Tarvitseeko pääoma annoksen yhteistä?

Nykyinen talouskriisi ei ole vain taantuma, vaan se on myös yhteiskunnallista vakautta koskeva kapitalismin kriisi. Jotta kapitalismi voisi palata takaisin kasvun ja kasautumisen uralle, sen on järjestettävä uudelleen luokka- ja valtasuhteet sekä kehitettävä uusia hallinnan järjestelmiä.[1]

Kaksi merkittävää murrosvaihetta pääoman hallinnassa olivat keynesiläisyyden valtakausi toisen maailmansodan jälkeen sekä siirtyminen uusliberalismiin 1970-luvulla. Niitä seurasivat kiivaat yhteiskunnallisten kamppailujen jaksot, jotka auttoivat yhteiskunnallisia liikkeitä visioimaan vaihtoehtoisia taloudellis-sosiaalisia järjestyksiä.

Pääoma pelkäsi, että “massoja otteessaan pitävät ideat” saisivat aikaan radikaalin yhteiskunnallisen muutoksen, ja se oli siksi yhtäkkiä valmis muuttamaan “hallinnan” paradigmaansa sisällyttämällä siihen tiettyjä yhteiskunnallisten liikkeiden esittämiä vaatimuksia. Samalla aiempia sopimuksia liikkeen muiden osien kanssa sanottiin irti, ja uuden paradigman kustannukset sysättiin ympäri maailman toisille yhteisöille ja toisiin ympäristöihin.

Yhteiskuntaruumiin eri osien asettaminen toisiaan vastaan on aina ollut pääoman kehittymisen strategia.[2] Tällä kertaa tilanteesta on kuitenkin tulossa hieman monimutkaisempi. Väitän ensinnäkin, että kun pääoma kohtaa juuri tämän yhteiskunnallista vakautta koskevan kriisin, se päätyy umpikujaan. ”Umpikuja” tarkoittaa, että kapitalistinen järjestelmä ei enää saa toimintaympäristöstään riittävästi tukea kasvamiselleen.

Pääoma on voima, joka organisoi yhteiskunnallista toimintaa kasautumisen välineeksi kaksijakoisessa ympäristössä. Toimintaympäristön ensimmäinen puoli koostuu yhteiskunnallisista järjestelmistä, jotka uusintavat elämää eri tavoin tavaramuodon ulkopuolella. Rahan hankkiminen ei näissä järjestelmissä ole päämäärä itsessään (kuten se on pääomalle) vaan enintään keino, jolla tarpeet tyydytetään. Kun hankitut hyödykkeet siirtyvät pois markkinoiden piiristä ja astuvat osaksi sosiaalista yhteistoimintaa (kotitalouksissa, järjestöissä, verkostoissa jne.), ne päätyvät usein monimutkaiseen, kulttuurisesti ja poliittisesti moninaiseen ja kirjavaan yhteisten (commons) maailmaan. Työvoiman kulttuurinen ja fyysinen uusintaminen – tämä pääomalle ratkaisevan tärkeän arvoa tuottavan tavaran tuotanto – tapahtuu pääoman kontrollin ulkopuolella, vaikka toki pääomaan tiukasti kytkettynä.

Toisen ympäristön, josta kapitalismi on riippuvainen, muodostavat ne ekologiset järjestelmät, joiden varaan kaikki elämä ja sosiaalinen järjestys perustuu.

Kapitalismin umpikuja johtuu yhtäältä yhteiskunnallisen uusintamisen järjestelmien tuhoutumisesta palkanalennusten ja hyvinvoinnin leikkausten myötä viimeisimmän 30 vuoden aikana (kun työstä on tullut yhä pidemmälle yksilöllistettyä, joustavaa ja prekaaria). Toisaalta se johtuu taas luonnon ekosysteemien syvenevästä kyvyttömyydestä ruokkia pääomaa sen loputtomalla ryöstöretkellä, jossa se louhii luonnonvaroja kasvavaan tahtiin ja ulkoistaa kustannuksia esimerkiksi käyttämällä ilmakehää kaatopaikkanaan. Näin ymmärrettynä, kapitalismi on päätynyt umpikujaan, jonka ylittäminen kapitalismin omin keinoin tuottaa pahimmillaan yhteiskunnallisen ja ekologisen katastrofin, tai parhaimmillaan yhteiskunnallisen konfliktin kärjistymisen.

Kuinka pääoma voi selvitä tästä umpikujasta? Haaste on siinä, että kapitalistisen järjestelmän selviäminen edellyttää sen kykyä kehittää kasvustrategioitaan ja jatkaa kasautumistaan. Pääoman rakenteellinen riippuvuus kasvusta ei johdu pelkästään sen perustavasta tarpeesta leikata ja ulkoistaa kustannuksia osana kasautumisprosessia. Kasvu on välttämätöntä myös siksi, että se on tapa sovitella voiton maksimointiin tähtäävä tuotantotapa yhteen tulonjaon hierarkkisten muotojen kanssa. Kun ”nouseva aalto kannattelee kaikkia veneitä”, yhteiskunnalliseen tasa-arvoon tähtäävien kamppailujen luoma paine epätasa-arvon ratkaisemiseksi ja tulojen uudelleenjakamiseksi hiipuu.

Nykyään kaikki pääoman käytettävissä olevat strategiat ja korjausliikkeet kasvun jatkamiseksi kuitenkin vain syventävät yhteiskunnallisen ja ekologisen uusintamisen kriisiä sekä voimistavat ja laajentavat vastarinnan muotoja (vaikka tällä vastarinnalla ei olisikaan ennaltamäärättyä polttopistettä).[3] Pääoma on siksi pakotettu muuttamaan yhteiskunnallisten suhteiden hallinnan tapaa tai ainakin hienosäätää uusliberalistista hallintaa, jotta se kykenisi hillitsemään yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä sekä pitämään siitä nousevien kuohuntojen valvomisesta ja suitsimisesta koituvat kulut kurissa. Joka tapauksessa pääoma tarvitsee muita järjestelmiä ja yhteisöllisyyden muotoja vahvistaakseen omaa pyrkimystään.

Tästä pääsemme toiseen väitteeseeni: päästäkseen umpikujasta pääoma tarvitsee yhteisiä, tai ainakin niiden erityisiä kesytettyjä muotoja. Se tarvitsee annoksen yhteistä. Koska uusliberalismi ei aio hellittää otettaan maailman hallinnasta, sen täytyy todennäköisesti kutsua yhteiset apuun tuhojen selvittelyyn; ja jos näitä yhteisiä ei ennestään ole, pääoman täytyy jotenkin edistää niiden syntymistä.

Toisaalta yhteiset ovat järjestelmiä, jotka voisivat toimia aivan toiseen suuntaan: ne voisivat synnyttää sosiaalisen perustan pääomasta ja sen valtaoikeuksista erillisten ja vaihtoehtoisten yhteiskunnallisten tuotannon muotojen esiin tuomiselle. On nimittäin vaikeaa kuvitella vapautumista pääomasta – tai uusien ratkaisujen keksimistä buen vivirin eli yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi – ilman että samaan aikaan rakennetaan yhteisten maaperää, ei-hyödykkeistetyn yhteiskunnallisen tuotannon järjestelmän perustalta tapahtuvaa organisoitumista. Yhteiset eivät ole vain ”kolmas tie” valtion ja markkinoiden tekemien virheiden tuolla puolen; ne ovat väline vaatia omistajuutta elämään ja sen uusintamiseen tarvittaviin ehtoihin.

1970-luvulta saakka jatkuneet vaatimukset laajemmasta demokratiasta, jotka nyt nousevat yhteiskunnallista ja taloudellista kriisiä vastaan kaikkialla maailmassa, ovat tosiasiassa ruohonjuuritason demokraattisia vaatimuksia yhteiskunnallisen uusintamisen keinojen hallinnasta. Demokraattiset vapaudet tarkoittavat henkilökohtaisia panostuksia ja vastuita, ja yhteiset ovat välineitä näiden velvollisuuksien sekä niitä vastaavien sosiaalisten suhteiden ja tuotantototapojen järjestämiseen. Juuri tätä prosessia Peter Linebaugh kutsuu ”yhdessätekemiseksi” (commoning).

Umpikuja on siis oikeastaan kaksinkertainen: se koskee sekä pääomaa että yhteiskunnallisia liikkeitä. Yhtäältä pääoma tarvitsee yhteisiä selvitäkseen kriisistä. Toisaalta yhteiskunnallisten liikkeiden pitää haastaa pääoman toteuttamat yhteisen aitaamiset, jotta ne voisivat rakentaa uskottavia vaihtoehtoja ja estää pääomaa kaappaamasta yhteisiä omia tarkoituksiaan varten. On siis ratkaisevan tärkeää sekä puolustaa jo olemassa olevia yhteisiä aitaamiselta että myös rakentaa uusia yhteisiä, joista on tulossa keskeisiä kamppailun kenttiä. Yhteisten potentiaali yhteiskunnallisena järjestelmänä ja voimana, joka voi kumota pääoman ylivallan, kiteytyy juuri tähän arvokamppailuun. Kuitenkin yhteisiä koskevassa kirjallisuudessa kamppailu ero kahden järjestelmän erilaisten arvontuotannon logiikoiden välillä on jäänyt riittämättömälle huomiolle.

Yhteiset ja pääoma yhteiskunnallisina järjestelminä

Yhteiset toimivat yhteiskunnallisissa tiloissa, joita pääoma ei ole vielä vallannut. Nämä tilat voivat olla yhtä hyvin pääoman organisaatioiden ulkopuolella kuin myös niiden sisäpuolella. Yhteisiä on esimerkiksi järjestöissä ja yhdistyksissä, sosiaalikeskuksissa, asukastoimikunnissa, alkuperäiskansojen käytännöissä, kotitalouksissa, kyberavaruuden vertaistuotannossa ja uskonyhteisöissä organisoidussa yhteisöllisten toimien uusintamisessa. Yhteinen ilmenee myös tehtaiden työntekijäportaassa ja toimistoruokaloissa työtoverien tukiessa toinen toisiaan, jakaessa lounashetkensä ja kehittäessään solidaarisuuden ja vertaisavun muotoja. Yhteinen ja yhdessätekeminen sijaitsevat yhteiskunnallisen työn huokosissa, joista pääoma ei vallankumouksellisista hallinnointistrategioistaan huolimatta kykene niitä kontrolloimaan.

Nämä yhteisen käytännöt ovat mahdollisia niin kauan kun ne täyttävät tilaa, jossa kapitalistiset käytännöt eivät määrää. Tästä syystä aina kun arvokamppailu kahden erilaisen ihmistoiminnan arvottamisen tavan välillä kohtaa rakenteellisen rajansa – eli kun pääomalle tai yhteiselle ei ole enää yhteiskunnallista tilaa, jossa ne voisivat kehittyä haastamatta toista – niiden väliin muodostuu rintamalinja. Tämän rintamalinjan muotoutuminen on yhteisten näkökulmasta joko mahdollisuus mobilisoitua kapitalistista logiikkaa vastaan tai sitten taipua siihen, riippuen kussakin tilanteessa vallitsevista yhteiskunnallisista voimasuhteista.

Yhteisen ja pääoman välinen rintamalinja tulee vastaan (tai ainakin saattaa tulla vastaan) siksi, että yhteiset muodostavat erityisen yhteiskunnallisen järjestelmänsä. Sen piirissä on mahdollista, että työnteko, organisoituminen ja sosiaalisten suhteiden muodot eivät alistu ulkoisille paineille, vaan järjestävät oman uusintamisensa itsenäisesti noudattaen sellaisia oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden kriteerejä, jotka yhteisen tekijät (commoners) ovat itse määrittäneet. Tämä mahdollisuus on kiinni yhteisten sisäisistä sattumanvaraisista voimasuhteista, verkottuneiden yhteisten voimasta, sekä yhteisten ulkopuolisista voimista kuten pääomasta. Yhteiset edustavat siis mahdollisuuksien kenttää kamppailussa pääomaa vastaan.

Tuotannon kapitalistinen organisointi pyrkii tietenkin rajoittamaan näitä mahdollisuuksia mahdollisimman paljon sekä tietyn kapitalistisen yrityksen tasolla että myös siinä, miten nämä mahdollisuudet ilmenevät markkinoilla. Työvoiman tulee esimerkiksi alistua kapitalistisen kehityksen perustaville periaatteille, joissa ainoastaan voitto, ei yhteiskunnallisen työn varsinainen anti hyvinvoinnille tai buen vivirille, määrittelee sen, tulkitaanko tuotannossa ja uusintamisessa käytetty yhteiskunnallinen työ hyödylliseksi.

Tästä seuraa, että kamppailut pääoman sisällä parempien työ- ja elämänolojen saavuttamiseksi voivat tuoda joillekin positiivisia emansipatorisia parannuksia. Jos nämä onnistutaan kanavoimaan voittoa tavoittelevaan kapitalistiseen toimintaan, tarkoittavat niiden tavoittelemat muutokset pääoman kannalta yhteiskunnallisen uusintamisen kasvavia kustannuksia. Ne taas on siirrettävä yhteiskunnallisen tuotannon muihin solmukohtiin sekä ympäristöön, jotta pääoma järjestelmänä voisi selvitä. Kapitalistisen globalisaation viimeisin aalto on elävä esimerkki tästä dynamiikasta.

Yhteinen ja pääoma

Yhteisen ja pääoman välinen suhde on väistämättä monitulkintainen, koska näiden kahden järjestelmän keskinäisriippuvuus ja toisiinsa kytkeytynyt kehitys tekee vaikeaksi nähdä kumpi järjestelmistä käyttää toista hyödykseen. Monitulkintaisuutta voidaan parhaiten kuvata tarkastelemalla sitä paradigmaattista roolia, joka ”kyläyhteisillä” on suhteessa pääomaan. Tunnetussa tutkimuksessaan Claude Meillassoux väitti, että Etelä-Afrikan kyläyhteisissä tapahtuva uusintamiseen ja toimeentuloon tähtäävä työ (josta vastasivat pääasiassa naiset) avasi miestyöntekijöille mahdollisuuden muuttaa työn perässä ja olla työmarkkinoiden käytettävissä esimerkiksi rahakasvien viljelyssä tai muissa palkkatöissä. Kyläyhteisissä tehty työ vähensi työmiesten uusintamisen kustannuksia, koska heidät palkanneiden kapitalistien ei tarvinnut maksaa kasvatuksesta tai järjestää minkäänlaista sosiaaliturvaa sairauksien, työttömyyden tai eläköitymisen varalle (Meillassoux 1981). Mutta Meillassoux havaitsi myös nykyisten kyläyhteisten monitulkintaisen luonteen. Jos toimeentuloa tuottavat yhteiset ovat liian ”heikosti tuottavia”, menettää pääoma niissä tehdyn työvoiman ”ilmaisen lahjan”. Jos ne taas ovat liian ”hyvin tuottavia”, haluavat yhä harvemmat työntekijät muuttaa pois kylästä, mikä puolestaan nostaa palkkatasoa (Caffentzis 2004).

Toisin sanoen yhteisten ja pääoman välisessä suhteessa on kyse kahdesta autopoieettisesta yhteiskunnallisesta tuotantojärjestelmästä, joiden keskinäistä yhteennivoutumista ja aineenvaihduntaa säätelee kummankin järjestelmän sisäinen dynamiikka.

Tämä yhteisten ja pääoman välisen suhteen ytimeen ulottuva monitulkintaisuus tarkoittaa, että kysymykset yhteiskunnallisesta vallasta (eli oikeudesta resursseihin sekä kommonerien vaistonvaraisesta vastakkainasettelusta pääoman kanssa) saattavat olla ratkaisevia. Tämän kamppailun yhteiskunnallinen ennakoimattomuus tarkoittaa, että kysymystä siitä, onko yhteisiä mahdollista kaapata niille vieraisiin käyttötarkoituksiin, ei voi käsitellä ideologisesti. Kysymys kaappaamisesta asettuu strategiseen mahdollisuuksien kenttään, joka vaatii toimintaympäristöön ja mittakaavaan perustuvia tilannekohtaisia arvioita. Voidaan esimerkiksi väittää, että yhteisten riippuvuus markkinoista joidenkin tarpeiden tyydyttämiseksi on määritelmällisesti todiste yhteisten kaappaamisesta, vaikka se voi yhtä hyvin olla myös tietoisesti valittu selviytymisstrategia ja edellytys yhteisten uusintamiselle.

Yksi avaintekijä tämän monitulkintaisuuden ja sen lopputulemien ymmärtämisessä on palkkataso – sekä sen yksityinen että yhteiskunnallinen osatekijä. Muiden vaikutustensa ohella matalampi palkkataso vähentää ihmisten kykyä käyttää aikaa ja kerätä resursseja yhteiseen – siis kykyä yhdessätekemiseen.

Muutamia ajankohtaisia esimerkkejä yhteisten kaappaamisesta

Pääoman kasvava riippuvuus yhteisistä ei hillitse sen halua aidata yhteistä, kuten olemme viimeaikaisista ja edelleen käynnissä olevista maankaappauksista eri puolella maailmaa huomanneet. [4] Pikemminkin on todennäköistä, että aitaamisten lisäksi pääoma yrittää käyttää yhteisiä korjaamaan kriisin aiheuttamia lukuisia yhteiskunnallisia ongelmia ja kesyttämään ne vaatimukset, joita yhteisestä voisi potentiaalisesti nousta pääoman hallinnalle. Aitaaminen ja yhteisten kaappaaminen vaikuttavat olevan kaksi toisiaan täydentävää osatekijää kapitalismin uudessa strategiassa.

Tämä voidaan havaita Maailmanpankin lähestymistavassa kehitykseen globaalissa etelässä. Maailmanpankki on jo vuosien ajan korostanut tiettyjä yhteisten hallinnan puolia kuten resurssien varastoimista, yhteisön osallistumista, luottamusta sosiaalisena pääomana ja niin edelleen. Siinä missä yhteisöt luovat keskinäisiä luottojärjestöjä kasatakseen säästöjä ja hallitakseen niiden jakamista itsenäisesti finanssirahayhteisten (financial money commons) kautta (Podlashuc 2009), nojaavat kehitysyhteistyötoimijat samoihin periaatteisiin sitoakseen yhteisöjä pankkeihin ja mikroluotoittajiin sekä siten vahvistaakseen yhteisöjen riippuvuutta globaaleista rahavirroista. Tällä tavalla yhteistyön ja solidaarisuuden siteet, joita yhteisissä hoivataan, muunnetaan keskinäiseksi kontrolliksi ja markkinaintressejä palvelevaksi häpeän uhaksi (Karim 2008).

Iso-Britanniassa konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallitus on toteuttanut massiivisia julkisten menojen leikkauksia vuodesta 2010 lähtien. Hallitus edistää nyt näkemystään ”Big Societystä”, jolla se väittää tukevansa yhteisöjen voimaantumista ja siten yhteiskunnallisten murrosten ratkaisemista. Uusliberaalin aikakauden agenda etenee vauhdilla, ikään kuin mitään kriisiä ei olisi ollutkaan, vaikka hallitseva luokkaa tietää hyvin tämän toiminnan aiheuttamat yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat. Siinä missä Margaret Thatcher totesi 1980-luvulla, että “yhteiskuntaa ei ole olemassa”, haluaa konservatiivipääministeri Cameron muuttaa yhteiskunnan ”Isoksi Yhteiskunnaksi”. Tämä kehityskulku jatkaa sitä yhteisöjen osallistamisen strategiaa, jota Iso-Britannian New Labour sekä Yhdysvaltain ja Kanadan hallitukset ovat jo aiemmin toteuttaneet (De Filippis ym. 2010). Cameronin mukaan hallitusten tulisi ”avata julkiset palvelut uusille tuottajille kuten hyväntekeväisyysjärjestöille, yhteiskunnallisille yrityksille ja yksityisille yrityksille, jotta saisimme lisää innovaatioita, moninaisuutta ja kykenisimme paremmin vastaamaan yleisiin tarpeisiin” sekä luoda “vetovoimaisia yhteisöjä” (communities with oomph).

Ison Yhteiskunnan lähestymistapa pakottaa kuitenkin myöntämään, että kaikki resurssit eivät ole finansiaalisia, vaan resursseja lojuu myös käyttämättä myös pirstaloituneissa ja eristetyissä yhteisöissä, joissa ne tulisi aktivoida jonkinlaisen yhdessätekemisen kautta. Ison Yhteiskunnan uudistuksissa vaaditaan esimerkiksi, että ihmisten tulee ottaa asiat omiin käsiinsä kokoamalla diabetespotilaat, vanhukset ja syrjäytyneet nuoret omiin vertaisapuryhmiinsä.[5] Ajatus siitä, että yhteisöt pannaan itse siivoamaan naapurustonsa, ei toki ole mitenkään uusi. Kuitenkin se, mitä Big Societyn kaltaisissa diskursseissa tuntuu olevan kehkeytymässä, on sitoutuminen muutoksen suurempaan vauhtiin ja laajuuteen. Kuten yleisesti tiedetään, sosiaalisten innovaatioiden omaksumisessa voi kestää pitkänkin aikaa.

Toinen diskurssi, jota pääoma on edistänyt saadakseen yhteiset palvelemaan omia tarkoituksiaan, on ajatus kestävistä yhteisöistä. Tätä käsitettä on käytetty yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun piirissä esimerkiksi uusien talouskeskittymien, kauppakeskusten tai olympialaisten kaltaisten megahankkeiden yhteydessä. Kestävien yhteisöjen perusajatuksena on, että ne voivat ”seistä omilla jaloillaan ja sopeutua modernin elämän muuttuviin vaatimuksiin” (Sustainable Communities 2003). Toisin sanoen kyse on siitä, että yhteisöt eivät romahda niiden meneillään meneillään olevien muutosten edessä, joita heltymättömät ja jatkuvasti vaihtelevat globaalitalouden vaatimukset asettavat. Kuitenkin tämä idea – ja sen keskittyminen koulutukseen, harjoitteluun, ympäristöön, hallintoon, osallistumiseen ja toki myös kestävyyteen – on pelkkä sisäisesti ristiriitainen utopia. Se on kuvitelma, jossa yhteisöt eivät ikinä kyllästy pelaamaan kilpailupeliä jossain muualla maailmassa sijaitsevien toisten yhteisöjen kanssa, jotta ne voisivat selvitä kilpailullisten markkinoiden aiheuttamista vaurauden ja tulojen järkkymisistä ja epätasa-arvoisuuksista. Tällä tavalla yhdessätekeminen on yhdistetty hajottavaan kilpailuprosessiin, jotta peli kokonaisuudessaan voisi jatkua. Tämä nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen oksymoroninen ontologia vaikuttaisi olevan pääoman uusintamisen avain (De Angelis 2007b).

Kaikissa näissä tapauksissa yhdessätekeminen pannaan palvelemaan jotain yhteisten ulkopuolista tarkoitusta. Tarkoituksena ei ole tarjota vaihtoehtoa pääomalle, vaan tehdä jostain pääoman solmukohdasta – kaupungista tai alueesta – kilpailukykyisempi ja ratkoa samalla jollain tavalla uusintamisen ongelmia. Meidän on muistettava, että vaikka pääoman strategioihin kuuluu yhteisten käyttäminen laastarina sen itse aiheuttamiin ongelmiin (joita se ei laastaroimalla varsinaisesti ratkaise), voisi yhteinen olla osa myös aivan erilaisia historiallisia kehityskulkuja.

Johtopäätökset

Antonio Gramsci kirjoitti vankila-aikanaan fasismin valtakaudella Italiassa erään usein lainatun ajatuksen: ”Vanha kuolee eikä uusi ota syntyäkseen: tässä valonhämyssä syntyvät hirviöt.” (Gramsci 1971.) Hirviö on kuvitteellinen tai tarunomainen hahmo, jossa yhdistyy erilaisia ihmisten ja eläinten piirteitä. Fasismi ja natsismi olivat yksi hirviölaji, stalinismi toinen. Tällä hetkellä artikulaatio, jossa yhdistyy pääoma rajattoman kasautumisen järjestelmänä sekä pääoma järjestelmänä, jonka on pakko tunnustaa rajat (koska vain niiden puitteissa se voi uusintaa elämän, rakkauden, affektit, hoivan ja kestävyyden), voi aivan hyvin luoda tilaa uudelle hirviömäiselle luomukselle.

Paljon on kiinni meistä itsestämme. Ei ole ennalta määrätty, johtaako tie yhteisten kaappaukseen vai emansipaatioon, sillä tämä riippuu poliittisista prosesseista, jotka odottavat vielä kehittymistään. Vaikka pääoman kriittinen analyysi on välttämätöntä, se ei yksin riitä. Tarvitaan yhteistä, joka on yhteiskunnallisen voiman solumuoto. Se on vastuussa elämän luomisesta ja uusintamisesta (tai vaihtoehtoisesti siinä epäonnistumisesta – voimasuhteista riippuen), ja siksi myös kykenevä lakkauttamaan pääoman.

Solumuodolla tarkoitan yleistä yhteiskunnallista muotoa, jonka varaan liikehdintä voi rakentua – välttämätöntä ehtoa, jota ilman solujen kutominen osaksi uutta yhteiskunnallista kudosta ilman sortoa, riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta ei voi onnistua. Yhteiset ovat solumuoto, jonka sisällä yhteiskunnallinen yhteistyö elämän uusintamiseksi tuottaa toimintakykyjä (powers-to). Se on siten ainoa perusta, jonka avulla ihmiset voivat moninkertaistaa voimansa n:nteen potentenssiin. Tämä edellyttää sellaisia verkottuneita yhteisiä, jotka ylittävät paikallisuuden rajat ja haastavat pääoman erilaisten muotojen valtaotteen (power-over) yhteisistä.[6]

On ainakin kaksi asiaa, jotka on otettava huomioon, jotta toimintakyvyt voitaisiin kehittää vaikuttavaksi voimaksi. Ensinnäkään meidän ei pitäisi romantisoida yhteisiä. Tosielämän yhteiset voivat olla vinoutuneita, epäoikeudenmukaisia tai emansipatorisia. Kun astumme olemassa olevien yhteisten järjestelmien kiemuroihin, huomaamme asioita, jotka eivät vastaa mielessämme olevia arvoja, uskomuksia tai moraalikoodeja. Liian usein kuitenkin päätämme tuomita yhteiset niiden arvojen pohjalta, joita ne ilmaisevat suhteessa omiin arvoihimme. Jotkut aktivistit pyrkivät luomaan yhteisöjä poliittisen hengenheimolaisuuden pohjalta, toiset uskonnollisen uskollisuuden pohjalta.

Näissä identiteettiperustaisissa yhteisissä muodostuu selvä raja, joka estää yhteisiä laajentumasta, jollei ulkopuoli suostu omaksumaan sisäpuolen arvoja. ”Kääntymys” on näissä yhteisissä keskeinen kehityksen mekanismi, mutta se ei kuitenkaan riitä, jos pääomalle halutaan rakentaa vaihtoehtoa muodostumassa olevan yhteiskunnallisen uusintamisen kriisin keskellä. Olen törmännyt sosiaalikeskuksiin, jotka eivät suostu olemaan tekemisissä paikallisyhteisön kanssa uusintamiseen liittyvissä asioissa, koska ympäröivän yhteisön kulttuuriset piirteet eivät vastaa aktivistien omia periaatteita. Sen sijaan, että pantaisiin liikkeelle prosessi, jossa nämä kulttuuriset piirteet olisi voitu tuoda käytännön maaperälle, kirjattiin yhteiseen selvä identiteettiraja, joka varmistaa sen eristäytyneisyyden ja haavoittuvuuden. Identiteettipolitiikka on este yhdessätekemiseen perustuvien uusien emansipatoristen identiteettien kehittymiselle.

Toiseksi: pääoma voidaan haastaa vain siinä määrin kuin yhteiskunnallisen ja erityisesti arkielämän uusintamisen yhteisiä kehitetään toimintakykyjen keskeisinä lähteinä (Federici 2011). Yhteiskunnallisen uusintamisen yhteiset ovat niitä yhteisiä, jotka kehittyvät osallistujiensa tarpeesta uusintaa tiettyjä elämiensä perusedellytyksiä: terveyttä, ruokaa, vettä, koulutusta, asumista, hoivaa ja energiaa. Näiden yhteisten kehitys on strategisesti ensiarvoisen tärkeää emansipatoristen ja edistyksellisten vaihtoehtojen luomisessa. Näiden yhteisten tulee vastata ihmisten perustarpeisiin ja voimaannuttaa heitä kieltäytymään pääoman vaatimuksista tarjoamalla pääsyä vaihtoehtoisiin elämänvälineisiin (means of life).

Massimo De Angelis

Suomennos: Juhana Venäläinen

Artikkeli on julkaistu alunperin kirjassa Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State. Amherst & Florence: Levellers Press. Saatavilla osoitteesta http://wealthofthecommons.org. Artikkeli on uudelleenjulkaistu pääpiirteissään samanlaisena myös ephemera-lehdessä 13(3): 603–615. http://www.ephemerajournal.org/sites/default/files/pdfs/contribution/13-3deangelis.pdf.

Viitteet:

1. Yhteiskunnallisen vakauden kriiseistä suhteessa muihin kriiseihin ks. De Angelis 2007a.

2. Ks. De Angelis 2000, joka kuvaa historiallisella ja teoreettisella tasolla, kuinka keynesiläisyys erityisille sopimuksille työläisväestön osien kanssa. Kapitalistisen kehityksen ja sosiaalisen eriytymisen suhteesta ja sen teoretisoinnista ks. The Commoner, nro 12 (kevät/kesä 2007). Tämän artikkelin kanssa samansuuntaisesta nykyisen kriisin analyysista ks. Midnight Notes and Friends 2009.

3. David Harvey (2007) käyttää “paikkauksen” (fix) käsitettä käsitellessään kapitalistisia strategioita kriisien hallitsemiseen. [Harveyn ajatus viittaa sekä kapitalismin vikojen korjaamiseen että myös kapitalismin riippuvuuteen sen itsensä ulkoisista järjestelmistä. Addiktiometaforaa seuraten “fix” on tässä käännöksessä suomennettuna paikoin myös (huume)annokseksi. Suom. huom.]

4. Ks. Liz Alden Wilyn artikkeli Wealth of the Commons -kirjan toisessa osassa.

5. Iso-Britanniassa tämänkaltainen lähestymistapa kytkeytyy joidenkin yhteiskunnallisten yrittäjien kuten Hilary Cottamin ja Charlesleadbeaterin toimintaan. Ks. www.participle.net.

6. Erottelun power-to / power-over tekee alunperin John Holloway kirjassaan Change the World without Taking Power: The Meaning of Revolution Today (Pluto Press, 2002). “Power-to” on kykyä tehdä asioita, joka on periaatteessa kaikille ihmisille yhteistä, kun taas “power-over” on kykyä on kykyä saada muut tekemään asioita, joka yhteiskunnallisen aseman määrittämää. Käsitteet on tässä käännetty “toimintakyvyksi” ja “valtaotteeksi”. Suom. huom.

Lähteet:

Caffentzis, G. 2004. “A Tale of Two Conferences. Globalization, the Crisis of Neoliberalism and Question of the Commons.” Teoksessa The Commoner, http://www.commoner.org.uk/?p=96.

De Angelis, M. 2000. Keynesianism, Social Conflict and Political Economy. London. Macmillan.

—————. 2007a. The Beginning of History. Value Struggles and Global Capital. London. Pluto.

—————. 2007b. “Oxymoronic Creatures along the River Thames: Reflections on ‘Sustainable Communities,’ Neoliberal Governance and Capital’s Globalisation.” The Commoner. Other articles in commons, http://www.commoner.org.uk/?p=38.

De Filippis, J., Fisher, R., & Shragge, E. 2010. Contesting Communities. The Limits and Potential of Local Organizing. London. RutgerUniversity Press.

Federici, S. 2011. Feminism and the Politics of the Commons. The Commoner, http://www.commoner.org.uk/?p=113.

Gramsci, A. 1971. Selection from The Prison Notebooks. New York. International Publishers.

Harvey, D. 2007. The Limits to Capital. London. Verso.

Karim, L. 2008. “Demystifying Micro-Credit: The Grameen Bank, NGOs, and Neoliberalism in Bangladesh. Cultural Dynamics, (20)1: 5–29.

Meillassoux, C. 1981. Maidens, Meal and Money: Capitalism and the Domestic Community. Cambridge, UK. CambridgeUniversity Press.

Midnight Notes Collective and Friends. 2009. “From Crisis to Commons.” http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf.

Podlashuc, L. 2009. “Saving Women: Saving the Commons.” Teoksessa Eco-Sufficiency and Global Justice, Ariel Salleh, ed. New York, London. Macmillan Palgrave.

“Sustainable Communities. Building for the Future.” 2003. Office of the Deputy Prime Minister, London, http://www.communities.gov.uk/publications/communities/sustainablecommunitiesbuilding.