunnittelu on vastakohta erikoistuneelle toiminnalle. Elämästä erillisen urbanismin toiminta-alueen hyväksyminen tarkoittaa koko arkielämää lävistävän urbanistisen valheen ja epärehellisyyden hyväksymistä.

Urbaani unelma lupaa onnea. Sitä on arvioitava sen mukaisesti. Tämän kritiikin tieteellisen ja taiteellisen koordinaation on johdettava olemassa olevan ehdollistamisen olemuksen kokonaisvaltaiseen ilmiantamiseen.

6. Laskeutuminen

Kaikki tila on vihollisen valtaamaa: se on muokannut tilan lait ja geometrian omiin tarkoituksiinsa. Todellinen kaupunkisuunnittelu ilmaantuu niissä tiloissa, joissa tämä valtaamisen voima on tehty tyhjäksi. Se mitä kutsumme rakentamiseksi alkaa tästä. Voimme ymmärtää sitä paremmin fysiikasta lainatun valkoisen aukon käsitteen avulla. Vapauden aineellistuminen tarkoittaa tonttien takaisinvaltaamista tältä kesytetyn planeetan pinnalta.

7. Tilanteen kääntävien reittien valossa (détournement)

Yhtenäinen kaupunkisuunnittelu tulee esittämään urbaanin unelman teoreettisen valheen, jakeikauttaessaan näkökulman se voi osallistua palvelemaan vieraantumisen purkamista. Meidän on jatkuvasti puolustauduttava bardien meitä ehdollistavilta runoilta, jumitettava niiden viestit ja käännettävä niiden rytmit nurinkurin.

8. Dialogin ehdot

Funktionaalinen tarkoittaa käytännöllistä. Ainoa käytännöllinen asia on perustavimman ongelmamme ratkaisu: iitsetoteutuksemme eli pakomme tästä vieraantuneen eristäytymisen järjestelmästä. Tämä, ja vain tämä, on tarpeellista ja hyödyllistä. Kaikki muu on käytännöllisen oheistuotetta, käytännöllisen mystifikaatiota.

9. Raaka-aineet ja transformaatio

Vallitsevan ehdollistamisen situationistinen tuhoaminen on samalla tilanteiden rakentamista. Se on kivettyneen jokapäiväisen elämän loukkuun jääneiden ehtymättömien energioiden vapauttamista. Yhteis-yhtenäisen kaupunkisuunnittelun saapuessa nykyinen kaupunkisuunnittelu (ja sen valheiden maantiede) korvautuu tekniikoilla, jolla puolustetaan jatkuvasti uhanalaisia vapauden olosuhteita. Tällöin yksilöt – joita ei sellaisenaan vielä ole olemassa – voivat vihdoin alkaa rakentaa vapaasti historiaansa.

10. Ehdollistamisen esihistorian loppu

Emme esitä paluuta ehdollistamisen varhaisempiin tasoihin, vaan kaikkien nykyisten tasojen ylittämistä. Olemme kehittäneet arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun mallin, jota ei voi toteuttaa ilman jokapäiväisen elämän vallankumousta. Tämä vallankumous tarvitsee toteutuakseen elämämme ehdollistamisen haltuunottoa meidän jokaisen toimesta ja tämän prosessin loputonta rikastuttamista ja täyttymystä.

Attila Kotányi ja Raoul Vaneigem

Käännös: Tamas Matekovits

Kuva: Lucien Hervé: Unité d'habitation à Nantes-Rezé,

Lue myös: Sunna Kovanen: Kaupungin sivukirjastosta kaupunkilaisten olohuoneeksi


1. Alkuperäisteksti “Programme élémentaire du Bureau d’Urbanisme Unitaire” ilmestyi ensi kertaa Internationale Situationniste -julkaisussa #6 (1961). Tämä käännös on tehty Kenneth Knabbin kääntämästä ja toimittamasta englanninkielisestä kirjasta Situationist International Anthology (2006).

2. Kenneth Knabb tarkentaa englanninnoksessaan urbanismin tarkoittavan ranskankielellä kaupunkisuunnittelua ja yleisemmin kaupunkien kehityksen tekniikoita ja ideologioita.


# Kommentoi juttua keskustelufoorumilla!



Kohti kommonistista toimeentuloa

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1886″,”attributes”:{”alt”:”toimeentulo”,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”width: 250px; height: 391px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Kuva: Tamas Matekovits”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”307″}}]]Kaikki kirjoittajat eivät enää tyydy pakkamaan vieraannuttaviin tavarapaketteihin yhteisiksi tarkoitettuja tietojaan sekä perusteellisilta näyttäviä järjestelmäkritiikkejään, ja kaupittelemaan niitä säälittävästi yhä irvokkaammaksi käyvillä markkinoilla. Oman toimeentulon varmistamiseksi tehty likainen temppu sotkee kädet pahasti: osallistumalla järjestelmään järjestelmäkriitikko ylläpitää ja vahvistaa kritiikkinsä kohdetta. Miten toimeentulon voisi järjestää yhdessä muiden ihmisten kanssa, ja antaa samalla teksteille kriittisen sisällön lisäksi vaihtoehtoinen materiaalinen olemus?

”Väärinhän on sanoa, että elintarpeilla riistäminen on ainoa riistämismuoto.  Yhtä häikäilemätn riisto on ulotettu kaikille aloille, mutta etenkin kaikkeen siihen mitä ihminen tarvitsee, aina tulitikusta lähtien.” – Symbolistinen humanisti Irmari Rantamala

Eteenpäin: ”Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan korva on muutenkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin taistelun maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee orjuuttajan korva.” – Kirjallinen terroristi Algot Untola

1. (pulinat pois) Pääoman tavaratuotannon ehdollistaman toimeentulon painajaismaisesta olemassaolosta heräämiseen ei kritiikin aseiden kovinkaan jylinä riitä. Tavaratuotantojärjestelmän varhaisista vaiheista saakka sen luonnetta kyseenalaistanut kritiikin taukoamaton pauke ei ole aiheuttanut naarmuakaan pääoman kontrolloimaan toimeentulojärjestelmään. Keskustelut komm/u/o/nistisen tulevaisuuden toteuttamisesta ovat päättyneet yöstä toiseen kylmään hikeen tavarantuotantoelämän murmelimaisissa aamuissa. Äänekkäinkin kriittinen pauke ja harmonisinkin yhteinen laulu ovat jääneet pelkiksi spektaakkelin ilotulituksen ääniksi toisten joukossa.

2. (perusteesi) Kritiikin aseiden lisäksi tarvitaan aseiden kritiikkiä, kuten sanotaan. Painajaisesta heräämiseen tarvitaan fyysisesti järisyttävää toimintaa: omien ja jaettujen yksityis-julkis-riippuvaisten, byrokraattisten ja vieraantuneiden toimeentulon muotojen kitkemistä. Oman olemassaolon tiettyihin muotoihin luodin tavoin pureutuvaa toimintaa, ja tätä haavaa parantavaa biopoliittista yhteisväkivaltaa eli yhteistä väen valtaa: yhteistoimintaa, joka mahdollistaa omista epäterveistä osista irtautumisen ja oman elinvoiman yhdistymisen terveeseen, supistuvan sijaan laajentuvaan, ja muillekin tarttumispintaa tarjoavaan toimeentuloa ja elämisen arvoista ihmiselämää järjestävään yhteiseen kehoon (toimeentulojärjestelmään).

3. (historiallisen aikamme huumeluolan sohva) Pääoman tuhoava tavaratuotanto vaarantaa ihmiskunnan toimeentulon perusedellytyksiä. Ongelman ratkaisun näkökulmasta haastavinta on se, että se on tehnyt ihmistavaroista markkinoista ja julkisista mekanismeista riippuvaisia omia hautojaan kaivavia tavaranarkomaaneja, joiden unelmatkaan eivät tunnu haluavan kyseenalaistaa tavarasuhteiden periaatteita. Suomessa (pääoman)palvelu- ja tietotyöväen dominoimasta ihmistavarajoukosta on elämän perusedellytyksiä yhteisesti rakentamaan pyrkivää väkeä yhä etsittävä kuin neulaa heinäsuovasta. Piikitysgalleriaksi muuttuneessa heinäsuovassa neulaa ja yksityistä pilveään etsivät yhtä lailla palkkatyön eri muotojen prekaariin, mutta siedettävältä näyttävään vaihtoehdottomuuteen tyytyneet kuin toimeentulonsa ratkaisussa julkisiin menetelmiin turvautuneet. Samalla sohvalla samassa liikkeettömässä tilassa makaavat yksityis-julkisten toimeentulomekanismiensa jättämällä ”vapaa-ajalla” teräviin ajatuksiinsa tyytyvät verbaaliradikaalit, inhimillisesti arvokkaista totuuksistaan ääntä pitävät aktivistit ja yksityisillä tavaroilla toistensa selkiä raapivat yhteisötuottajat. Syöksymme kaikki alas vieraantumisen spiraalissa saman kelkan kyydissä luovuttaessamme toimeentulomme hallinnan itsemme ulkopuolisille mekanismeille.

4. (herätyskellon anatomia) Pääoman tavaratuotannolle perustuva toimeentulojärjestelmä on historiallinen rakenne, joten avainkysymys on historiallisen muutoksen mekanismi. Marxilaisvaikutteiselle historianfilosofialle on helppo stereotypisoida materialistinen määre, mutta marxilaisista ajattelijoista vain radikaaleimmat ovat antaneet tämän periaatteen läpäistä ajattelunsa. Ja vielä harvemmat ovat antaneet sen läpäistä koko elämänsä tai toisin sanottuna ajattelunsa ja toimintansa suhteen. Eikä ihme: yhteiskuntamuodon muutosta eivät voi alkaa toteuttaa yksittäiset ajattelijat eikä edes yksittäinen ihmisjoukko. Materialistisesta näkökulmasta tie pois pääoman historiallisesta toimeentulojärjestelmästä voi rakentua vain yhdistyneiden (toimeentulo)tuottajien yhteisenä tie-järjestelmä-hankkeena. Meille ympärille tavalla tai toisella kerääntyneille ihmisille vain tähän tiehankkeeseen osallistuminen on todellista herätysliikettä, kaikki muu on yksityis-julkisia toimeentulon mekanismeja ylläpitävää lumeyhteistoimintaa. 

5. (kommonssit aseena) Viime vuosina aktivoitunut keskustelu kommonsseista, etenkin sen käytännön muodot sekä yksityisen hyökyaallon paineessa toistaiseksi säilyneiden perinteisempien kommons-muotojen arvon tunnistaminen ovat merkittävä käsitteellinen läpimurto. Teoriassa yhteistekeminen ja -käyttäminen pureutuvat ja räjäyttävät kapitalismiksi kutsutun tavarakeon ydintä: yksityisomistusta ja siitä seuraavia kasvottomia ihmistenvälisiä suhteita korvaavia painajaismaisia vieraantuneita välittäjiä. Kommons-toiminta voi toteuttaa käytännössä sitä mistä työväenliikkeen kaikkein radikaalein, muinoin lapsentautiseksi solvattu haara (anarkosyndikalisteista työläisneuvostokommunisteihin, situationisteihin ja kommunisaation kannattajiin) on jo yli vuosisadan ajan vain puhunut: kieltäytymistä pääomajärjestelmää ylläpitävistä vieraantuneista muodoista: yksityisomistuksesta, palkkatyöstä, pääomaa palvelevista tuotantovälineistä, (vaihto)arvosta, markkinoista, rahasta ja valtiosta. Lapsentautisen radikaalin tradition (negatiivinen ja retorinen) kritiikki muuttuu aikuiseksi ja materiaaliseksi historialliseksi voimaksi kyetessään (positiiviseen ja elämää ylläpitävään käytännöllis-rakentavaan) kommons-toimintaan. Kommons on poliittinen toimintamalli, joka ei enää odota tulevia suotuisampia olosuhteita ohjelmansa käynnistämiseen. Se osoittaa rakenteen, jota voidaan käyttää tässä ja nyt: askel askeleelta edeten, eri tasojen ongelmien kimppuun yksi kerrallaan käyden on elinympäristössämme aloitettava yhteistaistelu kaiken kommonisoimiseksi.

6. (pienen kaliiberin pistooli) Toistaiseksi kommonssit tuntuvat rakentuneen aineettoman tekemisen ympärille. Sillä on kiistattomat arvonsa. Kommonssit eivät tuota ainoastaan markkinatavaraluonnetta vastustavia tuotannon tuloksia, vaan myös tavaraluonteensa tuolle puolen näkeviä ja kehittyviä ihmisiä. Radikaaleimmillaan aineettomat kommonssit voivat tarkoittaa kulttuurin ja kokonaisten elämänalueiden kommonisointia (ihmistenvälinen kommunikaatio, oppiminen, tiedonvälitys, tieteelliset menetelmät, taide jne). Toisaalta ne aineettomat kommonssit, joihin pääoma ei pääse käsiksi heikentävät osaltaan pääoman valtaa, sillä kommons-toimintaan energiansa suuntaavat ihmiset tarjoavat vähemmän voimiaan pääoman kasvuun. Mutta aineettomilla kommonsseilla on myös yhtä kiistaton puutteensa. Pääomajärjestelmä ei hallitse vain aineetonta kulttuurista olemassaoloamme tai ihmiselämän tiettyjä osa-alueita. Pääoma kontrolloi sosiaalista metabolismia (maapallon ja sen ihmisasukkaiden välistä aineenvaihduntaa): päivittäistä aineellista toimeentuloa ja sillä on sen ansiosta ote ihmiselämästä. Aineettomien kommonssien pintaa raaputtamalla paljastuu ruma totuus. Aineeton yhteistekeminen perustuu yksityiselle aineelle. Emme kävisi tätäkään kommons-keskustelua tälläkään commons-sivustolla ilman lukuisia siteitä hallintamme ulkopuolella olevaan yksityis-julkiseen materiaan ja mekanismeihin.

7. ( pistoolina) Keskustelun ja toiminnan käynnistyminen commons.fin ympärillä on ollut monessa mielessä lupaavaa. Toisaalta jakaa muiden yksityiseksi pirstoutuneessa ja atomisoidussa maailmassa pyristelevien yhteisten hankkeiden ongelmat, jotka kumpuavat puuttuvista aineellisista siteistämme. Emme ole alkaneet kehittää ja käyttää yhteistoimintaamme oman toimeentulomme kommonoinnin välineenä vaan commons-harrastelemme varsinaisista toimeentulomuodoistamme jäävällä vähällä ”vapaa-ajalla”. Samalla uudelleentuotamme vanhoja ja vieraantuneita yksityis-julkisia (palkkatyöläis-tavaratuottaja-akateemis-järjestöaktivisti-syrjäytynyt yms) olemisen, toimimisen ja ajattelun tapojamme. Toisaalta mikä ettei: tässä verenhimoisimman parasiitin tavoin ainetta itseensä imevässä maailmankolkassa yksityis-julkinen toimeentulo on kaikesta huolimatta melko mukavaa tai ainakin mahdollista merkittävimmälle osalle ihmisistä. Tämä saattaa olla perustavin este kommonismin ja commons.fin kehityksessä.

8. (kommonssit biologisena aseena) Kun painajaisen liskoa pelottelee pistoolilla, se pelästyy, pudottaa häntänsä, mutta palaa entistä rujomman näköisenä. Kun ihmiset yhteisten, mutta pohjimmiltaan yksityis-yksittäisten poiskytkeytymisten sijaan kääntyvät toisiaan kohti ratkoakseen commons-menetelmillä järjestelmällisesti toimeentulonsa ongelmaa, he tarttuvat merkittävästi järeämpään aseeseen. Tällöin he hyökkäävät koko pääoman ylläpitämän ihmiselämän sairasta aineenvaihduntaa vastaan. Tämä kommonistinen materiaalinen hyökkäys edellyttää uusien, ihmisten yhteisesti hallitsemien instituutioiden ja ihmiset yhteensitovien toimeentulomekanismien teoreettista ja käytännöllistä kehittämistä. Se tarkoittaa inhimillisesti tarpeellisen julkisen tuotannon ja tuotanto-osuuskuntien kommonisoimista, kommuunien määrän kasvamista ja kommunisaation käynnistymistä, muiden vastaavien yhteisten tuotanto- ja käyttöinstituutioiden kehittämistä ja eri toimintaryhmien välisten yhteyksien järjestelmällistä rakentamista. Tähän ihmiskunnan ja paikallisten yhteisöjen kehitystyöhön voi tarjota fooruminsa.

9. (aseen latauksen ääni) Liipasinta kannattaa painaa kuitenkin vasta kun kohde on tähtäimessä. Ellei painajaismaista hahmoa uskalla katsoa silmiin, se palaa seuraavan yön painajaisessa. Mikäli kommonistinen liike ja keskittyy vain itseensä ja jättää aineellisen ympäristönsä rauniot huomiotta (erilliseksi muiden käsiteltäväksi kysymykseksi), se kompastuu, kaatuu pimeässä ja jää hirviönsä armoille. Kapitalismin kimppuun ei kuitenkaan pidä käydä enää perinteiseen tapaan omasta ja yhteisestä elämästä irrallisena teoreettisena ongelmakenttänä. Vaikka pääomajärjestelmä on tietenkin historiallisesti muuttuva, sen perusluonne on muuttumaton. Ihmiskunnan historiallisen luonteen etu on se, ettei jokaisen sukupolven tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Edeltävien pääoman kohdanneiden sukupolvien radikaaleimmat joukot ovat jättäneet kokemusvarastomme ja kirjastomme täyteen yhä kehityskelpoisia näkökulmia nykyiseen olemassaoloomme ja sen yhteisesti hallitun vaihtoehdon menetelmiin. Mutta meidän on opittava käyttämään pyörää uudella tavalla. Perusteellista teoreettista kritiikkiä on kyettävä käyttämään niistä mekanismeista irtautumiseen, jotka syventävät oman elämämme vieraantumista ja toisaalta niiden instituutioiden kehittämiseen, jotka sitovat meidät suoraan ja autonomisesti toisiin ihmisiin (kommonistinen hyökkäys).

10. (hyökkäyssota aineen hallinnasta) Kommonistisen hyökkäyksen käsite ei kuitenkaan ole pelkkä vertauskuva. Toimeentulo edellyttää materiaalisen hallintaa: maata, energiaa, tuotantovälineitä sekä asumis- ja toimintatiloja. Kommons-toimeentulo edellyttää näiden yhteistä valtaamista. Yksityis-julkisesti hallitut perusmuodot näyttävät kuitenkin etenkin Suomessa vielä pelottavan vahvasti suojatuilta: kuin sardiinit purkeissa näyteikkunan takana ja mellakkapoliisien suojaamina, sanoisi Frank Pellonpää Hakaniemen sillan alla matkallaan kohti muutosta. Näiden kamppailujen aloittamista tai ainakaan niiden edellyttämien menetelmien teoreettista koettelua, ei kuitenkaan voida siirtää, vaikutti tilanne kuinka hankalalta tahansa. Aineettomat kommonssit eivät muodosta tiedottomalle pääomalle ymmärrettävää uhkaa, korkeintaan mahdollisuuden käyttöön ja kasvuun. Ne eivät kyseenalaista toimeentulon yksityis-julkistia menetelmiä ja resurssien yksityis-julkista hallintaa. Nykyisten omistusmuotojen kritiikki kyseenalaistamalla aineellisten elintarpeiden tuotantotoiminta herättää kuitenkin pääoman henkilöitymät puolustuskannalle. Ilman vastakkainasettelun tiedostamista ja tietoista hyökkäystä vallitsevia yksityisomistusta suojaavia rakenteita vastaan, tai tietoista piittaamattomuutta niistä, ei kommons-toimeentuloa valitettavasti voida toteuttaa. Unissakävelijä ei herää toivomassan paikassa.

11. ( biologisena aseena) Jos commons.fin ympärille kerääntyneet ihmiset eivät halua toistaa aiempien kommunistisiksi kutsuttujen poliittisten (lume)liikkeiden ydinongelmaa on meidän kieltäydyttävä puhumasta kommonsseista tai kommons-toimeentulosta oman jokapäiväisen elämämme tilanteiden ulkopuolisena kategoriana. Commons.fitä on kyettävä alkaa käyttää siihen kytkeytyvien ihmisten toimeentulon apuvälineenä. Toimituskunnan/avustajien näkökulmasta tämä voi tarkoittaa kirjoitus- ja tiedonvälitystaitoja ja -kiinnostusta omaavien ihmisten keskinäistä yhteistoimintaa, tiedon ja kokemusten yhteiseksi tekemistä sekä pyrkimystä irrottautumiseen julkaisun toiminnan edellytyksinä olevista yksityisistä mekanismeista ja perustasta. Radikaaleimmillaan tämä voi tarkoittaa kommonististen suhteiden rakentamista lukijayhteisöön ja muihin yhteis(ö)tuottajiin sekä kirjoittajien vapautumista porvarillisen työnjaon tuomioistuimessa määrätystä elinkautisesta tietokoneen kuvaruudun eteen. Toisaalta tulevan fooruminsa välityksellä voi ja sen tulee puhutella julkaisun kapeaa tekijäryhmää huomattavasti laajemman joukon toimeentulo-ongelmaa.ä tulee pääoman painajainen sen kyetessä tarjoamaan eri ryhmille ja yksilöille alustan, josta löytää yhteistä toimeentuloa toteuttavia suoria ihmiskontakteja ja jolla kehittää yhteisiä tekemisen ja käyttämisen muotoja.

12. (kommons-imperiumi) Kun suoraselkäisimmät historialliset toverimme ovat päättäneet ”jättää tämän maailman”, he ovat kyenneet vain ”katoamaan korpiin kuolemaan”. Yhteisestä maailmasta katoaminen ei ole enää vaihtoehto. Pääoman tavaratuotanto on toisistaan irti revittyjen ihmisten toimeentulojärjestelmä. Sen voi korvata vain toinen ihmiset toisiinsa sitova järjestelmä. On vaatimatonta puhua liikkeemme ydinhankkeesta solidaarisuustalouden kartoitusprojektina. Jos eri yhteistuottajien verkostoituminen johtaa pyrkimykseen eri ryhmien välisten yhteisten tuotanto- ja käyttökäytäntöjen kehittämiseen, on kyse yhteistalouden järjestelmän kehittämisestä. Jos yhteisesti hallittu tuotanto, sen tulosten vastikkeeton jakaminen ja yhteinen käyttö alkaa levitä tässä järjestelmässä, on kyse kommonistisesta tuotantojärjestelmästä. Jos elämän aineellisia perusedellytyksiä luovat tekijät alkavat haluta ja kykenevät liittymään tähän tuotantojärjestelmään, on vallankumous ja yhteiskuntamuodon historiallinen muutos käynnissä. Silloin ihmisten sosiaalinen metabolismi on siirtymässä ihmisten yhteiseen hallintaan ja ihmiset alkavat elää kommonistisessa toimeentulojärjestelmässä.

”Kysyit olenko meta(-amfetamiini)- vai rahantekobisneksessä. En kummassakaan. Bisnekseni on imperiumin rakentaminen.” – Walter White kumppanilleen Jesse Pinkmanille tv-sarjassa Breaking Bad.

Tamas Matekovits

Kuva: Tamas Matekovits 

Kokemuksia työn ja yhteiskunnan organisoimisesta

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1356″,”attributes”:{”alt”:”swarm”,”class”:”media-image”,”height”:”251″,”style”:”font-family: Arial, Verdana, sans-serif; font-size: 12px; width: 250px; height: 251px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”250″}}]]Aikamme kommonerit, yhteisölliset tuottajat ja muut pääoman yhteiskuntaan turhautuneet ihmiset eivät ole yksin. Meillä on tukenamme joukko aiempien sukupolvien historiallisia pyrkimyksiä ja kokemuksia. Toimittaja Tapani Lausti on esitellyt näitä aivan liian vähän kolinaa aiheuttaneissa kirjoissaan. tuo perinnettä pohdittavaksemme julkaisemalla otteen Laustin kirjasta Tienviittoja tulevaisuuteen.

Vuonna 1884 pitämässään luennossa "Useful Work versus Useless Toil" (Hyödyllistä työtä vai hyödytöntä raatamista) William Morris totesi, että uuden ajan moraalin keskeiseksi uskomukseksi oli tullut, että kaikki työ on sinänsä hyvä asia. Hän lisäsi sarkastisesti, että ajatus on tosiaan vallan mainio niille, jotka elävät toisten tekemästä työstä.

Oman aikamme amerikkalainen toisinajattelija ja erinomaisen Z-aikakauslehden ja ZNet-internet-sivujen päätoimittaja Michael Albert kiteyttää kapitalismin kritiikkinsä näin: "Kapitalismissa omistajat yhdessä suurin piirtein väestön viidenneksen kanssa päättävät, mitä tuotetaan, millä keinoin ja millaisin jakeluperiaattein. Lähes neljä viidesosaa väestöstä tekee yksitoikkoista työtä, kärsii alhaisista tuloista, tottelee määräyksiä ja saa kestää ikävystymistä. Ja kaikki tämä pakotetaan ylhäältä päin."[1]


Albert jatkaa: "Kapitalismi tuhoaa solidaarisuuden, yhdenmukaistaa vaihtelun, tuhoaa oikeudenmukaisuuden ja luo armottoman hierarkian. Tosiaan, kapitalismi pakottaa työläiset niin kovaan kuriin, että kukaan diktaattorikaan ei ole koskaan unelmoinut sellaisen saavuttamisesta poliittisesti. Kuka oli koskaan kuullut, että kansalaisten täytyy pyytää lupaa vessaan menemiseen, mikä nykyään on tavallista monien yritysten työntekijöille."


Epätasa-arvon kielteistä vaikutusta tutkineet yhteiskuntatieteilijät toteavat, miten nyky-yhteiskuntien tapa organisoida työtä on vahingollista ihmismielelle. Tunne, ettei voi itse vaikuttaa omaan työelämään lisää stressiä. Oman työelämän hallitsemisen tunne on paljon sosiaalisempi asia kuin yleensä ymmärretään, ja siihen vaikuttaa usein se, missä määrin työntekijä on alistettu ylempiensä auktoriteetille ja määräyksille.


Kuvitelkaapa, miten toisenlaiselta tuntuisi tulla töihin, jos vastassa olisi solidaarinen ilmapiiri, tunne yhteisyydestä ja mahdollisuudesta yhdessä vaikuttaa kaikkia koskeviin päätöksiin. Niskaan ei olisi puhaltamassa autoritaarinen työnjohto, jota puolestaan valvovat osakkeenomistajat. Vapaasti hengittävässä työelämässä ihmisten mielenrauha – ja usein mielenterveys – luultavasti kohentuisi lyhyessä ajassa.


Tällainen kuvitteluleikki sotii tietenkin aikamme henkeä vastaan. Vallalla olevaa luopumismielialaa ruokitaan väitteellä, että "vaihtoehtoa" on jo kokeiltu, nimittäin Neuvostoliitossa. Sen lopputuloksen tietenkin kaikki tiedämme. Mutta se, että tuo autoritaarinen valtiorakenne, jota virheellisesti luonnehdittiin "sosialismiksi", olisi ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto myöhäiskapitalismille, edellyttää kieltäytymistä kriittisestä ajattelusta.[2] Bolshevikit tuhosivat vallanjanossaan sosialismin idut jo varhain. Neuvostoilta vietiin itsenäisyys ja ammattiliitot asetettiin valtion valvontaan. Järjestelmän romahtamisen idut kylvettiin aikaisin.


Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on kuitenkin mukavasti elävien journalistien keskuudessa ollut muodikasta pilkata kaikenlaista vaihtoehtoista ajattelua. "Vaihtoehtoväki" kuvataan usein jotakuinkin naurettavaksi ja epärealistiseksi porukaksi. Kypsä asenne edellyttää kansallisen kilpailukyvyn pohtimista otsa rypyssä. Utopiat on syytä heittää jo sikseen.


Kuitenkin näin tarjottu "realismi" on sekin vain yksi utopia. On "utopistista" uskoa, että nykyisellä menolla voidaan torjua jo edessä häämöttävät kriisit. Utopian käsitettä voidaan myös ajatella niin kuin saksalainen anarkisti ja journalisti Augustin Souchy Espanjan vallankumousta analysoidessaan: "Jokaisessa yhteiskuntateoriassa on aimo annos utopiaa. Ja ehkä on hyvä, että näin on, sillä ilman utopian ainesta mitään uutta ei voida luoda. Täsmällisten ajatusten, mielteiden ja tavoitteidemme toteuttamiseen tähtäävien tulkintojen on kummuttava tulevaisuuden visiostamme."[3]


Morrisin News from Nowhere -tarinan edetessä uudessa maailmassa vieraileva Guest tutustuu moniin ihmisiin ja haastattelee historiaan hyvin perehtynyttä vanhaa miestä, Hammondia, saadakseen selvemmän kuvan uudesta yhteiskunnasta. Morris sijoittaa vanhan miehen suuhun monia omia uskomuksiaan kommunistisen yhteiskunnan mahdollisuudesta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa työntekijöiden kollektiivit voivat päättää, mihin ne käyttävät tuotantoresurssejaan. On mahdollista yhdessä päättää, mitä tuotteita ja palveluksia tarvitaan yksilöllisten ja yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tuotanto ei enää palvelisi vauraiden ihmisten voitonpyyntiä. Tavaroita ei myydä markkinoilla, vaan ne toimitetaan suoraan käyttöön?


Morris arveli, että siirtymävaiheessa kohti todellista kommunismia luultavasti tarvitaan jonkinlaista valtiososialismia, mutta lopullisena tavoitteena olisi yhteiskunta, jossa valtio tai hallitus ei omista tuotantovälineitä. Hän näki valtion autoritaarisena organisaationa, joka estää ihmisten vapaan yhdistymisen. Ihmisten vapaat yhdyskunnat kykenisivät sovittelemaan ilmenevät ristiriidat ja erimielisyydet ilman varsinaista oikeuslaitosta tai vankilajärjestelmää. Perusyhdyskunta olisi jonkinlainen suhteellisen pieni kommuuni. Yhdyskunnan tärkein päätöksentekofoorumi olisi yleiskokous, johon kaikki jäsenet voivat osallistua. Päätökset perustuisivat enimmäkseen konsensukseen. Joissakin tapauksissa asioista jouduttaisiin kuitenkin äänestämään, mutta vain jos kaikki osanottajat suostuisivat alistumaan näin aikaansaatuun päätökseen. Yhdyskunnat linkittyisivät toisiinsa federatiivisesti.


Yhdyskuntien rinnalla toimisi ammattikiltoja, joihin saman alan työntekijät järjestäytyisivät valvomaan alansa tuotantoa. Myös killat liittoutuisivat alueellisella ja valtakunnallisella tasolla federatiivisiin foorumeihin.


Morrisin aavistelut tulevaisuuden mahdollisuuksista enteilevät siis aika hyvin Espanjan vallankumouksen organisaatiokokeiluja. Tämä ei ole yllättävää, koska Morris kuului samaan libertääriseen perinteeseen ystävänsä Pjotr Kropotkinin kanssa.


Tuskin mitään aatesuuntaa on ymmärretty niin väärin kuin anarkismia. Se yhdistetään joko salamurhiin tai nyttemmin kaduilla räyhäämiseen. On myös aika yleistä, että anarkismiin myönteisesti suhtautuvat ajattelijatkin pitävät tätä aatesuuntaa jonkinlaisena taaksepäin katsovana, menneisyyden idylliä kaipaavana pysähtyneisyytenä. Aikamme monimutkaisille yhteiskunnille sillä ei ole mitään tarjottavaa, sanotaan.


Tätä monet ajattelijat ovat pitäneet väärinkäsityksenä. Kirjoittaessaan anarkismin relevanssista omalle tieteenhaaralleen kyberneetikko John B. McEwan totesi: "Vapaudenhenkiset sosialistit, erityisesti Kropotkin ja Landauer, osoittivat ymmärtäneensä jo varhain, että yhteiskunnan monimutkainen rakenne on muuttuvien suhteiden monimutkainen verkko. Siinä ilmenee monia korreloituvien toimintojen ja keskinäisen avun rakenteita, jotka ovat riippumattomia autoritaarisesta pakottamisesta. Tätä taustaa vasten he kehittivät sosiaalisen organisoinnin teorioitaan."[4]


Amerikkalainen anarkisti Sam Dolgoff totesikin, että juuri yhteiskunnan monimutkaistuminen tekee anarkistiset ajatukset entistäkin relevanteimmiksi: "Nimenomaan tämä kompleksisuus ja moninaisuus, ennen kaikkea anarkististen ajattelijoiden päällimmäinen huoli vapaudesta ja ihmisarvoista sai heidät perustamaan ajatuksensa vallan hajauttamisen, itsehallinnon ja federalismin periaatteille."[5]


Kaikki uudistushaluinen poliittinen ajattelu voi ajautua lahkolaiseen ajatteluun ja "puhtaiden" dogmien kuristukseen. Siksi monet anarkistit korostavat avoimen mielen ja kollektiivisen mietiskelyn tärkeyttä. Dolgoff lainaa italialaista anarkistia Errico Malatestaa, joka korosti monenlaisten talousmuotojen rinnakkaisuutta, olivat nämä sitten kollektivistisia, mutualistisia tai individualistisia. Tärkeätä on, ettei kenelläkään ole mahdollisuutta riistää muita. Malatesta ei uskonut, että yhteiskunnan perusongelmiin on olemassa vain yksi ratkaisu. Ratkaisumalleja on tuhansia, koska olosuhteet vaihtelevat suuresti ajasta ja paikasta riippuen. Dolgoff muotoilee asian niin, että anarkistinen tulevaisuuden kuva enteilee joustavaa, pluralistista yhteiskuntaa, jossa ihmiskunnan kaikkia tarpeita tyydytetään vapaaehtoisjärjestöjen rajattomilla muunnelmilla.

Yhdysvaltojen yhteisökokeilut

Noam Chomsky on lainannut sekä vanhempaa (Norman Ware) että uudempaa (David Montgomery) historiankirjoitusta, joka osoittaa, miten amerikkalainen yhteiskuntajärjestelmä kehkeytyi maan omien työläisten vastarinnasta huolimatta. Vastarinta oli varsin rajua. Sitä jatkui työväenliikkeessä ja yhdyskuntakirjoittelussa 1800-luvun alkupuolelta aina 1930-luvulle asti. Silloin yksityiset vallan keskukset onnistuivat viimein kukistamaan tämän vastarinnan. Englannissa vastaava prosessi päättyi 30 vuotta myöhemmin.


Waren teos on hiljattain julkaistu uudelleen ja se tarjoaa Chomskyn mukaan edelleen valaisevaa luettavaa. Tutkimalla ennen kaikkea työväenlehdistöä Ware osoitti, miten uusi järjestelmä oli väkisin istutettava tavallisten ihmisten mieliin. Oli luovuttava normaaleista ihmisvaistoista ja sallittava ns. uuden ajan asenteiden astua tilalle. Työväenlehdistö kirjoitti ihmisarvon, itsenäisyyden ja itsekunnioituksen menettämisestä. Työläisten ihmisyys kärsi kulttuuriharrastusten mahdollisuuksien kaventuessa. Palkkaorjuus teki elämästä kulttuurisesti kapeamman. Se rinnastettiin etelän orjuuteen. Ns. korkeakulttuurin harrastus kävi vaikeammaksi. Tehtaissa oli ollut tapana, että joku työläisistä luki ääneen klassillisia romaaneja tai ajan uutuuksia. Kaikki tämä katosi.


Työväenlehdissä todettiin, että kun ihminen myi tuottamansa tuotteen, hän piti kiinni ihmisarvostaan. Kun myy työvoimansa, myy itsensä. Näin työläinen menettää vapaan ihmisen oikeudet ja joutuu raha-aristokraatin vasalliksi. Lehdet pitivät itsestään selvänä, että tehtaissa työtä tekevien tulisi ne myös omistaa. Chomsky huomauttaa, että lehdet kirjoittivat tähän tyyliin jo ennen kuin marxismia oli olemassa.[6


Tämä amerikkalainen radikaali perinne on Chomskylle tärkeä. Palkkaorjuutta ei nykyään juuri arvostella. Sen "normaalius" hyppii silmille historiankirjoituksesta, joka enimmäkseen kätkee näkyvistä sen laukaiseman vastarinnan. Miten työ voitaisiin muuten organisoida, moni modernin yhteiskunnan jäsen kysyy. Kuitenkin historia on täynnä esimerkkejä vaihtoehtoisista ratkaisuista. Se että ne kukistuivat, ei johtunut niiden järjettömyydestä vaan siitä, että valtava varallisuuden ja vallan kasautuminen antoi uusille eliiteille mahdollisuuden viedä yhteiskuntia heidän haluamaansa muottiin.


Yksi amerikkalaisista radikaaleista suuntauksista sai inspiraationsa ranskalaiselta sosialistilta Charles Fourierilta. Tämä suuntaus seurasi mielenkiinnolla Euroopassa virinneitä radikaalipoliittisia virtauksia. Euroopassa syntyi 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla yhteiskunnallista ajattelua, joka toi julkisuuteen käsitteitä kuten individualismi, sosialismi, kommunismi, solidaarisuus, palkkaorjuus. Termit muovautuivat aikana, jolloin uusi teollisuusyhteiskunta vakiinnutti luokkatietoisuutta ja yhteiskuntaa alettiin tutkia erityisenä organisaationa.


Fourierilta ajattelunsa lainannut radikaali amerikkalainen liike kiisti siihen asti yleisesti hyväksytyn käsityksen, jonka mukaan Yhdysvallat poikkesi perustavanlaatuisella tavalla eurooppalaisesta yhteiskuntamallista. Maan yhteiskuntajärjestelmää pidettiin vastenmielisenä ja ihmisarvoa alentavana. "Vapaata kilpailua" luonnehdittiin falskiksi kilvoitteluksi. Teollisuus ja kauppa olivat keskinäisen kateuden ja kaaoksen vallassa. Vuokratyövoimaan tai palkattuun työvoimaan perustuvan järjestelmän katsottiin asettavan työntekijän nöyryyttävään asemaan. Itsekkäästi kahmiva kauppa oli tuhlaavaista. Pääoma omisti kaiken tuotantokoneiston. Niin Euroopassa kuin Amerikassa kotitaloudet olivat irrallaan muusta yhteiskunnasta. Valmistajien välisessä kilpailussa tuhlattiin valtavia varoja, samoja palveluksia tarjottiin turhalla moninkertaisuudella.


Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat omaksuivat "palkkaorjuuden" käsitteen brittiläisiltä työväenliikkeiltä ja ranskalaiselta sosialismilta. Termillä haluttiin dramatisoida työläisten kadottamaa ihmisarvoa, perinteistä ammattitaitoa ja taloudellista riippumattomuutta. Nyt jouduttiin alistumaan merkantiilikapitalistien ja tehtaanomistajien vaatimaan tiukkaan työkuriin.


Yhdysvalloissa vastarinta palkkaorjuutta vastaan kehkeytyi ennen kaikkea käsityöläisten keskuudessa. He saattoivat olla itsellisiä työntekijöitä tai mestarien palveluksessa, mutta heitä yhdisti suurten työpajojen kilpailun pelko ja joutuminen pysyvästi palkanansaitsijan asemaan. Heidän silmissään parempia vaihtoehtoja olivat phalanxit tai fourierilaiset "tuottajien yhteenliittymät". Aikana, jolloin itsellinen työ alkoi olla yhä vaikeampaa, fourieristinen suunnitelma toi käsityöläisperinteet osuustoiminnalliseen ympäristöön. Työntekijöiden yhteenliittymä lupasi pelastaa heidät armottomasti levinneeltä palkkaorjuudelta.


Fourieristit uskoivat, että osuustoiminnallisella työllä kyetään luomaan suurempi määrä vaurautta vähemmällä raatamisella, työntekijöitä halventamatta. Monet näistä utopisti-sosialisteista uskoivat, että tällaiset inhimillisiin arvoihin tukeutuvat pienyhteisöt voisivat olla myös malleja laajemmalle ja syvälle käyvälle yhteiskunnalliselle muutokselle.


Johtava amerikkalainen fourieristi Albert Brisbane tapasi Fourierin Ranskassa vuonna 1832 ja tuli pian vakuuttuneeksi silloin jo iäkkään sosialistin ajatusten merkityksestä aikakauden ongelmia pohdittaessa. Palattuaan kotimaahansa Brisbane sai energisyydellään pian aikaan kokonaisen liikkeen Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa. Amerikkalaisen fourierismin historioitsija Carl J. Guarneri korostaa, ettei fourierismi ollut mikään marginaalinen liike, vaan vakava ja vaikutusvaltainen yritys johdattaa yhteiskunnallista kehitystä orgaanisia yhdyskuntia ja osuustoiminnallisuutta painottavaan suuntaan. Fourieristit toivat julki amerikkalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin tunnettua huolta lisääntyvästä kilpailusta, kaupungistumisesta ja teollistumisesta.[7]


Brisbanen mielestä teollisuusyhteiskunnan individualismi henki juurettomuutta, sekasortoa ja itsekkyyttä. Nämä olivat hänen silmissään ominaisuuksia, jotka olivat vahvistuneet ihmismielissä uskonpuhdistuksen ajoista lähtien. Kapitalismi kehittyi tälle pohjalle ja kätki kyseenalaisilla vakuutteluilla järjestelmän ikävät puolet näin saavutettavasta vapaudesta. Vapaan kilpailun nimissä työläisiä rohkaistiin etsimään arvoasemaa ja vaurautta ja näin etääntymään keskinäisen solidaarisuuden tunteista ja yhteistyöstä. Fourieristit kavahtivat tällaista kehitystä ja väittivät, että vain kilpailuun kielteisesti suhtautuva yhteiskunta teki mahdolliseksi ihmisten sosiaalisten, moraalisten ja esteettisten taipumusten täyden toteutumisen. Työn tuli olla ihmismieltä miellyttävää ja orgaaninen osa jokapäiväistä elämää, ei tehdaskurin uuvuttavaa raatamista. Palkkatyön kuriin alistuminen teki ihmisestä esineen. Jo vuosikymmeniä ennen William Morrisin samanhenkisiä ajatuksia amerikkalaiset fourieristit varoittivat ns. ruumiillisen ja henkisen työn erottamisesta toisistaan. Näin ajaudutaan yhteiskuntaan, jossa työläisiltä on evätty heidän luonnollinen oikeutensa kulttuuriin, kun taas korkeampaa opetusta nauttineet ihmiset menettävät käytännölliset kykynsä ja ovat hekin näin etääntyneet luonnollisesta, täysipainoisesta elämästä.


Amerikkalaiset yhdyskunta-ajattelijat eivät halunneet paluuta jonkinlaiseen keskiaikaiseen kyläyhteisöön. He suhtautuivat teknologiseen kehitykseen myönteisesti. He olivat myös kiinnostuneet tuotannon tieteellisestä suunnittelusta. Olennainen kysymys liittyi omistukseen. Uudet koneet olivat potentiaalisesti vapauttavia, mutta pääoman monopolisoidessa niiden omistuksen niistä tulikin työläisille kiusankappaleita. Koneet toimivat työläisiä vastaan, eivät heidän hyväkseen. Vasta kun työläiset omistavat koneet, he saavat täyden hyödyn mekaanisista parannuksista. Fourieristit eivät siis vastustaneet teollista vallankumousta vaan valittivat tapaa, jolla edistettin työntekijöiden riistoa ja syvennettiin kilpailuyhteiskunnan epätasa-arvoisuuksia.


Ihanneyhteisönä pidettiin neljänsadan hengen kommuunia, joka kokonsa ansiosta saattoi vielä hyötyä melko suurimuotoisesta tuotannosta sekä palvelutalotyyppisestä asumisesta yhteiskeittiöineen ja yhteisine sosiaalitiloineen. Kollektiivisesti suunnitellulla työllä pyrittiin välttämään tehottomuutta ja resurssien tuhlausta. Asuminen pyrittiin organisoimaan niin, että siinä yhdistyivät maaseutu- ja kaupunkiasumisen parhaat puolet. Ajan silmitön kaupungistuminen sai ihmiset kaipaamaan luonnon rauhaa.


Kommuunin työnjako perustui työntekijäryhmiin. Samanlaisia intressejä ja taipumuksia omaavat ihmiset liittyivät spontaanisti vähintään seitsemän hengen ryhmiin. Ryhmät muodostivat kokonaisuuksia, jotka muotoutuivat joidenkin perustoimintojen ympärille. Tällaisia toimintoja saattoivat olla puusepänverstaat, kasvatustoimi, kotitaloustyö, puutarhan hoito jne. Yksilön työtehtävät pyrittiin organisoimaan niin, että ne tarjosivat vaihtelua ja tuottivat henkilökohtaista tyydytystä.


Lapset kasvatettiin yhteisöllisessä hengessä. Kommuuni rohkaisi ydinperhettä laajemmalle ulottuvia tunnesiteitä. Moraalinen, älyllinen ja fyysinen kasvu pyrittiin yhdistämään niin, että lapsista kehittyisi aikuistuessaan kokonaisvaltaisia yksilöitä. Näin kasvaneet yksilöt kokisivat yhteisyyden tunteita ammatista riippumatta, olivatpa he maanviljelijöitä, tutkijoita tai teknikoita.


Fourieristiset falanxit levittäytyivät useisiin osavaltioihin, Massachusettsista Iowaan. Innostus oli suurta. Monenlaiset vaikeudet heikensivät kuitenkin liikettä. Maan kalleus ajoi monet kommuunit syvään velkakierteeseen. Alkuun pääsemisen edellyttämä rakennustyö kävi usein liikaa ihmisten voimille. Yhteisasuminen teki ajan ihmiset alttiiksi tarttuville taudeille.


Suurimmaksi vaikeudeksi Guarneri nimeää kuitenkin liian suuret odotukset. Kommuunielämän ihanne kiehtoi mitä erilaisempia ihmisiä. Mukaantulon vaikuttimet vaihtelivat. Fourierismissa oli myös sisäisiä jännitteitä. Aatteen käytännön sovelluksessa yhdisteltiin kapitalistisia menetelmiä yhteisöllisten päämäärien toteuttamiseen. Jo tämä ristiriita toi kommuuneihin hyvin eri tavoin asennoituneita ihmisiä. Monissa kommuuneissa puhkesi myös uskonnollisia riitoja esimerkiksi asennoitumisessa työntekoon sunnuntaisin. Niinikään jokapäiväisistä käyttäytymissäännöistä oltiin usein eri mieltä. Yhteisöllinen elämä teki naisten elämän vapaammaksi, mutta tätä kehitystä rajoittivat mukana raahautuneet vanhoilliset asenteet.


Guarneri sanoo, että liikkeen alamäen ja romahduksen perussyy oli ideologinen. Utopia lupasi liikaa ja samalla vaati osanottajilta liian vähän. Jokapäiväiset vaikeudet elivät huonosti rinnan suurten odotusten kanssa. Osanottajien ristiriitaiset motiivit tekivät lopulta mahdottomaksi fourierististen sosiaalisen elämän toteuttamisen. Fourierismin alamäki oli myös osa ajan henkeä. 1830- ja 40-lukujen kehitysoptimismin tilalle levisi konservatiivisia yhteiskunnallisia asenteita.


Haave yhteisöllisestä elämästä ei kuitenkaan kuollut, vaikka se ei enää 1800-luvun loppupuolella houkutellut suuria ihmisjoukkoja. Monet fourieristiset ajatukset elivät erilaisissa reformiliikkeissä. Esimerkiksi vuosisadan puolivälin ja myöhemmän naisliikkeen yksi ajatus oli naisten vapauttaminen kotiorjuudesta. Erilaisilla osuuskunta-ajatuksilla taas etsittiin vaihtoehtoja palkkaorjuudelle.


Guarneri sanoo, että amerikkalainen fourierismi vaikutti myöhempien sukupolvien uudistajien ajatteluun hengellä, joka korosti yhteisöllisen elämän tietoista suunnittelua. Yhteisasumisen kokeilut avasivat tietä arkkitehtuurille, joka käyttää hyväkseen teknologista edistystä ja suurimuotoisempaa tuotantoa, mutta kykenee silti vielä ilmentämään sosiaalisia arvoja.

Espanjan vallankumous

Dolgoffin toimittamaan kirjaan The Anarchist Collectives: Workers’ Self-Management in the Spanish Revolution 1936–1939 on kerätty kokemuksia ja havaintoja viime vuosisadan vapaudenhenkisimmästä vallankumouksesta. Kaikki tietävät jotakin Espanjan sisällissodasta, mutta se tosiasia, että maa koki mitä syvimmän sosiaalisen vallankumouksen, on jäänyt monilta huomaamatta, osittain siksi, että historiankirjoitus on aika yleisesti leimannut sen tuhoon tuomituksi yhteiskuntakokeiluksi. Vallankumouksella oli myös vaikutusvaltaisia vihollisia. Läntisten demokratioiden hallitsevat eliitit ja Stalinin Neuvostoliitto suhtautuivat kaikki vihamielisesti tähän vallankumoukseen, koska sen käytäntö osoitti toisenlaisen maailman mahdollisuuden. Nyt nuo kokemukset on kätketty kirjastojen takahuoneiden pölyisille hyllyille. Espanjan sisällissodan puhkeamisen 70-vuotispäivän aikoihin heinäkuussa 2006 noihin kokemuksiin viitattiin, mutta suurta huomiota niihin ei kiinnitetty.


Yhteiskunnallinen vallankumous levisi etenkin Kataloniassa nopeasti francolaisen äärioikeistolaisen kapinan alettua. Kapinan laukaistua valtavan työläis- ja talonpoikaisvastarinnan suurten teollisuus- ja kauppalaitosten omistajat pakenivat. Yleislakossa olleet työläiset päättivät palata töihin. Vain he itse kykenivät uudessa vallankumouksellisessa tilanteessa organisoimaan tuotannon. Tilannetta kuvannut Augustin Souchy totesi, että tuskin mitään oli suunniteltu ennakkoon. Kaikki oli improvisoitava. Tehtaat panivat kuitenkin nopeasti pystyyn uudet demokraattiset hallintorakenteet. Hallinnollisiin tehtäviin valittiin omia työläisiä, teknikoita ja virkamiehiä. Saman alan tehtaat muodostivat alueellisia federaatioita. Nämä federaatiot muodostivat paikallisia talousneuvostoja, joissa kaikki tuotanto- ja palvelualat olivat edustettuina. Ne vastasivat tuotannon koordinoimisesta, tuotteiden vaihdosta, hygieniasta, terveydenhuollosta, kulttuurista, kuljetuksesta jne. Paikalliset federaatiot ja talousneuvostot olivat sitten edustettuina alueellisissa ja valtakunnallisissa teollisuus- ja talousneuvostoissa. Uudenlaisen yhteiskunnan rakenteet hahmottuivat nopeasti ja uskottavasti.


Souchy kommentoi: "Espanjalaiset syndikalistit osoittivat, että sellainen järjestelmä oli käytännössä mahdollinen. Libertäärinen kollektivismi säilyttää ja laajentaa vapautta, innostaa ja rohkaisee aloitteellisuutta ja avaa tietä edistykselle. Syndikalistinen kollektiivinen talous ei perustu valtion suunnitteluun, eikä valtio sitä hallitse. Suunnittelu tähtää kuluttajan tyydyttämiseen. Tuottajalle syndikalistinen kollektiivi on samaa kuin osuustoiminnallinen yhdistys kuluttajalle."


Souchy katsoi, että Espanjan kokemuksilla oli historiallista todistusvoimaa: "Teollisuuden haltuunotto oli yllättävän nopea. Ja haltuunotto todisti ilman epäilyksen häivää, että modernia teollisuutta voidaan harjoittaa tehokkaasti ilman osakkeiden ja obligaatioiden omistajia. Työläiset ja toimihenkilöt (insinöörit, teknikot jne.) kykenevät itse operoimaan modernin teollisuuden monimutkaista koneistoa."


Työläisten vaaleilla valitut edustajat päättivät palkoista, työolosuhteista ja tuotannosta. Kaikkien toimihenkilöiden oli pantava toimeen jäsenten päätökset ja raportoitava toimistaan ammattiosastoille ja tehdasneuvostoille. Souchy sanoo, että Katalonian tekstiiliteollisuuden kollektivisointi murskasi lopullisesti luulottelun, että työläiset eivät kykene hallitsemaan suuria ja monimutkaisua yrityksiä: "Useita kuukausia kollektivisoinnin jälkeen Barcelonan tekstiiliteollisuus oli paremmassa kunnossa kuin kapitalistisen johdon alaisuudessa. Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, ettei ruohonjuurisosialismi tuhoa aloitteellisuutta. Ahneus ei ole ainoa motiivi ihmissuhteissa."


Yksi vaikuttavimmista saavutuksista oli metalliteollisuuden perustaminen Kataloniaan käytännöllisesti katsoen tyhjästä. Terveyspalvelujen sosialisoiminen oli niin ikään yksi vallankumouksen suurista saavutuksista.


Ranskalainen anarkisti Daniel Guérin on todennut, että Espanjan vallankumouksella oli onnea sikäli, että teknikot ja insinöörit heittäytyivät innolla mukaan tapahtumien pyörteisiin. Venäjän vallankumouksessa insinöörit kieltäytyivät lähtemästä mukaan sosialisointikokeiluihin, jotka jäivätkin lyhytaikaisiksi yrityksiksi.[8]


Guérin kuvaa tehdasorganisaatiota: "Itsehallinnollista tehdasta johti managerikomitea, jossa oli viidestä viiteentoista jäsentä. He edustivat kaikkia teollisuus- ja palvelualoja. Työläisten yleiskokous valitsi nämä jäsenet, jotka palvelivat kaksi vuotta. Puolet jäsenistä vaihdettiin joka vuosi. Komitea nimitti toimitusjohtajan, jolle se delegoi kaiken valtansa tai osan siitä. Hyvin suurissa tehtaissa managerin valitsemiseen tarvittiin valvontaorganisaation hyväksyntä. Lisäksi jokaiseen johtokomiteaan nimitettiin hallituksen valvoja. Itse asiassa kyse ei ollut täydellisestä itsehallinnosta vaan jonkinlaisesta yhteisjohdosta läheisessä yhteistyössä Katalonian hallituksen kanssa."


Brittiläinen anarkisti Vernon Richards on kuvannut työläisten itsehallinnon kehittämisessä ilmenneitä vaikeuksia, jotka paljolti johtuivat Barcelonasta ja Madridista tulleesta tasavallan hallitusviranomaisten jarruttelusta. Richards uskoo kuitenkin, että todistusaineisto riittää osoittamaan, että espanjalaiset työläiset saadessaan vapaat kädet olisivat kyenneet odottamattomiinkin saavutuksiin, niin aloitteellista ja kekseliästä henkeä ja syvää sosiaalista vastuuntuntoa heissä oli. Sosiaalipalvelujen kehittäminen on saanut Richardsin mukaan laajaa tunnustusta. Junat saatiin kulkemaan nopeasti ja tehokkaasti. Barcelonan julkinen liikenne toimi paremmin kuin koskaan. Työläisten valvontaan joutuneet julkiset palvelut kuten puhelinlaitos sekä kaasun ja sähkön jakelu saatiin pian tehokkaaseen toimintaan.[9


Edesmennyt amerikkalainen ekoanarkisti Murray Bookchin on kiinnittänyt huomiota siihen, mikä erotti espanjalaiset anarkistit siihenastisesta sosialistisesta perinteestä. He nimittäin halusivat uudistaa elämän työpaikoilla. He olivat tietoisia tehdaskurin vieraannuttavasta vaikutuksesta ja ottivat kysymyksen niin vakavasti, että siitä tuli anarkistisen ammattiyhdistysliikkeen cnt:n keskeisiä kampanjan aiheita.[10


Bookchin kirjoittaa: "Yksikään kooltaan merkittävä modernin aikakauden radikaali liike ei ole vakavasti kysynyt, olisiko kehitettävä organisaation muotoja ajamaan muutoksia jäsentensä perustavanlaatuisimmissa käyttäytymistavoissa. Miten libertäärinen liike voisi päästä eroon tottelevaisuuden hengestä, hierarkkisesta organisaatiosta, johtajan ja johdettavan välisestä suhteesta, kapitalistisen teollisuuden istuttamista auktoriteetti- ja komentorakenteista? On espanjalaisen anarkismin – ja anarkismin yleisemminkin – kestävää ansiota, että se esitti tämän kysymyksen."


"Kokonaisvaltaisen ihmisen" käsite esiintyi jatkuvasti espananjalaisten anarkistien julkaisuissa. Sen voisi ehkä suomentaa myös "omanarvontunnoksi". Libertäärisistä periaatteista ei vain teoretisoitu vaan niitä pyrittiin myös soveltamaan käytäntöön. Hajakeskitetyllä organisaatiolla ja alhaalta tulevalla aloitteellisuudella haluttiin estää byrokratioiden syntyminen. Aivan kokonaan tällaiselta kehitykseltä ei vältytty. Energiset ja karismaattiset johtajat organisaatioiden eri tasoilla saattoivat toimia tavalla, joka oli lopulta enemmän tai vähemmän byrokraattista. Espanjan vallankumouksen energisyys, aloitteellisuus ja syvä luottamus demokratiaan ovat kuitenkin piirteitä, joita vakavan historiankirjoituksen tulisi painottaa.


Espanjan vallankumousta ja sisällissotaa läheltä seuranneen amerikkalaisen journalistin Burnett Bollotenin johtopäätös maan yhteiskunnallisen mullistuksen luonteesta oli voittopuolisesti positivinen. Hän toteaa, että aina kun espanjalaiset anarkistit törmäsivät vallankäytön realiteetteihin, avautui kuilu opinkappaleiden ja käytännön välillä.


"… ei voida korostaa liikaa, että huolimatta monista tapauksista, joissa käytettiin pakkoa ja väkivaltaa, vuoden 1936 heinäkuun vallankumous erottui kaikista muista vallankumouksista kollektiivisen liikkeensä yleisesti ottaen spontaanilla ja pitkälle menevällä luonteella sekä moraalisen ja henkisen uudistumisen lupauksella. Mitään tähän spontaaniseen liikkeeseen rinnastettavaa ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut."[11]

Anton Pannekoek ja työläisneuvostot

Hollantilaisen Anton Pannekoekin edellä mainittu teos Workers’ Councils on klassikko vaihtoehtoisen yhteiskuntajärjestelmän tavoittelun pohdiskelussa.


Perustellessaan uudenlaisen yhteiskunnan välttämättömyyttä Pannekoek kiinnitti huomiota kapitalismin kykenemättömyyteen käyttää resursseja järkevällä tavalla. Kapitalismi ei hänen mielestään kykene hallitsemaan ihmiskunnan valtavia teknisiä ja tuotannollisia resursseja ja suuntaamaan niitä alkuperäistä tavoitetta kohti, yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen. Voitontavoittelussaan se joutuu kuitenkin laajentumaan kaikkialla maapallolla hankkiakseen yhä uusia rikkauksia, avatakseen yhä uusia markkinoita ja alistaakseen yhä uusia kansoja hallintaansa.


Pannekoek asettaa tavoitteeksi sen, mitä ennen modernin kapitalismin vakiintumista pidettiin liki kaikkialla itsestäänselvänä: Niiden, jotka työskentelevät tehtaissa ja muilla työpaikoilla, tulee myös saada päättää työn sisällöstä ja työtavoista. Näin voidaan yhdessä arvioida tarpeita ja päättää niiden tyydyttämisestä.


Aiemmassa historiallisessa vaiheessa yksityisomistus teki ihmisille mahdolliseksi tehdä tuottavaa työtä. Myöhemmin se epäsi työläisiltä mahdollisuuden käyttää vapaasti tuotantovälineitä. Pienimuotoisen tuotannon laajennuttua suuryhtiöiksi syntyi epäoikeudenmukaiseksi koettu asetelma: Ne, jotka tekivät työtä, eivät saaneet päättää miten sitä tehdään.


Tämän epäoikeudenmukaisuuden korjaamisesta voidaan haaveilla työpaikoilla, mutta se voi myös laajentua koskemaan koko yhteiskunnan organisoimista. Uuden yhteiskunnan yksityiskohtia on mahdotonta kuvata, koska vain tulevaisuuden olosuhteet paljastavat, minkälaiset ratkaisut ovat parhaimpia. Pannekoek uskoi kuitenkin, että uusi yhteiskunta perustuu sosiaalisille suhteille, joille ovat ominaisia yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus, epäitsekkyys, kurinalaisuus ja innostus. Ihmiset saavat henkistä voimaa kunnollisesta koulutuksen tasosta ja organisaatiosta, joka ilmentää näitä kaikkia inhimillisiä hyveitä. He kehittävät organisaatiota, joka yhdistää heidät vapaiksi tuottajiksi. He saavat tyydytystä tasa-arvoisesta osallistumisesta yhteiseen toimintaan.


Pannekoek arveli, että pieni määrä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja teknikoita värvätään teknisiksi johtajiksi. Heille ei siis kuitenkaan anneta sosiaalisesti johtavaa asemaa eikä etuoikeuksia lukuun ottamatta sitä arvostusta, jota he nauttivat kollegojensa keskuudessa, tai sitä moraalista auktoriteettia, joka liitetään kykyyn ja tiedon tasoon.


Uuden järjestelmän taloudessa ja työelämässä toteutuu sama prosessi, jonka nousevat keskiluokat toteuttivat aiempina vuosisatoina politiikassa, kun kansalaisvalta korvasi yksinvaltiaiden monarkkien vallan. Näin yhteisesti säädetyt lait säätelivät kansalaisoikeuksia ja -velvollisuuksia. Nyt, työn maailmassa, johtajien käskyvallan katoaminen avaa tien yhdessä laadituille säännöille, joilla säädellään sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia niin tuotannossa kuin kulutuksessa. Näiden sääntöjen muotoileminen kuuluisi työläisneuvostoille. Pannekoekin mielestä tämä ei tulisi olemaan vaikea tehtävä, joka edellyttäisi syvällistä pohdintaa tai aiheuttaisi syvää eripuraa. Säännöt kun näyttäytyvät kaikkien osallisten mielissä uuden yhteiskunnan luonnolliselta perustalta. Jokaisen tulee osallistua kykyjensä ja voimiensa mukaan tuotantoon, ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä tuotoksesta.


Pannekoek kysyi sitten, miten mitataan annettu työpanos ja sillä ansaitut tuotteet ja palvelukset. Hän arveli, että työpanos mitataan työtunteina. Työpaikan hallinto-osasto pitää kirjaa jokaisen tuotemäärän valmistamiseen käytetyistä työtunneista, sekä jokaisen yksittäisen työntekijän työtunneista. Kaikkien työntekijöiden keskiarvosta ja kaikkien saman alan tuotantolaitosten keskiarvosta hiotaan pois yksilölliset erot ja sitten verrataan henkilökohtaisia tuloksia.


Uuden järjestelmän vaikutus yleiseen ilmapiiriin olisi dramaattinen. Kapitalismin oloissa yhteiskunnan perustaa koskevat tosiasiat ovat näyttäytyneet erilaisina tuotantoa ja kauppaa koskevina tilastoina. Nyt koko talous avautuisi ihmisten silmien eteen kuin avoin kirja.


Hyppy uuteen tuntuu kuitenkin etukäteen oudolta ja pelottavalta. Vanhan järjestelmän henkinen ote on luja. Pannekoek kirjoitti, että vanhojen oppien otteessa olevat ihmiset eivät voi vapauttaan hankkia. Heidän on päästävä eroon siitä henkisestä otteesta, jonka vallitsevat olot ovat heistä saaneet. Kapitalismi on voitettava teoreettisesti ennen kuin se voidaan kukistaa käytännössä.


Uusi järjestelmä tuottaa uudenlaista henkistä tyydytystä. Henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuus katoaa tai ainakin heikentyy. Kaikessa työssä on henkisiä ja ruumiillisia aineksia ja nyt tämä kokonaisuus korostuu, koska kukaan ei ole enää pelkkä nappulan painaja. Toistuva ja yksitoikkoinen työ minimoidaan.


Pannekoekin työyhteiskuntakaava saattaa tuntua jähmeältä. Hän korosti kuitenkin, ettei mikään kaava ole ikuinen. Kun elämästä ja työstä uudenlaisissa yhteisöissä on tullut luonnollinen elämänmuoto, kun ihmiset hallitsevat omaa elämäänsä, välttämättömyys väistyy vapauden tieltä ja oikeudenmukaisuuden jähmeät säännöt sulavat spontaaniksi käyttäytymiseksi.


Pannekoek uskoi, että aika alkoi olla kypsä hänen kuvaamalleen muutokselle. Tässä hän oli oikeassa sikäli, että toisen maailmansodan jälkitilanteessa ilmassa oli voimakasta halua radikaaliin yhteiskunnalliseen mullistukseen. Hallitsevat eliitit onnistuivat kuitenkin heikentämään tällaisia mielialoja, osin propagandalla, osin väkivallalla. Pannekoek itsekin näki edessä olevat vaikeudet ja selvän siirtymän irti radikaaleista ajatuksista.


Oma aikamme on sitäkin kypsempi Pannekoekin kuvaamalle muutokselle, olkoonkin, ettei edistyksen tarvitse täsmällisesti seurata hänen kuvaamaansa tietä. Omassa ajassamme on voimakas ristiriita kapitalismin kuvitellun luonnollisuuden ja sen hirvittävien seuraamusten välillä. Virallinen ajattelu kieltäytyy myöntämästä upporikkauden ja rutiköyhyyden yhteyttä.


Tapani Lausti

Tapani Lausti: Tienviittoja tulevaisuuteen. LIKE/Suomen Rauhanpuolustajat 2008. URL:


  1. There is An Alternative, ZNet, 27.7.2005.
  2. Ks. teokseni Toisinajattelun tiekartta, 6. luku: Vapaita ihmisiä vai kapitalismin luottovankeja? 
  3. Sam Dolgoff: The Anarchist Collectives.
  4. Lainaus Sam Dolgoffin artikkelissa The Relevance of Anarchism to Modern Society, Terry M. Perlinin toimittamassa teoksessa Contemporary Anarchism.
  5. Em. Perlinin kirja
  6. Chomsky on Democracy and Education
  7. The Utopian Alternative: Fourierism in Nineteenth-Century America
  8. Anarchism: From Theory to Practice
  9. Lessons of the Spanish Revolution
  10. To Remember Spain
  11. Spanish Civil War: Revolution and Counterrevolution


Multitude ja yhteinen: toinen tie yksityisen ja julkisen tuolla puolen

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”1286″,”attributes”:{”alt”:”fabrique”,”class”:”media-image”,”height”:”182″,”style”:”width: 250px; height: 182px; margin: 5px; float: right;”,”title”:”Stuart Murdoch, Bien équilibré – Achète, achète, achète, reprise -, 2005 Certains droits réservés. CC-licensed”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”250″}}]]Antonio Negri (s. 1933) käsittelee artikkelissa yhteisen käsitettä suhteessa moderniin oikeustieteelliseen tapaan ymmärtää yksityinen ja julkinen.[1] Hän ehdottaa, että yhteinen tulisi nähdä multituden jatkuvan yhteistoiminnan pysyvyyttä luovana muotona. Kapitalismi joutuu siksi väistämättä rakentamaan toimintansa yhteisen varaan ja sen riistolle. Koska yhteistä ei voida kuitenkaan palauttaa enää yksityisen tai julkisen haltuunoton muotoihin, muodostaa yhteinen jatkuvasti uusintuvan perustan, jonka kautta multituden on mahdollista luoda autonomista toimintaa suhteessa pääomaan.
Edellisissä luennoissa olemme sivunneet aiheita, joihin meidän on nyt palattava. Nämä teemat ovat yhtä aikaa historiallisia, poliittisia, kategoriallisia, diakronisia: murtuma modernin ja postmodernin välillä, ajattelun biopoliittinen hahmo, biopolitiikan käsitteen pätevä määritelmä, globaali konteksti, jossa poliittisen keskustelun tulisi tapahtua sekä viimeiseksi uusien antagonismien ilmaantuminen.[2] Kyse on siis multituden käsitteen ymmärtämisestä pysyvyyttä luovana tekijänä lukemattomissa erilaisissa vastarinnan käytännöissä, joita singulariteetit tuottavat.[3] [4] Hahmottelemassamme kehyksessä olemme myös koskettaneet tiettyjä teoreettisesti perustavanlaatuisia teemoja: erityisesti kapitalistisen kehityksen suuntaa koskevien rationaalisten kriteerien kriisiä, joka kiteytyy erityisesti työvoiman mittaamisen ongelmassa. Se kiteytyy myös – ja erityisen kohtalokkaalla tavalla – niissä ongelmissa, jotka koskevat sitä mikä ”ylittää” ja on kapitalistisen järjestyksen ”tuolla puolen”, siis eksodusta ja multitudea.[5] Näin ollen, tässä neljännessä luennossa haluaisimme jatkaa perusasioiden parissa eli tarkastella kategorioita, joita olemme käsitelleet tähän saakka analyysin diakronisten parametrien mukaan, lähinnä niiden subjektiivisesta näkökulmasta. Nyt haluamme tarkastella näitä asioita sen sijaan synkronisesti, pohtimalla singulariteetteja, jotka muodostavat multituden.
Multituden käsitteen määritelmää vastaan on yleisesti esitetty kaksi perustavanlaatuista vastaväitettä. Ensimmäisen mukaan multituden käsite on kyvytön avaamaan peliä antisysteemisenä voimana. Toisen kritiikin mukaan ei ole mahdollista kuvailla reittiä multitudesta itsestään kohti multitudea itselleen eli määritellä se jossain yhtenäisen rekomposition instanssin ominaisuudessa ja kyvykkäänä, ja näin kehittää vaikuttavaa poliittista toimintaa kaiken dialektisen mystifikaation ulkopuolella. 
Ensimmäiseen vastaväitteeseen – jonka on esittänyt pääasiallisesti Étienne Balibar – ei ole mahdollista vastata, ellei oteta huomioon tuon vaatimuksen riittämättömyyttä itsessään. Itse asiassa ”antisysteeminen” tarkoittaa Immanuel Wallersteinille – ja kaikille niille, jotka viittaavat hänen teoriaansa – kumuloituvaa liikettä, joka kykenee toimimaan kapitalistista riistoa vastaan ”keskusmaissa” ja imperialistista rakennetta vastaan kolmannen maailman maissa. Se tarkoittaa liikettä, joka kykenee rakenteellisesti orientoitumaan toiminnassa olevia imperialistisia politiikkoja vastaan. Tämän määritelmän ajatuksena on yhdistää luokkataistelut ja anti-imperialistinen taistelu yhdeksi ainoaksi rintamaksi, jolle työväenluokan hegemonia on kaikissa tapauksissa ehdoton oletus.
Nykyisin tämä määritelmä on kuitenkin vanhentunut erityisesti siksi, että ero ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä on kaventunut. Tuo jako on myös muuttunut banaaliksi, koska koko antikapitalistinen liike – myös se jolla on hegemoninen valta periferiassa – näyttäytyy antisysteemisenä. Jäljellä on kuitenkin multituden määritelmän ongelma. Multitude tulisi määritellä termeillä, jotka pyrkivät ylittämään perinteisen luokkasodan diskurssin ja jotka kykenevät jatkamaan kokonaisvaltaista kumouksellista toimintaa Imperiumin aikakaudella.[6] Sanottiinpa mitä tahansa, antisysteemisten ajattelijoiden analyysien kehityksessä työväenluokan taistelun alue oli jo todellisuudessa merkittävästi pienentynyt. Kolmasmaailmaisuudesta oli todella tullut keskustelun olennainen osa. Synteesi tapahtui ylimmällä tasolla, täysin ideologisesti ja perinteisen käsityksen mukaan koskien taistelujen kehityksen ja itse kapitalismin kehityksen determinismiä. Tähän kuuluivat sellaiset asiat kuten kriisin ennalta määräytyneisyys, voiton suhdeluvun laskutendenssi jne. Mitä ”antisysteeminen” voisi siis enää merkitä pohdittaessa luokkataistelun realistista käsitystä? Kuinka esimerkiksi Balibarin ajattelu (joka tosiasiassa edustaa koko joukkoa amerikkalaisia ja eurooppalaisia kriittisiä positioita) on voinut latistua perinteiseen determinismin nostalgiaan, jota dialektinen materialismi tarjoaa? Todellisuudessa multituden objektiivisesti antikapitalistisen määritelmän ongelmaa ei tulisi palauttaa näihin käsitteellisiin tasoihin. Multitude ei ole ainoastaan käsite, se on myös uusi todellisuus. Kysymykseen siitä, onko se antikapitalistinen vai ei, ei voida löytää vastausta käsitteen analyysistä, vaan sen itsensä liikkeestä. Tästä pääsemme käsiksi toiseen kritiikkiin, josta edellä puhuttiin.
Tämä jälkimmäinen kritiikki vaikuttaa paremmin perustellulta ja itse asiassa toistaa ensimmäisen kritiikin. Kritiikin on esittänyt muiden muassa Pierre Macherey: kyse ei ole perustavasta ongelmasta koskien reittiä multituden itsessään olemisesta itselleen olemiseen (kysymyksen asettelun traaginen piirre vaikuttaa koomiselta, vaikkakin sitäkin voimakkaammalta, jos se on tiedostamatonta). Kysymys on sen ymmärtämisestä kuinka ohjata multitude uudelleen yhtenäiseen toimintaan. Tähän liittyy myös kysymys siitä, että jos tämä on mahdollista, niin millä tavalla se on antagonistista. Ehdotamme seuraavanlaista vastausta: se mikä tekee multitudesta subjektiivisesti vaikuttavaa ja objektiivisesti antagonistista, on sen yhteisen keskuksen ilmaantuminen (nähtynä niin tuotannollisesta kuin poliittisesta näkökulmasta). Yritämme sanoa, että tuotannon näkökulmasta katsottuna yhteinen (commun) on tänään kaiken yhteiskunnallisen arvonmuodostuksen ehto ja poliittisesta näkökulmasta katsottuna yhteinen on muoto, jonka kautta subjektiivisuus organisoituu. Kysymys ei siis ole toiminnan yhtenäisyyden etsinnästä vaan sen osoittamisesta, kuinka tämä kokonaissommitelma todella toimii koherentisti.
Pohtiessamme yhteisen määritelmää tuotannon näkökulmasta meidän tulisi painottaa kuinka tarkastellessamme multitudea työvoimana meidän tulisi nähdä se yhtä aikaa tuotannollisen verkon uutena yhteisenä homogeenisuutena ja samalla tunnustaa sen muutosvoima. On siis olemassa yhteinen materiaalinen kudos, ontologisen konstituution repeämä, jonka kautta immateriaalinen, kognitiivinen ja yhteistoiminnallinen tuotanto organisoituu arvonmuodostuksen prosessissa ja rekuperoi hegemonisella tavalla muut tuotantomuodot. Olisi itse asiassa helppoa osoittaa kuinka lähes kaikki tuottavien sektoreiden työn organisoinnin muodot, mukaan lukien myös ne, jotka olivat aiemmin suljettu ulos yhteiskunnallisen kommunikaation ja informaation kudoksesta, ovat nykyisin sen sijaan alistettuja globaalin kokonaisuuden sisään, jossa riisto määräytyy juuri näiden piirteiden kautta.
Työn reaalisubsumptio pääoman alaisuuteen vähenee siis huomattavasti. Esimerkiksi maanviljelyksessä käytetään yhä monimutkaisempia ja kehittyneempiä informatiivisia keinoja – aina lähtien siementen analyysistä sääilmiöiden havainnointiin. Edelleen, ne asiat joita pidettiin naisten työn perinteisinä muotoina (kotityö, hoiva, affektiivinen työ) ovat tulleet osaksi työn yleistä organisaatiota – ja ne määrittelevät selkeästi tuotannon kasvua. Ja edelleen, pelkästä työn sfäärin laajentumisesta ollaan siirrytty kohti sitä mikä oli aiemmin ulossuljettu työstä ja tuotannosta. Arvonmuodostuksen ”massapiste” on siirtynyt täydellisesti kohti toimintaa, jota tähän saakka on pidetty tuottamattomana. Juuri tästä pitäisi puhua työn naiseksi-tulemisena: muutosta ei tulisi siis ymmärtää ainoastaan työn yleisenä feminisoitumisena, vaan pikemminkin arvonmuodostuksen tilojen uudelleenmäärittelynä. Ja viimeiseksi, talouden ja työn organisointi palveluissa kertoo immateriaalisen työn hegemoniasta, joka koskee todellisuudessa koko tuotantoa peruuttamattomalla tavalla.
Mutta siellä missä on riistoa, löydetään aina myös vastarintaa, antagonismia.
Ei ole sattumaa, että tietyt vaatimukset perustulosta tai kansalaistulosta näyttävät koskevan samaan aikaan tätä yhteiskunnallisen tuotannon yhteiseen (commune) perustuvaa hegemoniaa ja toisaalta jokaisen työn subjektin siihen mukanaan tuoman ainutkertaisen sisällön liittämistä arvontuotantoon. Tästä näkökulmasta katsottuna pääoman kasautumisen sosialisaatiota ei tulisi pitää minään muuna kuin materiaalisena perustana, joka mahdollistaa vaatimuksen suhteellisen tasaisesta tulonjaosta. Tilanteessa, jossa kaikki työ on välttämätöntä – oli se sitten materiaalista tai immateriaalista – ja jossa se on aina alistettu ja artikuloitu yhteiskunnan kapitalistisen ylivallan sisällä, ei ole mitään syytä erotella ja hierarkisoida palkan muotoja. 
Mutta yhteinen ei ole ainoastaan perusta josta käsin immateriaalisen työn ja yhteistyön voidaan havaita tulleen objektiivisesti homogeenisiksi. Se on myös, ja ennen kaikkea, jatkuvaa tuotantoa ja voimaa, kykyä muutokseen ja yhteistyöhön. Ehkä multitude pitäisi siksi määritellä objektiivisen perustan artikulaationa (yhteinen kasaantumisen perustana, jonka konstituoivat materiaaliset ja immateriaaliset voimat) sekä subjektiivisen perustan artikulaationa (yhteinen tuotantona, joka tapahtuu aina jatkuvasti siirretyillä rajoilla, aina uudelleen elvytetyissä arvoissa; yhteinen subjektivaatioprosessin tuloksena.) Jos kiinnitämme huomiota suhteisiin tuotannon (investoinnin) ja työn (ja/tai kulutuksen) ulottuvuuksien välillä – tavalla, jolla niitä on perinteisesti käsitelty taloudellisen taulukon muotoiluissa aina Quesnay’sta Marxiin – me huomaamme välittömästi kuinka juuri nämä suhteet ovat muuttuneet epävakaiksi: lopullisia tasapainoja ei voida enää määrittää pysyvän kompromissin pohjalta, jatkuvasti uudelleen säädettävän sopeutumisen kautta, aivan kuten ei voida enää löytää kapitalismin komennon ykseyttä, joka kykenisi ohjaamaan koko yhteiskuntaa sen omien dispositiivien kautta. Päinvastoin, olemme eräänlaisen läsnäolevien voimien kahdentumisen tilanteessa. Kapitalistisen tuotannon ja kasaantumisen objektiivinen ja yhtenäinen hahmo on siksi selvästikin heikentynyt ja kiistämättä muuttunut. Tämä tekee mahdolliseksi uuden subjektiivisuuden ilmaisun: yhä itsenäisemmän ja autonomisemman subjektiivisuuden, joka kykenee rakentamaan tuotannon prosessin sisälle antagonistisia muotoja ja antamaan tilaa yhteisen keksimiselle.
Uskon, että tässä yhteydessä on ehdottomasti hyödyllistä palata lyhyesti siihen, kuinka Marx kuvaili pääoman. Se on hyödyllistä, jotta voimme ottaa siihen etäisyyttä ja uudistaa sitä. Marxilla pääoman käsite on itse asiassa jakautunut kahteen: ”pysyvään pääomaan” (PP) ja ”vaihtelevaan pääomaan” (VP). Pysyvä pääoma, siis se mitä Marx kutsuu myös ”totaaliseksi pääomaksi”, ilmenee myös ”kiinteänä pääomana” (tuotantovälineiden kokonaisuutena) ja ”kiertävänä pääomana” (eli markkinoiden kierron välineiden kokonaisuutena). Mutta jos tarkastelemme tapaa, jolla pääoma nykyisin aktuaalisesti organisoituu, asiat näyttäytyvät toisenlaisina ja pääoman hahmo on jollain tavalla muuttunut. Se, mikä on muuttunut, on erityisesti vaihteleva pääoma eli työvoiman kokonaisuus. Ensiksikin, koska työvoimassa ilmenee nykyisin tiettyjä kiinteän pääoman elementtejä (tai toisin sanottuna, se kantaa tiettyjä tuotantovälineiden elementtejä väistämättä itsessään, aivoissaan: ominaisuuksia, joita pysyvä pääoma ei ole rakentanut, jotka eivät ole osa pääoman kokonaisprosessia, vaan jotka elävät suhteellisessa autonomiassa). Kun puhutaan kognitiivisesta työstä, puhutaan nimenomaan tästä työvoiman uudesta kyvystä: tuotantovälineet ovat muuttunut sisäisiksi työn organisaatioon kiinnitetyille ainutkertaisuuksille
Toiseksi tulisi myös ymmärtää, että jos työvoima on omaksunut itseensä kiinteän pääoman elementit, vaihtelevan pääoman tulisi kiertää itsenäisesti juuri siksi, että sen autonomia suhteessa pysyvään pääomaan takaa sille riippumattomuuden. Jos tämä kaikki on fenomenologisesti todennettavissa, voidaan tehdä johtopäätös, että pysyvä pääoma (ja/tai totaalinen pääoma) ei kykene enää ymmärtämään työvoimaa itsessään ja alistamaan sitä ulossulkevalla tavalla. Marxilta perimämme pääoman käsite oli yhtenäinen – tai paremminkin se oli kiinteän pääoman ja vaihtelevan pääoman dialektinen synteesi. Nykyisin tämä synteesi ei enää päde. Vaihteleva pääoma – eli työvoima – on saavuttanut tietyn autonomian. Pysyvän pääoman kierto määrittyy kuitenkin ristiriitaisena ja ratkaisemattomana suhteena pääoman ja työvoiman välillä: synteesiä ei voida tehdä muutoin kuin hyvin pinnallisella tasolla, ontisessa ulottuvuudessa, koska ontologisesta näkökulmasta katsottuna työvoima (vaihteleva pääoma) on löytänyt autonomian tilan. 
Kaikki tämä pakottaa meidät sanomaan, että yhteinen on olennaisesti määriteltävä avoimena kenttänä, jossa elävä työ (työvoima, vaihteleva pääoma) liikkuu riippumattomalla tavalla: alueena, jolla itsenäisten subjektiviteettien tuotannon ja ainutkertaisuuksien yhteistyön tulokset kasaantuvat ja vahvistuvat.  Yhteinen on kaiken sen tulos, mitä työvoima (vaihteleva pääoma) on tuottanut itsenäisesti suhteessa pysyvään pääomaan (totaaliseen pääomaan) ja sitä vastaan. 
Tästä näkökulmasta katsottuna on selvää kuinka yhteinen ei ole siis minkäänlainen ”orgaaninen pohja”, eikä mikään määriteltävä asia fyysisestä näkökulmasta katsottuna. Meidän mukaamme yhteinen on pikemminkin suhteessa uuteen antagonististen subjektien välisen ristiriitaisen suhteen ilmaisuun. Ei ole enää mahdollisuutta dialektiselle reabsorptiolle eikä lineaariselle subsumptiolle[7]: tämä suhteen ristiriitainen piirre kiihottaa yhä uusia singulariteetteja eroina ja ajaa kaikki yhtäläistämisen kriteerit kriisiin.
Tästä seuraa subjektiviteettien ilmaisun uusi muoto. Tästä näkökulmasta käsin toinen multituden käsitettä vastaan esitetty huomautus – mahdottomuus ohjata multitudea yhtenäiseen toimintaan – vaikuttaa meistä epätäsmälliseltä: itse asiassa, multituden toiminnan ykseys on se ilmaisujen moneus, johon se kykenee. Kun pohdimme multituden toiminnan yhtenäisyyden ongelmaa ei niinkään taloudellisesta (työn, kasaantumisen ja riiston analyysi), vaan poliittisesta näkökulmasta, nämä jakautuneet erot multituden toiminnassa ilmaisevat halujen eron, siis ne subjektiiviset vaatimukset, joilla ei ole mitään yhteistä käskemisen prosessin (ei juridisen tai taloudellisen) ykseyden kanssa. Se tarkoittaa antagonististen ilmaisujen jatkumista kaikella sillä rikkaudella ja moninaisuudella, mitä multituden toiminnan ykseys implikoi. Jos tarkastellaan valtion suvereenisuuden yhtenäisyyden teemaa tältä kannalta, se näyttäytyy meistä yllättäen ”tyhjältä”, aivan kuten työn ilmaisujen yhdistävä kuri. Jos koskaan tulee puhua ykseydestä – niin juridisella tasolla kuin kapitalistisen kasautumisen funktiona – tulee näin tehdä siksi, että ykseys täytyy muuttaa vaihtelevien (pääomien) väliseksi suhteeksi, ainutkertaisuuksien yhteisöksi. Yhteinen näyttäytyy toiminnan muotona, ei tuloksena; se esittäytyy sommitelman muotona, avoimena jatkuvuutena, ei kontrollin tiivistymisenä.
Kun tämä yhteisen vaikuttava ulottuvuus on nyt todistettu, meidän tulee kritisoida julkisen ja yksityisen käsitteitä sellaisina kuin oikeudellinen ja poliittinen perinne on ne meille välittänyt.  
Kapitalistinen haltuunotto on aina yksityistä, vaikkakaan haltuunoton sopimuksellinen muoto ei ole ainoastaan yksityinen vaan myös julkinen: kuinka se mikä on yksityistä ja kapitalistista voisi elää ilman alimääräytymistä julkiselle ja valtiolliselle? Porvarillisessa kulttuurissa oikeuden rakentamisessa ei ole kyse mistään muusta kuin muodollisesti universaaleista normeista, jotka mahdollistavat ne tavat, joilla haltuunotto voidaan toteuttaa yksityisesti. Ei ole varmastikaan hyödyllistä palata klassisiin sivuihin Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikissä, tai niihin hienoihin pohdintoihin, jotka ovat saaneet vaikutteita nykyisestä kommunistisesta kulttuurista kumpuavista julkisen ja yksityisen oikeuden kritiikeistä aina Pashukanista Poulantzasiin. Jos perinteisessä marxismissa on jotain mitä kannattaa vielä opiskella, niin se on tämä kriittinen pyrkimys, tämä tuhoava tunkeutuminen, jolla vallankumouksellista tiedettä on käytetty yksityisen ja julkisen porvarillisen oikeuden universaaleja kategorioita vastaan.
Kun yksityisestä haltuunotosta siirrytään valtion kautta julkiseen haltuunottoon, nämä haltuunoton kategoriat eivät itsessään muutu. Julkinen oikeus syntyy oikeudellisten instituutioiden muutoksesta – feodaalisen ja perinnöllisen valtion haltuunoton muotojen siirtymässä kohti porvarillisen ja kehittyneen kapitalistisen valtion haltuunoton muotoja. Tämä koskee myös organisaatiota suunnitteluna (kapitalistisena tai sosialistisena suunnitteluna, tällä ei ole väliä). Modernissa valtiossa ei ole todellista eroa yksityisen ja julkisen haltuunoton välillä: molemmat perustuvat riiston ja ulossulkemisen sääntöihin, siis niihin sääntöihin, jotka ovat ja pysyvät perustavina pääoman toiminnassa. 
Kaikkein suurin paradoksi tulee esiin, kun subjektiiviset oikeudet itsessään on määritelty ”julkisina subjektiivisina oikeuksina”. Tämä tarkoittaa sitä, että porvarillinen oikeus ei voi hyväksyä subjektiivisia oikeuksia (oikeudet, jotka ovat suhteessa ainutkertaisiin vaatimuksiin) ellei niitä ole etukäteen tehty julkisiksi – toisin sanoen: myönnetty yksilöille valtion auktoriteetilla, siis hahmoteltu ja määritelty sen toimesta. Modernin valtion hahmo perustuu tälle tuottavan subjektin monimutkaiselle sopeuttamiselle käskyn alaisuuteen, mikä on riiston välitön seuraus.  
Mutta asiat ovat nykyisin toisin. Siirryttäessä postmoderniin oikeuden perinteiset käsitteet säilyvät vain vaivoin. Suhde näiden käsitteiden ja todellisuuden välillä hajoaa. Erottelu yksityiseen ja julkiseen oikeuteen, yksityiseen ja julkiseen haltuunottoon, on joutunut yhä selvempään kriisiin. Tämä ei tarkoita ainoastaan jatkuvasti lisääntyvän yksityistämisen prosessin pohtimista, eikä vain yleisen hallinnallistamisen (governance, mikä tarkoittaa julkisen oikeuden hallinnollista sulauttamista yksityiseen oikeuteen) prosessin pohtimista. Tietyssä määrin se ei tarkoita myöskään kaikkea tätä koskevan hienostuneen kritiikin muotoilemista. Itse asiassa, julkinen ja yksityinen ovat kaikesta huolimatta erottamattomia: niiden ero ei toteudu missään muualla kuin niin sanotulla ”oikeustieteen” kentällä, siis hallinnan (domination) käytäntöjen kentällä. Se mikä sen sijaan mullistaa kuvailemamme kehyksen on – varmastikin riitaisalla ja hieman mystisellä tavalla – yhteisen paljastuminen, sen emergenssi. Tässä yhteydessä tulisi antaa lukuisia esimerkkejä yksityisen ja julkisen erottamattomuudesta siten kuin ne tulevat esiin yhteisen ulottuvuudessa. Tämä näkyy erityisesti niillä aloilla, jotka ovat muuttuneet viimeaikaisen teknologisen kehityksen myötä. Se mitä tapahtuu netissä, ja tapa jolla yksityiset ja julkiset oikeudet joutuvat konfliktiin yhteisten käytäntöjen kanssa on täysin arkipäiväinen ilmiö. Se mitä tapahtuu jatkuvasti bioteknologiassa ja ehkäpä vieläkin nopeammin kuin netissä kohtaa saman konfliktin ensiksikin näiden teknologioiden tuotteiden vuoksi ja toisaalta luonnollisestikin niiden yhteisen perustan vuoksi: ne eivät kykene erottautumaan yksityisten operaatioiden kautta. On myös täysin selvää, että ei ole välitystä kapitalistisen haltuunoton (ja sitä vastaavien teknologisten rakenteiden) ja elävän työn ainutkertaisen esiintulon välillä, jossa multituden toiminta tapahtuu ja millä on suuri vaikutus itse teknologioihin: kapitalistinen ohjaus ei enää näyttäydy yksityisen riiston ja haltuunoton funktionaalisena ja ennalta määrättynä rakenteena. Tässä kontekstissa pääoma pyrkii niin sanotusti a posteriori ymmärtämään subjektien suoran, välittömän, ekspressiivisen toiminnan. Telemaattisten teknologioiden ja elämän teknologioiden kapitalistinen riisto on siis tullut täysin loismaiseksi, niin periaatteiden kuin käytännön tasolla. Nettiä tai bioteknologisia verkostoja ei voida ajatella ilman suoraa puuttumista subjekteihin. Pääomalle tässä ei ole kyse enää yksityisen ja julkisen eron kiertämisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että se hyötyy yhteisestä – etenkin jos tällä termillä käsitetään, kuten olemme pyrkineet tekemään, yhteinen yhteisenä toimintana.
Yksityisen ja julkisen välisen suhteen kriisistä, aivan kuten myös siitä sekaannuksesta mihin tämä väistämättä johtaa, on myöhäismodernilla aikakaudella tehty useita huomioita.  
Rakentaessaan 1970-luvulla ”julkisen tilan” kategoriaa ja artikuloidessaan ”julkisen mielipiteen” subjektiivisuudesta Habermas pyrki kehittelemään julkisen ja yksityisen välistä suhdetta transendentaalisella tavalla korostaen voimakkaasti sitä kanssakäymistä, joka ylittää niin yksityisen kuin julkisen. Habermas pyrki siis antamaan yhteiselle (commun) transendentaalisen määritelmän, joka voitaisiin saman tien artikuloida sen käytännöllisessä sovelluksessa. On selvää kuinka tässä törmätään saksalaisen hypermodernia koskevan ajattelun esteisiin ja selkeisiin ennakko-oletuksiin.
Samalla tavalla Yhdysvalloissa ”kommunitaristiseksi” kutsutussa koulukunnassa (Taylorista Sandersiin) kehiteltiin laajalti yhteisen tematiikkaa: mutta ”yhteisen” määritelmä rakennettiin orgaaniselle perustalle. Käytännössä se tarkoitti eräänlaista hyvinvointivaltiolle tyypillisten julkisen piirteiden kirkastamista ja niihin takertumista; ja kun tästä kirkastamisesta ei kehittynyt puhdasta sosiaalisten oikeuksien (jotka nähtiin lähes naturalistisesti) systeemin oikeudellista organisaatiovoimaa, se päätyi aina nojaamaan transendentaalisiin tai dialektisiin sisältöihin. Näin ymmärrettynä ei ole sattumaa, että Taylor (kuten Habermas) lähtee liikkeelle ”kanssakäymisen” (interaction) käsitteen uudelleentulkinnasta hegeliläisen dialektiikan syntyhistoriassa rakentaakseen ”julkisen tilan” käsitteen.  
On selvää, että esittämämme yhteisen käsite syntyy puolestaan kieltäytymisestä suhteessa kaikkiin vaadittuihin alkuperäisiin eroihin julkisen ja yksityisen välillä, ja kaikkiin niistä juontuviin edelleenkehittelyihin. Multituden käsite on singulariteettien kokonaisuus, yhteistoiminnallinen kudos, joka sitoo toisiinsa ainutkertaisten toimintojen äärettömyyden. Juuri tältä perustalta on tarkoitus muodostaa uudelleen, tai paremminkin, kehittää yhteisen käsite avoimella tavalla.  
Onko yhteisen oikeudellinen määritelmä mahdollinen?
Ottakaamme esimerkki. Lähdetään liikkeelle julkisen palvelun ”julkisoikeudellisesta” määritelmästä. Tämän mukaan julkinen palvelu ymmärretään valtiollisen oikeuden ja yksilöiden yhteiskunnallisen elämän julkisen turvan laajentumisen osana. Julkinen palvelu on siis osa biovaltaa ja näin ollen hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on sisällytetty lykätyn palkan dynamiikkaan. Tämä tarkoittaa että elävän työn yksityinen haltuunotto on tässä siirretty valtion kontrolliin ja turvattu sen auktoriteetilla.
Meidän tapamme ymmärtää yhteinen mahdollistaa sitä vastoin uuden julkisen palvelun määritelmän, jonka avulla kykenemme kääntämään ympäri kuvailemamme suhteen: emme kulje tiettyjen luonnonvarojen monopolista palveluiden yhteisölliseen kehittämiseen, valtiollisen oikeuden laajentumisesta kansalaisten funktionaaliseen kontrolliin, vaan multituden ainutkertaisten vaatimusten kasaantumisesta ja kasvusta yhteisen palvelun ideaan ja käytäntöön. Julkisen palvelun tai paremminkin yhteisen palvelun tulisi olla yhteisöllisen elämän edellytys ja sen seurauksena singulariteettien ekspansion edellytys. Ranskassa vuosien 1995-1996 kamppailut eläkeuudistusta vastaan mahdollistivat yhteisöllisen ulottuvuuden nostamisen esiin. Se liikutti kaikkia kansalaisia aivan toisella tavalla kuin ammattiyhdistysten lanseeraamat korporatiiviset vastarintaliikkeet. Edelleen, Ranskassa kulttuuriteollisuuden pätkätyöläisillä (intermittents du spectacle) on ollut oma roolinsa kamppailuissa, joita on käyty 2000-luvun alusta lähtien uudesta julkisen palvelun mallista sekä yhteisen toiminnan kehittämisestä ja määrittelystä. Julkisen palvelun laki ei ole siten vain jokin asia, joka on annettu kansalaisille valtion taholta, vaan pikemminkin asia, jota on vaadittu sosiaalisesti ja poliittisesti immateriaalisen ja kognitiivisen työn tekijöiden toimesta, ja sen yhteistoiminnallisen kyvyn avulla, jonka tämä vaatimus välttämättä edellyttää. Paremminkin: julkinen palvelu mahdollistaa työvoiman yhteisen ilmaisun aina siinä mitassa, jossa työvoima on tarkalleen ottaen tullut yhteiseksi. Siksi julkinen palvelu ilmaisee myös kaikkien silmissä jo toteutuneen voiman, jota mikään valtio ei kykene tuhoamaan.
Kun pohditaan singulariteettien yhteistoiminnallisen resurssien kautta toteutunutta kasaantumaa, julkinen palvelu näyttäytyy silloin yhteisenä rakenteena, jonka kaikkein selkein osoitus on vaatimus universaalista kansalaistulosta. Tämä tarkoittaa siis sen tunnustamista, että yhteinen on nykyisin kaiken tuotannon perusta. 
Jos porvarillinen oikeus näkee julkisen kehittyneen yksityisestä, niin myös sosialismi esittää samankaltaisen väittämän. Sosialistinen reformismi (eli ajatus julkisen oikeuden jatkuvasta kehityksestä siten, että se muokkaa yksityisen tuotannon suhteita), aivan kuten myös sosialistinen vallankumouksen ajatus (eli yhteiskunnallisen reproduktion julkisten edellytysten rakentaminen vallan haltuunoton kautta), lepää pääoman sille kutoman peiton alla. Julkinen oikeus näyttäytyy aina biovallan ilmaisuna. Käänteisesti, yhteinen oikeus näyttäytyy aina multituden biopolitiikan ilmaisuna.
Haluaisimme ehdottaa tässä siis seuraavaa ideaa. Yhteinen – yhteisen vaatimus, yhteisen tunnustaminen, yhteisen politiikka – ei edusta ”kolmatta tietä”, jolla olisi kyky välittää julkista ja yksityistä, vaan se on pikemminkin ”toinen tie”, joka näyttäytyy antagonistisena ja vaihtoehtoisena suhteessa pääoman hallintaan ja tämän aiheuttamiin vaikutuksiin (eli yksityinen ja/tai julkinen tuotantovälineiden omistus). On kyse siitä millaisia vaikutuksia tällä ”toisella tiellä” voisi olla yhteisölliseen elämään ja sen ilmaisemiin haluihin. Yhteinen oikeus ei ole ajateltavissa mistään muusta kuin riiston tuhoamisesta – oli se sitten yksityistä tai julkista – ja tuotannon radikaalista demokratisoinnista käsin. 
On ehkä hyödyllistä tehdä pieni ekskursio. Pohtikaamme millaisen roolin talouden finansoitumisen prosessi ottaa tässä kriisin yhteydessä, kriisin, joka iskee suoraan julkisen ja yksityisen väliseen perinteiseen jakoon – ja joka avaa paradoksaalisesti uuden yhteisen konstituution horisontin. Argumenttiin liittyy kaksi vastakkaista väitettä. Ensimmäinen näkee finansoitumisen yksityisen kapitalistisen tuotannon lineaarisena ja/tai dialektisena laajentumisena. Toinen sen sijaan palauttaa finanssoitumisen prosessin yhteisen tuotannon representaatioon, joka juuri tästä syystä näyttäytyy jollain tavalla mystifioituna asiana. Tämän jälkimmäisen tulkinnan mukaan tietotyö (kognitiivinen työ) ei itse asiassa löydä muita kasaantumisen (ja representaation) keinoja kuin ne, jotka on löydettävissä finansoitumisen prosessista itsestään.
On selvää, että jälkimmäinen hypoteesi vaikuttaa meistä vähemmän väärältä. Olemme jo löytäneet marxilaisesta perinteestä toisia näkemyksiä näihin saman kategorian kysymyksiin: työn ”muodollisen subsumption” hetki kapitalismin ensimmäisellä kehityskaudella vastaa siten yhteiskuntien kehitystä osakkeiden kautta – jonka Marx määritteli ”pääoman sosialismiksi”. On myös selvää kuinka nykykapitalismin kiihdytetty teollistuminen ei olisi ollut koskaan mahdollista ilman pankkipääoman muodostumista ja yhteiskuntien toimimista osakkeiden kautta: nämä jälkimmäiset ovat seurausta työn alistamisen prosessien yhtenäistämisestä teollisessa organisaatiossa ja ne edustavat tämän jälkimmäisen kehityksen ehtoja. Onko siis finanssoituminen eräänlaista ”pääoman kommunismia” – säilyttääksemme edellä muistelemamme marxilaisen kuvaston – eli multituden synnyn ja laajentumisen etuoikeutettu tulkinta ja samaan aikaan, sen kaikkein pelottavin haastaja? Onko se kognitiivisen ja immateriaalisen työn kautta tapahtuvan tuotannollisen systeemin muutoksen kapitalistinen käsitys? Onko se tekninen väline, jonka tavoitteena on estää kognitiivisen työn vallankumouksellisen voiman kasaantuminen ja/tai yhteisten kapasiteettien autonomisen kokeilun mahdollisuudet? 
Voimme ehkä muotoilla myös toisen hypoteesin. Kapitalistinen rationaliteetti pyrkii nykyisin rakentamaan finanssimekanismien kautta kyvyn mitata sen kehitystä. Mittaamisen käsite, jonka olemme nähneet joutuneen kriisiin (koska se on sidottu työnarvolakiin), muotoutuu siis uudelleen illuusiossa, jonka mukaan finanssimittarit voisivat vastata arvonmuodostumisen todellista prosessia. Näin ei kuitenkaan ole. Siltikin, kapitalistinen illuusio on vahva ja sen käskyt ovat sitäkin vaikuttavampia. Jonakin päivänä tulisi ajatella niitä muotoja, joiden kautta multitude kykenisi puuttumaan finansoitumisen prosessiin: tai ennemminkin, tapaan, jolla se kykenisi tuhoamaan tämän prosessin mystifikaation. 
Jättäkäämme nyt tämä ekskursio ja palatkaamme käsittelemämme ongelman ytimeen. Pohtikaamme siis millaista roolia yhteisen käsite näyttelee modernin ja postmodernin välisessä murtumassa, modernin suvereniteetin ja Imperiumin suvereniteetin välillä. Meidän on korostettava, että hyvinvointivaltion hallinnon toiminnan ja minkä tahansa yhteisen antagonistisen ja/tai multitudiaarisen rakentumisen välillä ei vallitse jatkuvuutta.  
Näin ollen hypoteesi, jonka haluaisimme esittää, artikuloituu sen olennaisen elementin ympärille, jota olemme jo lähestyneet edellisissä luennoissa – siis toisenlaisen mitan rekonstruktioon: rakentaminen pohjalta käsin, hetkellä jolloin mitan perinteiset, objektiiviset ja ajalliset ehdot (ne jotka ovat sidottuja klassiseen työn/arvon lakiin) ovat kadonneet.
Seuraavissa luennoissa pyrimme nimenomaan kohtaamaan tämän ongelman kysymällä alustavasti, josko tämä mittaamisen teema itsessään on mahdollista muodostaa tavalla tai toisella perustavasti uudelleen, vai pitäisikö sitä kritisoida niin radikaalisti, että se voitaisiin hävittää kokonaan.
Pyrkimyksemme rekonstruoida yhteinen omalla tavallamme vie meidät ehkä takaisin spinozalaisen teorian ”yhteiseen nimeen”, siis käsitteen materiaaliseen ja käytännölliseen rakentamiseen, ja ulottuvuuksiin, jotka organisoituvat ja kehittyvät yhteiskunnallisessa olemassaolossa.
Tässä tapauksessa – ja palataksemme filosofiselle kentälle – ”yhteisen nimen” tematiikka tulisi suhteuttaa singularisaation tematiikkaan: olisi kohdattava se lingvistisin prosessein, jotka määrittelevät todellisuuden yhteistoiminnallisen konstituution erilaiset vaiheet.

Antonio Negri

Suomentanut: Mikko Jakonen


  1. Teksti on neljäs luku (Ateljee numero 4) Antonio Negrin teoksesta Fabrique de porcelaine: Pour une nouvelle grammaire du politique. Éditions Stock, Paris 2006. Traduit de l’italien par Judith Revel. Kirja perustuu Negrin vuonna 2005 Pariisin Collège International de Philosophiessa pitämään seminaariin, jossa Negri käsittelee siirtymää modernista poliittisesta kielestä ja käsitteistöstä postmoderniin. Vaikka kirjan käsikirjoitus on tehty italiaksi, sitä ei ole koskaan julkaistu alkukielellä. Myös alkuperäinen seminaari on pidetty ranskaksi. Teksti on suomennettu Judith Revelin ranskannoksen pohjalta.
  2. Negri käyttää termiä césure, joka voitaisiin kääntää myös ”kesuuraksi”. Olen kuitenkin selkeyden vuoksi käyttänyt sanaa ”murtuma”. Suom.huom.
  3. Multituden käsitteen suomenkielinen käännös on väki, väkijoukko, joukko tai rahvas. Olen tässä käännöksessä säilyttänyt vierasperäisen termin multitude korostaakseni väen poliittista subjektiviteettia, jonka Negri siihen ajattelussaan liittää. Suom. huom.
  4. Negri käyttää Deleuzen ja Guattarin lanseeraamaa käsitettä singularité, joka on eräänlainen päivitetty versio keskiajan filosofialle tyypilliselle, erityisesti Duns Scotuksen käyttämälle termille haecceitas, ”tämäisyys”. Singularité voidaan kääntää omalaatuisuudeksi, erikoislaatuisuudeksi, erikoisuudeksi, ainutkertaisuudeksi, omituisuudeksi, eriskummallisuudeksi ja niin edelleen. Näistä sanan ranskankielistä merkitystä lähimpänä ovat omalaatuisuus ja ainutkertaisuus. Myös astronomiassa käytetään termiä singulariteetti puhuttaessa mustien aukkojen läheisyydessä sijaitsevasta ”tapahtuman vyöhykkeestä”. Deleuzen ja Guattarin, sekä myöhemmin Hardtin ja Negrin teoriassa singulariteetilla tarkoitetaan ihmisten moneudessa (multiplicité) tai multitudessa toimivaa ainutkertaista ja omalaatuista ihmistä. Kyse ei ole subjektista, jonka Negri ymmärtää pikemminkin alamaiseksi ja vallalle alisteiseksi ihmiseksi. Singulariteetti tarkoittaa siis ihmisen yksilöllistä ainutkertaisuutta, joka ei kuitenkaan voi toteutua missään muualla kuin tietynlaisessa ihmismoneudessa, jossa ihmisten erilaiset sommitelmat (Deleuzen agencements) tukevat ainutkertaisuuden toteutumista. Olen jättänyt termin muotoon singulariteetti, koska suomen kielen sanat omalaatuinen tai ainutkertainen voisi sotkea lukijaa. Suom.huom.  
  5. Termillä eksodus Negri viittaa työvoiman poliittiseen kamppailuun, jossa työvoima pakenee työn alistettuja ja alistavia muotoja ja pyrkii toteuttamaan ”itsevalorisaatiotaan” eli työvoimasta itsestään lähtevää arvonmääritystä pääomasuhteen ulkopuolella. Tyypillinen esimerkki työvoiman eksoduksesta on tehdastyöväestön ”pako” tehtaista luoville aloille 1960- ja 1970-luvuilla.  
  6. Imperiumi (Empire) on Michael Hardtin ja Antonio Negrin vuonna 2000 lanseeraama käsite, jolla he viittaavat ”paikattomaan” globaaliin kapitalistiseen valtaan ja hallintaan. Imperiumin käsite ei viittaa perinteiseen ”imperialismiin”.
  7. Dialektisella reabsorptiolla Negri viittaa hegeliläiseen käsitykseen, jossa jokin asia voidaan palauttaa tai absorboida (“imeä”) takaisin alkuperäiseen dialektiseen prosessiin negaation vaiheen jälkeen. Toisin sanottuna, commonseja ei voida palauttaa niihin materiaalisiin lähtökohtiin tai “perustaan”, joista ne ovat alun perin muodostuneet. Lineaarinen subsumptio viittaa puolestaan prosessiin, jossa pääoman yksi tuotantomuoto määrittelee ja alistaa suoraan (“lineaarisesti”) muut yhteiskunnan toiminnan muodot. Oletuksena siis on, että teollisuusyhteiskunnassa koko yhteiskunta järjestäytyy kuten tehdas. Negri haluaa tässä korostaa, että nykyisessä yhteiskunnassa yksi tuotantomuoto ei määrittele koko yhteiskunnan organisaatiota, vaan yhteiskunta on väistämättä monitasoinen ja monimutkainen, eikä sitä voida tarkastella vain yhden logiikan mukaan toimivana.

Kuva: Stuart Murdoch, Bien équilibré – Achète, achète, achète, reprise -, 2005 CC-licensed

Liikkuvat vertaisuudet osa 2: Kulissien takana

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_original”,”fid”:”1056″,”attributes”:{”alt”:”Janus-kasvot”,”class”:”media-image”,”height”:”145″,”style”:”width: 210px; height: 145px; margin: 5px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”210″}}]]Vertaistyöstä toivotaan usein omaehtoista vaihtoehtoa palkkatyölle. Palkkatyössä tekijän tarpeellisuus on riippuvaista palkanmaksajan tuloksesta ja rahoituksesta, kun taas vertaistyön perusajatuksen mukaan jokaisen ihmisen panos ja työn sisältö ovat tärkeitä itsessään.

Tyypillisiä positiivisia esimerkkejä vertaistyöstä ovat lakkautetut tehtaat tai palvelut, joiden käyttäjät ja työntekijät ottavat paikan yhteisomistukseen ja jatkavat toimintaa itsenäisesti organisoituen. Toisaalta monella ei nykytöissä ole tällaista yhtä, valmista työryhmää tai -paikkaa, jota ottaa omaan haltuun koska toimeentuloa ja mielekästä työtä tehdään monessa eri ryhmässä ja paikassa yhtäaikaisesti.

Tietysti on aina sitä parempi, mitä itsenäisempiä mahdollisuuksia vertaistyö ja -tuotanto tarjoavat kestävämmälle järjestelmälle. Toistaiseksi vaihtoehdot näyttävät kuitenkin kukoistavan myös kietoutuneena rahaan, instituutioihin ja ryhmäytymiseen, jopa niiden ansiosta. Esimerkkinä tällaisesta vertaistyöstä toimii kaksi harrastajateatteriryhmää, Dare ja Bridges, jotka esittelin edellisessä blogitekstissä.

Ryhmien jäsenet tekivät yhteisen “tuotteen” yhteisistä resursseista joustavalla organisaatiolla, mutta vain yhtenä projektina muun elämän ohessa. Vapaa ilmaisu ja vertaisuuden kokemukset olivat mahdollisia, koska työskentelyä rajoittivat ryhmän ulkopuoliset instituutiot ja yleisö, auktoriteettiaseman käyttö sekä ryhmän sisäiset erojen ja kuulumisen kokemukset.

Instituutiot uuden työn, ei uuden politiikan tukena

Sekä Dare että Bridges käynnistyivät ulkopuolisen rahoituksen tai tarpeen ansiosta. Bridgesin ohjaaja tarvitsi aiheen opinnäytetyölleen, ja Daren jäsenet tekivät teatteriesityksen osana opintoihinsa kuuluvaa seminaaria. Vertaistuotanto ei siis olisi tavoittanut ryhmien jäseniä itsenäisenä poliittisena liikkeenä. Sen sijaan se oli ryhmän jäsenille innostava keino kehittää valtavirran opiskelu- tai työympäristöä, jossa kukin oli jo valmiiksi mukana.

Daren seminaarista vastaavat opettajat epäilivät teatteriohjelman onnistumista. Opiskelijoiden täytyi siksi todistaa tapahtuman akateeminen uskottavuus ja he joutuivat näkemään aikaa ja vaivaa ohjelman eteen väsymiseen asti. He myös palkkasivat seminaarin rahoituksella ammattiohjaajan vastaamaan esityksen laadusta. Näyttelijöiden tavoite oli yhdistää vapaa työmuoto ja vakuuttava sisältö, mutta esityksen ohjaaja olisi halunnut tehdä vain improvisaatioharjoituksia. Ohjaajan mielestään vapaa liike olisi ollut lavalla tyylikkäämmän näköistä.

Näyttelijät eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä yksin vapaan, jaetun ilmaisun kehittämiseen. He halusivat muokata siitä käsikirjoituksen ja dramatisoinnin sekä selkeät roolit, jotta kohdeyleisö kiinnostuisi ja keskustelisi aiheesta. Vertaistyöltä ei voinut odottaa vain autonomian kokemuksia, koska ne myös estivät Daren toivomien, konkreettisten tavoitteiden saavuttamista. Työhön kuuluu siten väistämättä neuvottelua yksilöllisten ja yhteisten intressien sekä eri taustaorganisaatioiden tavoitteiden yhteensovittamiseksi, mutta parhaimmillaan vertaistuotannon muodot voivat edistää tällaista “institutionaalista joustavuutta”.[1]

Kun vapaamuotoisella kokeilulla tehdään tuloksia ulkopuolista työnantajaa varten, kuten Daren tapauksessa, tämän on toki helppo jättää riskit ja henkinen kuormitus työntekijöiden harteille, koska työtä tehdään ”omasta vilpittömästä innostuksesta”. Onnistuneesta innovaatiosta iloitsee tietysti laitos kuin laitos, ja tekee sillä usein itse tuottoa.[2] Jos kuitenkin tuottavien ja marginaalisten projektien pyrkimykset ovat samat, kaupallinen toiminta voi tukea jälkimmäisiä tuomalla rahoitusta ja varmuutta niiden tekoon.[3]

Se tunne, kun asiat vain tapahtuvat, eli joku kantaa vastuun

Myös hyvä ohjaaja voi muokata yhteistyötä siten, että työ tukee eri osallistujien kykyjen ja mahdollisuuksien sovittamista kohti yhteistä tavoitetta. Bridgesin ohjaaja pyrki siihen, että sisällön tuottamiseen sai käyttää monia eri taitoja ja menetelmiä, että kaikki ymmärsivät ainakin tärkeimmät ohjeet ja että kaikkien mielipidettä kysyttiin yhteisessä päätöksenteossa.

Oli kuitenkin hankalaa löytää tarpeeksi yhteistä harjoitusaikaa, koska teatteria tehtiin vapaa-ajalla ja osallistujat asuivat eri kaupungeissa. Ohjaaja pyrki järjestämään aikataulut joustavasti esiintyjien muiden menojen mukaan. Niinpä uusia jäseniä tuli ja toisia lähti vielä harjoitusten puolivälissä, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään muutamaan otteeseen ja esiintyjät alkoivat turhautua.

Kun aikataulu venyi, Bridgesin ohjaaja lopetti osallistavan työvaiheen muokkaamalla yhteisestä aineistosta yhtenäisen käsikirjoituksen. Roolit ja tehtävät eivät olleet yhdenvertaiset, ja ohjaaja ehdotti suurempia rooleja eniten paikalla olleille tai kielitaitoisimmille näyttelijöille. Kaikki näyttelijät kuitenkin kokivat, että heillä oli ollut osansa käsikirjoituksessa alkuvaiheen osallistavan ideoinnin ansiosta. Myös päätöksentekotilanteissa oltiin yksimielisiä siitä, että jokainen oli ainakin yrittänyt kuunnella muita sekä joustaa omasta kannastaan.

Tässä tapauksessa Bridgesin vahva, mutta ryhmäläisten työn tukemiseen keskittynyt ohjaus synnytti uuteen ryhmään toimivan yhteistyökulttuurin. Daren työssä puolestaan ohjaajan omat intressit tulivat yhteisen oppimisen tielle.

Daren palkattu ohjaaja ei edes yrittänyt kehittää osallistavaa työskentelykulttuuria ryhmään, vaan riitaantui useiden esiintyjien kanssa. Hänen mielestään akateemiset sisällöt häiritsivät esityksen estetiikkaa niin paljon, että hän kieltäytyi kuuntelemasta näyttelijöiden ehdotuksia. Ohjaaja onnistui kuitenkin yhdistämään Daren jäsenet vihollisena, jota yhdessä arvosteltiin – kunnes tämä poistui viimeisellä viikolla muihin töihin ja jätti ryhmän tekemään viimeisen neljänneksen loppuun keskenään.

Tästä eteenpäin ryhmäläiset eivät tehneet muodollista työnjakoa, vaan keskusteluja hoidettavista asioista, vastuista ja aikatauluista alkoi kiertää eri pienryhmissä harjoittelun lomassa. Periaatteessa työnjako syntyi vapaasti ryhmän sisältä, koska kukin tarttui niihin töihin, jotka itse huomasi tai koki parhaiten osaavansa. Kokemus oman työn merkityksestä ei kuitenkaan syntynyt vapaasti itsestään, koska kellään ei ollut auktoriteettia määrittää ihmisten ja töiden suhdetta kokonaisuuteen. Epävarmuus johti huomiokilpailuun, jossa jotkut ryhmäläiset päätyivät hoitamaan osaansa hyvin suurieleisesti ja loukkaantumaan, jos heidän asialleen ei annettu aikaa.

Bridgesin loppuviikolla ohjaajan ehdotuksia sen sijaan kunnioitettiin. Hän sai työn valmiiksi, mutta piti sopivasti keskustelua yllä näyttelijöiden kanssa loppuun asti. Tämän perusteella ohjaukselle on sitä enemmän tarvetta, mitä vähemmän työntekijät tuntevat toistensa työtapoja tai tekemäänsä asiaa.

Yhteistä luottamusta nauttiva auktoriteetti voi myös varmistaa, että taidoiltaan ja yhteistyösuhteiltaan epävarmat jäsenet saavat paikan ryhmässä ja että kenenkään osallistumismahdollisuus ei esimerkiksi kaadu hengailuajan puutteeseen. Toiseksi vastakkainasettelu, johon poliittiset identiteetit usein perustuvat, ei ainakaan Daren tapauksessa ollut kestävä lähtökohta ryhmän sisäisen jatkuvuuden kannalta.

Ei se työ niinkään, vaan yhteiset vitsit!

Daressa ohjaajan jättämä vastuutyhjiö täyttyi nopeasti muutaman aktiivisimman jäsenen toimesta. Yhdellä heistä oli selkeästi eniten esiintymiskokemusta, kun taas toisen auktoriteetti perustui hänen sanavalmiuteensa, aktiiviseen tilanottoon ja vahvaan sosiaaliseen rooliin ryhmässä. Heidän ja muutaman muun teatterista innostuneen jäsenen välille muodostui kaveriporukka, joka vietti paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla. He sanoivat sekä rohkaistuneensa itse että tutustuneensa toisiinsa paljon aiempaa paremmin juuri teatterin kautta.

Ajanpuutteesta kärsi puolestaan eniten kahden pienen lapsen äiti, joka sairastui viimeisellä viikolla. Kun hän monen päivän poissaolon jälkeen pääsi paikalle lääketokkurassa, harjoitusten alku venyi, koska samana aamuna kaikki kymmenen näyttelijää keskustelivat sekä rooliasujen valinnasta että päätöksenteosta yleensä. Turhautuminen leimahti riidaksi, eikä sairastunut näyttelijä tullut loppuaikana paikalla muuten kuin pakollisina harjoituskertoina.

Vertaisryhmistä sanotaan usein, että ne eivät perustu identiteettiin, mutta pitkäjänteinen yhteistyö tietyn asian ympärillä vakiinnuttaa joka tapauksessa tiettyä tapakulttuuria ja rajattuja jakamisen kokemuksia työntekijöiden välille.[4,5] Sitoutuminen ryhmän tapakulttuuriin ei toki ole vain paha asia, koska se edistää intuitiivista ja joustavaa päätöksentekoa sekä jaettua autonomian kokemusta.[6] Tällaisen ryhmän jatkuvuus tai avoimuus uusille ihmisille ja ideoille ei kuitenkaan kehity itsestään ilman tietoista työtä ja vastuunjakoa.

Lopuksi riittämättömyydestä

Sosiologi Hilary Wainwright puhuu yhteisestä työstä luovuutena, jolloin työn jakaminen lisää kenen tahansa tekijän kykyjä ja mahdollisuuksia. Toisaalta yhteistä pitäisi olla myös hoiva, johon kuuluu olennaisesti toisten palveleminen myös silloin, kun työ on tiettyyn paikkaan sitovaa ja ottaa tekijältään enemmän kuin antaa.

Yhteiskuntatutkija Silvia Federici löytää puolestaan yhteisiä hoivatyön instituutioita paikkaan ja kulttuuriin sidotuista, pitkäaikaisista yhteisöistä.[7] Hänen mukaansa instituutioita täytyy rakentaa ruohonjuuritason käytännöistä, ei yhdestä kattokäsitteestä, kuten luovuudesta käsin, jotta yhteinen ideaali ei peitä ihmisten erilaisia työskentelyn mahdollisuuksia näkyvistä. Vaikka Federichin käsitys yhteisestä on kirjava ja muuttuva, se ei ole spontaania, määrittämätöntä tapahtumista, vaan edellyttää tekijöiltään viisaasti kuulumista, sitoutumista ja velvollisuudentuntoa.

Federicin kirjaa arvioinut Eetu Viren tosin kritisoi työläisten välisten erojen korostamista siitä, että se saattaa hänen mukaansa hajottaa yhteisiä kamppailuja.[8]  Mutta mistä nämä ”ystävät” ja ”viholliset” muodostuvat, ketä yhteisten nimissä pitäisi vastustaa? Vasemmistolaisessa keskusteluissa hyökätään mielellään valtiota ja markkinoita vastaan, koska nykyjärjestelmässä työtä täytyy tehdä korvausta vastaan ja palkanmaksajaa varten, ei suoraan arvona itsessään.[7,9] Mutta nämä hierarkkisten riippuvuussuhteiden ongelmat eivät poistu järjestelmiä kaatamalla, vaan ne valuvat valtion tasolta yhteiseen, ihmisten keskelle, kun työn korvaus, velvoitteet ja ehdot tulevat naapurilta työnantajan tai valtion sijaan.

Toiseksi yhteisen puolesta ei vain kamppailla, vaan esimerkiksi palveluita pidetään yllä ja tehdään uusiksi jatkuvasti myös valtion sisällä sekä kompromisseina sen kanssa. Sitä työtä tuskin kannattaa ohittaa sen takia, ettei se ole alleviivaavan poliittista, koska kyse on yhtä lailla kestävän autonomian tavoittelusta arkisen hoivatyön sallimissa rajoissa.

Sunna Kovanen

Kirjoitus on osa sarjaa, jonka aiempi osa on julkaistu otsikolla Teatteri vertaistyönä.


  1. Wainwright, H. (2012). From Labour as Commodity to Labour as a Common. P2P-foundation. Luettu 10.7.2013
  2. Pongratz, H. J. & Voss, G. (2003). From employee to 'entreployee'. Towards 'self-entrepreneurial' work force? Concepts and Transformations, 8:3, s. 239-254.
  3. Loacker, B. (2008): "Doing Creativity": Practices of performing and organizing work within an independent theatre. Teoksessa: Gstraunthaler, T. & Messner, M. (toim.): Performance in context: Perspectives from management research. Innsbruck University Press, Innsbruck (pp. 105-126).
  4. Federici, S. (2012). Feminism and the politics of commons. Teoksessa Bollier, D. & Helfrich, S. (toim.). The wealth of the commons. A world beyond market & state. The Commons Strategy Group. Amherst: Levellers Press.
  5. Helfrich, S. & Santiesteban, G. S. (2012). El buen vivir and the commons: a conversation between Gustavo Soto Santiesteban and Silke Helfrich. Teoksessa Bollier, D. & Helfrich, S. (toim.). The wealth of the commons. A world beyond market & state. The commons strategy group.
  6. Loacker, B. (2008) s.13 (ks. viite 3)
  7. Wainwright, H. (2012). Co-creative Labor, Productive Democracy and the Partner State. P2P-foundation. Luettu 10.7.2013,_Productive_Democracy_and_the_Partner_Stat
  8. Viren, E. (2013). Poliittinen näkökulma tulonmuodostukseen ja “yhteiseen”. Revalvaatio. Luettu 11.8.2013
  9. Kasamaproject (2013). Permanent reproductive crisis. An interview with Silvia Federici. Kasamaproject. Luettu 10.7.2013.


Solidaarisuustalouden arvot

Suomen solidaarisuustalousverkosto esitti ensimmäisen luonnoksen manifestistaan Suomen sosiaalifoorumissa vuonna 2013. Manifesti määrittelee arvot, joita solidaarisuustalouden toimijat pyrkivät toteuttamaan toiminnassaan.

Solidaarisuustalouden manifesti julkaistaan tässä sarjana. Lue myös:

Suomen Solidaarisuustalousverkosto edistää seuraavia arvoja:

Ekologinen kestävyys

Kaikki solidaarisuustalousarvot ovat sekä ihmisten välisiä että ihmisten ja muun luonnon välisiä. Solidaarisuustaloudessa toiminta kunnioittaa luonnon kantokyvyn rajoja ja luonnon monimuotoisuutta. Tavoitteenamme on jättää elinvoimainen maapallo myös tuleville sukupolville, joten pyrimme vähentämään ympäristövaikutuksia.


Solidaarisuustaloudessa  on monia tapoja vastata tarpeisiin; eri tyylein ja perustuen erilaisiin ajattelutapoihin. Työskentelemme yksin ja ryhmissä. Teemme ja saamme asioita ja palveluja luontaisetuja vastaan, aikapankissa tai palkalla.


Samaan tarpeeseen voi vastata monella eri tavalla ja solidaarisuustaloudessa kunnioitetaan eri ryhmien itsenäistä toimintaa, jotka pohjautuvat eri kokemuksiin, havaintoihin ja perinteisiin. Solidaarisuustaloudessa keskustelevat esimerkiksi vegaaniravintola ja luomuliharavintola, koroton ja kestävää taloutta rahoittava pankkitoiminta. Solidaarisuustalouteen kuuluva kokeilu pohjautuu autonomiaan, eri ryhmien itsenäiseen ja omanlaiseensa ymmärrykseen siitä, miten voidaan kehittää valtavirrasta poikkeavaa toimintaa nykyaikana.


Solidaarisuustaloudessa  uskomme yhteistyöhön. Irtisanoudumme liiallisesta kilpailusta ja  kaikenlaisesta hyväksikäytöstä kulttuurissamme. Toivomme yhteisesti rakennettua yhteiskuntamallia, joka perustuu harmoniseen kehitykseen ja oikeudenmukaisiin taloudellisiin suhteisiin. Kannatamme yhteistyön  etiikkaa, joka tukee ihmisten ja organisaatioiden välistä oppimista ja osallistavaa työtä; yhteistä päätöksentekoa sekä vastuiden ja  velvollisuuksien jakamista. Yhteistyöprosessit toteutuvat yleensä  verkostoina, joissa eletään näiden arvojen mukaisesti niitä rikastaen. Yhteistyön prosessien tulee ulottua maantieteellisesti kaikille tasoille: paikalliselle, alueelliselle, valtiolliselle, kansainväliselle ja globaalille.
Solidaarisuustalousverkosto toimii yhteistyössä uutta taloutta hahmottelevien toimijoiden, kuten esimerkiksi itävaltalaisen Vivir Bien -kartan luojien  kanssa.

Jaettu valta (päätöksenteko, resurssit)

Jokaisella on oikeus päästä käsiksi yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin ja hankkia resursseja. Jokaisella on oikeus osallistua työn suunnitteluun. Työntekijöiden ja kansalaisyhteiskunnan on osallistuttava tuotantovälineiden omistukseen ja päätöksentekoon. Omistukseen ja  päätöksentekoon liittyy täten myös hyöty, valta, vastuunotto ja  asiantuntemus, jota on oltava halukas ja valmis ottamaan vastaan.


Tasavertaisuudella tarkoitamme solidaarisuustalouden tasavertaisia mahdollisuuksia  harjoittaa taloudellista toimintaa, oikeutta osallistua. Tasavertaisuuden  saavuttamiseksi on oltava mahdollisuus hankkia tietoa, minkä läpinäkyvyys mahdollistaa. Resurssit ovat tasavertaisesti  saatavilla, kun ne erotetaan vapaasta spekulaatiosta ja niitä arvostetaan sekä jaetaan oikeudenmukaisesti. Solidaarisuustalous on järjestetty  ratkaisemaan tasaveroisuuden ja oikeuden puutteet.

Laadukas työ

Solidaarisuustalous kehittää työn inhimillisyyttä. Työn myötä  toteutuva mahdollisuuksien ja kykyjen kehittyminen on eräs inhimillisen  kasvun avaimista. Ihmiset itse ovat solidaarisen talouden päähenkilöitä. Toisaalta työmme kautta kykymme palvelevat muiden ihmisten tarpeita. Kun  työtä käsitellään, muistetaan kaikki inhimillisen  toiminnan muodot, kuten kotityö ja hoiva tai huolenpito.  Solidaarisuustaloudessa nähdään työ ja työsuhde erillään toisistaan –  jälkimmäinen viittaa yksinomaan sopimuksen juridiseen muotoon.  Solidaarisuustaloudessa pyritään työn uudelleen määrittelemiseen mm.  työosuuskuntien, aikapankkien tai luontaistalouden kautta.

Voitto ei ole tarkoitus

Solidaarisuustalouden  tavoite on ihmisten kokonaisvaltainen, yhteisöllinen ja yksilöllinen  kehitys. Apuvälineinä ovat taloustoiminnan tehokas hallinta, toiminta joka on taloudellisesti kannattavaa ja kestävää, ja jossa voitot  investoidaan uudelleen toiminnan kehittämiseen tai jaetaan eteenpäin.  Voiton edelleen jakaminen tarkoittaa, että tuotto käytetään palvelemaan koko yhteiskuntaa eikä yksityisen pääoman kertymistä. Tästä seuraa kokonaisvaltaista hyötyä.

Ympäröivän yhteiskunnan toimintaan osallistuminen

Solidaarisuustalous on erottamaton osa yhteiskuntaa eikä voi kehittyä siitä erillisenä.  Solidaarisuustalouden toimijat sitoutuvat osallistumaan paikalliseen ja  yhteisölliseen kestävään kehitykseen. Tämä on prosessi, joka voi  johtaa eriarvoistumista, vallan keskittymistä ja syrjäyttämistä tuottavien rakenteiden muuttamiseen.

Solidaarisuustalous ei ole…

Solidaarisuustalousverkoston manifesti määrittelee myös mitä solidaarisuustalous ei ole.

Solidaarisuustalousverkosto esitti ensimmäisen luonnoksen manifestistaan Suomen sosiaalifoorumissa vuonna 2013. Manifesti julkaistaan tässä sarjana. Lue myös:

Solidaarisuustalous ei ole…

Tavaroiden ylikulutusta

Solidaarisuustalous vastustaa uskomusta siitä, että inhimilliset tarpeet voi  tyydyttää yksinomaan tavaroiden avulla ja että tarpeet ovat mahdollisuuksia yksityiseen voittoon ja pääoman kertymiseen.

Materiaalisen rikkauden tavoittelua

Solidaarisuustalous vastustaa sekä rikkauden käsitettä että sen arvioinnin indikaattoreita,  jotka rajautuvat tuotanto- ja markkina-arvoon ilman, että arvioidaan taloudellisen toiminnan muita arvoja kuten ympäristöä, yhteiskuntaa ja kulttuuria. Solidaarisuustalous ei pyri jatkuvaan kasvuun.

Pelkästään kolmannen sektorin toimintaa

Solidaarisuustalous pyrkii yleistymiseen, ei eristäytymiseen. Solidaarisuutalous ei ole yksittäisten sosiaalisten ja ekologisten ongelmien ratkaisemista, vaan se muuttaa koko talouden toiminnan sosiaaliseksi ja ekologiseksi. Solidaarisuustalous ei ole rajattu mihinkään taloussektoriin vaan pyrkii leviämään kaikkialle.


Solidaarisuustaloudessa tavoitteena ei ole, että ”Suomi pysyisi maailman kärjessä”, vaan että maailman eri alueet ovat  taloudellisesti tasavertaisessa asemassa. Nykyisen eliitin taloustoiminta on sosiaalisesti ja ekologisesti  kestämätöntä.


Solidaarisuustalous vastustaa julkisten palveluiden yksityistämistä ja tarjoaa vaihtoehtona  julkisten palveluiden ”yhteistämisen”. Monia kuntapalveluita pidetään myös solidaarisuustalouden mukaisina.

Teoria tai utopia

Solidaarisuustalous ei ole teoria tai utopia, vaan käytäntöihin pohjautuvaa toimintaa. Teoriat  ja utopiat kyllä inspiroivat ja tukevat käytännön työtä, kuten käytäntö vaikuttaa teorioiden ja utopioiden  kehittämiseen.

Lue myös: